Ystävyyskakku Hermanni kylässä

Sain työystävältäni Hermanni-kakkutaikinan juuren. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko kakusta, mutta totta kai tartuin kakkuhaasteeseen ja otin hoidokin luokseni kasvamaan.

Idea siis on, että kakun juurta hoidetaan sekoittamalla ja ruokkimalla aineksilla yli viikon. Loppuvaiheessa kakkutaikina jaetaan taas osiin, annetaan ystäville jatkettavaksi ja kymmenentenä päivänä siitä pyöräytetään kahvikakku.

Kupliva taikina

Taikinan kehkeytyminen perustuu luonnonmukaiseen hiivaprosessiin. Sokerista, maidosta ja jauhoista tehty juuri alkaa siis huoneenlämmössä käydä. Ja sitä ilmeisesti edesauttaa päivittäinen hämmentäminen. Taikinasta huolehtiminen oli kuin tamagotchin hoitaminen. Täytyy kyllä myöntää, että yhtenä päivänä taikinan sekoittaminen unohtui, mutta sekoittelin taikinaa senkin edestä seuraavana päivänä.

Oman kakkujuuren 10 päivän hoitojakson ajalle sattui viikonloppumatka anoppilaan Keski-Suomeen. Ei muuta kuin taikina kannelliseen kulhoon ja neljän tunnin ajomatka sai alkaa. Kyläilyn ajalle sattui myös taikinan jakaminen osiin. Onneksi paikalla oli herrani sisko ja pari muuta sukulaisnaista, joille sain pakattua juuret jatkojalostettavaksi. Ystävyyskakusta tuli myös sukukakku.

Taikinanjuuret valmiina uusiin koteihin

Eilen leivoin taikinasta kakun. Saamassani ohjeessa oli omena- ja banaanivaihtoehdot. Päädyin tekemään suklaa-banaanihermannin. Hyvää tuli, vaikka kaneli maistui kitalaessa yllättävän voimakkaana. Kakkuun tuli vain 2 teelusikkaa kanelia, mutta jatkossa laittaisin sitä vähemmän ja suklaata enemmän. Nyt kun Hermanni-kakku on saanut tekeytyä yön yli, maku on kypsempi kuin suoraan jäähtymisen jälkeen maistettuna.

Suklaa-banaanihermanni

Tämä Hermanni-testi oli hauska. Varsinkin kun kiikutin taikinaparkaa mukanani ympäri Suomen. Ja onhan taustalla kaunis ajatus, että Hermanni-ystävyyskakku yhdistää ihmisiä.

Sain käsiini Ruokalan ohjeen ja sen päiväkohtainen ohjeistus löytyy täältä.

No worries -australialaiset

Kahden viikon matkamme Australiaan oli huikea! Reissu oli yhtä kohokohtien sumaa.

Ihastuin Sydneyn ilmapiiriin välittömästi. Ensin toki oli pää pyörällä siitä, että missä paikassa ollaan. Kaikki tuntui olevan New Yorkin ja Lontoon sekoitusta. Parin tunnin päässä Sydneystä kävimme Blue Mountainsin korkeanpaikanleirillä. Ilma oli siellä niin raikasta, koska olimme niin korkeilla kivillä ja alhaalta laaksosta nousi eukalyptuspuiden aromit. Hunter Valleyssa kiertelimme viinitiloilla, mutta yövyimme kuitenkin oluttilalla. Harmi vaan, että useat viini-/olutvalmistajat myyvät tuotteitaan vain tilalta. Tuhannen kilometrin ajoreittimme varrella oli huimaavan upeita rantoja, karjamaalaismaisemia, mutkittelevia rantareittejä…

Vietimme ajan koko loman Ausseissa asuvien ystäviemme seurassa ja toisen viikon yövyimme heidän kotonaan. Paikalliset oppaat kyllä kruunasivat matkamme, koska ei tarvinnut selvittää itse, mistä saa parhaat Flat white-kaffit, missä on ihmeellisiä luonnonmuodostumia, mikä on paras paikka katsoa auringonlaskua, missä on ilmaista rantajoogaa, mikä on paras Jurassic Park-henkinen sademetsä, missä kannattaa heittäytyä Tyynen valtameren aaltojen heiteltäväksi jne.

Yksi odotetuimmistani jutuista oli päivä Currumbinin villieläinpuistoon, missä oli pelkästään australialaisia elukoita. Hurjaa Crocodile Dundeeta musta ei kuitenkaan kuoriutunut. Sen verran maanisilta isot krokotiilit ja haikalat näyttivät. Pitäydyn siis pörröisemmissä eläimissä. Ja nyt on yksi haaveista toteutettu. Pidin nimittäin koalaa sylissä!!! Oon ollut jo koalafani jo pidemmän aikaa, mutta nyt se fanitus lähti vielä pahemmin käsistä. Olisin halunnut ostaa puiston myymälästä kaikki koalatuotteet. Myös koalanenän.

Takaisin Suomessa meiltä on kyselty, mikä paikassa oli parasta. Ehdottomasti mahtavinta oli itse australialaiset. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, he hymyilivät, tulivat spontaanisti juttelemaan ja selkeästi nauttivat päivistä antaumuksella.

Tietenkin muissa maissakin tullaan kysymään, että how are you doing, mutta australialaiset tekivät sen niin paljon läsnä olevammin. Aivan kuin he oikeasti olisivat välittäneet vastauksestani.

Jäin miettimään, että miksi he ovat kiinnostuneita muiden ihmisten kohtaamisesta tai ylipäätään välittävät siitä, millainen mielikuva minulle toisella puolella maapalloa asuvalle jää kohtaamisesta. Mutta sehän se juttu on. Koskaan ei tiedä, jääkö vieraan kohtaaminen ainoaksi kerraksi, joten miksi siitä ei tekisi lämmintunnelmaista.

Ihmisten asenne muistutti jollain tapaa Välimeren kansalaisten asennetta, mutta ote ei kuitenkaan ollut niin löysä tai ”manjana - tehdään huomenna” –tyyppinen. Asiat hoidetaan, mutta ei stressata niitä. No worries!

Tuota rennon mutkatonta elämään suhtautumista kun saisi pidettyä omassa elämisessäkin, niin kyllä olisi arki paljon stressittömämpää ja takakireys pois.

Yritän myös ammentaa koalien elämäntavasta parhaita paloja omaan eloon: Nuku riittävästi, hereillä ollessa ole suloinen muille ja syö riittävästi vihreää!

Koalat nukkuvat vuorokaudessa noin 20 tuntia.

Kuppikakkujen kanssa kylään

Olen kaivanut itsestäni sisäisen Täydellisten naisten Bree Van de Kampini. Lupauduimme ystäväpariskunnalle muuttoavuksi, mutta aikataulut menivätkin haastaviksi, emmekä olisi ehtineet paikalle ennen viimeistä kannettavaa laatikkoa. Päätimme kuitenkin mennä kurkkaamaan, miltä uuden kodin fengshuit näyttävät. Mutta eihän sitä nyt kahta kättä heiluttaen sopinut mennä. Niinpä leipaisin mukaan muffinseja. Ihan niin kuin tv-sarjan Bree aina kun naapurustoon muutti uusi asukas!

Halusin tehdä vadelmamuffinsseja jollain kreemikuohkerolla. Reseptin löysin siten, että laitoin hakusanaksi vadelmamuffinsin ja valitsin Googlen kuvahaun perusteella kauneimman leipomuksen. Päädyin tekemään Leinikki-blogin ohjeella vadelma-valkosuklaa muffinsseja mangotwistillä.

Valmistus oli vallan helppoa. Ainekset vaan sekaisin ja herkut uuniin. Raastettu valkosuklaakeko näytti niin herkulliselta, että olisin voinut lusikoida sen parempiin suihin heti. Ja pakastevadelmatkin näyttivät niin fresseiltä ja mehukkailta, kun niistä pirskahteli väriä taikinaa sekoittaessa.

Haastavin vaihe oli uunilämpimien leivonnaisten kuljetus. Kuorrutteen lusikoin rasiaan ja otin pursotusvälineen kylään mukaan. Jos olisin pursottanut mango-tuorejuusto-tomusokeri-kuorrutteen valmiiksi, niin varmasti muffinsit olisivat menneet matkalla ylösalaisin ja lopputulos olisi ollut nolo sotku.

Perillä herkut olivat sopivan jäähtyneitä, mutta silti tuoreen maukkaita. Eikä kuorrutekaan sulanut kuppikakun päältä.

Ai että oli kiva viedä tällainen uunituore tervehdys nälkäisille muuttajille. Loppujen lopuksi leipomisesta ei ollut edes vaivaa, koska pidän tosi paljon siitä puuhasta. Hyvä vaan, kun sain viedä herkut jollekin muulle syötäväksi.