Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.

Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.

Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.

Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Brittiläinen, tai tarkalleen ottaen wolverhamptonilainen mediapersoona, musiikkitoimittaja ja kolumnisti Caitlin Moran kirjoitti tuossa muutama vuosi sitten How To Be a Woman -nimisen kirjan, joka suomeksi pääsi markkinoille nimellä Naisena olemisen taito. Pyörittelin kirjaa käsissäni jo alkuteoksen ilmestyttyä, mutta silloin taisin päättää, ettei se sillä hetkellä kiinnostanut minua tarpeeksi. Myöhemmin kirja alkoi putkahdella esiin blogiarvioissa ja nyt kesällä viimein menin ja varasin kirjan kirjastosta englanniksi. Valitettavasti sen matka Kallion kirjastoon kestikin niin kauan, että ehdin liueta Helsingistä. Bongasin kuitenkin teoksen käännöksen Lappeenrannan maakuntakirjastosta ja nappasin sen sitten mukaani.

Moran kirjoittaa naisena olemisesta, naiseksi kasvamisesta (erityisesti 1980-luvun englantilaisessa pikkukaupungissa), feminismistä ja sen tarpeellisuudesta. Moranin kirjoitustyyli on hauska, poleeminen ja kärjistävä, itse kirja puolestaan yhdistelmä muistelmaa, kolumnia ja kiistakirjoitusta. Ruodinnan kohteeksi pääsevät niin työelämän seksismi, naisiin kohdistuvat ulkonäköodotukset (korkokengät, karvojenpoisto), lapset/lapsettomuus, pornografia kuin Lady Gagakin. Feminismiä Moran käsittelee varsin epäakateemisesti (ihan tervetullut lähestymistapa allekirjoittaneelle, joka saattoi joskus vannoa, ettei enää koskaan lue yhtään Judith Butleria...), tosin paikoin makuuni ehkä hiukan liiankin (Judith Butler -epäluulosta huolimatta sukupuolen teoretisoiminen on kiinnostavaa).

Mitään erityisen uutta ja ajatuksia herättävää Moran ei minulle kirjoita, mutta tyyli ja ote on sellainen, että uskon ainakin naisen kolumnien herättävän ajatuksia ja keskustelua (on ehkä liikaa toivottu, että ne, joiden eniten olisi syytä lukea tämä kirja siihen tarttuisivat).

Naisena olemisen taito oli enimmäkseen varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka luvut olivatkin laadullisesti hieman vaihtelevia. Eniten nautin Moranin omakohtaisista muistelmista ja mm. povipommi Jordania ja Lady Gagaa käsittelevistä luvuista. Pornografiaa ja strippausta käsittelevät luvut taas tuntuivat jotenkin hutaistuilta ja johtopäätökset aika äkkinäisesti vedetyiltä. Samoin loppupuolen äityittä ja lastensaantia/lapsettomuutta käsittelevät luvut olisi ehkä voinut heivata pois (vaikka aihe toki, myönnettäköön, on melko oleellinen osa naisena olemista. Ehkä juuri siksi lukiessa tuntui, ettei Moranilla ehkä ollut aiheesta mitään uutta sanottavaa).

Lisäksi on todettava, että vaikka kääntäjä Sari Luhtanen on tehnyt ihan hyvän työn, eikä käännöksessä sinänsä ole suurempaa moitittavaa, olisi minun kuitenkin ollut parempi lukea kirja alkukielellä. Huomasin nimittäin varsinkin kielenkäyttöä koskevien pohdintojen yhteydessä jatkuvasti kääntäväni tekstiä mielessäni "takaisinpäin", toisin sanoen miettineeni, miten kirjoittaja oli asian englanniksi ilmaissut ja miksi suomentaja oli päätynyt siihen ratkaisuun johon oli. Pidemmän päälle rasittavaa.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011). Suom. Sari Luhtanen. Shildts & Söderströms 2012.

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I, tai kevään suosikkiyllätys

Aloitan tärkeimmästä: norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni I pääsi yllättämään ja meni heittämällä vuoden parhaimmistoon. Siitä huolimatta, että olin ehtinyt lukea ja kuulla kirjasta hehkuttavia arvioita ennen kuin sain aikaiseksi lukea sen itse. Joskus sitä vaan ei usko, ennen  kuin itse näkee.

Siinä aikaiseksi saamisessa menikin muuten aikamoinen tovi. Sain nimittäin Taisteluni I:stä lukukappaleen syksyllä 2011 ennen kirjan ilmestymistä. Tuolloin osoitin teosta kohtaan vain lievää kiinnostusta, vaikka olinkin jo kiinnittänyt huomiota siihen, että ruotsinkielinen käännös möi varsin hyvin (olin tuolloin töissä kirjakaupassa). Työnsin kuitenkin kirjan hyllyyn ja unohdin sen sinne, sillä teoksella oli minusta typerä nimi ja suhtauduin epäillen siihen, että jaksaisin perehtyä itselleni tuntemattoman norjalaishepun vuodatuksiin. Kuinka väärässä olinkaan!

Kävin Knausgårdin kanssa kaljalla.

Lopulta päädyin lukemaan Taisteluni I:n tänä keväänä Madridissa kypsyteltyäni kylliksi ajatusta. Luin Knausgårdia puistossa, terassilla, kahvilassa, baarissa ja lempiaukiollani. Myöhästyin ainakin yhdestä tapaamisesta siksi, että olin niin uppoutunut kirjaan. Kanniskelin sitä muutamia päiviä mukanani kaikkialle, ja kun se loppui, surin tovin sitä, etten saanut mistään toista osaa käsiini (sain sen viimein alkuviikosta kirjastosta, mutta en ole vielä uskaltanut alkaa lukea).

Vaikka Taisteluni I teki minuun suuren vaikutuksen, huomaan nyt ja huomasin jo aiemmin jollekulle kirjasta puhuessani, että se on myös teos, josta minun on vaikea sanoa oikein mitään. Kaikki mitä kirjasta yritän sanoa, kuulostaa jotenkin tylsälle ja lattealle. Sehän periaatteessa on "vain" norjalaismiehen kasvukertomus norjalaisesta pikkukaupungista, tilitys hankalasta isäsuhteesta, elämäkerrallinen romaani ongelmallisista perhesuhteista, populaarimusiikista ja teini-iän romansseista, bändiviritelmistä ja alkoholikokeiluista. Mutta samalla jotenkin paljon enemmän, ennen kaikkea siksi, että Knausgård on kertojana kertakaikkiaan häikäisevä. Enkä tarkoita, että teksti kokonaisuutena olisi yhtä kaunokirjallisen ilmaisun ilotulitusta, sillä sitä se ei ole. Kirjassa on jonkun verran suvantokohtia, kömpelyyksiä ja tarpeettomantuntuista jaarittelua. Näistä huolimatta tai ehkä juuri näiden takia kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Ja kahvilla.

Yksityiskohtien tolkuton määrä, lapsuudesta kirjoitushetkeen ja taidefilosofisista pohdinnoista teini-iän kömpelöihin pussailuihin poukkoileva rakenne, banaalien(kin) arkipäivän puuhien yksityiskohtainen kuvailu ja toisaalta vimmainen intensiivisyys, jolla kirjailija tilittää omia ulkopuolisuuden tunteitaan, tuntuu yhdistelmältä, joka uuvuttaa lukijan. Mutta lukija ei uuvu. En tiedä, kuinka Knausgård sen tarkalleen ottaen tekee, mutta Taisteluni I todella ansaitsee saamansa suitsutuksen, myyntimäärät ja lukijajoukot.

Moni kirjoittaja on Knausgårdin yhteydessä maininnut myös omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan (kuusi osaa! 3600 sivua!) lähtömaassaan aiheuttaman kirjallisen kohun. Sen enempää en asiaa käsittele, mutta jo ensimmäisen osan isän alkoholismin ja isoäidin seniiliyden käsittely Knausgårdin tavalla ja siitä seurannut mediahässäkkä jättää varjoonsa useimmat kotimaiset kirjallisuuskohut (esim. viimevuotisen Riikka Ala-Harjan romaaniin liittyneen). Knausgårdin käräjille vetäneet sukulaiset onnistuivat ainakin jälleen kerran todistamaan, että huomion vetäminen loukkaavaksi koettuun materiaaliin ei ainakaan vähennä yleisön kiinnostusta. Itse tyydyn tässä nyt toteamaan, että olen kirjailijan taiteellisen vapauden puolella, alati.

Taisteluni I:tä on luettu ympäri kirjablogeja, enkä montakaan arviota ole itse tainnut lukea, mutta erityisen ansiokkaasti kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mika ja Katja, joista etenkin ensinmainittu saattoi olla syy siihen, että lopulta sain tartutuksi Karl-Oveen. Lukemisen arvoinen on myös Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu.

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I. Norjankielinen alkuteos Min Kamp I. Suom. Katriina Huttunen, Like 2011.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walkerin moderni amerikkalainen klassikko Häivähdys purppuraa valikoitui luettavakseni satunnaisotannalla omasta hyllystä. Eräänä päivänä venyttelin juoksulenkin jälkeen kirjahyllyn vieressä, ja koska luonteeni on kärsimätön ja ilmeisen helposti pitkästyvä, ojensin käteni hyllyyn ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan, jotta minulla olisi jotain tekemistä venyttelyn ajaksi. Itse kirjan ostin muistaakseni eurolla jostain kirpparilta viime talvena, joten ehkä sen oli korkea aikakin tulla luetuksi (ei sillä, etteikö hyllystä löytyisi kirjoja, jotka ovat odottaneet luetuksi tuloaan huomattavasti kauemminkin).

Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.

Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.

Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").

Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.

Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.

Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986. 

Joycen Ulysses, osa I, ensimmäiset kolme lukua

Kuten tuossa jo tulinkin maininneeksi, Ulysseksen selättäminen on nyt aloitettu. Ajattelin näin ikäänkuin prosessinomaisesti raapustella tänne aina välillä projektin etenemisestä, kun nyt kerran tulin uuden käännöksen ostaneeksi. En tosin ole vielä juuri pitkälläkään, mutta avaan nyt sanaisen arkkuni kuitenkin. Olen lukenut ensimmäiset kuusi lukua ja seitsemännenkin melkein kokonaan, jännää on! Ajattelin nyt kirjoittaa ensimmäisestä kolmesta luvusta, niistä kun koostuu kirjan erillinen avaava ykkösosa, Telemakhos. Näissä katsauksissa ainakaan nyt hetioitis pyri mihinkään huikeisiin analyyttisiin syvyyksiin, vaan ehkäpä pikemminkin haluan vain hiukan fiilistellä tätä möhkälettä.

Henkisenä tukena projektissa on samoin jo aiemmin mainittu suomentaja Leevi Lehdon luotsaama Ulysses-lukupiiri, joka kokoontuu torstaisin Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen, ja tänään olin toisen kerran paikalla. Ensimmäisellä kerrallakin kiintoisaa olla läsnä, vaikka olinkin lähinnä kuunteluoppilaana (en ollut vielä ehtinyt lukemaan kuin pari sivua). Tällä kertaa olin jo ehtinyt tosiaan vähän lukeakin, mutta keskustelu rönsyili eri lukuihin siihen malliin, että tyydyin lähinnä nyökyttelemään ja rustaamaan keltaisia post-it-lappuja kirjan väliin. En varmaankaan ehdi ihan lukupiirin tahdissa kirjaa tahkota (kun on noita muitakin velvoitteita, kuten työt ja, noh, gradu), mutta yritän nyt ainakin!

Kirjan ensimmäisissä kolmessa luvussa fokuksessa on nuori Stephen Dedalus, näsäviisaan oloinen heppu. Hahmo on ilmeisesti Joycen alter ego. S. D. on päähenkilö Taiteilijan omakuvassa, ja merkittävässä roolissa myös Ulysseksessa, jonkinlainen Leopold Bloomin vastinkappale/antisankari, mutta myös isä–poika-suhteen osapuoli (osviittaa asiasta antaa esim. se, että kirjan alku, jossa Dedalus on keskiössä, on nimeltään Telemakhos, joka taas siinä alkuperäisessä Odysseiassa on Odysseuksen poika. Unohtamatta Hamlet-viittauksia. jne.) Joo, pää menee pyörälle jo heti alussa.

Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu kuuluun Sandycoven Martello Toweriin (nyk. James Joyce Tower, luonnollisesti), jossa Dedalus asuu Buck Mulliganin (Stately, plump---) kanssa. Tässä lukija pääsee hiukan jyvälle näiden henkilöhahmojen luonteista ja keskinäisistä suhteista (torailevat, toverillisesti vittuilevat ehkä myös), kun Stephen ja Buck sanailevat mm. uskonnosta. Toisessa luvussa seuraamme Stepheniä kouluun, jossa hän ilmeisesti käy opettamassa tunnin verran poikia, jonka jälkeen tapaamme myös rehtori Deasyn. Kolmas luku sijoittuu rannalle, ja tästä luvusta löytyvätkin ensimmäiset pitemmät tajunnanvirtapätkät. Dedalus palaa muistoissaan Pariisiin (on jo käynyt ilmi, että hän on vastikään palannut sieltä Dubliniin), hortoilee rantahietikossa ja seurailee tapahtumia.

Ensimmäiset kolme lukua menivät aika rivakasti, eikä kirja ainakaan vielä tässä vaiheessa tuntunut erityisen raskaalta. Lukemisessa alkuun pääseminen ja myös ensimmäinen lukupiiritapaaminen kuitenkin saivat pähkäilemään kaikenlaista. Kuten voiko Ulysseksesta puhua puhumatta sen kirjoittajasta? Voiko/kannattaako kirjaa lukea tuntematta 1) kirjailijaa 2) länsimaisen kirjallisuuden kaanonia 3) Euroopan historiaa 4) ym.? Onko tässä mitään järkeä?

Lukemisen ja tulkinnan tueksi kirjan liitteinä löytyvät Joycen itsensä laatimat tulkintakaaviot (ns. Gilbert-kaavio ja Linati-kaavio), joita kieltämättä tulee aina silloin tällöin vilkuiltua ja ovathan ne aika kiintoisia, vaikka totta puhuakseni onkin sanottava, etten minä nyt niistäkään ihan kauheasti älyä. Minkälainen tyyppi ylipäänsä rustaa tulkintakaavioita omasta kirjastaan?

Onhan tuossa vielä jokunen sivu tahkottavaa.

Käännöksestä: Kirjan käännöksestä ja käännöksistä ylipäänsä on tullut puhetta myös tuolla lukupiirissä. Itse voin jo tässä vaiheessa todeta, että lukukokemuksena tämän kirjan ja erityisesti vieläpä tämän uuden käännöksen lukeminen on kyllä aika omalaatuinen. Jo kirjan kerronta vuorottelee mukaansatempaavan, pikkutarkan kuvauksen ja lukijaa vieraannuttavien viritelmien välillä. Käännösratkaisut lisäävät (ainakin minun kohdallani) ehkä vielä yhden kerroksen tähän vieraannuttamiseen, erityisesti alaviitteiden muodossa. Toisaalta osaltaan myös tuo paljon puitu hen-pronomini on aiheuttanut minussa tiettyä tekstin maailmasta etääntymistä: joka kerran toistuessaan se on onnistunut palauttamaan minut paperille, vetämään pois 1900-luvun alun Dublinista. Sinänsä pronominiratkaisu on tällaisessa kirjassa varmasti perusteltu (tai siis Lehdon perusteluihin perehtyneenä en voi sanoa vastustavanikaan), mutta saa nähdä, totunko siihen kirjan edetessä vai en. Ainakin se tekee käännöksen erittäin näkyväksi muistuttamalla kieli- ja kulttuurieroista. Tähän asiaan palaan varmaan vielä myöhemminkin.

Viiteapparaatin mukana puolestaan tulee omituinen halu tehdä syrjähyppyjä erinäisiin muihin kirjassa tavalla tai toisella esiin tuleviin teoksiin. Olenkin Ulysseksen sivussa lueskellut aiempaa Saarikosken käännöstä, jonkun verran hyllystämme löytyvää Joycen Dublinersia, ja kaivoinpa Hamletinkin esiin. Vähän on alkanut houkutella myös Saarikosken Odysseia-käännös, paitsi tämän Ulysses-yhteyden takia, niin myös tämänpäiväisen Saarikoski-iltapäivän innoittamana. Saarikoskesta lisää myöhemmin, Ulysseksesta seuraavaksi puinen luvut 4–8, joissa pääsemme itse Leopold Bloomin matkaan. Huh. Tulipahan hommaan ryhdyttyä.

Elämäkertoja satunnaisotannalla: Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla

Somaliassyntyisen Ayaan Hirsi Alin omaelämäkerta Pakomatkalla ajautui luettavakseni ihan sattumalla. Etsin Kallion kirjaston toisesta kerroksesta valokuvauskirjoja, ja jotenkin käteeni sattui myös tämä kirja. Selailin hetken, kiinnostuin, lainasin ja luin. Henkilönä Ayaan Hirsi Ali toki oli tuttu jo ennestään: Kenian kautta Somaliasta sotaa ja pakkoavioliittoa Hollantiin paennut sittemmin Hollannin entinen liberaalipuolueen kansanedustaja ja kiihkoilijan surmaaman elokuvantekijä Theo van Goghin yhteistyökumppani. Mielenkiintoinen henkilö monellakin tapaa.

Ayaan Hirsi Ali aloittaa elämäkertansa raflaavahkosti kertomalla päivästä, jona Theo van Gogh julmasti surmattiin Amsterdamissa. Tästä palaamme kuitenkin pian tarinan eräänlaiseen lähtöpisteeseen, Ayaanin lapsuuden Mogadishuun. Kirja on rakenteeltaan erittäin kronologinen ja elämäkertamainen, mutta myös sujuvasti kirjoitettu ja kieltämättä mielenkiintoinen teos. Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo Ayaanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayaanin diktaattori Siad Barren hallitusta vastustanut isä Hirsi Magan Isse joutuu lähtemään vankilasta paon myötä maanpakoon tyttärensä ollessa vasta lapsi, ja pian perhe seuraa mukana ulkomaille, ensin Saudi-Arabiaan ja sitten Keniaan. Perheen lapset, kaksi tytärtä ja poika, joutuvat ensin sopeutumaan äärimmäistä islamintulkintaa harjoittavaan maahan, ja sitten pääasiassa kristittyyn Keniaan. Perheen mukana kulkee myös Ayaanin äidinäiti, ja isän ollessa poissa kuviosta (kapinallisuuden lisäksi mm. uuden vaimon kanssa perhettä perustamassa), perheen muodostavatkin kaksi voimakastahtoista, perinteitä kunnioittavaa naista. Taloudellisen pärjäämisen edellytyksenä taas on omalta klaanilta saatu apu. Ayaan vanhimpana tyttärenä kärsii äitinsä mielivallasta, eikä ole luonteeltaan yhtä omapäinen ja fiksu kuin nuorempi sisarensa, joka Nairobissa ja vielä Mogadishussakin pitää pintansa tiukkoja rooliodotuksia vastaan. Ennen pitkää Ayaan hakeekin tukea Saudi-Arabiasta leviävästä islamismista, salafilaisuudesta tiukkoine sääntöineen ja "alkuperäisen islamin" noudattamisineen. Teini-iän lopulla perhe palaa joksikin aikaa Somaliaan, kunnes kiihtyvä sisällissodan pakottamina he palaavat Keniaan, jonne paluuta helpottaa lasten sujuva swahilin taito ja oleskelulupa maahan. 1990-luvun alussa Ayaanin isä on tässä vaiheessa jo vuosikausia asunut erossa aiemmasta perheestään. Kanadasta saapuu kuitenkin nuori somalimies Keniaan, ja Ayaanin isä onnistuu järjestämään omasta mielestään oivallisen naimakaupan tämän miehen ja Ayaanin välille (jälkimmäisen mielipiteellä asiaan ei luonnollisestikaan ole suurta väliä). Liitto solmitaan, ja Ayaan jää hetkeksi maahan odottamaan, että voi matkustaa miehen perään Kanadaan.

Tästä sitten alkaa kirjan toinen osa. Ayaan ei luonnollisestikaan koskaan päädy Kanadaan kuuliaiseksi somalivaimoksi, vaan jää ensin Saksaan ja matkustaa sieltä omin nokkineen Hollantiin (koska somalien oli helpompi saada sieltä turvapaikka, ja siellä olikin jo eräs hänen tuntemansa somalinainen). Hänelle myönnetään pakolaisstatus (joskin kirjassaan hän myöntää sepittäneensä tarinaansa runsaasti täytettä turvapaikan saadakseen), ja Ayaan jää Hollantiin, haluaa päästä opiskelemaan ja ottaa selvää siitä, miten "vääräuskoisten" yhteiskunta tuntuu menestyvän niin paljon paremmin ja olevan niin paljon sopuisampi kuin hartaasti uskovaisten somalien kotikonnot (tai monet muutkaan Afrikan tai Lähi-idän maat). Hän oppiikin kielen, saa ennenpitkää valtiotieteen opiskelupaikan Leidenin yliopistosta ja toimii tulkkina maahanmuuttajien parissa. Vuosien ajan hän on etääntynyt yhä kauemmas islamista ja alkanut kyseenalaistaa monia siihen kuuluvia periaatteita. 2000-luvun alussa hän ymmärtää olevansa ateisti, ja sanoutuu irti aiemmasta uskonnostaan. Pian tämän jälkeen Ayaan päätyy politiikkaan, ja koska hän ei arastele kertoa mielipiteitään islaminuskosta, maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttopolitiikasta, hän saa kosolti kiihkeitä vihamiehiä, enimmäkseen islamistista ajattelua tunnustavista maahanmuuttajista. Sittemmin hän päätyy asumaan Yhdysvaltoihin, jossa hän käsittääkseni edelleen asuu.

Pakomatkalla on monellakin tapaa mielenkiintoinen kirja, sillä se tarjoaa tällaiselle lukijalle kurkistuksen paikkoihin ja ajattelutapoihin, joihin ei muuten ehkä pääse kurkistamaan. Kirjan alussa lukija pääsee tutustumaan Somalian alueen perinnäisiin tapoihin, kun Ayaanin isoäiti opettaa lapsenlapsilleen selviytymiskonsteja. Koko kirjan mitalla lukija tutustuu myös somalien klaanijärjestelmään, joka on edelleen (tai uudestaan, sillä Siad Barre epäonnistuneesti yritti kitkeä klaanien merkitystä) maassa yhteiskunnan perusta, samoin kuin naisen ja yksilön asemaan niin perinteisessä somalikulttuurissa kuin jyrkän islamintulkinnan piirissäkin (kuten siellä Saudi-Arabiassa). Pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta Ayaan Hirsi Alilla ei ole näistä kovin positiivista sanottavaa.

Koska kirja on omalla tavallaan hyvin tyypillinen elämäkerta, sitä luki aika nopeasti ja eläytyenkin, vaikka paikka paikoin kirjoittaja syyllistyykin aikamoiseen paasamiseen ja toistoon. Toisaalta kuitenkin aina toisinaan minut valtasi omituinen vierauden tunne, niin kertakaikkisen käsittämättömiltä ja kivikautisilta monet Ayaanin elämän henkilöiden ratkaisut ja mielipiteet tuntuivat. Näiden valossa Ayaanin omat ratkaisut taas tuntuvat järkeviltä ja kannatettavilta (kuten nyt varmasti voi odottaakin itsenikaltaiselta uskonnottomalta liberaalilta feministiltä), tosin hänen kiihkonsa islamia ja sen ongelmia kohtaan tuntui välillä hiukan ylitsevuotavalta. Osittain syynä on varmastikin hänen omat kokemuksensa (ja eihän päätön tappouhkailu ja muu yletön kouhotus kyllä oikein minullekaan myy islamia minään rauhan uskontona, myönnettäköön), mutta mieleen tulee, että kenties kyseessä on myös jonkunlainen vastareaktio tai puhdistautuminen, jollainen ehkä tulee tarpeeseen, kun irrottautuu jostain  elämää voimakkaasti määrittäneestä tekijästä kuin uskonnosta.Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sitkeä tyyppi, kiinnostava kirja ja paljon pohdittavaa.

Lainaisin eilen kirjastosta Kari Enqvistin tuoreimman kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan, ja nyt kun olen vähän palautellut mieleeni tätä Ayaan Hirsi Alin kirjaa, tuo Enqvistin lukeminen on ehkä vielä hippasen kiinnostavampaa (vaikka hän kai käsittääkseni enimmäkseen seikkaileekin kristityn uskon parissa).

Myös ainakin Katri on lukenut Pakomatkalla.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla (Infidel, 2007). Suom. Pia Monte. Tammi, 2008.

Puolipakolliset kesädekkarit eli Mons Kallentoft: Suvisurmat ja Tove Alsterdal: Kadonneet

Allekirjoittaneenkin mielen tutkimattomiin syövereihin on ilmeisesti ohjelmoitu ajatus, että kesällä pitää lukea dekkareita. Mielellään puun varjossa, riippumatossa, jääteetä siemaillen. Riippumattoon en kyllä ehtinyt, varjossa oli turhan viileä ja jääteetkin jäi juomatta, mutta pari dekkaria lukaisin kuitenkin.

Joululomalla luin jotenkin ajankohtaan sopivasti ruotsalaisen Mons Kallentoftin esikoisdekkarin Sydäntalven uhri, miekkonen kun on keksinyt kirjoittaa vuodenaikoihin teemoittuvan dekkarisarjan. Nyt kirjastosta tarttui sitten käpälään sarjan seuraava osa Suvisurmat, vaikka en erityisesti ihastunut tuohon ensimmäiseenkään osaan. Tutkimaton on ihmismieli ja sen tekemät lukuvalinnat, nähtävästi. Kun ensimmäinen kirja sijoittui jäätävän kylmään talveen, seuraavassa osassa Linköpingin kaupunki taas ryytyy ennennäkemättömän helleaallon kourissa. Helle on ilmeisesti herättänyt itse pahuuden (tätä kirjassa ainakin jatkuvasti toistellaan), sillä ensin löytyy teini-ikäinen tyttö raiskattuna ja muistinsa menettäneenä. Eikä aikaakaan, kun toinen löydetään kuolleena. Joku eli jokin ultimaattinen pahuus siis vainoaa paikallisia teinityttöjä, poliisin työ yhtä helteisessä kärsimyksessä rämpimistä, pääosassa edellisestä osasta tuttuun tapaan semiongelmainen rikostutkija Malin Fors kumppaneineen.

Suvisurmien tarinankuljetus toimi ihan nokkelasti, juoni on kohtuullisen näppärä ja nopealukuinen, mutta jokin Kallentoftin kirjoitustyylissä ei minua jaksa innostaa. Tai ehkä: olen dekkaririntamalla kuitenkin perinteisen, suoran, ehkä jopa ns. kovaksikeitetyn tyylin ystävä. Kallentoftin tapa sekoittaa kertomukseen kuolleiden hahmojen monologeja, ties mitä sekavia kurkistuksia tappajan mieleen sekä säätilojen ylitsevuotavaa kuvausta ei kertakaikkiaan nappaa (tunnustankin täten, että välillä hypin kaikista pitkästyttävimpien jaarituksien yli). Uskon kyllä, että monien mielestä Kallentoftin hieman omintakeinen tyyli on sangen virkistävä poikkeus toisiaan kovin likeisesti muistuttavien ruotsalaisdekkarien joukossa, mutta minä nyt pidän vähän erilaisesta otteesta.

Kallentoftin jälkeen tulin kuitenkin tarttuneeksi vielä toiseenkin läntisen naapurimaan dekkariin, kun kustantaja sattui postittamaan töihin lukukappaleita Tove Alsterdalin Kadonneista. Kirjan  kannesta käy ilmi, että Alsterdal on kustannusalan ammattilainen, joka on toimittanut mm. Liza Marklundin dekkareita, ja nyt siis innostunut laatimaan itsekin yhden. Kadonneet onkin muodollisesti oikein pätevä dekkari, jossa kolmen naisen kohtalot risteävät Euroopan laidalla. Takakannessa tosin mainostetaan, että kirja kertoo kolmesta naisesta. Todellisuudessa se kertoo pääasiassa yhdestä naisesta, amerikkalaisesta Allystä, jonka mies katoaa jutuntekomatkalla Ranskassa. Kaksi muuta naista, ruotsalainen Teresa ja laiton siirtolainen Mary ovat vain nopeasti ohivilahtavia statisteja, kappaleita Allyn tarinassa.

Kadonneet käsittelee vauhdikkaan trillerin keinoin ihmiskauppaa, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja siihen osallisten häikäilemättömyyttä, kuten myös rasismia, ennakkoluuloja ja niiden vaikutusta yksilöiden elämään. Kirja on periaatteessa oikein toimiva trilleri, mutta puutteensa silläkin. Vaikka teos on enimmäkseen näppärä page-turner, kärsi se toisinaan omituisesta tyhjäkäynnistä, toisinaan taas päättömästä vauhdista. Henkilöhahmot ja tapahtumat eivät ehkä olleet aivan uskottavimmasta päästä, mutta toisaalta pidin kyllä teoksen loppuratkaisusta. Parasta Kadonneissa oli kuitenkin se, että se tapahtui niin pitkälti paikoissa, joissa olen joskus käynyt, ja niinpä kirja vei minut uudestaan paitsi Pariisiin, myös Lissaboniin Alfaman kaupunginosaan, Marbellaan ja hämmentävän överiin Puerto Banusiin Marbellan vieressä.

Noin muuten ohimennen piti vielä kertoa, että ensimmäinen "vapaa viikonloppu", ts. aikana jälkeen kirjakaupantätiyden, oli kerrassaan mainio. Perjantaina tosin työpalaveerasin ja sumplin asioita, mutta iltapäivästä jo sitten osallistuin ensimmäiseen kirjablogitapaamiseen Innon juhlien yhteydessä, tapasin monia kiinnostavia kanssabloggaajia (harmillisesti kaikkien kanssa en kuitenkaan ehtinyt puheisiin!) ja viihdyin hyvin (ja myöhään!). Eilen tapasin parhausihmisiä burgerien ja saunan merkeissä, tänään kävin Lintsillä ja Cellassa, kohta leivon vielä omenapiirakkaa, että pakastimeen tulee tilaa uusille omenasoseille. Olisivatpa viikonloput aina tällaisia!

Mons Kallentoft: Suvisurmat (Sommardöden). Suom. Mirja Hovila. Schildts 2010.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Tutustuin Lionel Shriveriin ensimmäisen kerran kesällä 2007, jolloin lainasin kirjastosta tuolloin verrattain tuoreen Poikani Kevin -kirjan, vaikutuin ja tykkäsin. En kuitenkaan tullut tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin ennen kuin vuodenvaihteessa luin tuoreimman suomennoksen Jonnekin pois. Koska pidin siitäkin, täytyi minun vakavasti harkita mahdollisuutta, että pitäisin Shriverin muistakin kirjoista. Kesälomalla sitten lainasinkin kirjastosta Kaksoisvirheen, jota olin ennen vältellyt luultavasti sen tähden, että kirja sijoittuu tennismaailmaan, joka ei herättänyt minussa juuri kiinnostusta. Tosin takakannessa saattaa lukea, että kirja on pikemminkin romaani avioliitosta kuin tenniksestä, mutta koska en pidä avioliittoakaan mitenkään äärettömän kiehtovana asiana, olin tähän asti jättänyt kirjan hyllyyn.

Jälkiviisaana voin nyt sitten sanoa, että eipä olisi kannattanut; Kaksoisvirhe on varsin vetävä, taidokas ja mielenkiintoinen romaani. Kirjan tapahtumat eivät ole ollenkaan niin dramaattisia kuin Poikani Kevinissä tai Jonnekin pois -kirjassa, mikä oli oikeastaan hyväkin asia, sillä nyt hahmojen keskinäisen dynamiikan ja henkilöiden puistattavat mutta kuitenkin inhimilliset piirteet paljastavat tapahtumat eivät vie liiaksi tilaa eivätkä liiaksi selitä näitä piirteitä (syöpä, kuolema, kouluampumiset kun ovat jotenkin vähän eri kaliiperin tapahtumia kuin sijoituksen tippuminen tenniksen maailmanlistalla).

Kaksoisvirheen päähenkilö, 23-vuotias tennislupaus Willy Novinsky on antanut tennikselle koko elämänsä. Willyn keskiluokkainen ja keskinkertaisuudessaan rypevä perhe ei ole kannustanut Willyä tennisuralle, mutta sisukas ja älykäs Willy on tästä huolimatta pyristellyt ylöspäin rankingeissa ja pystyy viimein jotenkuten elättämään itsensä palkkiorahoilla. Sitten Willy tapaa Eric Oberdorfin, lupaavan, mutta myöhään aloittaneen tennispelaajan ja huippuyliopistosta valmistuneen onnistujan, joka tuntuu menestyvän kaikessa mihin ryhtyy. Pari alkaa seurustella ja päätyy naimisiinkin.

Suhteen alussa Willy pelaa miestään paremmin, menestyy paremmin rankingeissa, mutta tuntee silti huikaisevaa epävarmuutta, tyrmäävää kateutta ja ei ehkä täysin katteetonta pelkoa miehensä tennisuran etenemisestä. Willy ymmärtää tenniksen realiteetit: kuinka huikaisevan epätodennäköistä on, että pariskunnan kumpikin osapuoli menestyy niin kilpailussa lajissa kuin tennis, kuinka toisen väistämättömältä näyttävä kohtalo on jäädä toisen varjoon. Kun Willy sitten ratkaisevan tärkeässä ottelussa romahtaa, ohittaa Eric hänet rankingeissa, ja viimeistään siitä alkaa myös avioliiton syöksykierre, joka – Shriverin romaaneja lukeneille tuttuun tapaan – paljastaa henkilöhahmojen pikkumaisimmat ja inhottavimmat piirteet, maailman raadollisuuden ja ihmisten välillä lopulta aina vallitsevan ylittämättömän eron, jota ei kuro umpeen rakkaus eikä viha.

Vaikka tämänkin Shriverin romaanit hahmot ovat enimmäkseen tavalla taikka toisella epämiellyttäviä, viihdyin heidän seurassaan. Ja vaikka en tiedä mitään tenniksestä, kirjan sijoittuminen urheilun maailmaan oli virkistävää (lisäksi olen huomannut kirjan lukemisen jälkeen kiinnittäväni enemmän huomiota urheilusivujen tennisjuttuihin!), ja suomennoskin oli varmaan aika sujuva, tai en ainakaan muista erityisesti kiinnittäneeni siihen huomiota.

Joistain seikoista ehkä kuitenkin huomasi, että kirja on julkaistu jo 90-luvulla ja myös suhteellisen varhaisessa vaiheessa Shriverin uraa: teemana "sukupuolten välinen sota" tuntuu jotenkin kuluneelta (tosin parisuhteen ongelmallisuus on tietysti ikuisuusteema kirjallisuudessa, vähän haukotus silti), kirja on hiukan lavea ja välillä kerronta on aika kökköä (apua niitä seksikohtauksia). Mutta siis hyvä, kuitenkin, lopulta.

Nyt minulla on kirjastosta lainassa sekä Syntymäpäivän jälkeen että uutukainen The New Republic. Saapa nähdä, saanko molemmat luettua, vai iskeekö Shriver-yliannostus.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet ainakin Karoliina ja Leena Lumi.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997). Suom. Hanna Sola. Avain 2007.

Loppukevään dekkarikatsaus: Adler-Olsen, Hill, Nesbø

Löin taas varmaan jonkinlaisen henkilökohtaisen blogilaiskuruusennätyksen ja olin nähtävästi reippaasti yli kuukauden poissa blogistani erityisesti, ja kirjablogimaailmasta yleisesti. Huh. Vaikka en ole erityisesti ehtinyt lukemaankaan, on luettuja sivupalkkiin annostunut nyt sen verran paljon, että päätin nyt laatia jutun kolmesta aika lailla perätysten lukemastani dekkarista. Arvioon pääsevät nyt Jussi Adler-Olsenin Vanki, Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä sekä Jo Nesbøn Aave, kaikki tämän kevään uutuussuomennoksia.

VANKI

Ensimmäisenä käsiini tarttui ennakkokappaleena saatu tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vanki. Romaani aloittaa Osasto Q -nimisen, kotimaassaan ilmeisen suositun poliisijännärisarjan, jossa äkäinen murhaetsivä Carl Mørck ratkoo visaisia juttuja sidekickinaan erikoislaatuinen Hafez al-Assad. Ensimmäisessä romaanissa Mørckin työpöydälle päätyy salaperäisesti kadonneen kauniin ja ihaillun naispoliitikon tapaus. Tapaus on jo hautautunut ratkaisemattomana poliisin arkistoihin, kun näiden sairaslomalta palaava Mørck passitetaan toivottomien tapausten kimppuun.

Adler-Olsen annostelee romaaniin ihan mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, yhteiskuntakritiikkiä (tosin Tanskan sisäpolitiikan kritiikki meni kyllä aihetta tuntemattomalta minulta vähän ohi, enkä olisi jaksanut lukea luennointia maan puoluesysteemistä) ja vähän tilannekomiikkaakin. Totaaliselta tusinadekkariudelta kirjan pelastaa se, että lukijalle paljastetaan kadonneen naispoliitikon kohtalo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin lukiessa pääsee jännittämään, missä vaiheessa tapahtumat valkenevat poliisille. Myös teon motiivin paljastaminen jätetään loppuun. Ratkaisu on - jos nyt ei ihan mahdottoman omaperäinen niin kuitenkin sen verran toimiva, että jännitys ja kiinnostus kantaa melkein loppuun asti.

Kiitämme: Ihan pätevä juonikuvio.
Moitimme: Pintapuoliset ja turhan runsaat henkilöt (menin sekaisin poliisiaseman tyypeissä, joilla ei ollut tarinassa juuri virkaa).

KUOLLEIDEN LELUJEN KESÄ

Seuraavaksi tartuin sitten espanjalaisen Antonio Hillin hittidekkariin Kuolleiden lelujen kesä. Kirjan aihe ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. Se kuitenkin sijoittuu lempikaupunkiini Barcelonaan, jossa tapahtuvat kirjat vetävät minua puoleensa (toistuvista pettymyksistä huolimatta). Kuten edellisen Carl Mørck, myös Hillin dekkarin pääpoliisi, argentiinalainen Héctor Salgado muistuttaa hahmona dekkarien vakiotyyppiä, hieman sopeutumatonta, omapäistä ja sitkeää heppua, joka ratkaisee juttuja ylivertaisella älyllään/intuitiollaan/silkkaa itsepäisyyttään (myös kolmannessa dekkarissa tapaamme tällaisen hahmon, rakastettavan norjalaisen Harry Holen).

 Kuolleiden lelujen kesä on juonenkulultaan ja hahmoiltaan vielä Vankia perinteisempi poliisiromaani. Typeryyksissäni luin melkein samaan aikaan vielä toistakin Barcelonaan sijoittuvaa dekkaria (Alicia Gimenez Bartlettiin Mensajeros de la oscuridad, joka jäi kuitenkin loppumetreillä vaiheeseen, joten siitä ehkä lisää myöhemmin), ja olen onnistunut päässäni sekoittamaan näiden teosten tapahtumat keskenään. Joudun siis lunttaamaan netistä!

Kesäisessä Barcelonassa hemmoteltu nuorukainen Marc Castells on menehtynyt pudottuaan ikkunasta epäselvissä olosuhteissa. Tapausta alkaa selvittää herra Salgado apunaan nuori naispoliisi Leire Castro. Alun perin onnettomuudelta näyttänyttä tapausta alkavat pian mutkistaa omituiset perhesuhteet, menneisyyden kaunat ja saadaanpa vielä toinen kuolemantapauskin. Sivujuonena tarinassa kulkee Salgadon syyllistyminen epäillyn pahoinpitelyyn aiemman tapauksen yhteydessä ja siiden liittyvät selvittelyt. Lopussa vielä annetaan osviittaa siitä, mistä seuraava kirja kertoo.

Kiitämme: sijoittumista Barcelonaan. Fiilistelin huolella aina kun tunnistin kirjassa jonkun paikan tai kaupunginosan. Verratttain kiinnostavia hahmoja.
Moitimme: tavanomaisuutta, typerää nimeä.

AAVE

Hillin jälkeen olikin sitten vanhan kunnon Jo Nesbøn vuoro. Vaikka muuten luen dekkareita aika satunnaisesti ja päämäärättömästi, viimeisimmät Harry Hole -dekkarit olen ottanut lukuun miltei heti niiden ilmestyttyä. Aave onkin jo yhdeksäs Harry Hole -kirja. Nyt Harry ei enää ole poliisin leivissä, vaan työskentelee uhkaavan ulkomuotonsa turvin kaukoidässä velkojen perijänä. Hän kuitenkin palaa Osloon kun Harryn suuren rakkauden Rakelin poikaa, Olegia, epäillään toisen narkkarin murhaamisesta. Samaan aikaan Oslon markkinoille valuu jostain ennennäkemättömän koukuttavaa opiaattia ja kaupungin huumebisnes näyttää muutenkin kokeneen mullistuksia. Poliisit ovat kaikesta aikalailla kujalla ja kaupungin päättäjätkin näyttävät korruptoituneen, joten Harry päättää yksityisyrittäjämäisesti ja henkensä kaupalla sotkeutua kuvioon. Aivan päivänvaloa kestäviä eivät tosin ole Harrynkaan tutkimusmetodit.

Tarinana Aave on aika melankolinen ja lohduton. Varsinaisen kertomuksen sivussa tapahtumia taustoittaa kuolleen Guston aavemainen kertomus itsestään, Olegista, huumekaupasta, rikkaan Norjan nurjista puolista (Oslossa on muuten käsittääkseni oikeasti hämmentävän suuri huumeongelma ihan Euroopankin mittakaavassa). Kirjan tyyli lähestyy perinteistä kovaksikeitetyn dekkarin tyyliä sateisine katuineen, yksinäisine susineen ja räkäisine kapakoineen. En itse perustanut juurikaan edellisestä Hole-dekkarista (Panssarisydän vuodelta 2010), mutta tuntuu, että Aaveessa palataan taas parhaiden Holejen maailmaan. Tarinallisestikin Aave melkeinpä jatkaa siitä, mihin Lumiukko jäi. Yhteiskuntakritiikki, vastenmielinen ääriväkivalta, tapahtumien nopea vyörytys, lakonisehko kerronta, Harryn supersankarimaiset pelastukset, populaarikulttuuriviittaukset ja Porthanian pyöröoven lailla kasvoille pamahtava loppu muodostavat kertakaikkisen vetävän kokonaisuuden. Mahtavaa!

Kiitämme: Juonta, Harry Holea (olen ehkä vähän ihastunut fiktiiviseen norjalaisheppuun!), tyyliä.
Moitimme: Eei, se loppui!

Olen tietysti vanhana Nesbøn lukijana puolueellinen, mutta tämän dekkarikatsauksen ykkönen tuli kyllä Norjasta, ja selvällä marginaalilla. Hilliin tai Adler-Olseniin saatan vielä joskus tilaisuuden tullen tarttua, seuraava Nesbøa odotan jo nyt.

Tällaista tällä kertaa. Hankin muuten uuden puhelimen, joten blogin kuvalinja hakee toistaiseksi hieman linjaansa (minulla kun vieläkään ei ole muuta kameraa), puhelimen merkin ja käyttöjärjestelmän vaihtuessa joudun nimittäin luopumaan tärähtäneistä hipstamatic-otoksista (tässä postauksessa niitä on vielä pari, kuva kun napsin jos joskus silloin kirjat luettuani).

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (El verano de los juguetes muertos). Suom. Taina Helkamo. Otava 2012.
Jo Nesbø: Aave (Genferd). Suom. Outi Menna. WSOY 2012.

Rosamund Lupton: Sisar

Jahas, on taas tullut aika kaivaa blogi naftaliinista. Työ- ja gradukiireet jatkuvat edelleen, minkä lisäksi olen viime aikoina ollut vapaalla ollessani taipuvaisempi harrastamaan urheilua kuin kirjabloggaamista (!). Lukemaan olen kuitenkin ehtinyt, vaikka aiempien keväiden tapaan normaalia vähemmän. Mikähän siinäkin on, että keväisin luen paljon vähemmän kuin muina vuodenaikoina? Aivoni eivät ehkä ole päässeet irti moodista, jossa kevät tarkoittaa pakonomaista opiskelua ja koulustressiä, keväällähän perinteisesti ovat niin ylioppilaskirjoitukset (no, niistä on jo 10 vuotta), pääsykokeet (niistäkin jo vuosia) ja vuoden vikat tentit (viimeisestä tentistäkin taitaa olla jo ainakin vuosi). Tämmönen teoria oli sitten. Joo.

 Nyt odottelen kuitenkin erästä työsähköpostia, joten ajattelin käyttää luppoajan hyödykseni ja kirjoittaa sanasen iäisyys sitten lukemastani Rosamund Luptonin Sisaresta.

Kirjaa on luettu ymmärtääkseni melko ahkerasti ympäri kirjablogeja, ja ensimmäisen kerran tähän jossain blogissa törmäsinkin (en tietenkään enää muista, että kenen blogissa, mutta se oli joskus ennen suomennoksen ilmestymistä kuitenkin). Sain sitten työn puolesta ennakkokappaleen ja lukaisin kirjan.

New Yorkissa asuva englantilainen Beatrice saa kuulla pikkusiskonsa Tessin kadonneen jäljettömiin. Hän matkustaa Lontooseen, ja Tessin katoamista seuraavat päivät saavat Beatricen huolella järjestellyn elämän monella tapaa suunniltaan. Ympärillä olevat ihmiset tuntuvat kaikki pitävän tiukasti kiinni omista käsityksistään boheemista Tessistä, mutta niin toisaalta pitää kiinni Beatricekin omistaan. Lopussa on yllätyksenomainen elementti, ainakin mikäli sitä ei arvaa ennalta (itse arvasin osittain).

Lupton on kirjoittanut kirjan verrattain mielenkiintoiseen formaattiin, jossa Beatrice ikäänkuin kirjoittaa  –  tai pikemminkin ehkä mielessään sanelee  –  kirjettä sisarelleen. Tämä muoto minua etukäteen eniten epäilyttikin, en muista koskaan erityisesti pitäneeni yhdestäkään "kirjeromaanista". Kirjemuotoisuus häiritsi kuitenkin yllättävän vähän, ja siitä kävi erityisen hyvin ilmi Beatricen epäluotettavuus kertojana. Tapahtumat ja niihin johtaneet kuviot paljastuvat lukijalle vähätellen, ja melko pitkäveteisenäkin alkanut tarina saa edetessään trillerinomaisia sävyjä. En siis allekirjoita täysin monissa arvioissa esitettyä väitettä, että kirja imaisee mukaansa ensi sivuiltaan, sillä itselleni ehkä ensimmäiset viitisenkymmentä sivua etenivät melkoisen tahmeasti. Lopulta luin kirjan kuitenkin hyvin rivakasti.

Kustantajan sivulla annettu "genremääritelmä", trillerin ja lukuromaanin yhdistelmä, pitää kyllä kutinsa, joten kyllä tätä ainakin näiden lajityyppien ystäville voisi suositella. Muistan tosin, että lukiessa minulla pisti silmään jotkut kökköydet suomennoksessa (en tietenkään enää muista tarkkaan, mikä siinä häiritsi, pitäisi alkaa laittaa niitä post-it-lappuja kirjoihin). Samoin – ehkä siksi, että minulla ei ole sisaruksia  – kirjan, tai ehkä pikemminkin kertojan jaarittelu sisarusten välisestä aivan kertakaikkisen erityisestä suhteesta jättivät aika kylmäksi. Geeniteknologiajuonikuvio tuntui myös vähän päälleliimatulta. Kaikenkaikkiaan Sisar on kuitenkin ihan kelpo romaani, ja ehkä jossain välissä luen Luptonin seuraavankin romaanin Afterwards.

Sisarta on luettu tosiaan vähän kaikkialla, ainakin anni.M, Sanna, Jenni, marjis, Susa, Katja  ja Leena Lumi ovat bloganneet kirjasta. Anni.M on lukenut myös Afterwardsin.

Rosamund Lupton: Sisar (Sister). Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen

Jostain itsellenikin puolittain vieraasta syystä tartuin kirjastossa Chil Rajchmanin holokaustiselviytyjäraporttiin (ei oikein luonteva suomeksi tämä, huomaan) Treblinkan viimeinen juutalainen. Tiesin jo kirjan lainatessani, että kyseessä olisi todennäköisesti vuoden kamalin, puistattavin ja masentavin lukukokemus, jonka veroista ei kaunokirjallisuuden puolella tulisi vastaan ihan siitäkään syystä, että fiktio harvoin vetää kammottavuudessaan vertoja todellisuudelle.

No, oikeassa olin. Treblinkan viimeinen juutalainen on kauhea kirja, ja vastaa kokemuksena suunnilleen vierailua Auschwitz-Birkenaussa (käyty on, ei mikään hupaisa päivä sekään). Holokaustista, toisesta maailmansodasta, keskitysleireistä jne. on tietysti kirjoitettu todella paljon sekä tietokirjallisuutta että fiktiota, ja itsekin olen kuluneenkin vuoden sisällä lukenut useammankin kirjan, jossa aihetta on vähintäänkin sivuttu. Treblinkan viimeinen juutalainen on kuitenkin hyvin erilainen teos. Se on vihainen, suorasanainen silminnäkijäraportti, joka ei ole, ja jonka ei ole tarkoituskaan olla kaunokirjallinen taidonnäyte. Siitä huolimatta se on armottomuudessaan ja selväsanaisuudessaan hengästyttävää luettavaa.

Kirjan kirjoittaja, puolanjuutalainen Chil Rajchman selviytyi siis hengissä Treblinkasta, joka oli yksi natsien tuhoamisleireistä, ja toisin kuin varsinaisilta keskitysleireiltä, tuhoamisleireiltä selviytyjiä siis ymmärrettävästi on erittäin vähän, leireille kuljetut kun yleisimmin surmattiin jokseenkin välittömästi. Rajchman, kuten monet muut leireiltä selvinneet, oli leirille joutuessaan vetreä nuori mies, ja kaasukammioon passittamisen sijasta hänestä tehtiinkin pakkotyöläinen, tehtävänään eri tavoin avustaa oman kansansa joukkotuhossa (hiustenleikkuussa, ruumiinkantajana, "hammaslääkärinä") ja tietoisena siitä, että tulisi itsekin luultavasti kuolemaan päivänä minä hyvänsä, vanginvartioiden tappaessa pakkotyöläisvankeja ihan huvikseenkin.

Kammottava kohtelu – ja tietoisuus vääjäämättä edessä odottavasta kuolemasta – sai leirin pakkotyöläiset lopulta käymään kapinaan (tämä tapahtui elokuussa 1943, Rajchamanin oltua Treblinkassa noin vuoden ajan). Monet jäivät kiinni ja tapettiin välittömästi, mutta Chil Rajchman onnistui pakenemaan metsiin ja piileskelelemään sodan loppuun asti Varsovassa. Sodan loputtua Rajchman muutti lopulta Uruguayhin. Muistelmatekstinsä Treblinkasta hän antoi lopulta julkaista vasta kuolemansa jälkeen.

Vaikka minun on vaikea arvioida Treblinkan viimeistä juutalaista kirjallisuutena, kirjan kuvaamat tapahtumat kun ovat niin järkyttäviä, puistattavia ja luotaantyöntäviä, huomasin lukevani sitä loppua kohden kuin jännäriä. Jännitin, miten kapinan valmistelu sujuisi, toivoin kapinallisten onnistuvan tappamaan mahdollisimman monta murhaajaa, siis leirin vartijaa ja muuta henkilökuntaa, ja ylipäänsä elin mukana kapinallisten pienessä toivossa selvitä hengissä kauhujen leiriltä.

Rajchman lopulta selvisikin, mutta voisin kuvitella, että keskitysleiriltä hengissä selvinneen osa ei helppo. Siis esimerkiksi sotilaathan saavat traumoja jo ihan "tavallisista" taistelutilanteista, millaista siis onkaan joutua leirille, jossa ainoa tapa välttää kuolema on osallistua tuhoamiseen ja sen jälkien peittelyyn (pakotettuna, mutta kuitenkin), kantaa toisten vainottujen ruumiita, leikata tuhoontuomittujen hiuksia, repiä vainajilta kultahampaita. Huh.

En tiedä, voinko varsinaisesti suositella tätä kirjaa kenellekään, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kyllä kaikkien (aikuisten) olisi  hyvä lukea tämä, tai joku vastaava teos. Ymmärrän, että monet eivät halua lukea kauhuromaaneja tai katsoa kauhuleffoja. En kuitenkaan oikein hyväksy silmien sulkemista oikean maailman kauhulta. Enkä nyt tarkoita, että siinä pitäisi piehtaroida ja syyllistyä päivät pääksytysten, en suinkaan. Sen sijaan minusta jokaisen kuuluu tietää, miten maailma makaa, kun meillä kerran on mahdollisuus saada siitä tietoa. Siitäkin huolimatta, että siitä voi tulla vähän paha mieli.

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen (alkuteos jiddishiksi, käännetty saksannoksesta Ich bin der letzte Jude in Treblinka 1942/43). Suom. Marita Vihervuori. Minerva 2011. 143 s.

Lukuromaanihihommia: Kate Morton: Paluu Rivertoniin

En vieläkään ole ehtinyt kirjoittaa kaikista joulun tienoilla lukemistani kirjoista. Tänään on vuorossa sangen perinteinen lukuromaani, Kate Mortonin Paluu Rivertoniin. Se oli oikein sopivaa aivot narikkaan -lukemista (joskin viime aikoina on tuntunut siltä, että ne aivot ovat unohtuneet sinne narikkaan. Talvi, lopu jo!)

Kirjoittajaa laiskottaa, aloitan siis teelmäni lainaamalle tähän, mitä suomalainen kustantaja sanoo Paluusta Rivertoniin:
Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan häikäiseviin seurapiirijuhliin ja jännittynyt odotus täyttää tienoon. Tunnelma muuttuu hetkessä, kun taloon tuodaan kammottava uutinen: nuori runoilija Robbie Hunter on riistänyt henkensä kartanon mailla. Tapauksen ainoat silminnäkijät siskokset Hannah ja Emmeline eivät puhu toisilleen enää koskaan. Talvella 1999 Rivertonin kartanon entinen palvelijatar, nyt 98-vuotias Grace Bradley saa vieraakseen nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Hunterin tapauksesta. Kauan sitten lausutut lupaukset ja huolella piilotetut tunteet heräävät henkiin, kun Grace aloittaa matkan takaisin Rivertoniin. Pystyykö Grace yhä säilyttämään synkän salaisuuden, jota hän on kantanut kymmeniä vuosia?

Perinteisesti en ole ollut mitenkään erityisen innostunut englantilaisuudesta tai kartanomeiningeistä. Siitä huolimatta Paluu Rivertoniin onnistui sopimaan tuon hetken lukutunnelmiini, ja vaikka kirja onkin aika "lukuromaanimainen" (minun sanakirjassani siis sujuva mutta vähän heppoinen, tunteisiinvetoava, muttei kovin uskottava) oli sen lukeminen ihan miellyttävä kokemus.

Kirja yhdistelee aineksia dekkareista tai murhamysteereistä, bbcläisestä pikkutarkasta pukudraamasta, romanttisista tragedioista ja sosiologiaa lähestyvistä havainnoista luokkayhteiskunnasta. Varsin monipuolinen keitos siis. Teksti on sujuvasti laadittua, eikä se juuri pitkästytä, vaikka "varsinaisiin tapahtumiin" päästään vasta hyvin myöhään kirjassa, hyvä jos ensimmäisellä puoliskolla nähdään vilaustakaan runoilija Hunterista. Toisaalta henkilöhahmot tuntuvat päähenkilötärtä myöten aika pintapuolisilta ja kerronta on toisinaan vähän, miten sen nyt sanoisi, ylidramaattista.

Tarina kerrotaan vanhan Grace Bradleyn muistelujen näkökulmasta, ja tarina viekin välillä 1900-luvun alkuun, välillä taas palataan vuosisadan lopulle. Kerrontaratkaisu on aika mielenkiintoinen, tosin jäin päähenkilön kohdalla ihmettelemään, miksi kirjoittaja oli välttämättä halunnut tehdä palvelitar-Gracesta myöhemmän arkeologian tohtorin (kuinka moni työväenluokkaan syntynyt perheellinen nainen ylipäänsä on mennyt Isossa-Britanniassa yliopistoon yli 40-vuotiaana ja tehnyt vielä työuran arkeologina siihen päälle? Ehkä mahdollista, muttei kovin todennäköistä, eikä mielestäni tuonut kirjaan juuri mitään lisää.)

Tämän kirjan lukemisen jälkeen satuin kerran katsomaan (brittiläistä kartanosarja) Downtown Abbeyta, ja se tuntuikin heti paljon läheisemmältä. Ei minusta silti pukudraaman ystävää vieläkään tullut, enkä ole sen jälkeen tuota sarjaakaan katsonut. Sen sijaan ajattelin kyllä ehkä lukea Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt, jonka kansikuvakin jotenkin muistuttaa tätä Paluuta Rivertoniin. Ehkä totuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää!

Paluu Rivertoniin on luettu ainakin seuraavien toimesta: Karoliina, Katja/Lumiomena, Kirjapeto ja Leena Lumi.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton). Suom. Helinä Kangas. Bazar kustannus, 2011. 630 s.

Lionel Shriver: Jonnekin pois, vihdoin!

Olen viime viikkoina suorastaan vältellyt kirjablogeja, sekä omaani että muiden. En ole itse ehtinyt (tai jaksanut) kirjoittaa blogia, ja jostain syystä toisten (kirja)blogien lukeminen aiheuttaa vakavaa syyllisyydentuntua omasta laiskottelusta (sen sijaan olen ehtiessäni lukenut sisustus- ja reissu/expat-blogeja, sillä ne eivät aiheuta syyllisyyttä, mutta kylläkin matkakuumetta ja materiaalisia tarpeita. Ojasta allikkoon). Olen siis aivan ulalla siitä, mistä blogeissa puhutaan tai mitä kirjoja muut ovat lukeneet, mutta muistelen, että jossain välissä Lionel Shriverin tuoreinta käännöstä vilahteli blogeissa, ja taisipa se menestyä Globalia-skabassakin. Kirja olisi ollut minunkin listallani, jos olisin muistanut osallistua.

Lionel Shriver lienee useimmille tuttu melko huikeasta Poikani Kevin -teoksesta. Sen kautta minäkin kirjailijaan tutustuin (kuriositeettina mainittakoon, että Poikani Kevin on ensimmäinen kirja, jonka olen merkinnyt tuohon sivupalkin luettua-listaan, tämä tosin tapahtui aikana ennen kuin blogi tuli järkiinsä ja muuttui kirjablogiksi, muistaakseni joskus loppukesällä 2007, niin vanha tämäkin blogiparka siis on!). Poikani Kevin teki vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta en ole kuitenkaan tullut lukeneeksi Shriverin muita teoksia, en edes suomennettuja Syntymäpäivän jälkeen tai Kaksoisvirhe. Tai siis en ennen kuin luin Jonnekin pois.

Tämän tuoreimmankin kirjan varasin kirjastosta, ja erinäisten kiireiden takia ehdin lukea vasta pari päivää ennen kuin laina-aikakin umpeutui, joskus tuossa joulun tienoilla. Ja voi pojat, kylläpä olikin hyvä romaani!

Juonesta lyhyesti heille, joita se kiinnostaa (VAROITUS, JUONIPALJASTUKSIA): kirjan päähenkilö Shep Knacker, keski-ikäinen papin poika ja entinen yrittäjä New Yorkin kupeesta halveksii amerikkalaista unelmaa ja haaveilee sen sijaan "toisesta elämästä" jossain, missä elämä on puolet edullisempaa kuin Yhdysvalloissa, ja jossa säästöillä voi vielä mukavasti elellä toisen puolen elämästään suihkulähteitä rakennellen. Shep on vuosia ahertanut säästääkseen rahaa tavoitettaan varten ja on vihdoin päättänyt toteuttaa suuren unelmansa, lähtivätpä vaimo ja poika mukaan tai eivät. Sitten asiat saavat epämiellyttävän käänteet, jonka johdosta säästötilin saldo vääjäämättä hupenee, ja siinä sivussa hupenevat myös Shepin haaveet. Shepin vaimolla Glynisillä nimittäin todetaan mesoteliooma, nopeasti leviävä vatsakalvonsyöpä.

Kamppailu tautia vastaan amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kafkamaisia ulottuvuuksia saavissa syövereissä paljastaa romaanin henkilöistä puolia, joita ei voine parhaalla tahdollakaan kutsua hyviksi. Pettymys elämään, maailmaan ja yhteiskuntaan, epätoivo, viha, pettymys ja ahneus repivät ihmissuhteita ja perheitä. Kirjan loppuratkaisu on tähän nähden onnellinen, jopa (luultavasti tarkoituksellisessa) naiiviudessaan ärsyttävä.

Jonnekin pois on luonnehdittu mm. suureksi amerikkalaiseksi avioliittoromaaniksi (kyllähän siinä avioliitot kieltämättä pääsevät käsittelyyn). Toisaalta se on myös suuri amerikkalainen romaani maan terveydenhuoltojärjestelmästä (karmivaa luettavaa) ja merkittävä aikalaistodistus 2000-luvusta, amerikkalaisuudesta (tai ehkä jopa länsimaisuudesta) ja ehkä ihmisyydestä. Juonikuvauksen perusteella osasinkin ounastella, että odotettavissa ei ollut mikään feelgood-novel of the year.

Amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän älyttömimmät piirteet Shriver paljastaa kaunistelematta (en tiedä, onko se yhtään kohentunut Obaman ilmeisen vesittyneen uudistuksen jälkeen, toivottavasti!). Henkilöhahmot ovat inhottavia, ahneita, pikkumaisia ja pahansuopia (ainakin ajoittain), mutta usein myös hirvittävän todellisia, joskus liikuttaviakin. Jopa Shep Knacker, yhteiskunnan kivijalka, hyväntekijä ja kunniallinen veronmaksaja, päätyy lopulta tavoittelemaan omaa etuaan epäilyttävillä keinoilla, siitä huolimatta, että kirjassa on pitkin matkaa annetttu ymmärtää, että systeemin mahdollistama ahneus ja lyhytnäköinen omaneduntavoittelu ovat juurikin pahasta. Ympäri mennään jne.

Romaanissa kaikki palautuukin lopulta rahaan (raha=vapaus?) ja sen suomaan lopulliseen riippumattomuuteen. Muistakaamme, että päähenkilö haluaa saada kokoon rahaa muuttaakseen elämään herroiksi jonnekin, jonka edullinen elintaso selittyy juurikin paikallisten köyhyydellä, siis paeta amerikkalaisen keskiluokan palkkaorjuudesta lokoisaan rälssiaateluuteen. Siinäpä esimerkillinen mies!

Jotain kriittistäkin sanoakseni (en ole ehkä ikinä lukenut kirjaa, josta en olisi löytänyt jotain ärsyttävää piirrettä, mikä on tietysti hyväkin: täydellisessä kirjassa minua varmaan kuitenkin ärsyttäisi kirjan täydellisyys) on todettava, että vaikka minua eivät inhottavat henkilöt ärsyttäneet (päinvastoin, pidin raadollisesta otteesta), ärsyynnyin vähän joistakin ratkaisuista, jotka Shriver laittoi hahmonsa tekemään. Toinen minua aina ärsyttävä piirre on lukijan opettaminen dialogin välityksellä; henkilöiden paasaukset terveydenhuoltojärjestelmän ongelmakohdista ja mesoteliooman erityispiirteistä turhauttivat (tätä) lukijaa. Sama asia riipii minua myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, asioiden selittäminen lukijalle henkilöhahmojen dialogin avulla on laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta! Perhana.

Kaikenkaikkiaan Jonnekin pois on kyllä tosiaan erinomainen kirja. Keväällä Shriveriltä on tulossa uusikin teos The New Republic, ja olen ajatellut lukea sen alkukielellä. Toistaiseksi pidän nimittäin pientä taukoa suomeksi lukemisesta: oikoluku- ja toimitushommia on ollut nyt niin paljon, etten meinaa saada päätäni pois työmoodista, eikä ole järin rentouttavaa alitajuisesti oikolukea yrittäessään keskittyä kirjaan. Jo on taas  ongelmat. Luenkin siis nyt Hobittia englanniksi ja yhtä Alicia Giménez Bartlettin dekkaria espanjaksi.

Jonnekin pois ovat lukeneet ainakin Mari A, Valkoinen kirahvi, Sanna, Ina, Karoliina, Jenni, Susa ja varmasti vielä monet muutkin, mutta nämä nyt äkkiseltään huomasin. Itsensä saa ilmiantaa kommenteissa, niin lisään listaan!

Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That). Suom. Seppo Raudaskoski. Avain, 2011.