Lukudiplomi-kirjoja

Jos tässä taas yrittäisi sytytellä tätä Leppislamppuakin välillä. Luimme Likan kanssa loppuvuodesta monta kirjaa, joista haluan täällä vielä kirjoittaa. Muutamasta tänä vuonna luetustakin olen postausta suunnitellut. Bloggausmateriaalia siis riittää.

Aloitetaan tämä uusi, toinen blogivuosi kahden Lukudiplomi-kirjan läpikäynnillä.

Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta. Telma ja hänen kaverinsa Eetu löytävät pullopostia, mikä johtaa kirjeenvaihtoon sen lähettäjän, Villiina Mainingin kanssa. Lapset ystävystyvät ja syyslomalla Telma ja Eetu pääsevät yökylään Villiinan luo Tyrskyluoto-nimiselle saarelle. Lapset joutuvat seikkailuun, jossa on noitia, taikureita, aarteita ja yksi kadonnut Eetu. Jännittävistä juonenkäänteistä huolimatta meno ei äidy liian vauhdikkaaksi eikä liian jännittäväksi vaan osoittautui juuri sopivaksi eskarilaisellemme.

- Mutta Herbert Lehmuinen oli nähnyt rannassa tuntemattoman kulkijan, setä kertoo. - Herbert tuli minua vastaan kauppareissulla.

- Jos se oli Eetu? Telma kysyy.

Setä pudistaa päätään. Niin likinäköinen Herbert Lehmuinen ei ole. Entisessä työssään kirjaston hevoskirjaosaston johtajana hän oli kuuluisa tarkasta silmästään. Herbert oli nähnyt rannalla aikuisen. 

- Ja kauppias kertoi minullekin oudosta veneestä rannalla, setä mutisee mietteliäästi.

Telmaa alkaa viluttaa. Voisiko Eetun katoamisella jotain tekemistä saaren kumman kulkijan kanssa? (s. 95-96)

Kirjan kuvituksesta vastaa Karoliina Pertamo. Kuvat ovat kivoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta ne elävöittävät tekstiä mukavasti. Ilman niitä lukeminen voisi pienelle ihmiselle olla turhan raskasta. Kirjathan on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille ensimmäisiksi itse luettaviksi kirjoiksi. Me aiomme ehdottomasti lukea muutkin Telma-sarjan kirjat. Tai sitten Likka lukee ne itse, kunhan lukeminen alkaa sujua paremmin. Tällä hetkellä hän lukee yksittäisiä - pitkiäkin! - sanoja ja pahvikirjoja Pikkuveljelle.

Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt lienee jonkin asteinen klassikko lastenkirjojen joukossa, mutta me törmäsimme siihen ensimmäistä kertaa Lukudiplomin kautta. Kuvakirjassa pieni Max-poika ilkeilee susipuku yllään ja joutuu omaan huoneeseensa ilman illallista. Huoneestaan Max pääsee metsään ja metsästä merelle. Pitkän purjehduksen jälkeen hän saapuu hirviöiden maahan, jossa hän kesyttää hirviöt ja hänestä tehdään niiden kuningas. Koti-ikävä alkaa kuitenkin pian vaivata ja Max päättää purjehtia takaisin kotiin, missä iltaruoka lämpimän höyryävänä häntä odottelee.

Kirjan rakenne on poikkeuksellinen, sillä yksi virke saattaa jatkua monen aukeaman yli. Toisaalta kirjassa on myös monta tekstitöntä kuva-aukeamaa. Kirjan tarina on melko yksinkertainen ja eskarilaiselle tylsä. Ihmettelenkin hieman, mitä kirja tekee koululaisten lukulistalla. Toisaalta helppo teksti lienee sopivaa vasta lukemaan oppineille. 

Minä pidin kirjasta enemmän kuin Likka. Hänestä se tosiaan oli tylsä, mutta minun mielestäni kirja on mielenkiintoisesti rakennettu. Se esittelee hauskasti myös mielikuvituksen voimaa ja sen avulla lasten kanssa voidaan miettiä käyttäytymistä ja sitä, mikä on totta ja mikä ei.

(Lukudiplomi-haaste: tarjottimet Lelulaatikko ja Veijarit)

Mila Teräs - Karoliina Pertamo: Telma ja salaisuuksien saari (Otava 2011)

Kansi: Karoliina Pertamo

Maurice Sendak: Hassut hurjat hirviöt (5. painos Tammi 2009)

Englanninkielinen alkuteos: Where the Wild Things Are (1963)

Suomentanut Heidi Järvenpää

Molemmat lainattu kirjastosta

Dibitassut

Olen aina vastahankainen, kun kirja on tehty tv-sarjan tai elokuvan pohjalta. Yleensä (karkea yleistys!) kirjat on kyhätty kasaan mahdollisimman nopeasti kielestä välittämättä. Niinpä en varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun Likka halusi Dibitassut-kirjan. Kirjan kannessa on merkintä "Tuttu tv:stä" ja kuvitus näyttää pikselimössöltä. Ei kiitos! Vilkaisin kantta vielä uudelleen ja bongasin kirjailijan nimen: Tuija Lehtinen. Seurasi aiemman mielipiteen uudelleen arviointia: Oho, eihän tämä nyt ihan surkea tekele taidakaan olla. Nyt meillä sitten on Dibitassut ja kaktusplaneetan kissakuningatar. 

Kirja kertoo Dibitassu-planeetalla asuvista koirista, mutta ennen kaikkea kahdesta suloisesta pentukoirasta, Vikistä ja Emmistä. Planeetalle saapuu valtiovierailulle Kaktusplaneetan kuningatar, joka tuo mukanaan lahjan. Se, kaktuspatsas, sijoitetaan museoon. Pian siellä alkaa tapahtua kummia, ja Viki ja Emmi pelkäävät, että dibitassujen suurin aarre on vaarassa. Heidän on siis tartuttava toimeen ja saatava selville, mitä oikein tapahtuu.

Dibitassut on itse asiassa melko mielenkiintoinen formaatti. Tv-sarja on animoitu Kiinassa, mutta sillä on suomalaiset juuret. Erään perheen lapset piirtelivät suloisia koiria lomamatkallaan. Perheen isä näki piirroksissa potentiaalia ja päätti etsiä animoijan, joka saattaisi piirrokset tv-ruudulle. Keskeistä Dibitassujen tuotannossa on se, että lapset pääsevät vaikuttamaan sarjan sisältöön: ympäri maailmaa järjestetään luovuuspajoja, joissa lapset yhdessä suunnittelevat Dibitassut-tarinoita. Tarinoiden siis pitäisi olla juuri sellaisia, joista lapset tykkäävät.

Ja niin taitaa myös olla. Meidän Likka on ainakin viehtynyt Dibitassujen maailmasta: kirjan lisäksi ahkerassa kulutuksessa on ollut sarjaan kuuluva dvd. Eipä silti, tarina (ainakin tässä kirjassa) on hyvä ja toimiva. Se on jännittävä eikä mielestäni aliarvioi lasta ja hänen kykyään käsitellä asioita. Ilmeisesti lapset lapsille -ajatus kantaa pitkälle. Aikuisen näkökulmasta kirjan juoni on hieman kliseinen, mutta tarinaa lukee ihan mielikseen, mistä saa kiittää sujuvaa juonen kuljettelua ja hyvää kielenkäyttöä. Kuvia on melko vähän ja tekstiä suhteellisen paljon, joten kirja ei ole kerralla luettava eikä se sovi aivan pienimmille. Eskarilaiselle se on juuri passeli, sillä hämykit ja muut oudot hiiviskelijät eivät enää hetkauta, mutta pienempiä saattaa kyllä hieman pelottaa.

Tuija Lehtinen - Futurecode Oy: Dibitassut ja kaktusplaneetan kissakuningatar (Tammi 2012)

                           

Ps. Dibitassujen nettisivuilta voi lukea muuten Tuija Lehtisen mietteitä kirjoittamisesta ja Dibitassuista.

Ystävyyden voima

Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Onnenpyörä jatkaa unni Kattilan ja Onnin sekä Piin ja Argonin tarinoita siitä, mihin Keinulauta ja Karuselli ne jättivät. Onnenpyörän voisi siis sanoa olevan tämän ystävyysaiheisen trilogian viimeinen osa.

Onnenpyörä on tarinaltaan hieman katkelmallinen, koska siinä käydään välillä Piin ja Argonin luona keinulaudalla, Onnin luona muuttomatkalla sekä Kalakin luona hänen kivellään pientä unni Kattilaa ja hänen vaiheitaan tietysti unohtamatta. 

Pii pyöräytti suurta onnenpyörää. Punaiset ja valkeat siivut sekoittuivat aluksi toisiinsa, mutta vauhdin hidastuessa ne rupesivat taas erottumaan. Numero 15 oli päävoitto. Pii ei tiennyt, mikä se oli, mutta varmaan se oli jotain suurta ja hienoa. Jotain, joka teki saajansa ikionnelliseksi. Sehän oli onnenpyörän tehtävä.

--

Pieni unni kääri kirjeen rullalle ja työnsi sen pulloon, jonka oli löytänyt puun juurelta joen rannasta. Tarkistettuaan, että korkki varmasti piti vettä, unni laski pullon virtaan.

Kantavina teemoina ovat tällä kertaa ikävä ja lapsen usko. Sekä Pii että Kattila joutuvat eroon parhaista ystävistään: Pii ihan vain lyhyeksi aikaa, mutta Kattila pidemmäksi, sillä Onni-haitara on lähtenyt kaltaistensa tykö. Kattila päättääkin lähettää Onnille pullopostia pullossa, joka on voitto onnenpyörästä. Mutta miten käy pullopostin? Kattila uskoo sen tavoittavan Onnin, mutta haitarat lentävät taivaalla ja pullo ajalehtii alhaalla, vedessä. Toteutuuko Kattilan mahdoton toive? Yksinäisellä Kalakilla on tarinassa suuri rooli. Miten hänen käy? Miten Piin ja Argonin, Kattilan ja Onnin sekä Kalakin kohtalot liittyvät toisiinsa?

Onnenpyörä on samaa, taattua laatua kuin trilogian aiemmatkin osat. Silti se jostain syystä jätti hieman kylmäksi sekä minut että Likan. Likka ei oikein saanut tarinasta kiinni ja minäkin sytyin vasta lopussa, kun lapsen usko näytti voimansa. Ehkä Likka häiriintyi katkelmallisuudesta. Konkreettisesti häntä häiritsi kuitenkin eniten kirjan lukujen numerointi, joka ei etene loogisesti vaan onnenpyörän sattumanvaraista ideaa noudattaen: 3, 12, 20, 1, 39 ja niin edelleen 15 ja yllätykseen päättyen. Onhan se toki ymmärrettävää, että tuollainen häiritsee, kun on vasta oppinut laskemaan sataan ja ylipäätään hoksannut lukujen kulkevan järjestyksessä.

(Lasten linnoitus -haaste)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Onnenpyörä  (WSOY 2010)

Aika ja yksinäisyys

Toiset lastenkirjat sisältävät faktatietoa helposti nieltävässä muodossa. Toisten kirjojen pääasiallinen tehtävä on viihdyttää, hauskuuttaa. Toiset käsittelevät tunteita lapsen näkökulmasta, ymmärrettävästi. Viime aikoina meillä on luettu lähinnä kahta ensimmäistä tehtävää toteuttavia kirjoja. Siihen tuovat kuitenkin poikkeuksen Timo Parvelan kirjoittamat ja Virpi Talvitien kuvittamat Keinulauta ja Karuselli. 

Aikuiselle ei ole kovin helppoa laskeutua lapsen tasolle ja pukea sanoiksi lapsen tuntemuksia tai muita vaikeita asioita (esim. kuolemaa, josta myös olemme juuri lukeneet). Molemmat, Keinulauta ja Karuselli, kuitenkin tekevät niin ja mielestäni varsin ansiokkaasti. Tosin minun, aikuisen, mielestä lapsi voisi ajatella asioista näin. En tietenkään voi olla aivan varma, tuntuvatko kirjoissa käsitellyt asiat lapsesta luontevasti ilmaistuilta. Kirjat ovat olleet loistavia myös muiden mielestä. Siitä on osoituksena Keinulaudan saama Finlandia junior -palkinto.

Keinulauta käsittelee pienen Pii-karhun tarinan kautta yksinäisyyttä mutta myös kaveruutta ja molempiin liittyviä tunteita. Aluksi Pii on hyvin yksinäinen.

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä. Se osoitti ylös kohti yksinäisen kuusen latvaa ja taivasta. Keinulaudan toisessa päässä istui Pii. Se istui ja odotti, että joku tulisi keinumaan sen kanssa. Kukaan ei tullut tänäänkään.

Pii joutuu mielenkiintoiselle matkalle, kun keinulaudan päälle kaatuva kuusi heittää hänet kauas pois. Matkallaan hän tapaa paljon erilaisia hahmoja, joista jokainen opettaa hänelle jotakin yksinäisyydestä ja ystävyydestä, ikävistä ja hyvistä asioista. Lopulta löytyy kaveri keinulaudan toiseen päähän.

Karusellissa keskiössä on aika. Millaista aika on? Onko se erilaista odottavalla? Entä jotakin tekevällä? Miten puut mittaavat aikaa? Entä ystävät? Kuluuko aika talvella eri tavalla kuin keväällä? Kuluuhan se, huomaavat pieni unni nimeltään Kattila sekä hänen uusi ystävänsä Onni-haitara. Kattila nimittäin odottaa pääsevänsä toimimattomaan karuselliin, jossa muut, isommat unnit istuvat. Tulee syksy ja muut unnit lentävät etelään. Onni seuranaan Kattila jää talveksi aikomuksenaan korjauttaa karuselli Afrikassa sen valmistajalla, mutta se ei olekaan kovin helppoa. Täytyy odottaa. Puun kasvamista, että se kääntäisi karusellin kyljelleen. Kevään tuloa. Isoksi kasvamista. Oman paikan löytämistä.

Ystävänpäivän kunniaksi valitsin Karusellista katkelman ystävien ajasta:

Ystävien aika on erilainen. Ystävän kanssa sekunti vilahtaa huomaamatta, minuutissa ei kerkiä edes laskea mäkeä. Tunnissa voi pyörittää tosi suuren lumipallon ja rikkoa sen yhdessä. Päivässä ilta tulee aina liian nopeasti. Viikossa ehtii jo monta kertaa ihmetellä sitä, että on saanut ystävän. Kuukaudessa ystävän kanssa riidellään ja sovitaan sitten. Vuodessa ystävyksillä on kaksi syntymäpäivää juhlittavanaan.

Kuten molemmista kirjoista poimituista tekstikatkelmista voi huomata, Parvelan kieli on hienoa, kaunista, tunteita herättävää. Talvitie taas on kuvissa tavoittanut tekstin tunnelman omalla, leimallisella tyylillään. Kirjat kuuluvat ikään kuin samaan sarjaan, sillä ote ja tyyli ovat molemmissa samat. (Lisäksi kummassakin seikkailee unneja ja haitaroita.)

Upeita, lukemisen arvoisia kirjoja molemmat! 

(Luettu Lasten linnoitus -haasteeseen)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta (WSOY 2006)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli (WSOY 2008)