Lukudiplomi-kirjoja

Jos tässä taas yrittäisi sytytellä tätä Leppislamppuakin välillä. Luimme Likan kanssa loppuvuodesta monta kirjaa, joista haluan täällä vielä kirjoittaa. Muutamasta tänä vuonna luetustakin olen postausta suunnitellut. Bloggausmateriaalia siis riittää.

Aloitetaan tämä uusi, toinen blogivuosi kahden Lukudiplomi-kirjan läpikäynnillä.

Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta. Telma ja hänen kaverinsa Eetu löytävät pullopostia, mikä johtaa kirjeenvaihtoon sen lähettäjän, Villiina Mainingin kanssa. Lapset ystävystyvät ja syyslomalla Telma ja Eetu pääsevät yökylään Villiinan luo Tyrskyluoto-nimiselle saarelle. Lapset joutuvat seikkailuun, jossa on noitia, taikureita, aarteita ja yksi kadonnut Eetu. Jännittävistä juonenkäänteistä huolimatta meno ei äidy liian vauhdikkaaksi eikä liian jännittäväksi vaan osoittautui juuri sopivaksi eskarilaisellemme.

- Mutta Herbert Lehmuinen oli nähnyt rannassa tuntemattoman kulkijan, setä kertoo. - Herbert tuli minua vastaan kauppareissulla.

- Jos se oli Eetu? Telma kysyy.

Setä pudistaa päätään. Niin likinäköinen Herbert Lehmuinen ei ole. Entisessä työssään kirjaston hevoskirjaosaston johtajana hän oli kuuluisa tarkasta silmästään. Herbert oli nähnyt rannalla aikuisen. 

- Ja kauppias kertoi minullekin oudosta veneestä rannalla, setä mutisee mietteliäästi.

Telmaa alkaa viluttaa. Voisiko Eetun katoamisella jotain tekemistä saaren kumman kulkijan kanssa? (s. 95-96)

Kirjan kuvituksesta vastaa Karoliina Pertamo. Kuvat ovat kivoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta ne elävöittävät tekstiä mukavasti. Ilman niitä lukeminen voisi pienelle ihmiselle olla turhan raskasta. Kirjathan on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille ensimmäisiksi itse luettaviksi kirjoiksi. Me aiomme ehdottomasti lukea muutkin Telma-sarjan kirjat. Tai sitten Likka lukee ne itse, kunhan lukeminen alkaa sujua paremmin. Tällä hetkellä hän lukee yksittäisiä - pitkiäkin! - sanoja ja pahvikirjoja Pikkuveljelle.

Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt lienee jonkin asteinen klassikko lastenkirjojen joukossa, mutta me törmäsimme siihen ensimmäistä kertaa Lukudiplomin kautta. Kuvakirjassa pieni Max-poika ilkeilee susipuku yllään ja joutuu omaan huoneeseensa ilman illallista. Huoneestaan Max pääsee metsään ja metsästä merelle. Pitkän purjehduksen jälkeen hän saapuu hirviöiden maahan, jossa hän kesyttää hirviöt ja hänestä tehdään niiden kuningas. Koti-ikävä alkaa kuitenkin pian vaivata ja Max päättää purjehtia takaisin kotiin, missä iltaruoka lämpimän höyryävänä häntä odottelee.

Kirjan rakenne on poikkeuksellinen, sillä yksi virke saattaa jatkua monen aukeaman yli. Toisaalta kirjassa on myös monta tekstitöntä kuva-aukeamaa. Kirjan tarina on melko yksinkertainen ja eskarilaiselle tylsä. Ihmettelenkin hieman, mitä kirja tekee koululaisten lukulistalla. Toisaalta helppo teksti lienee sopivaa vasta lukemaan oppineille. 

Minä pidin kirjasta enemmän kuin Likka. Hänestä se tosiaan oli tylsä, mutta minun mielestäni kirja on mielenkiintoisesti rakennettu. Se esittelee hauskasti myös mielikuvituksen voimaa ja sen avulla lasten kanssa voidaan miettiä käyttäytymistä ja sitä, mikä on totta ja mikä ei.

(Lukudiplomi-haaste: tarjottimet Lelulaatikko ja Veijarit)

Mila Teräs - Karoliina Pertamo: Telma ja salaisuuksien saari (Otava 2011)

Kansi: Karoliina Pertamo

Maurice Sendak: Hassut hurjat hirviöt (5. painos Tammi 2009)

Englanninkielinen alkuteos: Where the Wild Things Are (1963)

Suomentanut Heidi Järvenpää

Molemmat lainattu kirjastosta

Kaikki on kiinni näkökulmasta

Magdalena Hain (teksti) ja Saana Nyqvistin (kuvitus) Mörkö Möö ja Mikko Pöö on oivaltavan hauska kuvakirja. Tai oikeastaan kaksi kirjaa yksissä kansissa. Kyseessä on nimittäin kääntökirja, jonka toisessa tarinassa kellarin rappusia ja kellarissa asuvaa pahuutta tutkaillaan Mikko Pöön näkökulmasta: 

Mutta yhtä asiaa Mikko Pöö pelkäsi. Mikko ei halunnut mennä yksin kellariin. Siellä oli pimeää ja pölyistä ja portaiden alla asui jokin kammottava!

ja toisessa samaisia kellarin rappusia ja yläkerrassa asuvaa hirviötä pääsee pelkäämään Mörkö Möö:

Mutta yhtä asiaa Mörkö Möö pelkäsi. Yläkerrassa, aivan sen pään päällä, eli jokin kammottava. Päivisin, kun Mörkö Möö yritti nukkua, ylhäältä kuului kauheaa meteliä ja käkätystä. 

Arvata saattaa, että raukat pelkäävät toisiaan. Eräänä päivänä tapahtuu väistämätön ja kaksikko kohtaa toisensa kellarin rapuissa. Kumpikin on sitä mieltä, että toinen on HIRVIÖ.

Tarinan ja tekstin lisäksi myös kuvitus on mielestäni onnistunut. Sekä Mörkö että Mikko näyttävät hellyttäviltä, sellaisilta jotka voisivat pelätä. Toisen silmissä he näyttävät hirviöiltä ja senkin kuvien perusteella oivaltaa helposti.

Likan mielestä kirja on hauska, ja se luettiinkin monta kertaa. Mutta hänen mielestään tarina jää kesken. "Miksei niistä tule ystäviä?", hän tiedusteli ensimmäisen lukukerran jälkeen. Niin, ehkä olisi odotuksenmukaista, että kohtaamisen jälkeen hirviöt tajuaisivat pelkäävänsä turhaan ja ystävystyisivät. Mikon ja Mörön tarina päättyy kuitenkin kohtaamiseen, mikä korostaa hyvin näkökulmaeroa. Siitähän - näkökulmasta - loppujen lopuksi on kyse kaikessa tulkinnassa.

Magdalena Hai - Saana Nyqvist: Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto 2012)

Kipeitä asioita, suuria tunteita

Välillä on vaikea ymmärtää asioita lapsen näkökulmasta tai pukea sanoiksi tunteita, joita on toisinaan itsekin hankala käsitellä. Siksi on hyvä, että on olemassa kirjoja, jotka auttavat näitä isoja asioita ja kipeitäkin tunteita lapsen kanssa tunnistamaan. Tekijäpari Päivi Franzon (teksti) ja Sari Airola (kuvitus) ovat tehneet kaksi tällaista vaikeita asioita esiin ottavaa, hienoa kirjaa: Surusaappaat ja Muuttolintulapsi.

Surusaappaat on tarina Eemi-pojasta ja mummosta, jolla on aikaa ja halua puuhailla pojan kanssa kaikkea ihan tavallista mutta mukavaa. Mutta sitten mummo sairastuu - vakavasti. Eemin vanhemmat eivät kerro, mikä mummoa vaivaa, vaan kuiskuttelevat siitä keskenään. Onneksi Eemi kuitenkin pääsee mummoa sairaalaan katsomaan, vaikka siellä aika kurjaa onkin. Mutta sitten tapahtuu se kaikkein pahin: mummo kuolee ja Eemin sydämeen asettuu asumaan suuri suru, joka ikävän kanssa kasvaa koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, koska ei pääse pois. Eemi kyllä yrittää päästä siitä eroon, muttei yksin onnistu.

Surusaappaat on kirja surusta ja ikävästä, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja yhdessäolon voimasta. Franzonin teksti on voimakasta ja tunteita herättävää. Meillä itkettiin tätä lukiessa. Suru siis  välittyy lukijoillekin eikä jää paperiseksi. Airolan Eemi on ilmeikäs ja hänen suurista ruskeista silmistään paistaa suru.

Muuttolintulapsi kertoo sekin ikävästä, kaipuusta vanhaan kotiin ja tuttujen ihmisten pariin. Anna on muuttanut uuteen kotiin, korkeaan taloon kaupungissa, joka on kaukana vanhasta kodista. Sopeutuminen on vaikeaa, sillä lapset eivät tahdo Annaa mukaan leikkeihinsä. Hän on yksinäinen ja unohtaa jopa miten hymyillään. Hän tahtoisi lentää muuttolintujen mukana pois ja alkaakin rakentaa itselleen siipiä, joilla hän pääsisi lentoon. Ja niin hän pääseekin! Joka päivä Anna lentää siivillään pilvien päälle aurinkoon, pilvisaaren ilakoivien lasten joukkoon. Lentoretket kuitenkin vaativat veronsa, sillä kukaan ei voi kuulua kahteen maailmaan yhtä aikaa. Lentäminen saa jäädä, mutta onneksi kotipihalta löytyy Otto.

Myös Muuttolintulapsessa tunteet ovat vahvasti läsnä. Tällä kertaa ikävää yritetään paeta mielikuvituksen avulla ja lopulta siitä on apua sopeutumisessa. Airolan kuvitus vahvistaa tuntemuksia tässäkin kirjassa. Alun harmaa kurjuus muuttuu pilvissä kauniiksi aurinkoiseksi iloksi, joka onneksi saapuu viimeisillä sivuilla Annan kotipihaankin.

Molemmissa kirjoissa ongelmana on se, etteivät lapsen vanhemmat osaa lohduttaa.

Hänellä oli ikävä mummoa. Kodista oli kuitenkin tullut yhtäkkiä niin hiljainen, että Eemi ei uskaltanut sanoa mitään. Äiti ja isäkään eivät puhuneet mummosta, vaan yrittivät olla urheita. (Surusaappaat)

Äiti ja isä näkivät Annan ikävän, mutta eivät osanneet lohduttaa. He kaipasivat entistä kotia itsekin. (Muuttolintulapsi)

Ja lapsi joutuu itse raivaamaan tiensä pois ikävästä.

Hän kiukutteli vanhempiensa varovaisen hiljaisuuden rikki polkemalla jalkaa ja huutamalla kovaan ääneen sen, mistä ei saanut puhua.--Äiti pyysi anteeksi sitä, että Eemi oli joutunut ikävöimään mummoa yksin. Äitiä oli pelottanut puhua mummon kuolemasta. Hänelläkin oli murhemöykky sisällään. (Surusaappaat)

Kirjoissa kuvataan vahvoja tunteita todentuntuisesti, mutta kaikesta pahasta olosta huolimatta tarinat ovat toiveikkaita, sillä siitä on mahdollista päästä eroon. Vaikka aikuiset välillä saattavatkin unohtaa, että lapset tuntevat ihan yhtä voimakkaasti kuin hekin.

Molemmat kirjat ovat todella upeita sekä tekstin että kuvituksen puolesta. Nämä kirjat haluaisin ehdottomasti saada meidän omaan lastenkirjahyllyymme.

Päivi Franzon - Sari Airola: Surusaappaat (Lasten Keskus 2006)

Päivi Franzon - Sari Airola: Muuttolintulapsi (Lasten Keskus 2007)

Toisena adventtina Touhulassa

Richard Scarryn luoma Touhula asukkeineen on varmasti monelle tuttu. Meillä ainakin Likka jaksaa kuunnella Touhulan tarinoita kerran toisensa jälkeen, eikä hän mielellään jätä viikonloppuisin telkkarista tulevia Touhulan arvoituksiakaan väliin. Tarinaa Touhulan joulukuusesta luetaan aina silloin tällöin vuodenajasta välittämättä. Mutta ei se mitään, sillä tarinahan sijoittuukin itse asiassa kesään.

Kissalan isä kurvaa tieltä Touhumarketin parkkipaikalle.

- Hyvää joulua! hän toivottaa ajaessaan valtavan kuusen ohi.

- Mitä sinä oikein höpiset, isä? Helmi ihmettelee.

- Nythän on kesä!

Kissalan isä vilkaisee kelloaan.

- Voin kertoa teille kuusen tarinan nopeasti ennen kuin käymme kaupassa.

Ja niin isä-Kissala kertoo tarinan kuusesta, joka alun perin oli hänen joululahjansa isoisoisältään. Pojan ja kuusen kasvaessa sille piti miettiä uusi sijoituspaikka, ja poika istutti sen kauas Touhulan keskustasta, eräälle suurelle pellolle. Kaupunki kuitenkin kasvoi vähitellen, ja pian tarvittiin paikka marketille. Eräs kuusi vain seisoi tiellä. 

Kertomus liittyy jouluun muullakin tavoin kuin vain sillä, että kuusi oli joululahja. Se nimittäin huipentuu eräänä jouluaattona:

Aattona pyrytti lunta taivaan täydeltä, ja koko Touhula hautautui kinoksiin. Iltapäivään mennessä tiet olivat kadonneet näkyvistä, eikä autolla ajamisesta tullut enää mitään.

Tarvoimme Kissalan äidin kanssa lumen halki kuusen luo laulamaan joululauluja ystäviemme kanssa.

Silloin lumen paino sai sähköpylväät kaatumaan. Touhulaan laskeutui täydellinen pimeys.

Yhtäkkiä pimeydestä kiiri avunhuuto. Pormestari Kettunen oli pulassa!

Tarinassa koetaan joulun ihme ja se ilmentää minusta muutenkin joulun tunnelmaa ja sanomaa tehokkaasti. Jouluhan on yhdessäolon aikaa, ja jouluna jos milloin, autetaan lähimmäisiä.

Tämä kirja oli hyvä kirppislöytö.

Richard Scarry: Touhulan joulukuusi (Tammi 2007)

Englanninkielinen alkuteos: Father Cat's Christmas Tree (2003)

Suomentanut Sari Kumpulainen

Ensimmäisenä adventtina alkaa matka joulun taloon

Ensimmäisen adventin kunniaksi kaivoin joitakin jouluaiheisia kirjoja esille. Osa niistä majailee vuoden ajan vaatehuoneessa, mutta sieltä ne joka vuosi haetaan luettavaksi tähän taianomaiseen aikaan. Tänään taikaa lisää se, että maa on valkoinen ja lunta satelee koko ajan lisää.

Lumisade

                                              Maailma alkaa laulaa! 

Maailma laulaa valkeaa ääntä

helmen ääntä

pumpulin ääntä

valkean kyyhkysen ääntä.

                                                   Unta pitkin putoaa

valkoinen soiva verho,

silkkikellojen hiljaisuus.

Hannele Huovin runoista ja saduista koottu kirja Matka joulun taloon on juuri sopivaa luettavaa joulua odotellessa. Kaikissa kirjan teksteissä on ihana tunnelma, rauhallinen ja kaunis. Ne huokuvat tärkeintä joulun sanomaa: yhdessäolon lämpöä ja kiireettömyyttä. Saduissa ja runoissa seikkailevat metsän eläimet sekä tontut Tosi Pikkuinen ja Sinipikkuinen. Kun päästään perille, jouluun, aletaan kertoa tarinoita enkeleistä ja Kristuslapsesta.

Tämä kirja on minusta täydellinen. Ensinnäkin rakastan joulua. Pidän myös hirmuisesti kirjan molempien tekijöiden töistä. Hannele Huovin tekstit ovat aivan ihania. Samalla adjektiivilla voi kuvailla myös Virpi Talvitien kuvituksia. Ne ovat tässäkin kirjassa todella onnistuneita. En osaa sanoa Talvitien piirrostekniikasta juurikaan mitään muuta kuin että jälki on herkkää ja kaunista. Juuri täydellistä tähän kirjaan ja Huovin satujen ja runojen tunnelmaan.

Voi miten pyörivät pienet tontut Tuomas-Tontun ympärillä! Pyörivät kuin väkkärät, riippuivat hihoissa, kiskoivat hiippalakista, tanssivat ja huusivat:

- Vie, vie, Tuomas-Tonttu, viepä meidät Jouluun! Vie kiireesti, meillä on kiire Jouluun! Sinä tiedät, missä Joulu on, vie meidät sinne heti!

- Voinpa viedäkin, tuumi Tuomas-Tonttu.

- Mutta sinne on pitkä matka.

Näin alkaa matka kohti joulua sadussa Matka joulun taloon.

Mukavaa taivalta teille jokaiselle!

Hannele Huovi - Virpi Talvitie: Matka joulun taloon (Lasten Parhaat Kirjat 2001)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Tuija Kuusela

Ystävän vuoksi

Pääsen vihdoin korkkaamaan Lukudiplomi-haasteen täällä Leppislampunkin puolella! Olemme itse asiassa lukeneet jo kaksi diplomilistallamme olevaa kirjaa, mutta olkoon tämä postaus pyhitetty niistä toiselle, Sari Airolan Mia Tiu ja sata sanaa -kuvakirjalle.

Mia Tiu on pieni, Kowloonissa asuva kiinalaistyttö. Mian pää on täynnä tarinoita, mutta hän ei puhu, mistä hänen äitinsä on hyvin huolissaan. Innostaakseen tytärtään puhumaan äiti hankkii Mialle lintutorilta lemmikkilinnun, joka saa nimekseen Vai Ti. Linnusta onkin paljon iloa, kunnes eräänä päivänä se sairastuu ja sen kunto huononee pikkuhiljaa. 

Päiviä kului paljon, melkein sata, luulen. Vai Ti alkoi menettää höyheniään, yksi kerrallaan ne leijailivat sen kodista meidän lattialle. Niiden hehkuvan punainen väri haalistui. (En oikein pidä vaaleanpunaisesta!) Vai Tin puheetkin lyhenivät, niistä tuli pelkkiä huomenia ja hyviäöitä. Huolestuin todella.

Mian on pakko viedä Vai Ti hoitoon, Hoi Van klinikalle. Ongelmana vain on se, että Mian pitäisi selviytyä sinne yksin, ilman apua ja nopeasti. Miten pieni, puhumaton tyttö onnistuu löytämään klinikan ajoissa, kun matkan varrella pitäisi matkustaa niin metrolla kuin raitiovaunulla ja onnistua vielä ylittämään maailman suurin tie?

Meidän perheessämme kirja sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Minä ihastuin siihen varauksetta. Airolan aasialaisvaikutteinen kuvitus on yksinkertaisesti aivan upea. Pidin myös tarinasta, joka etenee vaivatta ja kertoo tärkeistä asioista, kuten ystävyydestä ja pienen tytön rohkeudesta. Kirja tutustuttaa sivumennen myös kiinalaiseen kulttuuriin. Niin ja henkilöiden nimet ovat oivaltavia! Kaikesta kirjan hienoudesta innostuneena olinkin harmissani, ettei Likka oikein lämmennyt sille. Häntä suretti Vai Tin sairaus ja Mian yksinäisyys. Hän ei myöskään pitänyt kirjan kuvituksesta. Hänen mielestään se oli outo (Likan omin sanoin). Olisivatko syynä sitten nuo aasialaisvaikutteet? Tarina taisi kuitenkin - loppujen lopuksi - häneen upota, sillä olemme lukeneet kirjan jo pariin otteeseen.

Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa (WSOY 2006)

Jättipäärynä vie seikkailuun

Ystävykset Miksu ja Sebastian istuskelevat rannalla, toinen onkien ja toinen lukien. Yhtäkkiä Miksun onkeen tarttuu saalis, joka onkin pullo, jonka sisällä on kirje - pullopostia siis. Kaikkein kummallisinta on, että kirje on osoitettu heille, Miksulle ja Sebastianille.

Kirjeen on lähettänyt kaupungin, Poutarannan, kadonnut pormestari JV. Kirjeen mukana pullossa on siemen, jonka JV kehottaa kylvämään. Yön aikana siemenestä kasvaa jättipäärynä, joka erinäisten tapahtumien kautta molskahtaa mereen kyydissään Miksu, Sebastian ja professori Glukoosi. Päärynällä purjehtiessaan kolmikko kohtaa niin merihirviön, merirosvoja kuin yönmustan meren. Miten he selviävät merellä ja löytävätkö he JV:n ja tämän olinpaikan, salaperäisen saaren, joita päättävät lähteä etsimään, kun jo kerran valmiiksi merellä ovat?

- Kuulkaahan tätä, professori Glukoosi sanoi. - Minä olen sitä mieltä, että kun kerran meitä ammutaan ja varapormestari Oksa haluaa karkottaa teidät kaupungista, ei ole mitään syytä palata takaisin. - Ei olekaan, sanoi Sebastian. - Yritetään sen sijaan löytää Salaperäinen saari ja JV! - Niin! sanoivat Glukoosi ja Miksu kuorossa. - Tehdään niin! Muutetaan päärynä laivaksi.

Jakob Martin Stridin Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi on perusvireeltään mukava ja hyväntuulinen kertomus. Se on kuitenkin rakennettu niin, että aina uuden luvun alkaessa jännitys tiivistyy. Kirja lieneekin parhaimmillaan viisivuotiaille ja sitä vanhemmille. Meidän eskarilaisemme ainakin nautti täysin siemauksin seikkailukertomuksesta riemastuttavine henkilöineen ja kuvineen. Mieleenjäänein henkilö oli Likan mielestä alati kiukkuinen, pää punaisena huutava varapormestari Oksa. Kirjassa oli hänen mielestään myös eräs hieman pelottava kohta, nimittäin yönmusta meri, jonka liepeillä erilaiset kamaluudet, outoudet liikuskelevat. Mutta pahinta kaikesta ovat pimeydessä leijailevat hukkuneiden merimiesten sielut.

Strid on meille tuttu lastenkirjailija aikaisemman teoksensa, Pikku-Makon myötä. Pikku-Makko on aivan huikea kirja! Eräs perheemme ehdottomista lemppareista. Tarinassa taivaalta tipahtaa erääseen sammakkoperheeseen pieni vesseli, joka saa nimekseen Pikku-Makko. Se on kuitenkin aivan mahdoton:

Kotona äiti parkui ja isä pauhasi. -HIRVEÄÄ! Mikä sinua riivaa? Ei enää konnuuksia, muuten meiltä menee hermot!- Niin minultakin, mutisi Pikku-Makko.- Kaikki vain urputtavat. Yhtä hyvin voin lähteä läpsimään...

Ja niin se sitten lähteekin. 

Juna vie Pikku-Makon kauas lumisille vuorille, jossa se kohtaa erakon, joka yrittää auttaa sitä löytämään sisäisen rauhan. Siinähän ei hyvin käy vaan tihutyöt jatkuvat. Kaikki kääntyy kuitenkin loppujen lopuksi parhain päin. 

Lukijaa - ja ehdottomasti myös kuulijaa - naurattavat Pikku-Makon uskomattomat tempaukset, mutta myös Stridin tapa kertoa niistä. Teksti on elävää, samoin kuin yksinkertainen mutta hauska kuvitus.

Jakob Martin Strid: Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi (Otava 2012)

Tanskankielinen alkuteos: Den utrolige historie om den kaempestore Paere (2012)

Suomentanut Päivi Kivelä

Jakob Martin Strid: Pikku-Makko (WSOY 2006)

Tanskankielinen alkuteos: Lille Fro (2005)

Suomentanut Arja Kantele

Eskarijännitystä ilmassa

Sara on lähdössä eskariin, mutta voi hirvitys! Api-Nallella on kuumetta - ainakin sata astetta. Ei kuitenkaan auta kuin jättää Api-Nalle kotiin ja lähteä eskariin ilman pehmokaveria. Eskaripäivän lomassa Sara kertoo muille juttuja siitä, mitä Api-Nalle kotona touhuaa.

- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.- Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin.

Hannu Hirvosen kirjoittama ja Mika Kolehmaisen kuvittama tämän syksyn uutuuskirja Sadan asteen eskarikuume kertoo jännittämisestä, suhtautumisesta uusiin asioihin. Se on myös omiaan hälventämään mystisyyttä esikoulun ympäriltä. Siellähän on melkein samanlaista kuin päiväkodissa! Paitsi että harjoitellaan kirjaimia ja numeroita ja opetellaan syömään veitsellä ja haarukalla. Saraa vähän harmittaa, kun hän ei vielä osaa kaikkia kirjaimia ja paras kaveri Matilda osaa jo lukea. Siksi se eskariin meno taitaa Saraa jännittää.

- Onko sinulla vielä eskarikuumetta? Sara kysyy Api-Nallelta. - Huomenna saat tulla mukaan. Kyllä sinäkin opit vielä lukemaan ja kuorimaan perunat. Eihän presidentti voi kuoria koko Suomen perunoita. Matildan siili odottaa sinua, ja jos hyvin käy, niin Riina saa lainata enonsa punaista jaguaaria. 

Olin varannut kirjan kirjastosta, sillä olisin halunnut lukea kirjan Likan kanssa ennen eskariuran alkua. Se ei kuitenkaan ehtinyt saapua kuin vasta eskarin jo alettua. Kivaa oli kirjan parissa silti. Meillä se ei varsinaisesti toiminut eskarimaailman esittelynä, sillä Likan eskari on koulussa ja jo sen takia koko homma on enemmän kouluun päin kallellaan. Likka huomasi oma-aloitteisesti paljon eroavaisuuksia oman eskarin ja kirjan eskarin välillä, mikä toisaalta korostaa erilaisuutta: Joka paikassa ei asioita tehdä samalla tavalla. 

Kirja on hauska. Hauskuus syntyy (hyvällä tavalla) älyttömyydestä, siitä mitä kaikkea lapsen mielikuvitus oikein keksii. Teksti on pääosin toimivaa, mutta muutamassa kohdassa hieman töksähtelevää, ehkä hieman liian selittelevää. Kolehmaisen kuvitus tukee tekstiä ja kuvista on mahdollista löytää hauskoja juttuja. Esimerkiksi laivanlastausta leikittäessä taustalla, ikkunassa, näkyy laiva, joka on lastattu A-asioilla.

Emmi-opettaja näyttää seinältä aasin kuvaa. - Mahtaakohan kukaan tietää mikä A-eläin tässä on?- Ihaa! Elias huudahtaa.

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume (Karisto 2012)

Elämää rautakaudella

Viime kirjastokeikalla lastenhyllystä lähti mukaan äidin mielestä mielenkiintoisen näköinen kirja: Aira Savisaaren kirjoittama ja Janne Harjun kuvittama Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus siitä kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli. Minua kiinnostivat kirjassa eritoten sen selvästi kalevalaiset juuret, mutta löytyi sieltä paljon muutakin.

Olipa vihreä metsä, jonka halki kiemurteli joki. Yhdessä joen kiemurassa kolisi ja solisi vaahtopäinen koski. Aivan kosken rannalla kasvoi kolmilatvainen koivu. Koivun alla oli talo. Siinä asuivat possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Possu Annikki oli talon emäntä, karhu Ilmari oli talon seppä ja ilves Ilomieli lauloi talon laulut.

Kirjan kertomus sijoittuu rautakaudelle, josta saakin paljon tietoa. Sitä on mukana itse tarinassa, mutta sen lisäksi kirjan lopussa on tiivistetyssä muodossa tietoa mm. vuoden kierrosta, siitä millä elettiin ja huvituksista. Tämä osio osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi, ja Likka suorastaan imi tietoa. Itseäni kiinnosti enemmän kirjan kieli ja tarina. 

Rautakaudella elämä on kovaa ja (meidän mittapuulla) köyhää, mikä saa possu Annikin, ilves Ilomielen ja karhu Ilmarin pohtimaan "mikä on suurin onni auringon, tähtien ja kolmilatvaisen koivun alla". Possu Annikin mukaan vastaus kaikkeen on hopea, sillä sen avulla pöydässä olisi muutakin kuin leipää ja piimää. Karhu Ilmari pitää onnen mielessään ja löytäessään hopeaa takoo sen peitoksi:

Karhu Ilmari nosti pihdeillä vedenhopean ahjosta. Se laski hopean alasimelle ja aloitti takomisen. Yhden päivän karhu takoi hopeapeiton alapuolta, toisen päivän peiton päällyspuolta ja kolmantena päivänä se takoi peittoon koristeet. Ilves Ilomieli polki palkeita ja lauloi. Ilves lauloi suuria lauluja. Niin mahtavia, että pajan seinät tärisivät sanojen painosta. Ilomielen laulu juoksi hopeapeiton lankojen väliin ja jäi sinne. Niin peiton langoista tuli lujat.

Mutta tuoko hopeinen peitto lopulta onnen? Ainakin sitä kovasti koetellaan, sillä ei tarina suinkaan peiton taontaan pääty. Siihen liittyy paljon muutakin, kuten eräs viikinkien kieltä puhuva kauppias Sinihammas ja hurja takaa-ajo.

Kertomus onnen takomisesta on onnistunut sekoitus historiaa, huumoria ja suomalaista tarinaperinnettä. Kieleen, tarinaan ja hahmoihin upotettujen kalevalaisuuksien lisäksi tarinassa on tunnistettavissa piirteitä perinteisistä kansansaduista. Selkeä ja tarinanmukainen kuvitus antaa tekstille hyvin tilaa ja tukee sitä. Aluksi en kokenut hailakkaa väritystä omakseni, mutta totesinpa sitten, ettei tämän tarvitse olla Kalevalaa ja Gallen-Kallelaa vaan on hienoa, että jokaisella on oma näkemyksensä.

Törmäsin tekijäkaksikkoon tämän kirjan myötä ensimmäisen kerran ja oli ihan pakko tehdä vähän taustatutkimusta. Savisaari on kirjoittanut useita lastenkirjoja, jotka kustantajan esittelyjen perusteella vaikuttavat mielenkiintoisilta. Täytyykin muistaa seuraavalla kirjastokäynnillä.. Harjun töihin on moni varmasti törmännyt. Minäkin, vaikken sitä heti tajunnutkaan.

Aira Savisaari - Janne Harju: Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli (WSOY 2004)

Nimeä etsimässä

Pieni tyttö istahtaa vanhan hopeapajun, Muistajan nimeltään, juurakolle eikä kysyttäessä osaa sanoa nimeään, ei tiedä mikä se on.

Tyttö katsoi hämmästyneenä Muistajaa ja unohti alakulonsa.

- Miten niin annettu? Ei meillä ole tapana antaa toiselle nimeä. Jokaisen tulee itse löytää oma nimensä. Ajattele nyt, jos minulle olisi annettu nimeksi vaikka Rauha. Enhän minä ole ollenkaan rauhallinen, en pysty hetkeäkään istumaan aloillani. Suutahdan tosi nopeasti, mutta lepyn myös, tyttö selitti kädet ilmaa viuhtoen ja jalat heiluen.

Muistajaa nauratti. - Ei, Rauha sinun nimesi ei tosiaan ole. 

Niinpä Nimetön lähtee etsimään nimeään. Sen löytäminen ei ole kovin helppoa, vaikka Nimetön kysyy sitä kaikilta vastaantulijoilta, joihin hän tutustuu ja joita hän auttaa. Lempikohtaamiseni on tapaaminen kirjoja ahmivan toukan kanssa:

- Tänään minulla onkin menossa erityisen mittava ateria, 12 osaa Historian suurmiehiä. Tästä riittää useammallekin. Hieman puisevaa purtavaa, mutta kyllä tällä vatsa täyttyy, toukka sanoi ja iski hampaansa kiinni kirjaan. Se rouskutti paperia posket pullollaan.

 

Loppujen lopuksi nimi löytyy kuin löytyykin - ja Nimetön löytää sen ihan itse.

Katri Kirkkopellon tarinoima ja kuvittama Nimetön on herkkä kertomus itsensä löytämisestä. Se on myös kertomus ystävyydestä. Opimme tuntemaan itsemme, kun tutustumme muihin. Emme heidän kauttaan, vaan heidän avullaan.

Katri Kirkkopellosta on tullut meidän perheemme suosikki lastenkirjailijoiden joukosta. Hän tarttuu tärkeisiin ja mielenkiintoisiin aiheisiin ja kirjoittaa niistä todella taitavasti ja kiintoisasti, hauskasti tai vakavasti tunteisiin vedoten. Hänen kuvituksensa ovat herkkiä ja kauniita, eikä niissä ole mitään liikaa. Yksinkertaista ja eleetöntä (hyvällä tavalla).

Katri Kirkkopelto: Nimetön (Lasten Keskus 2004)

Kieli-ilottelua

Suomen kieli on rakas. Suomen kieli on ihana ja ilmaisuvoimainen. Olin enemmän kuin riemuissani, kun löysin lastenkirjan, joka käsittelee kieltä ja kielenkäyttöä ilon kautta. Tittamari Marttisen ja Virpi Pennan Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää on verraton johdatus kielen ihmeellisen iloiseen maailmaan.

Voiko ihmiseen tulla oikosulku?

Millaista kauppaa on vispilänkauppa?

Kumpi on kauheampi, koirakuume vai kultakuume?

Millainen on porraskäytäväfilosofi?

Miksi vauva on nahkavekkari?

Mikä on viidakon laki?

Lauletaanko saippuaoopperaa suihkussa?

Onko sinulla luurankoja kaapissa?

Miten luodaan lunta, lantaa ja taideteoksia?

Voiko kaksiteräisellä miekalla taistella?

Emma ja Kalle ihmettelevät suomen kieltä ja sen käyttöä. He leikkivät sen kanssa ja iloitsevat leikistään. Lasten kannoilla kulkee Kiira Kielipoliisi, joka yrittää muistuttaa sääntöjen tärkeydestä ja toppuutella leikkiä. Käsiteltyä tulevat niin yhdyssanat, sanojen merkitykset kuin sanonnat, vertaukset ja runojen kieli (riimit ja nonsense). Ohessa on myös tietoruutuja lisätiedon antamiseksi.

Kirjassa on taustalla tarinakin, mutta pääosassa on ehdottomasti kieli. Teksti on hauskaa ja kekseliästä. Jokaisesta aihealueesta on paljon esimerkkejä, jotka ovat osuvia ja selventäviä. Samaa toteuttaa myös värikäs kuvitus.

- Millaista pullaa on pakkopulla? Emma kysyi.

- Varmaan pahaa, Kalle arveli. - Se ei maistu hyvältä siksi, kun sitä on pakko syödä!

- Sääli. Pullan pitäisi aina olla hyvää, Emma sanoi.

- Te yritätte poimia rusinat pullasta, Kiira huikkasi väliin.

  

Yhtä asiaa on kuitenkin ihan pakko kritisoida: kirjasta nimittäin saa sen kuvan, että suurin osa säännöistä on turhia, mikä ei kyllä pidä paikkaansa! On totta, että kielenhuolto ja sen opetus vie usein kielileikistä iloa, mutta jos säännöt osaa, niin sitten niitä vasta onkin hauska rikkoa.

(Lasten linnoitus -haasteeseen)

Tittamari Marttinen - Virpi Penna: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää (Kirjapaja 2011)

"Isä, miksi sinä et enää lähde aamuisin töihin?"

Pirkko Haraisen kirjoittama ja Leena Lumpeen kuvittama Tekemistä riittää, Emma jatkaa Emma-sarjaa. Emman isä ei enää menekään aamuisin töihin vaan jää lasten kanssa kotiin. Äiti sen sijaan käy edelleen töissä. Kirjassa käsitellään työttömyyttä Emman isän näkökulmasta. Siinä otetaan myös esiin erilaisia ammatteja ja pohditaan ammatinvalintaa: Mitä lapset haluaisivat isoina tehdä? Isä toteaa, että tekemistä riittää aina, ja lapset yrittävätkin keksiä hänelle uutta työtä. Isä kuitenkin korostaa koko ajan sitä, että työn olisi hyvä olla sellaista, mistä pitää ja missä on hyvä. 

Toinen hyvä ajatus kirjassa on se, että yhteiskunnassamme ei oikein onnistuta jakamaan työtä tasapuolisesti: joillakin on töitä aivan liikaa ja toisilla ei ollenkaan.

- Loppuiko sinultakin työt? Emma kysyy.

- No, tältä päivältä kyllä, muuten töitä on liiankin kanssa, äiti sanoo ja huokaisee. - Meillä oli kokous ihan tuossa naapurissa ja päivä on jo lopuillaan. Mistäs täällä oikein puhutaan?

- Siitä kuinka joillakin ei ole töitä ollenkaan ja eräillä on liikaa, isä sanoo. - Kyllä maailmassa tekemistä riittää, mutta jostain syystä työn jakaminen ei tahdo onnistua.

Myös kotitöiden tärkeyttä korostetaan.

Kirjan lopussa on liuta kysymyksiä lapsen kanssa yhdessä pohdittavaksi, keskustelun avaajiksi. Meillä yritetään usein lukemisen yhteydessä jutella kirjan aiheesta lapsen kanssa. Ensinnäkin siksi, että minua kiinnostaa, miten lapsi on luetun ymmärtänyt ja mitä hän aiheesta ajattelee. Lukeminen luo myös keskustelulle mukavan tunnelman, kun kaikki ovat läsnä ja rauhoittuneita. Aina ei siis tarvitse jutella kirjan aiheista vaan voi puhua ihan mistä tahansa mieleen juolahtavasta.

Emma-kirja oli todella nopealukuinen, pieni ja mukava kirja. Sanoisin, että parasta kuulijaryhmää olisivat noin viisivuotiaat, sillä ainakin Likka tuntui vähän tylsistyvän. Keskustelu ammateista lukemisen jälkeen taisikin olla kirjan parasta antia.

Ai niin, Likasta tulee kuulemma eläinlääkäri.

(Lasten linnoitus -haasteeseen)

Pirkko Harainen - Leena Lumme: Tekemistä riittää, Emma (WSOY 2012)

Tatun ja Patun paras kaveri..

.. on Veera! Veera on Outolan veljeksiä vanhempi ja puolta pidempi. Poikien mielestä "jokainen päivä Veeran kanssa on seikkailu ja ihmeitä täynnä". Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Veera-kirjoissa seikkailevat mukana myös Tatu ja Patu. Koska Veera on poikia vanhempi, hän joutuu opastamaan heitä eri asioissa. Se onkin kirjojen punainen lanka.

Meidän lastenkirjahyllyssä on kaksi Veera-kirjaa: Veera lääkärissä ja Veera ja menopelit. Lueskelin molempia kummityttöni (3,5 vee) kanssa. Veerat sopivatkin mielestäni parhaiten juuri kolme-neljävuotiaille. Tekstiä on vähemmän kuin Tatu ja Patu -kirjoissa ja ote on opettavaisempi. Samaa on kuitenkin hersyvä huumori, taitava kielenkäyttö, toimiva tarina ja hauskat kuvat.

Veera lääkärissä kertoo mitä lääkärissä tapahtuu ja on omiaan hälventämään epäselvyyksiä ja pelkoja. Se on humoristinen tarina Veeran lääkärintarkastuskäynnistä, jolle Tatu ja Patu saavat lähteä mukaan. Käynnin aikana tulee muun muassa selväksi, että lääkärit ovat tavallisia ihmisiä. Lapset tutustuvat myös erilaisiin lääkärin laitteisiin ja saavat tietää, miten nuhan voi saada.

 Veera ja menopelit -kirjassa Veera lähtee Tatun ja Patun kanssa pyöräretkelle ottamaan selvää, miten kulkuneuvot ja koneet toimivat. Tutuiksi tulevat niin erilaiset autot, raiteita pitkin kulkevat menopelit, laivat kuin lentokoneetkin. Ohessa käsitellään myös kulkemisen ympäristövaikutuksia:

"Minun mielestäni polkupyörä on kaikkein paras kulkuneuvo", Patu julistaa. Tatu on samaa mieltä: "Se ei pidä meteliä eikä päästele kaasuja!"

Sarjaan kuuluvat myös teokset Veera ja maatalon eläimet sekä Veeran keittiöpuuhat.

Osallistun kirjoilla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera lääkärissä (Otava 2008 [1999])

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera ja menopelit (Otava 2008 [2000])

Vuodenaikojen draamaa

Sinikka Nopolan kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittama Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja inhimillistää vuodenajat ja esittelee ne, mutta kertoo sen lisäksi yhden tarinan siitä, miksi lumisia talvia ei enää ole. Tosin muutama viime talvi on ollut lumimäärältään jopa valtaisa. Kirja lieneekin kirjoitettu jonkin vähälumisen tai lumettoman talven jälkeen.

Koko kaupunki odotti. Pulkat ja kelkat oli asetettu talojen edustalle, luistimet oli terotettu ja sukset vahattu. Kaupungin asukkaat olivat pukeutuneet pörheisiin talvivaatteisiin ja alkaneet syödä tukevia talviruokia. Ikkunoihin oli kiinnitetty lumikiteitä jäljitteleviä paperitähtiä, ja näyteikkunoissa pahvilumiukot tuijottivat kaupunkilaisia.

Kaupunki oli odottanut jo kaksi kuukautta. "Anna Talvi, hyvänen aika!" asukkaat huudahtelivat toisilleen. He puhuivat rauhallisesta ja luotettavasta neidistä, jolla oi ollut tapana vierailla säännöllisesti kaupungissa.  

Kaupungissa odotetaan talvea, jonka neiti Anna Talvi on säännöllisesti tuonut. Talven sisarpuoli Hortensia Syksy alkaa olla jo väsynyt työntekoon ja ärsyyntynyt sisarpuoleensa. Etenkin kun käy ilmi, että Anna Talvi viettää aikaansa pirtelöbaarissa yhdessä keikailevan Kimmo Kesän kanssa. Kesä yrittää viivyttää talven tuloa liehittelemällä Talvea ja yrittämällä saada kesäkissaansa hoitoon. Kaikki muut tuntuvat tietävän, että Kesä on vain huikentelevainen oman edun tavoittelija, jolla on tyttöystävä Kanariansaarilla, jonne hän sitten lentääkin. Kaikkien onneksi Talvi pystyy unohtamaan Kesän erään herra Tuulen ansiosta.

Minun on melko vaikea hahmottaa kenelle, minkä ikäiselle tämä kirja on suunnattu. Likka ei pitänyt tästä alkuunkaan, ja itsellenikin tuotti melkoisia vaikeuksia lukea kuusivuotiaalle ihmissuhdedraamaa, jossa joku joutuu höynäytetyksi, vaikka lopulta onni löytyykin.

On kirjassa paljon hyvääkin. Nopolan tekstin sujuvuuteen ja toimivuuteen voi aina luottaa (vaikka tarina tökkisikin) ja Bondestamin kuvitus on värikäs ja tekstiä tukeva. Pidän myös paljon siitä, että vuodenajoista on tehty ihmisiä, joiden kuvaus osuu hyvin yhteen vuodenajan piirteiden kanssa: Hortensia Syksy tuo esiin totuuden riisumalla puut lehdistä eikä hän pelkää mitään; Anna Talvi on vakava ja vähäeleinen, herkkä ja saavuttamaton; Rouva Kevät on primadonna, joka haluaa säväyttää ja saada ihmiset katsomaan häikäisevää esitystään; Kimmo Kesä taas on pinnallinen, ihailua janoava.

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Sinikka Nopola - Linda Bondestam: Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja (WSOY 2008)

Taidekasvatusta

Muusa ja Maestro tutustuvat Katri Kirkkopellon kuvakirjassa Muusan ja Maestron taideseikkailu taidemuseon kokoelmiin. Samalla tulevat tutuiksi erilaiset taiteen muodot. Lapsilukijalle selviää, mikä on realistisen ja abstraktin taiteen ero (tosin termit eivät kyllä jää kuusivuotiaan päähän), että videotaideteoksiakin on ja mitä erilaisia materiaaleja voi käyttää veistosten tekemiseen.

Muusa ja Maestro päätyvät museon taidepajaan, jossa saa työskennellä vapaasti kaikkia materiaaleja käyttäen. Päähenkilöiden tekemisen kautta lukijalle tulevat tutuiksi muun muassa erilaiset piirustustekniikat ja värien sekoittaminen.

Kirja on todella onnistunut johdatus lapselle taiteen maailmaan. Teksti on selkeää ja kuvat havainnollistavat hyvin. Parasta on, että taidemuseota ei kuvata pölyiseksi, luutuneeksi ja tylsäksi paikaksi vaan oikeasti mielenkiintoiseksi. Lisäksi ajatus siitä, että taidetta voi tehdä jokainen itsekin on hieno ja innostava. Kirjan lopussa on taidesanasto selityksineen. Siitä on apua niin kirjaa lapselle lukevalle aikuiselle (jee, kaikkeen ei tarvitse itse keksiä selitystä!) kuin jo lukevalle lapsellekin. Voisin kuvitella, että ainakin esiopetuksen kuvistunneilla kirjasta ja sanastosta saattaisi olla iloa.

Muusa ja Maestro seikkailevat myös teatterissa Muusan ja Maestron teatteriseikkailu -kirjassa, joka sekin on meille tuttu. Sen idea on sama kuin taideseikkailussa: ensin katsotaan teatteriesitys ja sitten tehdään itse. Nämä kirjat pitäisi saada omaan hyllyyn!

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Katri Kirkkopelto: Muusan ja Maestron taideseikkailu (WSOY 2008)

"Minä kerroin koulussa, että isä on kuollut. Minä vain viittasin ja kerroin sitten."

 

Riitta Jalosen kirjoittamassa ja Kristiina Louhen kuvittamassa Tyttö ja naakkapuu -kirjassa pieni, kouluikäinen tyttö seisoo rautatieasemalla puun alla, katselee naakkoja ja pohtii samalla omaa elämäänsä. Tytön isä on hiljattain kuollut ja edessä on muutto uudelle paikkakunnalle.

Naakat asuvat rautatieaseman isoissa puissa, puitten latvoissa. Seison puitten alla hiljaa, etteivät ne säikähdä pois. Katselen koko ajan ylös, linnut keinuvat korkealla. Vihreän seassa ne näyttävät mustilta palloilta.

Äiti on ostamassa aseman lipputoimistosta matkalippuja. Me menemme junalla kauas sellaiseen paikkaan, jossa minä en ole ennen ollut.

Naakkojen seuraaminen nostaa tytön silmien eteen kuvina erilaisia muistoja isästä ja tuo mieleen ajatuksia siitä, miltä tuntuu kun isä on kuollut. Tytön isämuistot eivät ole surullisia vaan päinvastoin hyviä muistoja. Ikävä kuitenkin on kova, mutta sekin helpottaa, kun saa istua äidin sylissä.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. - - Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

Tytön tarina on todella koskettava. Jalosen hienon tekstin ansiosta aikuinenkin pystyy samaistumaan lapsen tunteisiin. En yleensä ennalta kerro Likalle, mitään kirjasta, jota alamme lukea. Tällä kertaa oli pakko varoittaa, että tämä kirja on surullinen. Suru nimittäin tuntuu jollakin tavalla läpi koko kirjan, vaikka loppua kohti tyttö kokee myös ilon ja toivon pilkahduksia. Likan mielestä kirja ei kuitenkaan ollut surullinen. Tai olihan se, että isä on kuollut hänenkin mielestään tosi surullista. Ehkä lapsi poimi arvioimaani herkemmin ne muut, ei niin surulliset sävyt.

Kristiina Louhen kauniit ja herkät kuvat tukevat hyvin tarinaa. Ne ovat yksinkertaisen eleettömiä, mutta tavoittavat hienosti tarinan tunnelman. Kuvat ovat aukeamalla pääosassa, sillä tekstillä on tilaa vain 1/4. Teksti ei ole kuvan päällä, vaan omalla paikallaan jommankumman sivun ulkoreunassa. Tällainen ratkaisu rauhoittaa kirjan tunnelmaa.

Tyttö ja naakkapuu voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2004.

(Lasten linnoitus -haasteeseen palkittujen kategoriaan.)

Riitta Jalonen - Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004)

Luimme Mauri Kunnasta

Jos on elänyt lapsuutensa Suomessa 1980-luvulla ja sen jälkeen, ei ole voinut välttyä näkemästä, kuulemasta, lukemasta jotakin Mauri Kunnaksen luomaa. Muistan omasta lapsuudesta Koiramäki-kirjat sekä Yökirjan ja Etusivun jutun. Nyt samat teokset löytyvät Likan kirjahyllystä ja ovat alkaneet häntä kiehtoa samoin kuin ne itseäni kiehtoivat.

Olen itse asiassa yrittänyt pikkuhiljaa kerätä jonkinlaista Kunnas-kirjastoa. Likan hyllyssä majaa pitävät:

Etusivun juttu 

Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot

Hullunkurinen lintukirja

Hyvää yötä, herra Hakkarainen

Kaikkien aikojen avaruuskirja

Kaksitoista lahjaa joulupukille

Koiramäen lapset ja näkki

Koiramäki (yhteisnide)

Koirien Kalevala

Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut 

Seitsemän koiraveljestä

Suomalainen tonttukirja

Vampyyrivaarin tarinoita

Yökirja

Näistä ei kovin montaa olla ehditty lukea, sillä Likka alkaa vasta nyt, noin kuusivuotiaana, olla riittävän vanha ymmärtämään tarinoita näiden takana ja nyt hän tosiaan on niistä vasta innostunutkin. Joululoman aikaan luimme Koiramäki-yhteisniteen. Se siis sisältää kaikki kolme Koiramäki-kirjaa. Nyt helmikuussa luimme kaksi Kunnaksen kirjaa peräkanaa: Kaikkien aikojen avaruuskirjan ja Suomalaisen tonttukirjan.

Kunnaksen kirjoissa minua viehättävät hauskat tarinat ja vetävä teksti. Kuvat ovat mielenkiintoisia ja niistä löytyy pitkään aina jotain uutta ihmeteltävää. Usein etsitään unissaan kävelevää herra Hakkaraista tai lasketaan kuinka monet silmät pimeistä paikoista löytyvätkään. Hyvien tarinoiden lisäksi kirjojen avulla oppii huomaamattaan paljon. Kaikkien aikojen avaruuskirjassa Koiraporin ala-asteen oppilaat käyvät luokkaretkellä avaruudessa tutkailemassa omaa aurinkokuntaamme:

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälle tulevaisuuteen, 3000-luvulle, jolloin avaruusmatkailu on jokapäiväistä ja Maan asukkaat asuvat ja työskentelevät asteroideilla, Marsissa, kuissa ja kaukaisimmillakin tähdillä. Muitten tähtien asukkaat eivät ole enää pelottavia "muukalaisia", vaan tuttuja mukavia kavereita. Avaruusalukset, ufot ja bussit kulkevat miltei valon nopeudella ja pizzasta on tullut maailmankaikkeuden suosituin ruokalaji.

Kirjan tiedot planeetoista, kuista, auringosta ja avaruudesta ovat tämän päivän tietoa ja totta. Avaruudessa ja taivaankappaleilla asuminen, liikkuminen ja hassuttelu ovat totta toivottavasti tulevaisuudessa.

Suomalainen tonttukirja taas kertoo menneisyydestä, siitä ajasta kun ihmiset uskoivat erilaisiin haltijoihin: Ennen muinoin, siihen aikaan kun mummon isoisän äiti oli vielä pikkuinen tytöntyllerö, monissa taloissa asusteli haltijoita. Niiden tehtävänä oli torjua vahinkoja ja tuottaa hyvää onnea isäntäväelleen. Tällaisia haltijoita sanottiin tontuiksi. Tonttukirja on itse asiassa Kunnaksen ensimmäinen lastenkirja, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1979.

Likan mielestä molemmat kirjat ovat mielenkiintoisia. Häneen uppoaa Kunnaksen huumori ja tällä hetkellä hän ei vain voi saada tarpeekseen faktatiedosta. Kaikesta pitää saada tietää kaikki ja mieluiten heti.

(Kaksi luettua Lasten linnoitus -haasteeseen.)

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja (Otava 2009 [1989])

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja (Otava 2008 [1979, uusi laitos 2004])