Ayaan Hirsi Ali aloittaa elämäkertansa raflaavahkosti kertomalla päivästä, jona Theo van Gogh julmasti surmattiin Amsterdamissa. Tästä palaamme kuitenkin pian tarinan eräänlaiseen lähtöpisteeseen, Ayaanin lapsuuden Mogadishuun. Kirja on rakenteeltaan erittäin kronologinen ja elämäkertamainen, mutta myös sujuvasti kirjoitettu ja kieltämättä mielenkiintoinen teos. Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo Ayaanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayaanin diktaattori Siad Barren hallitusta vastustanut isä Hirsi Magan Isse joutuu lähtemään vankilasta paon myötä maanpakoon tyttärensä ollessa vasta lapsi, ja pian perhe seuraa mukana ulkomaille, ensin Saudi-Arabiaan ja sitten Keniaan. Perheen lapset, kaksi tytärtä ja poika, joutuvat ensin sopeutumaan äärimmäistä islamintulkintaa harjoittavaan maahan, ja sitten pääasiassa kristittyyn Keniaan. Perheen mukana kulkee myös Ayaanin äidinäiti, ja isän ollessa poissa kuviosta (kapinallisuuden lisäksi mm. uuden vaimon kanssa perhettä perustamassa), perheen muodostavatkin kaksi voimakastahtoista, perinteitä kunnioittavaa naista. Taloudellisen pärjäämisen edellytyksenä taas on omalta klaanilta saatu apu. Ayaan vanhimpana tyttärenä kärsii äitinsä mielivallasta, eikä ole luonteeltaan yhtä omapäinen ja fiksu kuin nuorempi sisarensa, joka Nairobissa ja vielä Mogadishussakin pitää pintansa tiukkoja rooliodotuksia vastaan. Ennen pitkää Ayaan hakeekin tukea Saudi-Arabiasta leviävästä islamismista, salafilaisuudesta tiukkoine sääntöineen ja "alkuperäisen islamin" noudattamisineen. Teini-iän lopulla perhe palaa joksikin aikaa Somaliaan, kunnes kiihtyvä sisällissodan pakottamina he palaavat Keniaan, jonne paluuta helpottaa lasten sujuva swahilin taito ja oleskelulupa maahan. 1990-luvun alussa Ayaanin isä on tässä vaiheessa jo vuosikausia asunut erossa aiemmasta perheestään. Kanadasta saapuu kuitenkin nuori somalimies Keniaan, ja Ayaanin isä onnistuu järjestämään omasta mielestään oivallisen naimakaupan tämän miehen ja Ayaanin välille (jälkimmäisen mielipiteellä asiaan ei luonnollisestikaan ole suurta väliä). Liitto solmitaan, ja Ayaan jää hetkeksi maahan odottamaan, että voi matkustaa miehen perään Kanadaan.
Tästä sitten alkaa kirjan toinen osa. Ayaan ei luonnollisestikaan koskaan päädy Kanadaan kuuliaiseksi somalivaimoksi, vaan jää ensin Saksaan ja matkustaa sieltä omin nokkineen Hollantiin (koska somalien oli helpompi saada sieltä turvapaikka, ja siellä olikin jo eräs hänen tuntemansa somalinainen). Hänelle myönnetään pakolaisstatus (joskin kirjassaan hän myöntää sepittäneensä tarinaansa runsaasti täytettä turvapaikan saadakseen), ja Ayaan jää Hollantiin, haluaa päästä opiskelemaan ja ottaa selvää siitä, miten "vääräuskoisten" yhteiskunta tuntuu menestyvän niin paljon paremmin ja olevan niin paljon sopuisampi kuin hartaasti uskovaisten somalien kotikonnot (tai monet muutkaan Afrikan tai Lähi-idän maat). Hän oppiikin kielen, saa ennenpitkää valtiotieteen opiskelupaikan Leidenin yliopistosta ja toimii tulkkina maahanmuuttajien parissa. Vuosien ajan hän on etääntynyt yhä kauemmas islamista ja alkanut kyseenalaistaa monia siihen kuuluvia periaatteita. 2000-luvun alussa hän ymmärtää olevansa ateisti, ja sanoutuu irti aiemmasta uskonnostaan. Pian tämän jälkeen Ayaan päätyy politiikkaan, ja koska hän ei arastele kertoa mielipiteitään islaminuskosta, maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttopolitiikasta, hän saa kosolti kiihkeitä vihamiehiä, enimmäkseen islamistista ajattelua tunnustavista maahanmuuttajista. Sittemmin hän päätyy asumaan Yhdysvaltoihin, jossa hän käsittääkseni edelleen asuu.
Pakomatkalla on monellakin tapaa mielenkiintoinen kirja, sillä se tarjoaa tällaiselle lukijalle kurkistuksen paikkoihin ja ajattelutapoihin, joihin ei muuten ehkä pääse kurkistamaan. Kirjan alussa lukija pääsee tutustumaan Somalian alueen perinnäisiin tapoihin, kun Ayaanin isoäiti opettaa lapsenlapsilleen selviytymiskonsteja. Koko kirjan mitalla lukija tutustuu myös somalien klaanijärjestelmään, joka on edelleen (tai uudestaan, sillä Siad Barre epäonnistuneesti yritti kitkeä klaanien merkitystä) maassa yhteiskunnan perusta, samoin kuin naisen ja yksilön asemaan niin perinteisessä somalikulttuurissa kuin jyrkän islamintulkinnan piirissäkin (kuten siellä Saudi-Arabiassa). Pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta Ayaan Hirsi Alilla ei ole näistä kovin positiivista sanottavaa.
Koska kirja on omalla tavallaan hyvin tyypillinen elämäkerta, sitä luki aika nopeasti ja eläytyenkin, vaikka paikka paikoin kirjoittaja syyllistyykin aikamoiseen paasamiseen ja toistoon. Toisaalta kuitenkin aina toisinaan minut valtasi omituinen vierauden tunne, niin kertakaikkisen käsittämättömiltä ja kivikautisilta monet Ayaanin elämän henkilöiden ratkaisut ja mielipiteet tuntuivat. Näiden valossa Ayaanin omat ratkaisut taas tuntuvat järkeviltä ja kannatettavilta (kuten nyt varmasti voi odottaakin itsenikaltaiselta uskonnottomalta liberaalilta feministiltä), tosin hänen kiihkonsa islamia ja sen ongelmia kohtaan tuntui välillä hiukan ylitsevuotavalta. Osittain syynä on varmastikin hänen omat kokemuksensa (ja eihän päätön tappouhkailu ja muu yletön kouhotus kyllä oikein minullekaan myy islamia minään rauhan uskontona, myönnettäköön), mutta mieleen tulee, että kenties kyseessä on myös jonkunlainen vastareaktio tai puhdistautuminen, jollainen ehkä tulee tarpeeseen, kun irrottautuu jostain elämää voimakkaasti määrittäneestä tekijästä kuin uskonnosta.Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sitkeä tyyppi, kiinnostava kirja ja paljon pohdittavaa.
Lainaisin eilen kirjastosta Kari Enqvistin tuoreimman kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan, ja nyt kun olen vähän palautellut mieleeni tätä Ayaan Hirsi Alin kirjaa, tuo Enqvistin lukeminen on ehkä vielä hippasen kiinnostavampaa (vaikka hän kai käsittääkseni enimmäkseen seikkaileekin kristityn uskon parissa).
Myös ainakin Katri on lukenut Pakomatkalla.
Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla (Infidel, 2007). Suom. Pia Monte. Tammi, 2008.
Ellet ole lukenut, niin Mende Nazerin Orja on tämän kanssa vähän samankaltainen ja itse pidin siitäkin paljon.
VastaaPoistaTuo islamin "mustamaalaaminen" tuntui tässä kyllä aika voimakkaana, mutta toisaalta melko ymmärrettävää kun ajattelee, miten tuo uskonto ja sen kannattajat Ayaaniakin kohtelivat.
Toisaalta on sanottava, että kun itse maahanmuuttajien kanssa olen paljon tekemisissä ollut, niin kyllä varmaan eniten kauheuksia on saanut kuulla liittyen islamiin. Mutta toki pitää muistaa sekin, että usein kyseessä on erilaisia lahkoja ja ääripäitä, joihin nämä kauheudet liittyvät, eivätkä liity suoraan valtaväestön uskontoon tai tapoihin. (Mutta tuli nyt kuitenkin mieleeni, että ei se omakaan kuva ko. uskonnosta enää niin positiivinen ole.)