Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).

Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).

Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.

Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013.