Joycen Ulysses, osa I, ensimmäiset kolme lukua

Kuten tuossa jo tulinkin maininneeksi, Ulysseksen selättäminen on nyt aloitettu. Ajattelin näin ikäänkuin prosessinomaisesti raapustella tänne aina välillä projektin etenemisestä, kun nyt kerran tulin uuden käännöksen ostaneeksi. En tosin ole vielä juuri pitkälläkään, mutta avaan nyt sanaisen arkkuni kuitenkin. Olen lukenut ensimmäiset kuusi lukua ja seitsemännenkin melkein kokonaan, jännää on! Ajattelin nyt kirjoittaa ensimmäisestä kolmesta luvusta, niistä kun koostuu kirjan erillinen avaava ykkösosa, Telemakhos. Näissä katsauksissa ainakaan nyt hetioitis pyri mihinkään huikeisiin analyyttisiin syvyyksiin, vaan ehkäpä pikemminkin haluan vain hiukan fiilistellä tätä möhkälettä.

Henkisenä tukena projektissa on samoin jo aiemmin mainittu suomentaja Leevi Lehdon luotsaama Ulysses-lukupiiri, joka kokoontuu torstaisin Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen, ja tänään olin toisen kerran paikalla. Ensimmäisellä kerrallakin kiintoisaa olla läsnä, vaikka olinkin lähinnä kuunteluoppilaana (en ollut vielä ehtinyt lukemaan kuin pari sivua). Tällä kertaa olin jo ehtinyt tosiaan vähän lukeakin, mutta keskustelu rönsyili eri lukuihin siihen malliin, että tyydyin lähinnä nyökyttelemään ja rustaamaan keltaisia post-it-lappuja kirjan väliin. En varmaankaan ehdi ihan lukupiirin tahdissa kirjaa tahkota (kun on noita muitakin velvoitteita, kuten työt ja, noh, gradu), mutta yritän nyt ainakin!

Kirjan ensimmäisissä kolmessa luvussa fokuksessa on nuori Stephen Dedalus, näsäviisaan oloinen heppu. Hahmo on ilmeisesti Joycen alter ego. S. D. on päähenkilö Taiteilijan omakuvassa, ja merkittävässä roolissa myös Ulysseksessa, jonkinlainen Leopold Bloomin vastinkappale/antisankari, mutta myös isä–poika-suhteen osapuoli (osviittaa asiasta antaa esim. se, että kirjan alku, jossa Dedalus on keskiössä, on nimeltään Telemakhos, joka taas siinä alkuperäisessä Odysseiassa on Odysseuksen poika. Unohtamatta Hamlet-viittauksia. jne.) Joo, pää menee pyörälle jo heti alussa.

Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu kuuluun Sandycoven Martello Toweriin (nyk. James Joyce Tower, luonnollisesti), jossa Dedalus asuu Buck Mulliganin (Stately, plump---) kanssa. Tässä lukija pääsee hiukan jyvälle näiden henkilöhahmojen luonteista ja keskinäisistä suhteista (torailevat, toverillisesti vittuilevat ehkä myös), kun Stephen ja Buck sanailevat mm. uskonnosta. Toisessa luvussa seuraamme Stepheniä kouluun, jossa hän ilmeisesti käy opettamassa tunnin verran poikia, jonka jälkeen tapaamme myös rehtori Deasyn. Kolmas luku sijoittuu rannalle, ja tästä luvusta löytyvätkin ensimmäiset pitemmät tajunnanvirtapätkät. Dedalus palaa muistoissaan Pariisiin (on jo käynyt ilmi, että hän on vastikään palannut sieltä Dubliniin), hortoilee rantahietikossa ja seurailee tapahtumia.

Ensimmäiset kolme lukua menivät aika rivakasti, eikä kirja ainakaan vielä tässä vaiheessa tuntunut erityisen raskaalta. Lukemisessa alkuun pääseminen ja myös ensimmäinen lukupiiritapaaminen kuitenkin saivat pähkäilemään kaikenlaista. Kuten voiko Ulysseksesta puhua puhumatta sen kirjoittajasta? Voiko/kannattaako kirjaa lukea tuntematta 1) kirjailijaa 2) länsimaisen kirjallisuuden kaanonia 3) Euroopan historiaa 4) ym.? Onko tässä mitään järkeä?

Lukemisen ja tulkinnan tueksi kirjan liitteinä löytyvät Joycen itsensä laatimat tulkintakaaviot (ns. Gilbert-kaavio ja Linati-kaavio), joita kieltämättä tulee aina silloin tällöin vilkuiltua ja ovathan ne aika kiintoisia, vaikka totta puhuakseni onkin sanottava, etten minä nyt niistäkään ihan kauheasti älyä. Minkälainen tyyppi ylipäänsä rustaa tulkintakaavioita omasta kirjastaan?

Onhan tuossa vielä jokunen sivu tahkottavaa.

Käännöksestä: Kirjan käännöksestä ja käännöksistä ylipäänsä on tullut puhetta myös tuolla lukupiirissä. Itse voin jo tässä vaiheessa todeta, että lukukokemuksena tämän kirjan ja erityisesti vieläpä tämän uuden käännöksen lukeminen on kyllä aika omalaatuinen. Jo kirjan kerronta vuorottelee mukaansatempaavan, pikkutarkan kuvauksen ja lukijaa vieraannuttavien viritelmien välillä. Käännösratkaisut lisäävät (ainakin minun kohdallani) ehkä vielä yhden kerroksen tähän vieraannuttamiseen, erityisesti alaviitteiden muodossa. Toisaalta osaltaan myös tuo paljon puitu hen-pronomini on aiheuttanut minussa tiettyä tekstin maailmasta etääntymistä: joka kerran toistuessaan se on onnistunut palauttamaan minut paperille, vetämään pois 1900-luvun alun Dublinista. Sinänsä pronominiratkaisu on tällaisessa kirjassa varmasti perusteltu (tai siis Lehdon perusteluihin perehtyneenä en voi sanoa vastustavanikaan), mutta saa nähdä, totunko siihen kirjan edetessä vai en. Ainakin se tekee käännöksen erittäin näkyväksi muistuttamalla kieli- ja kulttuurieroista. Tähän asiaan palaan varmaan vielä myöhemminkin.

Viiteapparaatin mukana puolestaan tulee omituinen halu tehdä syrjähyppyjä erinäisiin muihin kirjassa tavalla tai toisella esiin tuleviin teoksiin. Olenkin Ulysseksen sivussa lueskellut aiempaa Saarikosken käännöstä, jonkun verran hyllystämme löytyvää Joycen Dublinersia, ja kaivoinpa Hamletinkin esiin. Vähän on alkanut houkutella myös Saarikosken Odysseia-käännös, paitsi tämän Ulysses-yhteyden takia, niin myös tämänpäiväisen Saarikoski-iltapäivän innoittamana. Saarikoskesta lisää myöhemmin, Ulysseksesta seuraavaksi puinen luvut 4–8, joissa pääsemme itse Leopold Bloomin matkaan. Huh. Tulipahan hommaan ryhdyttyä.

Naistenpäivän klassikkoesittely: Toinen sukupuoli

Aloitamme lainauksella kustantajan sivuilta:

"Toinen sukupuoli on feministisen filosofian klassikko joka kuvaa naisen tilannetta sekä naiseuteen liittyviä arvoja ja merkityksiä kirpeään sävyyn. Se loi perustan 1900-luvun feministiselle keskustelulle, ja teoksen analyysit naisen tilanteesta ovat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisia. Beauvoirin mukaan nainen on määritelty poikkeamaksi normista eli miehestä, joka on asetettu edustamaan ihmistä yleensä. Beauvoir vaatii yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muutosta, jotta nainen voi toteuttaa sitä vapautta, joka hänelle ihmisenä kuuluu.

Toinen sukupuoli julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1949 ja sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, paavi jopa tuomitsi sen kiellettyjen kirjojen listalle."

Tämä kirja ei nyt varsinaisesti mene luettuihin, kun luin tämän jo yli kymmenen vuotta sitten. Tai siis luin kirjan aiemman, lyhennetyn suomennoksen. Sen sijaan kyseessä lienee pikemminkin eräänlainen esittely, tuoreen hankinnan ja muutenkin. Kun on nyt naistenpäivä ja kaikkea. Kyseessä on siis filosofian ja sukupuolentutkimuksen klassikko, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli.

Kun pari vuotta sitten kuulin, että Tammi aikoi julkaista kirjasta uuden, täydellisen käännöksen, innostuin (jee!). Ensimmäinen osa tuli, enkä sitten tullutkaan hankkineeksi sitä. Sitten tuli toinenkin osa, ja ennen kaikkea muutama viikko sitten ilmestyi Hesarissa laaja ja kiinnostava arvio uudesta käännöksestä (klik tästä nettiversioon), jolloin en enää malttanut, vaan tilasin molemmat osat itselleni (tällä kertaa päädyin tilaamaan adlibriksestä, sillä siellä kumpikin osa maksoi alle 20e/kpl, ja vaikka minusta uusi käännös oli niin hieno kulttuuriteko, että olisin ostanut kirjat varmaan vähän kalliimmallakin, edullisehko hinta ei varsinaisesti ollut este kotiuttaa kirjat mahdollisimman nopeasti).

Kuten jo mainitsin, lukioiässä kalastin jostain kirjan aiemman suomennoksen ja luin sen niin tohkeissani, kuin nyt maailmantuskainen 17-vuotias filosofian klassikoita lukee. Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, vaikken enää muistakaan, ymmärsinkö siitä kaikkea. (Toivottavasti en ainakaan ihan kauheasti arkikielessä käyttänyt sanoja kuten immanenssi ja transsendenssi.) Ehkäpä osittain Beauvoirin ansiosta päädyin myöhemmin opiskelemaan yliopistollakin hiukan sukupuolentutkimusta (krhm, myönnettäköön, että ko. oppiaineen perusopinnot ovat edelleen yhtä kirjatenttiä vailla valmiit). Ja sen kirjasta muistan, että vaikka Beauvoirin esittelemä katolinen, 1940-luvun ranskalainen yhteiskunta tuntui paikoin ihan kivikautiselta, olivat monet havainnot ajankohtaisia vielä 2000-luvun alussa, ja ovat varmaan edelleen! Lisäksi, ja kuten Nylenkin Hesarin arviossa toteaa, kirja sai ilmestyessään "merkittävän kirjallisen tunnustuksen", siis pääsi paavin kiellettyjen kirjojen luetteloon (olen vähän heikkona paavi-asioihin!).

Uutta käännöstä en ole ehtinyt vielä kuin vähän selailla, mutta aikomuksenani on kyllä ottaa tämä klassikko uudelleenlukuun. Hyllystä löytyy tosiaan myös aiempi suomennos, enkä nyt oikein tiedä, mitä sillä tekisin. Käännösten vertailu voisi toki olla aika kiinnostavaa, mutta enpä vakavissani usko siihen ryhtyväni. Möllötelköön nyt kuitenkin vierekkäin hyllyssä toistaiseksi kuitenkin.

Vanha laitos. Uusi on kyllä hienompi!

Nyt kysymys: Oletteko tutustuneet Simone de Beauvoiriin (tai muihin feminismin klassikoihin)? Beauvoirillahan on myös ilmeisen kiinnostava kaunokirjallinen ja osin elämäkerrallinen tuotanto, meilläkin taitaa hyllyssä jokin hänen muista teoksistaan olla, mutta enpä syystä tai toisesta ole tullut lukeneeksi. Pitäisi varmaan!

Doris Lessing: The Fifth Child

Doris Lessingin The Fifth Childin lainasin kirjastosta ihan sattumalta hiukan ennen lomaa. Ulkomaanreissulle en viitsinyt sitä ottaa, kun kirjaston kirjojen kanssa matkustaminen tuntuu aina jotenkin väärältä. Lyhyemmälle kotimaanmatkalle sen sentään otin ja luin sen äitini kesäpaikan patiolla helteisenä iltana (kirja on aika lyhyt, joten sen tosiaan luki siinä yhdessä illassa, mitä nyt välissä söin muikkuja ja grillattuja paprikoita), tai no, olin ennalta lukenut parikymmentä sivua alusta.

Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.

The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.

Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.

The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.

Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.

10 klassikkoa: Heart of Darkness

Kauan siinä meni, mutta sainpas vihdoin klassikkohaasteen korkatuksi. Tuumiskelin puolalaissyntyisen Joseph Conradin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan sopivan leppoisa aloitus klassikkosarjalle, mutta siinä kyllä taas ihminen todisti erehtyväisyytensä: jumitin yli kuukauden ensimmäisessä 30 sivussa, niissä ei nimittäin tunnu tapahtuvan juuri mitään. Pari päivää sitten päätin ryhdistäytyä, ja kirjan loppu menikin varsin sujuvasti.

Otaksun, että sangen sivistyneet lukijani jo jossain määrin tuntevat tarinan, mutta kerrataan nyt kuitenkin hieman: Pimeyden sydämen kertoja on merimies Marlow, joka kertoo tarinan siitä, kun pestautui hyörylaivan kapteeniksi Kongoon. Marlowin tie vie ylös Kongo-jokea ja lopulta kaukaiselle kauppa-asemalle, pimeyden sydämeen ja ihmisyyden alkulähteille salaperäisen Mr. Kurtzin luo. Ilmiömäisenä norsunluukauppiaana tunnetulle Mr. Kurtzille ounastellaan aiemmin kirjassa lupaavaa uraa kauppakomppanian leivissä. Mr. Kurtz on kuitenkin tuijottanut pimeyden sydämeen niin kauan, että pimeys on tuijottanut takaisin. Järkensä valon ja eurooppalaisen sivistyksen verhon kadottanut Kurtz pitää kuolemansairaanakin paikallisia asukkaita ja uskollista apuriaan otteessaan. Marlow joutuu kauhun valtaan, mutta samalla hänkin lumoutuu Mr. Kurtzista.

Kirja perustuu ilmeisen suurissa määrin Conradiin omiin kokemuksiin Belgian Kongossa, eivätkä ne kokemukset olleet kovin mieltäylentäviä: eurooppalaiset tuovat pimeään Afrikkaan "sivistystä", jonka merkkinä paikallinen väestö nääntyy pakkotyössä ja norsunluuta ja muita rikkauksia laivataan tonnikaupalla Belgiaan (Brysselin monumentaalikeskusta on tosiaan rakennettu afrikkalaisten verellä ja hiellä). Tämä käy ilmi Pimeyden sydämestäkin. Toisaalta Afrikka on rankka paikka valkoisillekin, ja porukka lakoaa sairauksiin tai menettää järkensä valon (kuten nyt vaikka herra Kurtz). Conradin romaanin ihmiskuva ei ole kovin ruusuinen: eurooppalaiset näyttäytyvät rikkauksille ahneina julmureina, jotka norsunluunhimoissaan alistavat paikalliset julmasti valtaansa "sivistämisen" ja "kristillistämisen" varjolla. Mustat afrikkalaiset taas esitetään jonkinlaisina alkuperäisinä ihmisinä, joihin sivistys ja koulutus ei ole vielä vaikuttanut: hurjina, sotaisina ja lapsellisen taikauskoisina.

Luin Pimeyden sydämen englanniksi, ja se oli lyhyydestään huolimatta pikkaisen haastavaa kielen vanhahtavuuden ja kuvailevuuden takia. Onneksi olin aikoinani hankkinut laitoksen, jossa on kattava selitysosio sekä merenkäynnin sanasto, joten pysyin kuitenkin koko ajan kärryillä. Tähän tosin auttoi se, että tarina oli ennestään jokseenkin tuttu.

Vaan mitäkö mieltä olin itse kirjasta? Kyllä se klassikonmaineensa ansainnut: ajoittaisesta jaarittelusta suosittelen kirjaa likimain jokaiselle, en vähiten sen todistusvoimaisuuden vuoksi. Lisälukemistoksi taas suosittelen Adam Hochschildin kirjaa Kuningas Leopoldin haamu. Kirja lienee parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja, ja puistattavuudessaakin tärkeä teos.

Lukupiirissä Narkissos ja Kultasuu

Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu oli siis Lukupiiri-blogin kuukauden kirja, ja se olikin ensimmäinen kirja, jonka ehdin ajoissa lukea lukupiiriin (myös Christmas Carolin sain luetuksi, mutta hiukan myöhässä). Tykkään kyllä sinänsä blogimuotoisesta lukupiiristä, kun osallistumis- ja lukemisvelvoite tuntuu vähän pienemmältä kuin "live-lukupiirissä". Tai niin ainakin luulen, sillä en ole koskaan kuulunut oikeaan lukupiiriin. Haluaisin kyllä kokeilla, mutta toisaalta minusta on kuitenkin kiva lukea juuri sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Tämä blogi taas kivasti täyttää tarpeeni vatvoa ja avautua lukemistani kirjoista, varsinkin kun parhaassa tapauksessa saan vatvomisiini kommenttejakin.

Narkissos ja Kultasuu sijoittuu keskiajan Saksaan. Mariabronnin luostarissa vaikuttaa oppinut mies, Narkissos. Luostarikoulun oppilaaksi saapuu puolestaan ylhäisen miehen yksinään kasvattama Kultasuu, joka kirjan alussa on vakuuttunut haluavansa omistautua munkin elämälle. Ajan kuluessa ja Narkissoksen myötävaikutuksella Kultasuun mieli kuitenkin muuttuu ja hän jättää luostarin ryhtyäkseen maankiertäjäksi. Hän kiertelee ympäri maata, viettelee naisia missä ikinä kulkeekin, kärsii nälkää, tappaa, tappelee ja varastaa, todistaa ruton riehumista ja ihmisten matalamielisyyttä, päätyy ryhtymään kuvanveistäjäksi ja jälleen palaamaan maantielle. Kultasuu on kärsii jos jonkinlaisesta kompleksista, mutta erityisen ongelmallisesti kaveri suhtautuu äitiinsä (joka on jättänyt perheensä Kultasuun ollessa lapsi), ja sitä myöten muihinkin naisiin. Kirjassa pohditaan paljon (=lähes jatkuvasti) maailman ja ihmisen kaksijakoista olemusta; henkeä ja ruumista, tiedettä ja taidetta, hengen kilvoittelua ja lihan himoja. Päähenkilömme saavat tahoillaan edustaa näitä ääripäitä, Kultasuu rietastelevana taiteilijana ja ruumiillisiin kokemuksiin keskittyvänä tyyppinä, Narkissos vakaana hengenmiehenä, oppineena ja lihallisuudesta kieltäytyvänä munkkina. Kautta rantain opimme, että miehen täytyy noudattaa kutsumustaan (joka on joko/tai, ruumis tai henki) voidakseen elää täyttä elämää, kun taas naisilla ei ilmeisesti tällaista vaihtoehtoa ole, sillä nämä kun ovat olemuksellisesti ruumiillisia, lihallisia ja ilmeisen himokkaita, mutta toisaalta nainen ultimaattisena äitinä ja kaiken lähtökohtana pitää käsissään maailman ja ihmisten kohtaloita, ainakin Kultasuun kompleksisessa mielessä. Niinpä niin.

No, en nyt tähän aio tämän enempää kirjoitella Hessestä ja mielipiteistäni hänen teelmästään, sillä voitte mennä Lukupiiriin katsomaan, mitä siellä aiheesta keskustellaan. Sitä paitsi siellä on monilla paljon jäsennellympiä ja oivallisempia mielipiteitä kuin allekirjoittaneella!