Kirjastosta tarttui mukaan ihan satunnaisotannalla The Radleys -niminen romaani (se on suomennettukin muistaakseni nimellä Radleyn perhe). Matt Haigin romaani kertoo rauhallisessa englantilaiskylässä asuvasta, erittäin keskiluokkaisesta ja keskiverrosta Radleyn perheestä, johon kuuluu äiti, isä, tytär ja poika. Vanhemmat ovat turhautuneita toimimattomaan avioliittonsa, poikaa kiusataan koulussa ja tytär haluaa ryhtyä vegaaniksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen perhe, vaan heillä on verinen salaisuus. Radleyt ovat nimittäin vampyyrejä, joskin pidättäytyviä vampyyreja, jotka pyrkivät elävään mahdollisimman ihmismäistä elämää pidättäytyen veren juonnista ja kuorruttaen itsensä vahvalla aurinkovoiteella. Perheen äiti ja isä ovat asialleen sen verran omistautuneita, että eivät ole kertoneet teini-ikäisille lapsillensakaan tästä perheen pienestä erityispiirteestä. Kuten arvata saattaa, totuus kuitenkin paljastuu aikamoisella rytinällä, ja pian kuvioissa ovat niin isä-Peterin villihkö vampyyriveli kuin paikallinen virkavaltakin.
The Radleys ei varsinaisesti ole tavallinen, angstin tai romantiikan kuorruttama vampyyriromaani. Se ei muistuta sen enempää Twilightiä kuin Draculaakaan. Lähin vertauskohta löytyisi ehkä jostain keskiluokkaisia perhesuhteita ja viettien tukahduttamista ruotivasta kirjallisuudesta, joskin verisellä twistillä. Kirjassa vampirismi toimii ehkä lähinnä vertauskuvana sille, miten keskiluokkaisuus ja sinnikäs konformismi voiat onnistua tukahduttamaan alkukantaiset vietit tiettyyn rajaan asti, mutta sitten kun kulissit romahtavat, jälki on rumaa. Tosin The Radleys ei missään nimessä ole mitenkään erityisen syvällinen, synkkä tai varsinkaan psykoanalyyttinen romaani. Se on pikemminkin kevyen humoristinen, dialogivetoinen pikku kertomus, jonka tyylilaji muistuttaa itseasiassa aika paljon näppärää nuortenkirjaa.
Ehkä johtuen juuri tuosta nuortenkirjamaisuudesta en saanut kirjasta mitenkään kauheasti irti. Se oli kyllä ihan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa, eikä siinä ollut mitään liian ilmeisen ärsyttävää tai turhauttavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tarinan kuljetus toimii sähäkästi, hahmot ovat enimmäkseen uskottavia ja kirjan parissa viihtyy, mutta siihenpä se sitten jää. Jostain syystä mieleeni tulivat myös Angela Sommer-Bodenburgin ihanat Pikku vampyyri -kirjat, joita lapsena rakastin, ja harmittaa, etten ostanut niiden uusia yhteisnidepainoksia, kun ne pari vuotta sitten ilmestyivät.
Pienellä googlailulla selvitin, että suomennos on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä.
Matt Haig: The Radleys. Canongate Books, 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti