29. päivä: A book everyone hated but you liked

Kun on tämmöinen perusnegatiivinen luonne, tähän kysymykseen olisi tietenkin helpompi vastata päinvastoin kirjalla, josta kaikki paitsi minä pitivät. Ja sitä paitsi ketkä ihmeen everyone? En sitten tiedä, onko minulla jotenkin erityisen norminmukainen maku, mutta minun on tosiaan vaikea keksiä kirjaa, josta olisin pitänyt, mutta jota kaikki, tai edes useimmat muut olisivat inhonneet. Lisäksi, jos luotettavalta taholta kuulen jonkun kirjan olevan aivan kelvoton, en kovin helposti tällaiseen kirjaan tartu.

Olen tosin törmännyt melko usein siihen, että ihmiset eivät ole pitäneet Rimmisen Pussikaljaromaanista tai vaihtoehtoisesti eivät ole saaneet sitä luettua. Tämä hämmentää minua, sillä minusta Pussikaljaromaani on mainio, hauska, sujuva ja nopealukuinen kirja. Mutta tunnen kyllä aika monta, jotka ovat siitä pitäneetkin, joten ei se ehkä ihan täytä tehtävänantoa. En vaan tähän hätään mitään muutakaan keksi.

28. päivä: Favourite title

Jee, kysymys, joka ei varsinaisesti liity kirjan sisältöön. Ja samalla kysymys, johon minun on täysin mahdotonta vastata yhdellä ainoalla kirjan nimellä.

Mietin kirjannimi-suosikkejani, ja ainakin pidän semmoisista nimistä, jotka koostuvat useammasta sanasta (en nyt äkkiseltään keksinyt yhtään hyvää yksisanaista), jollain tavalla kutkuttavat mielikuvitusta (mistä ihmeestä tämä kirja kertoo?!) tai sitten vaihtoehtoisesti ovat jollain tavalla metkoja tai ytimekkäitä. Käännöskirjojen kohdalla joistain minua miellyttävät enemmän alkukieliset nimet, toisista taas käännökset. Näitä nyt nopeasti keksin:

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (en ole lukenut kirjaa vielä, mutta nimi on erinomainen)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (kaksoismerkitys, kertoo kuitenkin kirjan sisällöstäkin)
Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep? (kysymysmuoto miellyttää)
Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (kutkuttaa mielikuvitusta, sopii kirjan sisältöön)
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (nimenomaan tämä käännös, alkuteoksen nimi Beloved on tylsä)
Junot Diaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao
John Steinbeck: Grapes of Wrath (erityisesti siksi, miltä alkukielinen nimi tuntuu ja maistuu suussa)

27. päivä: The most surprising plot twist or ending

Ihmiselle, joka saattaa unohtaa lukemansa kirjan juonen parissa päivässä (tai tunnissa), kysymys joka koskee kirjan yllättäviä juonikiemuroita tai lopetuksia on tietysti ihan helppo vastattava. Vielä kirjojakin huonommin mieleeni jäävät muuten elokuvien käänteet: minulle tapahtuu aina toisinaan niin, että katselen aivan tyytyväisenä elokuvaa, ja tajuan vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että olen nähnyt elokuvan aiemminkin. Pääni on juonien suhteen musta aukko (mielenkiintoista, sillä muistan kyllä oikein hyvin kaikkea muuta turhaa ja vähemmän turhaa nippelitietoa).

Jouduin siis tälläkin kertaa turvautumaan googlen apuun, yritin löytää listauksia tällaisista juonenkäänteistä ja lopetuksista. Ikävä kyllä suurin osa löytämistäni listoista käsitteli, ehkei kovin yllättäen, jännäreitä ja dekkareita. Ja vaikka nyt juuri eilen totesin alkaneeni muutama vuosi sitten lukea kyseisen lajityypin edustajia, en ollut lukenut (tai ainakaan muista lukeneeni!) juuri mitään kyseisiltä listoilta, paitsi Agatha Christien kirjoja, joita en enää kunnolla muista, kun luin niitä 90-luvun puolivälissä lähinnä. Usein mainituiksi tulivat Fight Club ja Shutter Island, jotka molemmat ovat toki alunperin kirjoja, mutta jotka olen nähnyt vain elokuvina. Sitä paitsi "yllättävä juonenkäänne" (oho, hovimestari ei ollutkaan murhaaja!) on niin peruselementti dekkareissa, että ketä semmoinen sitten lopulta oikeastaan yllättää?

Tämä taitaa olla tähän asti hankalin päivä. Dekkarigenren ulkopuolelta tulee mieleen kirja Piin elämä, joka on hyvä, ja jossa voi ehkä ajatella olevan yllättävä käänne lopussa (paitsi ettei se nyt niin kauhean yllättävä ole). Niin, ja Nicole Kraussin Rakkauden historiassahan on kanssa vähän samantapainen. Ja Paul Austerilla on ehkä myös yllättäviä käänteitä (ainakin Book of Illusionsin lopussa, ehkä?), minä en vaan muista sen kirjojen juonia kun ilmeisesti keskityn lukiessani johonkin muuhun. Vastaan siis nyt vaikka nuo kolme. 

26. päivä: A book that changed your opinion about something

Pysyttelen tukevasti kirjallisuuden maailmasta ja vastaan tähän tällä kirjalla, joka muutti käsitykseni kirjallisuuden lajista:

Raymond Chandlerin Syvä uni nimittäin muutti mielipiteeni dekkareista. Luin lapsena ja nuorena jonkun verran Agatha Christien kirjoja, mutta en muuten ollut koskaan varsinaisesti kiinnostunut dekkareista (tuomitsin ne lukematta tylsiksi tai typeriksi), enkä vuosiin lukenutkaan ollenkaan dekkareita tai jännäreitä.

En ole ihan sataprosenttisen varma, että juuri Syvä uni oli ensimmäinen pitkän tauon jälkeen lukemani dekkari, mutta ainakin se oli ensimmäinen, josta muistan oikein pitäneeni. Luin kirjan ehkä vuonna 2007 tai  2008. Nyttemmin melko runsaasti dekkareita luettuani voin toki todeta, että Syvä uni on erinomainen lajityyppinsä edustaja, eivätkä kaikki dekkarit tosiaan ole kaksisia. Mutta, mikä tärkeintä, kirja avasi silmät huomaamaan, että myös rikoskirjallisuuden parista voi löytyä hyvää tai mielenkiintoista luettavaa, eikä minun täten ole aihetta väheksyä tätäkään lajityyppiä. (Tyydyn siis vastaisuudessa ilmeisesti enää väheksymään romanttista soopaa ja suurinta osaa historiallisista romaaneista. Edistystä.)

25. päivä: A character who you can relate to the most

Nythän tämä meni taas ihan mahdottomaksi. Minä kun pystyn lukiessani samastumaan melkein minkälaiseen henkilöhahmoon vain. Esimerkiksi Augusten Burroughsiin, vaikka itse en melko varmasti ole sen enempää mies, homoseksuaali, new yorkilainen, kirjailija, entinen mainosmies kuin alkoholistikaan. Minulle ei edes ollut yhtään traumaattinen lapsuus, ja silti miehen kirjoja lukiessa tekee mieli hihkua, että täsmälleen! I know! My thoughts exactly! Samastuin kovasti myös Kyllikki Villaan lukiessani hänen matkapäiväkirjojaan, vaikka en tosiaan olekaan seitsemänkymppinen kääntäjä matkalla rahtilaivalla Chileen. Myös Pirkko Saision puolittain omaelämäkerralliseen Pirkkoon olen samastunut, ja siihen jo aiemminkin mainittuun Mark Rentoniin. Ronja Ryövärintyttäreen samastumisesta ehdinkin jo mainita aiemmin (en tosin varmaan enää samastu häneen, mutta lapsena kyllä rymysin pusikoissa kuvitellen olevani Ronja).

Toisinaan taas ilmeisemmät, ehkä suunnilleen minun ikääni, sukupuoltani ja kenties vielä koulutustaustaani vastaavat hahmot eivät herätä mitään samastumisen tunteita (esim. Pulkkisen Tottan Anna oli tällainen hahmo). En kuitenkaan ole sitä mieltä, että hyvän kirjan hahmojen pitäisi edes olla erityisen samastettavia. Pidän esimerkiksi aika paljon Paul Austerin kirjoista, enkä ole varmaan samastunut yhteenkään hänen hahmoonsa ikinä.

Tulipa tästä nyt kerrassaan puolittainen vastaus. En nyt kyllä jaksa yrittää parempaakaan.

24. päivä: A book that you wish more people would’ve read

Palasin pääsiäisreissulla Jonathan Safran Foerin pariin (no oikeastaan vasta paluumatkalla bussissa palasin, sillä pääsiäisreissu mökille oli lyhyt ja intensiivinen n. 22 tuntia, joina tehtiin keväthommia, syötiin, saunottiin ja nukuttiin). Joka tapauksessa: maailmassa on kyllä kosolti kaunokirjallisia opuksia, jotka ovat minusta kerrassaan suositeltavaa luettavaa. Kaunokirjallisuus ja sen hyvyys ja merkittävyys on kuitenkin aina jossain määrin makuasia, joten olenkin nyt niuho tosikko, ja vastaan tähän kirjan, joka on aika kauhea, ikävä ja vastenmielinen, mutta ennenkaikkea totta: Jonathan Safran Foerin Eating Animals (suom. Eläinten syömisestä).

Itsehän jämähdin kirjan parissa ensimmäisellä yrityksellä johonkin puoleen väliin, mutta olen yhtä kaikki vakuuttunut tämän kirjan tarpeellisuudesta. Kovin paljon uutta tietoa kirja ei ehkä tarjoa semmoisille, jotka teini-iässä ovat jo kahlanneet läpi eläinoikeusmateriaalia, kirjoja ja dokumentteja (esim. allekirjoittanut), mutta muistutus ruoantuotannon tosiseikoista lienee aina paikallaan. Kirja ei ehkä kovin hyvin sovellu erityisen herkille, mutta toisin kuin huonot kauhuleffat, se on totisinta totta, ja jos vatsa kestää syödä hunajamarinoituja broilerisuikaleita, olisi sen ehkä syytä kestää myös totuus siitä, mistä ne suikaleet sinne kaupan altaaseen tulevatkaan. Safran Foer on yhdysvaltalainen ja kirjan fokus on rapakontakaisissa käytännöissä. Suomennoksen loppuun on ymmärtääkseni lisätty katsaus Suomen olosuhteisiin. Minun versiossani sitä ei siis ole, mutta ei minulla kyllä ole syytä uskoa, että eläinteollisuus olisi täällä pohjan perukoilla millään merkittävällä tavalla parempaa tai eettisempää kuin vaikka siellä Yhdysvalloissa.

Loppuun iloisempi narsissiaiheinen kuva pääsiäisen ratoksi.

Toisena vaihtoehtona minulla muuten oli toinen ikävistä tosiasioista muistuttava kirja, Half the Sky (suom. Puolikas taivasta). Tällä kertaa Foer vei voiton, mutta suosittelen tarttumaan myös tähän jälkimmäiseen.

23 päivä: A book you wanted to read for a long time but still haven’t

Tänäänkin keksisin vaikka sata kirjaa, jotka olen jo pitkään halunnut lukea, mutten vieläkään ole. Minulla on hieman paha tapa haalia mielenkiintoisia kirjoja sieltä ja täältä, ilmaiseksi ja rahalla, näytekappaleita, divari- ja alelöytöjä, varastoida ne hyllyyn ja ajatella, että ihan kohta luen kyllä. Joo ei.

Tällaisia jo vähintään tovin hyllyä kansoittaneita "kohta luen" -teoksia ovat mm. Jonathan Franzenin Corrections, Paul Austerin Invisible, Gregory David Robertsin Shantaram, Jonathan Gloverin Ihmisyys, Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, Stockettiin Piiat, Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, Nam Len Merimatka, Vikas Swarupin Slumdog Millionaire, Pelevinin Viides maailmanvalta, koko joukko venäläisiä ja muita klassikoita (tjeu: klassikkohaaste, joista olen nolosti ehtinyt lukea vasta yhden), ja, no, asia kävi ilmeisen selväksi. Hyllymme pullistelevat kirjoista, jotka ihan oikeasti haluan lukea, parhaimmissa pahimmissa tapauksissa kirja olen omistanut kirjan yli kymmenen vuotta, vähän lievemmissä vain joitain viikkoja tai kuukausia.

Nostan nyt kuitenkin esiin erityisesti erään kirjan, jonka lukemattomuus minua harmittaa, joka on ikuisuuslainassa toisen puoliskon vanhemmilta, ja jonka kaiken kukkuraksi olen olen jo aloittanut vuonna 2008, pitänyt ja silti jättänyt kesken. Kyseessä on siis Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogia. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi pitänyt kirjoista ne luettuaan. Minä luin kyseisenä kesänä ensimmäisen kirjan puoleenväliin, mutta epäsuotuisien olosuhteiden takia en ehtinyt lukea sitä loppuun. Ja sitten tulikin jo muuta lukemista. Pohjantähden lukemattomuus harmittaa siitäkin syystä, etten tunne kotimaista kirjallisuutta mitenkään valtavan hyvin (ainakaan tätä klassikko-osastoa), ja teos ihan oikeasti kiinnostaakin. En tajua miksen saa sitä luetuksi.

22. päivä: Favourite book you own

Tämä on nyt vähän älytön kysymys tässä yhteydessä, lähinnä siksi, että olen muutenkin aika pitkälti vastaillut näihin kirjoilla joita omistan (tämä pitkälti muistiteknisistä syistä: on helpompi keksiä vastauksia kun tuijottelee hetken kirjahyllyjä).

Lähestyn nyt tätäkin sitten kahtaalta: ensinnä mietin, minkä kirjan ottaisin mukaan palavasta talosta. Mahdoton ajatusleikki, mutta tässä nyt lemppareistakin rajautuvat pois helposti uudelleen hankittavissa olevat kirjat (ainakin nykyhetken näkökulmasta). (Sen sijaan jos minulla olisin onni omistaa Peter Bichselin Lastentarinoita tai se legendaarinen Noidan käsikirja, olisivat ne aika korkealla pelastettavien listalla jo ihan senkin takia, etten ole onnistunut toistaiseksi saamaan niitä omistukseeni).

Tästä näkökulmasta lempiomistukseni ovat varmaankin Pentti Saarikoski -kokoelmani (erityisesti proosatuotanto), jotka olen vuosien saatossa divareista haalinut ja lahjaksi saanut. Yläasteikäisenä ihastuin kovin Saarikosken tapaan kirjoittaa ja sitä seuraavina vuosina luin päiväkirjat, proosan ja liki kaikki runokokoelmatkin. Päälle luin vielä Tarkan kaksiosaisen Saarikoski-elämäkerran (joka on muuten loistava lajinsa edustaja), kuten myös Tuulaliina Variksen kirjan Kilpikonna ja olkimarsalkka (ei aivan yhtä hyvä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin).

Toisaalta omistamieni kirjojen joukosta voisin poimia ykkösen myös sieltä, mistä olen eniten saanut iloa (Fedja-setä?), minkä uskon tuottavan minulle sitä tulevaisuudessa (harva kirja on niin hyvä kuin lukematon kirja) tai mikä sisältönsä laajuuden tai muiden ominaisuuksien takia on minulle ollut merkittävä. Viimemainittujen joukosta haluaisin nostaa esiin yhden, nimittäin Hugh Honourin ja John Flemingin järkälemäisen Maailman taiteen historian. Kirja oli meillä lukiossa taidehistorian oppikirjana, ja minä tosiaankin olen lukenut sen läpi aika perusteellisestikin. Tästä kirjasta (ja niistä oppitunneista) on kiittäminen taidehistorian tuntemustani. Lisäksi ilahdun joka ikinen kerta, kun maailmalla museossa näen jonkun kirjasta tutun teoksen.

21. päivä: Favourite book from your childhood

Tämän haasteen parissa pusatessani olen jo aiemminkin viittaillut lapsuuden (tai ainakin lastenkirjallisuuden) suosikkeihin, joten siinä mielessä tässä tulee nyt kyllä toistoa. Lisäksi lapsuus on vähintäänkin venyvä käsite, ja jos on ollut kovin lukevainen lapsi (kuten esim. allekirjoittanut), eri ikäkausien suosikit ulottuvat Puppe-kirjoista fantasiaromaaneihin. En (tietenkään) osaa valita ihan ehdotonta lapsuuden suosikkikirjaa, joten luettelen muutamia melko korkealle kipuavia vaihtoehtoja.

Suuri tonttukirja. Tädilläni oli tämä hyllyssä ja tätä oli lapsena ihana lukea: kuvat olivat mahtavia, etenkin pelottavista peikoista! Selailin tätä kerran töissä ja mietin, että pitäisi ehkä ostaa omaankin hyllyyn, vaikka nostalgian vuoksi jos ei muuten. Hinta on uusimmalla painoksella tietenkin kauhea, joten voi olla, että tämä jää puodin hyllyyn.


Ronja Ryövärintyttärestä kirjoitinkin jo aiemmin. Liittyy samaan tätiin kuin Tonttukirjakin (tämä ei ole itsestäänselvää, minulla on nimittäin kahdeksan tätiä ja muutamia tätipuolia siihen päälle) ja, kuten sanottua, luin jossain vaiheessa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Jossain määrin sama koskee myös muita Lindgrenin kirjoja (etenkin Veljeni Leijonamieltä ja Melukylä-sarjaa), mutten ikinä ihan niin paljon pitänyt niistä kuin Ronjasta.

Minuun vetosivat lapsena myös Mauri Kunnaksen kirjat. Suurin suosikkini oli ehkä Kaikkien aikojen avaruuskirja, joka ilmestyi jokseenkin niihin aikoihin kun opin lukemaan. Lainasin sen epäkäytännöllisestä koostaan huolimatta monta kertaa kirjastosta, ja luultavasti sen ansiosta opin ulkoa aurinkokuntamme planeetat (enkä ikinä oppinut käsittämään, miten joku ei voi muistaa niitä).

Näiden lisäksi minulla, kuten käsittääkseni kovin monilla muillakin lapsilla, oli eri aikoina erilaisia kiinnostuksen kohteita (joksi noita omituisia monomanian jaksoja ehkä voi kutsua), joten suosikkikirjojani olivat, vähän ajankohdasta riippuen, myös dinosauruksia, arkeologiaa, antiikin Kreikkaa tai valtameriä käsittelevät kirjat. Muistan pitäneeni ihan kamalasti myös sellaisesta kirjasta, jossa kerrottiin erilaisia kesään liittyviä seikkoja ja annettiin erilaisia vinkkejä ja ohjeita (esim. kuinka tehdä limonadia itse, mistä salamat tulevat, kuka oli Carl von Linné), sen pääosassa oli tyttö, enkä muista kirjasta juuri muuta, en edes nimeä. Mutta se oli minusta n. 10-vuotiaana (?) tosi hyvä kirja.

20. päivä: Favourite romance book

Tässä meinasi tulla ns. tenkkapoo (kylläpä muuten pidän em. kaltaisista hassuista äännelainoista kielissä). Romanttinen kirjallisuus ei taida kuulua lempilukemistooni, sillä en aluksi keksinyt yhtään romanttista kirjaa, jonka olisin lukenut, saati josta olisin pitänyt. Turvauduin goodreadsin listaukseen popular romance books. Lista on massiivinen, joten sain sieltä vähän apuja. Melko heikolta kuitenkin edelleen näyttää, lukematta ovat niin Jane Austenit, Nicholas Sparksit kuin Nora Robertsitkin. Vampyyriaiheisia romanssikirjoja olen kyllä vähän lukenut (Twilight-sarjan ja pari ensimmäistä Southern Vampire Mysteries eli Sookie Stackhouse -kirjaa, mutta niistäkään en perin juurin hirveästi pitänyt).

Selattuani listan viisi ensimmäistä sivua ja ihmeteltyäni Nora Robertsin ja Lisa Kleypasin valtavaa tuotteliaisuutta, päädyin valitsemaan sen ainoan, jonka tuolta viideltä ensimmäiseltä sivulta olen edellämainittujen vampyyrikirjojen lisäksi lukenut. Kolmas linja proudly presents: Emily Brontë: Humiseva harju.

Luin Humisevan harjun verrattain nuorena, eli monta vuotta sitten, joten en kovin hyvin muista, mitä kirjassa tapahtuu. Muistan kyllä silloin ihan pitäneeni siitä, joten ei kai se kovin huono voi olla? Ainakaan kirjan romantiikka ei ollut siirappista laatua (vaan pikemminkin epätoivoista), välillä pyörittiin synkillä nummilla ja menetettiin järkeä. Komeaa. Lisäpisteitä siitä, että sinänsä kehnonlaisessa filmatisoinnissa Heathcliffia esittää ihana Ralph Fiennes.

Löysin tuolta listauksesta myös toisen kirjan, jonka olen melkein lukenut (eli joka on kesken, mutta jonka kyllä aion vielä lukea) eli Laura Esquivelin Como agua para chocolate (suomennettu kai nimellä Pöytään ja vuoteeseen?). Siinä lattarikirjallisuuden tavaramerkki numero uno, tuo ns. maaginen realismi, yhdistyy romantiikkaan. Välillä tarjoillaan reseptejä.

Huolestuin kuitenkin vähän tästä yhden kirjallisuuden lajin syrjehtimisestäni: luen kuitenkin muuta viihdekirjallisuutta esim. dekkareita ja elämäkertoja (jotka eivät varmaan sisältönsä puolesta ole sen kaksisempia tai "fiksumpia" kuin romanssitkaan), joten miksi en koskaan tartu romanttiseen kirjallisuuteen? Pääsyynä on varmaan se, etten ole järin romantillinen luonne, mutta periaatteessa miksen silloin tällöin lukisi jotain tämänkin genren edustajaa aivoja lepuuttaakseni? Toisaalta pelkään ennakkoluulojeni olevan totta ja minun pitkästyvän kuoliaaksi jonkun Nora Robertsin parissa (muistaakseni kerran teininä luin yhden Catherine Cooksonin kirjan, se ainakin oli melko sietämätöntä). Ovatkohan jotkut goottiromanssit mistään kotoisin? Pitää käydä katsomassa, mitä muut ovat tähän vastanneet, ehkä löydän jotain genren helmiä joihin voin tutustua.

19. päivä: Favourite book turned into a movie

Alkaa tuntua, ettei tämä ikinä lopu, iskee haasteväsymys ja ärsyttää, ettei tähän päälle meinaa löytyä aikaa kirjoittaa ihan niistä kirjoista, joita olen lukenut (joita ei tosin onneksi ole monta, sillä haastekiireen lisäksi tässä on ollut ihan koulu- ja työkiirettäkin).

Tätä päivän kysymystä lähdin pohtimaan kahtaalta: valitsenko mielestäni parhaan kirjan, josta on tehty elokuva, vaikka sitten kehnokin elokuva. Vai sittenkin parhaan filmatisoinnin ei ehkä aivan parhaasta, mutta kuitenkin hyvästä kirjasta? Tehtävänanto vastaa ehkä enemmän ensimmäistä, jälkimmäinen olisi hiukan mielekkäämpi.

Vaikka elokuvasivistykseni ei ole mitenkään verrattoman laaja, löytyy nopealla vilkaisulla hyllystämme useita kirjoja, joista on a) tehty elokuva, jonka b) minäkin olen nähnyt. Lisäksi toki on olemassa
kirjoja, joista tehdyn elokuvan olen nähnyt, mutta kirjaa en ole lukenut (esim. Kummisetä-trilogia, Uhrilampaat), kirjoja, jotka olen lukenut, mutta elokuvaa en ole nähnyt (esim. Larssonin Millennium-trilogia) tai kirjoja, joista tiedän tehdyn elokuvan, mutten ole tutustunut kumpaankaan (esim. lukemista odottava Slumdog Millionaire). Mutta pysytelläänpä nyt tuossa ihka ensimmäisessä kategoriassa.

Vastaan, taas, Trainspotting. Ihan vaan siksi, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan useamman kerran ja pitänyt niistä. Koska kirjasta kirjoitin jo vähän aiemmin, pulisen nyt vähän tuosta elokuvasta. Luin siis tosiaan tässäkin tapauksessa kirjan ensin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla en ihan hirveästi pitänyt elokuvasta (siinä yhdistellään muutamia kirjan henkilöitä ja tapahtumia, kuten nyt filmatisoinneissa yleensäkin). Myöhemmin kyllä innostuin elokuvastakin: sen alkukohtaus on mieleenpainuva, suorastaan nerokas, elokuvassa soi hyvä musiikki, roolitus on toimiva (rakastan etenkin Ewan McGregoria ja Robert Carlylea) ja kokonaisuus muutenkin pelaa. Lisäpisteitä skottiaksentista.

Bubbling under: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (Johnny Depp! Benicio Del Toro!), Ilmestyskirja. Nyt (perustuu tähän vastikään lukemaani klassikkoon). Jos olisin saanut luetuksi Draculan, voisin vastata myös Coppolan filmillä Bram Stokerin Dracula.

18. päivä: A book that disappointed you

Vihdoinkin helppo kysymys! Keksin tietenkin tähän useammankin, mutta nyt kerrankin en jaarittele vaan valitsen yhden, viime vuoden selkeimmän pettymyksen.

Kirja, joka aiheutti pettymyksen, on Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot (kirjoitinkin siitä lyhyesti täällä). Lainasin sen viime kesänä kirjastosta, koska aihe (historiallinen Barcelona, vampyyri, jännäri) vaikutti oikein sopivalta leppoisaksi kesämökkilukemiseksi. Barcelona on lempikaupunkini (asuinkin siellä kerran vuoden päivät), perinteisesti olen tykännyt vampyyrijutuista ja jännärit nyt ovat usein kelvollista aivot narikkaan -lukemista. Ikävä kyllä tämä kyseinen teelmä ei vaan täyttänyt edes vaatimattomimpia toiveitani viihdyttävyydestä. Koko kirja on suoraansanoen uskomattoman surkea esitys: juoni on sekava ja kömpelö, henkilöhahmoilla ei ole ominaisuuksia (paitsi naisella ulkonäkö ja pääpahiksella pahuus) ja heidän tekemisensä huonosti motivoituja, loppu ei ole tippaakaan yllättävä ja muutenkin tunne kirjan loputtua kertakaikkisen plaah. Ainoa siedettävä puoli on kirjan verrattain sujuva historiallisen Barcelonan kuvailu, joten ehkä herra Morielin pitäisi kirjoittaa matkaoppaita eikä romaaneja.

Kuriositeettina mainittakoon, että myös seuraavat potentiaaliset pettymykset sijoittuvat Barcelonaan. Carlos Ruiz Zafonin kirjoja on paljon kehuttu ja koska nekin sijoittuvat lempparikaupunkiini, kahlasin sisukkaasti läpi sekä La sombra del vienton (Tuulen varjo) että Angel's Gamen (Enkelipeli), enkä vaan oikein saanut niistä mitään irti. Pitänee yrittää muistaa, että vaikka tyyppi saisikin aikaan jotain uutta, en ota sitä luettavakseni.

17. päivä: Favourite quote from your favourite book

Eduskuntavaalit ja niihin liittyneet toimet, kuten vaalipullan syöminen ja vaalivalvojaisten seuraaminen sekoittivat pakan tämän viikonlopun osalta totaalisesti, enkä ehtinytkään saattaa itseäni ajan tasalle tässä haasteessa. Tässä yhteydessä sen enempää vaalitulosta puimatta siirryn täten 17. päivän haasteeseen.

Ketään ei varmaan ihmetytä, etten tosiaan osaa valikoida lempisitaattia lempikirjastani. Minulla ei ole hajuakaan, mikä lempikirjani mahtaa edes olla, joten valitsin muutamia hyviä sitaatteja eräiltä suosikkikirjailijoiltani. Noin yleensä en mitenkään kerää sitaatteja esim. mihinkään vihkoon, ja seuraavistakin sitaateista useimmista jouduin tietenkin oikean asun tarkistamaan googlailemalla tai goodreadsista. Suosikkisitaattini ovat yleisesti ottaen peräisin muutamilta kirjailijoilta (on monia hyviä kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja, mutta eivät osaa erityisen hyvin kiteyttää, joten he eivät ole edustettuina), tässä esimerkkejä:

Kurt Vonnegut:
"I tell you, we are here on Earth to fart around, and don't let anybody tell you different." (A Man Without a Country).

"If you can do no good, at least do no harm." (Slapstick)

Tove Jansson:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." (Muumilaakson marraskuu)

"För en filosof är det alldeles detsamma om han lever eller dör, men efter denhär förkylningen är det mycket osäkert hur set ska gå med mig" (Komenten kommer, mahdollisesti ainoa sitaatti, joka on jäänyt mieleeni ruotsiksi, siksi se on tässäkin mukana)

Charles Bukowski:
"That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen." (Women)

Augusten Burroughs:
"I myself am made entirely of flaws, stitched together with good intentions." (Magical Thinking)

"I am prone to envy. It is one of my three default emotions, the others being greed and rage. I have also experienced compassion and generosity, but only fleetingly and usually while drunk, so I have little memory." (samasta)

Laitetaanpa vielä bonukseksi pari suosikkilainaustani Lewis Carrollilta:
"'Begin at the Beginning', the King said gravely, 'and go on till you come to the end: then stop'" (Alice in Wonderland)

"If you don't know where you are going, any road will get you there."

16. päivä: Favourite female character

Nythän on jo oikeasti 17. päivä, mutta mennäänpä kuitenkin järjestyksessä. Eilen en nimittäin ehtinyt ollenkaan kirjoittamaan, punttisalilla rehkintä, inventaario töissä ja lopulta El Clásicon katsastaminen Hakis pubissa veivät koko lauantain (työajoista ja muusta johtuen tuntuu, että minulla viikonloput ovat aina kaikkein työllistetyintä ja kiireisintä aikaa, kun taas alkuviikosta on yleensä mukavan leppoisaa).

Osasyy tietysti tähän välttelyyn oli se, etten oikein keksinyt mieluisia naiskaraktäärejä. Kirjallisuuden kaanoniin päässeissä klassikoissa naiset tuntuvat olevan parhaimmillaankin vain somia statisteja, tai sitten ihan käsittämättömiä hahmoja ilman mitään varsinaisia ominaisuuksia (esim. Mika Waltarilla usein). Sitten taas itsetarkoituksellisen "vahvat" ja "rohkeat" naishahmot ovat usein ärsyttäviä tai epäuskottavia: en erityisesti pidä Lisbeth Salanderista sen enempää kuin Lucie Lilliehjelmistäkään (nämä siis Millennium-trilogiassa ja Westön Missä kuljimme kerran sekä hiukan myös Älä käy yöhön yksin -romaaneissa). Ronja Ryövärintyttärestä kyllä pidän. Sitten taas L. M. Montgomeryn ja Alcottin tapaisten kirjailijoiden tyttökirjoista sankarittarineen en myöskään ole oikein koskaan innostunut.

Jotain mainitakseni kuitenkin keksin seuraavia: Hermione Granger Harry Pottereista (koska kirjasivistys on pop), puolikuvitteellinen Pirkko Saisio trilogiasta Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, samoin omaelämäkerrallinen Marjane Satrapi Persepolis-sarjakuva-albumeista.

Keksin varmaan koko joukon muita heti kun painan julkaisu-nappia, mutta nyt mennään näillä. Seuraavaan postaukseen toivottavasti tulee taas kuvitustakin, mutta sitä ennen käyn mm. äänestämässä.

15. päivä: Favourite male character

Voinko taas vastata Augusten Burroughs? Augustenhan on toki oikea ihminen ja hänen kirjansa ensimmäistä lukuunottamatta omaelämäkerrallisia, joten hän ei ehkä varsinaisesti ole kirjallisuuden hahmo. Karaktääriä Augustenilla on kyllä senkin edestä, minusta.

Yritän nyt hetken ottaa tämän homman tosissani (jopas jotakin). Minulla on, kuten olen aiemminkin todennut, kerrassaan kehno juonimuisti, eivätkä kirjojen ehkä keskeisetkään hahmot välttämättä jää pyörimään mielessäni sen jälkeen kun olen kirjan kannet sulkenut. Monissa suosikkikirjoissani on toinen toistaan inohottavampia hahmoja, jotka, vaikka ehkä taitavasti kirjoitettuja, eivät kuitenkaan ole mitenkään määriteltävissä sanalla "favourite". Lisäksi joidenkin suosikkihahmojeni mieheys tai naiseus on vähintäänkin hankalasti määriteltävissä. Kumpaahan sukupuolta edustavat esimerkiksi mainiot Kissa Matroskin ja Musti? Näin ollen en nyt Augustenin lisäksi osaa nimetä ketään itsestäänselvää voittajaa, mutta joitakin minua miellyttäviä mieshahmoja voisin nyt kanssanne jakaa.

Ensimmäisten joukosta tulee mieleeni Kurt Vonnegutin teoksissa taajaan seikkaileva, epäonnistunut tieteiskirjailija Kilgore Trout, kirjailijan jonkinlainen alter ego, joka on varmaan erityisesti jäänyt mieleeni siksi, että hän esiintyy Vonnegutin kirjoissa niin taajaan. Ja toki etenkin siksi, että Vonnegutin kirjat ovat mainioita (tai olivat ainakin silloin  vuosina 1998-2002 jolloin luin ehkä kaikki ne).

Seuraavaksi sain päähäni seuraavat: Mark Renton Trainspottingista, Heathcliff Humisevasta harjusta ja Severus Snape Pottereista. Sitten äkkiä tajusin, että näitä kolmea yhdistää se, että kaikki A) esiintyvät kirjoissa joista on tehty elokuva, joissa B) heitä esittävät eräät lempinäyttelijäni. Joten en tiedä, pidänkö näistä hahmoista vain noiden roolisuoritusten takia. No, en ehkä pelkästään, mutta minulla on sellainen tunne, että jotain tekoa näillä asioilla on keskenään. Onpa noloa.

14. päivä: Favourite book of your favourite writer

Eilinen kikkailuni uhkaa kostautua nyt, kun pitäisi valita suosikkikirjailijani suosikkiteos: enhän minä ole edes ehtinyt vielä lukea niitä kaikkia! Mutta lyhyestä virsi kaunis ja sillai: suosikkini Augusten Burroughsin teoksista on ainakin toistaiseksi Maagista ajattelua.

Ettei tämä nyt ihan tyssäisi tähän, kerron vielä muutamia muita eilen listaamieni suokkarikirjailijoiden suokkarikirjojani, tähän tapaan näin: Saarikoskelta ehkä Aika Prahassa (tai sitten ehkä Kirje vaimolleni, tai Asiaa tai ei). Tove Janssonilta jo aiemmin mainittujen suosikkimuumien lisäksi ehkä Kunniallinen petkuttaja (tai ehkä sittenkin Kesäkirja). Kurt Vonnegutilta, apua, no vaikka Teurastamo 5 (ja Man Without a Country! Ja Breakfast of Champions!), Irvine Welshiltä Trainspotting, Anni Sumarilta varmaan Junanäytelmä. Eilen unohtui mainita Pirkko Saisio, jolta etenkin Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja on ihan mahtavia (Saisio-innostukseni vähän lopahti näihin viimeisiin, Tunnottomuus Voimattomuus tjsp romaaneihin, en saanut niistä oikein otetta). Paul Austerilta tykkään ehkä eniten The Brooklyn Folliesista ja Kapuscinskilta lempparini on varmaan Eebenpuu. Mukasta, Nummesta ja Bukowskista en millään osaa päättää. Semmottis. Kohta iskee kyllä jonkinlainen haasteväsymys, puuh.

13. päivä: Your favourite writer

Jahas, sitten kysytäänkin lempikirjailijaa, ei se helppo ole tämäkään. Alkajaisiksi palaan taas menneisyyteen ja kerron, että silloin nuorempana varsinkin minulla oli hieman taipumusta järjestelmälliseen fanitukseen: jos luin joltain kirjailijalta jonkun kirjan, josta oikein pidin, luin yleensä likipitäin oitis kaiken muunkin, mitä sain samalta kirjailijalta käsiini. Tai no, tottapuhuen hieman samaa taipumusta minussa on kyllä vieläkin (palataan siihen ihan kohta).

Kirjailijoita, joita olen (yli 13-vuotiaana) fanittanut ja joilta olen järjestelmällisesti lähes kaiken lukenut ovat esimerkiksi seuraavat: Pentti Saarikoski (etenkin kaiken proosan, mutta runoudestakin merkittäviä osia), Tove Jansson, Kurt Vonnegut, Irvine Welsh (viimeisimpiin teoksiin asti), Anni Sumari, Timo K. Mukka ja Charles Bukowski. Hiukan tuoreempia fanitettavia on esim. Markus Nummi. Samoin Paul Austerin tuotantoa olen lukenut aika laajalti ja tietokirjapuolelta taas esim. Ryszard Kapuscinski on aika ylittämätön.

Yllämainitusta joukosta (tai muutenkaan) on minun tietenkin ihan kertakaikkiaan mahdotonta valita yhtä kaikkien aikojen suosikkia, joten kerronkin teille tämän hetken lempikirjailijani. Niille, jotka jaarituksiani yhtään seuraavat, ei varmaankaan tule yllätyksenä, että valinta osuus Augusten Burroughsiin. Ihanaan, neuroottiseen Augusteniin! Running with Scissors ei vielä kolahtanut ihan täysillä, mutta Maagisen ajattelun lukeminen jo vain saikin minut etsimään käsiini Augustenin kirjoja oikein isommalla kauhalla.

12. päivä: A book you used to love but don’t anymore

Koska tässä ei nyt vielä ihan hirmuisen monta vuotta ole plakkarissa, en ole ehtinyt vielä useita kertoja muuttaa mieltäni kirjoista (aion kyllä, älkää siis huoliko). Joudun siis vastaamaan taas varmaan jollain lapsuus- tai nuoruusaikain suosikilla. Muistaakseni toisaalla tämän saman haasteen piirissä ovat jo aiemmin esille nousseet David Eddingsin fantsukirjat, joten suuntaanpa sinne siis minäkin.

Osapuilleen 11-vuotiaana minä suorastaan rakastin Belgarionin ja Mallorean taruja ja luin ne varmaan useampaan kertaan vuoden tai parin sisään (aikajana on minulle vähän epäselvä, mutta Wikipedian mukaan Mallorean tarun viimeiset suomennokset tulivat 1995, jolloin olin 12, ja muistan lukeneeni ne aikalailla tuoreeltaan). Yrittelin muistaakseni näiden jälkeen vielä lukea jotain Eddingsin muita virityksiä, mutta kiinnostus fantasiaan taisi lopahtaa viimeistään samoihin aikoihin kun löysin punk-musiikin ja keskikaljan, ja vaikka sittemmin olenkin lukenut esimerkiksi Potterit, en usko, että jaksaisin enää Eddingsin teelmistä kiinnostua. (Kaljasta ja punk-musiikista olen sen sijaan hieman kiinnostunut edelleen.)

Kuvituksena täältä lainaamani kartta Belgarionin tarusta. Yritin tuota syynäillä ja huomasin, etten kyllä muista noista tarinoista enää juuri yhtikäs mitään. Onkohan fantsukarttojen piirtely enää nykyään yhtään suosittua? Ei kai, kaikki varhaisnuorislaiset vaan piirtää jotain mangaa.

11. päivä: A book you hated

Yhdennenkintoista päivän haasteeseen keksisin varmaan useammankin vastauksen (vaikka tuo hate onkin taas niin kovin jyrkkä ilmaus), sillä olen kyllä lukenut aimo kasan kirjoja, joista en lainkaan pitänyt. Tänään kuitenkin vastaan kirjalla, joka on jäänyt mieleeni ainoastaan siitä syystä, että inhosin sitä niin kovin.

Vihaamani kirja on Salman Rushdien Maa hänen jalkojensa alla (The Ground Beneath Her Feet). Eräs ystäväni piti kirjasta kovasti ja suositteli sitä minulle, joten tartuin teokseen. Tämä kaikki tapahtui ehkä vuonna 2001 tai 2002, joten muistikuvani kyseisestä teelmästä ovat nyttemmin jo erittäin hämärät. En itseasiassa muista yhtään, mitä siinä tapahtuu. Sen sijaan muistan kyllä, että inhosin kirjaa alusta alkaen, siinä oli ärsyttäviä hahmoja ja typeriä juonenkäänteitä, mutta jostain syystä luin sen kuitenkin loppuun.

Sen jälkeen vannoin, etten koske yhteenkään Rushdien kirjaan enää koskaan. Enkä koskenutkaan, kunnes viime vuonna luin Rushdien kirjoittaman Nicaraguan matkakirjan Jaguaarin hymy. Siitä jossain määrin pidin, joten hankin käsiini miehen ylistetyimmän kirjan Midnight's Children (Keskiyön lapset), joka on tavan Booker-palkinnon lisäksi voittanut "kaikkien aikojen Bookerin" (Best of the Bookers). Ajattelin yrittää lukea sen 10 klassikon haasteeseen, mutta pidätän itselläni oikeuden jättää kesken, jos kirja on läheskään yhtä kauhea kuin Maa hänen jalkojensa alla.

Kuva Wikipedian artikkelista, en voinut ottaa kuvaa itse, koska minulla ei todellakaan ole tätä kirjaa hyllyssä.

10. päivä: Favourite classic book

Valinnanvaikeudet jatkuvat lemppariklassikon parissa. Koska en ole kovin hyvä tekemään päätöksiä (no tämä nyt ei varmasti tule yllätyksenä kellekään, joka on lukenut näitä minun juttujani yli kaksi kertaa), helpotin hommaa valitsemalla kaksi klassikkoa, yhden kotimaisen ja yhden ulkomaisen. Ainakin minusta seuravat kirjat ovat eittämättä klassikkoja, ja pidän kummastakin.
Kansainvälisestä osastosta valitsin Harper Leen ainoaksi teokseksi jääneen Kuin surmaisi satakielen. Jonain toisena päivänä valinta olisi voinut kohdistua toisaalle, tänään mennään tällä. Luin kirjan muistaakseni vasta vuosi tai pari sitten (ostettuani kirjan pokkariversion jo pari vuotta aiemmin), ja se teki minuun kyllä vaikutuksen: kirjan aihe on koskettava ja ehkä iäti ajankohtainen, minkä lisäksi tarina on kerrassaan loisteliaasti kerrottu. Jonkinlaisena projektina ajatuksen tasolla on ollut lukea tämä jossain vaiheessa myös englanniksi.

Kotimaisista päädyin Sinuheen, siitä kun satun pitämään. On oikeastaan aika mielenkiintoista, että pidän Sinuhesta niinkin paljon kuin pidän, sillä monien muiden Waltarin kirjojen parissa en ole päässyt puusta pitkään. Itseasiassa Sinuhen lisäksi kokonaan olen saanut luetuksi vain jotain pienoisromaaneja, Appelsiininsiemenen ja Komisario Palmuja, kesken olen jättänyt muita historiallisia romaaneja Johannes Angeloksesta Mikael Karvajalkaan, enkä koskaan saanut loppuun Suurta Illusioniakaan. Mutta Sinuhen olen lukenut kahdesti, ja varmaan tulen lukemaan joskus kolmannenkin kerran. Tarina sai mukaansa ensikokeilulla, ja vietinkin yhden syksyisen viikonlopun vuonna 2002 juoden teetä, neuloen villasukkaa ja lukien Sinuhea (minä tosiaan välillä luen ja neulon samaan aikaan), uppoutuen Sinuhen ja Kaptahin seikkailuihin niin, etten paljon muuta tainnut silloin tehdäkään.