Nimeä etsimässä

Pieni tyttö istahtaa vanhan hopeapajun, Muistajan nimeltään, juurakolle eikä kysyttäessä osaa sanoa nimeään, ei tiedä mikä se on.

Tyttö katsoi hämmästyneenä Muistajaa ja unohti alakulonsa.

- Miten niin annettu? Ei meillä ole tapana antaa toiselle nimeä. Jokaisen tulee itse löytää oma nimensä. Ajattele nyt, jos minulle olisi annettu nimeksi vaikka Rauha. Enhän minä ole ollenkaan rauhallinen, en pysty hetkeäkään istumaan aloillani. Suutahdan tosi nopeasti, mutta lepyn myös, tyttö selitti kädet ilmaa viuhtoen ja jalat heiluen.

Muistajaa nauratti. - Ei, Rauha sinun nimesi ei tosiaan ole. 

Niinpä Nimetön lähtee etsimään nimeään. Sen löytäminen ei ole kovin helppoa, vaikka Nimetön kysyy sitä kaikilta vastaantulijoilta, joihin hän tutustuu ja joita hän auttaa. Lempikohtaamiseni on tapaaminen kirjoja ahmivan toukan kanssa:

- Tänään minulla onkin menossa erityisen mittava ateria, 12 osaa Historian suurmiehiä. Tästä riittää useammallekin. Hieman puisevaa purtavaa, mutta kyllä tällä vatsa täyttyy, toukka sanoi ja iski hampaansa kiinni kirjaan. Se rouskutti paperia posket pullollaan.

 

Loppujen lopuksi nimi löytyy kuin löytyykin - ja Nimetön löytää sen ihan itse.

Katri Kirkkopellon tarinoima ja kuvittama Nimetön on herkkä kertomus itsensä löytämisestä. Se on myös kertomus ystävyydestä. Opimme tuntemaan itsemme, kun tutustumme muihin. Emme heidän kauttaan, vaan heidän avullaan.

Katri Kirkkopellosta on tullut meidän perheemme suosikki lastenkirjailijoiden joukosta. Hän tarttuu tärkeisiin ja mielenkiintoisiin aiheisiin ja kirjoittaa niistä todella taitavasti ja kiintoisasti, hauskasti tai vakavasti tunteisiin vedoten. Hänen kuvituksensa ovat herkkiä ja kauniita, eikä niissä ole mitään liikaa. Yksinkertaista ja eleetöntä (hyvällä tavalla).

Katri Kirkkopelto: Nimetön (Lasten Keskus 2004)