Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa


Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä - ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset - ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Karisto 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. "Ei lembas-vitsejä, pyydän", Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. "Olen jo kuullut ne kaikki." (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi (Gummerus 2013)

Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä sopii aloittelevalle parveke- tai ikkunalautapuutarhurille ensimmäiseksi kosketukseksi kasvisten kasvatukseen. Villiiinny kaupunkiviljelijäksi on erittäin kevytlukuinen, ainoastaan lievää maalaisjärkeä vaativa opas aloittelijalle, jonka lukemisen jälkeen lukija uskaltautuu jo puutarhakauppaan. Artikkelikokoelmana kirja on kuitenkin epätasainen, ikään kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tehdäänkö tässä nyt terveysruoka-, viljely-, kaupunkiviljelytutkimus- vai luonnonlääkintäopasta. Se, ärsyttääkö tämä lukijaa vai antaako se mahdollisuuksia oman puutarhurointisuunnan löytymiseen riippuu lukijan tarpeista.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi sisältää muutamia innostavia artikkeleita kaupunkiviljelystä, jota on harrasteltu perinteisesti kotipuutarhoissa, mutta nyt myös katoilla, joutomailla ja puistoissa. Lisäksi se kertoo kevyesti erilaisista sisäviljelymenetelmistä ja melko syvällisesti idättämisestä ja eri yrttien ominaisuuksista niin kasvatus-, kokkaus- kuin uskomuslääkintämielessä. Lopuksi käydään läpi parvekeviljelymenetelmiä sekä tutustutaan pikaisesti viherseiniin.

Monipuolinen, puutarha- tai naistenlehtimäinen sisältö värikkäine kuvineen voi hyvinkin olla  empivälle aloittelijalle se viimeinen tönäisy mullan ja siementen hankinnan suuntaan. Vielä ehtii, sillä kuten Tavi toteaa, useista kasveista voi tehdä monta kylvöä kesän mittaan. Mikäli kevyt mainosmaisuus ei häiritse lukijaa, kirjan avulla voi myös tehdä suoraan ostoslistan sopivista multa-, torjunta-aine- ja ruukkumerkeistä. Toki kirjailja neuvoo myös, miten kirpparilöytöjä ja omia askarteluja voi käyttää hyväksi. Toisaalta ainakin tällainen viherpeukaloa nupusta puhkeavaksi toivova parvekepuutarhuri olisi kaivannut tarkempiakin ohjeita. Niitä toki löytyy muista oppaista tai googlaamalla nyt, kun tietää asioiden, vehkeiden ja toimintojen nimet.

Itseäni kiusasi lukiessa kirjailijan pedagoginen ote. Kirjassa korostetaan jatkuvasti terveellisen lähiruuan arvoja - ikäänkuin kirjan käteensä poiminut lähtökohtaisesti vastustaisi lähiruokaa ja/tai terveellisen ruuan käyttöä. Erityisesti riipi yrttien terveysarvojen painottaminen "täydentävän lääketieteen" resepteissä. Ehkä kyseessä on vain terminologinen ongelma, sillä ainakin itse ymmärrän "täydentävän lääketieteen" tarkoittavan uskomushuuhaan naamioimista ikäänkuin osaksi koululääketiedettä.* Itse kun lähdin tähän puutarhailuun ihan siltä pohjalta, että opetetaan kaupunkilaislapselle, mistä ruoka tulee ja sitäpaitsi kasteleminen on lapsesta kivaa, puuhan moraaliseettinen tai muu glorifiointi ei omalla kohdallani tunnu mielekkäältä.

Tunneilmastollisista eroista huolimatta Villiinny kaupunkiviljelijäksi täytti tarkoituksensa aloittelijan helppolukuisena perustietopakettina pärrrrfekt. Uskalsin lapsen kanssa puutarhaliikkeeseen, valitsimme taimia, siemeniä ja multaa, istutimme ja olemme kastelleet ahkerasti. Ratkaisin jopa akuutin ruukkuongelman istutusvaiheessa askartelemalla mansikantaimille sisäpesiä limsapulloista. Syksyllä laitamme mansikat ohjeen mukaisesti kellariin talvehtimaan ja idätämme, ellemme jopa ihan vesiviljele. Hyvin villiinnytetty!

* Olen anekdoottien perusteella ymmärtänyt, että monet kokevat saaneensa uskomus- tai vaihtoehtoisesta lääkinnästä apua. Hyvä. On kuitenkin kaksinaamaista väittää, että uskomus/perinne/luonnonmukainen lääkintä toimii paremmin kuin koululääketiede, mutta samalla kuitenkin hakea sille uskottavuutta lääketiede -termin avulla. HUOM. tällaista ei siis Tavin kirjassa väitetä.

***

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus 2013

128 s.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013

118 s. 

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Kansi: Tex Hänninen

Into 2013

316 s.

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden viemää (Like 2013)

Mikael Niemen Veden viemää on nykyaikaan sijoittuva katastrofiromaani, joka tarkastelee hengenhädässä olevien ihmisten erilaisia selviytymiskeinoja. Mikä pitää ihmisen pinnalla? Mikä saa ihmisen taistelemaan epätoivoisessa tilanteessa viimeiseen sekuntiin saakka? Kuka selviytyy hengissä? Mikael Niemi vyöryttää romaanissaan paitsi valtoimenaan hyökkävää Luulajanjokea myös kokoelman nopein vedoin maalattuja ihmisluonteita ja -kohtaloita, joista vuotavat juonen edetessä läpi kliseiset arkkityypit. Veden viemää koukuttaa lukijan hektisillä näkökulmanmuutoksillaan ja nopeilla leikkauksillaan katastrofielokuvan tyyliin.

Syystulvivan joen yläjuoksuilta lähtee ketjureaktio, joka juoksuttaa niin jokivarren padot kuin ihmisetkin kumoon yksi toisensa jälkeen. Turva-alan yrittäjä, akvarellikurssilaiset, keski-ikäinen helikopterilentäjä, hänen kipakka ex-vaimonsa ja ensimmäisellä kolmanneksella hehkuva tyttärensä joutuvat kukin tahollaan ensimmäisten joukossa mittelemään selviytymistaitojaan ja -tahtoaan tulvan kylmässä kyydissä. Jossain vaiheessa katastrofivaroitusten saapuessa alajuoksulle kaupunkeja aletaan evakuoida. Joukkoevakuointi synnyttää valtaväylille pusertuvan ihmistulvan, jossa vain vahvimmat selviytyvät päämääriinsä.

Niemen suoraviivainen kerronta ja napakat anekdootit rytmittävät tehokkaasti yksittäisten ihmisjuonten etenemistä. Joen nielaistessa yhä enemmän maata ja väkeä joessa tapahtuu onnekkaita ja epäonnekkaitakin kohtaamisia, joissa ihmisluonnetta mitellään itseään, luontoa ja toisia ihmisiä vastaan Maslown tarvehierarkian puitteissa, libidon ja thanatoksen puristuksessa.

Luin Mikael Niemen Veden viemää kerralla. Tämä on olennainen fakta kirja-arviossani, koska olen viimeksi lukenut kirjan yhtä soittoa kymmenisen vuotta sitten. Veden viemää todella vei mukanaan kaikessa kiihkeydessään. Toisaalta lukukokemus valui kuin vesi sormien välistä. Laajassa henkilöhahmokavalkadissa ei oikein ollut samastuttavaa, sillä parhaat ja heikoimmat puolensa näyttävissä ihmisarkkityypeissä ei ollut riittävästi inhimillistä tarttumapintaa satunnaisista muisteloista huolimatta. Ikäänkuin ihmiset redusoituisivat riittävän tiukan paikan edessä toiminnakseen.

Kirjan luettuani jäin arvelemaan, mikä Niemen esittelemistä arkkityyppisistä reaktioista olisi lähinnä omaa selviytymistekniikkaani. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ikinä käytännössä selviä.

***

Mikael Niemi: Veden viemää

suom. Jaana Nikula

Kansi: ?

Like 2013

298 s.

Ruotsink. alkup. Fallvatten

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksi. Romaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. ... Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Suom. Päivi Kivelä

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2012

307 s.

Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                                                               
 Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla

Kansi: Safa Hovinen

Otava 2013

140 s.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                                  - Pikkupullo votkaa.                                                                                                           Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                                                     - Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään... (s. 20)
 
Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Suom. Arto Konttinen

Kansi: Tex Hänninen

Into 2012

414 s.

Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen - kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin... Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?" Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia - kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät "yletöntä lukuintoa".

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Suom. Heikki Salojärvi

Kansi: Ina Kallis

Basam Books, 2008

115 s.

Engl. alkup. The Uncommon Reader (2007)

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, "joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois". Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

*** 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011

286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi (Tammi 2005)

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradun kirjoitus ja uran luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin. 

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa "viihdyttäväksi" ja "hauskaksi". Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan sympanneeni täydeksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: "Ryhdistäydy, Minna...".

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en... 
 Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

*** 

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005. 

Jyrki Heino: Kellari

Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)

Jyrki Heinon esikoisteos Kellari on taidokkaasti kehrätty historiallinen dekkari, joka polveilee tasapainoisesti klaustrofobisen jännityksen, poroporvarillisen vehkeilyn, akateemisen ylemmyydentunnon ja periturkulaisen mentaliteetin lämminhenkisen turkulaisvitsien lomassa.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa  (Schildts & Söderströms 2012) emulsifioi tyylipuhtaasti 1700-lukulaisen kulttuurihistoriallisen ajankuvan ja psykologisen dekkarin. Ajankuvaa Heino luo tarinan kuluessa paitsi tarkalla ympäristön ja seuraelämän kuvauksella, myös ottamalla 1700-luvun lopun ilmiöt mesmerismistä kahvikieltolakiin ja swedenborgilaisuudesta vallankumoukselliseen toimintaan oleelliseksi osaksi juoniverkkoa.

Kellari ei sorru turhaan nostatukseen tai selittelyyn: tarina alkaa ilahduttavasti (jos nyt näin voi sanoa) suoraan prologissa uhrin viime hetkien kuvauksella. Romaanin amatööridekkarina häärii sympaattinen kohtalonsoturi luutnantti Carl Wennehielm, sivistynyt ja rampautunut ulkopuolinen tarkkailija ja melankoliaan taipuvainen salaromantikko. Hänen lähes tasavertaisena kumppaninaan puolestaan kaupunginviskaali John Appengren, viran puolesta ja ohella. Naisnäkökulmaa ja -logiikkaa sekä murhatutkimukseen että Wennehielmin henkilökohtaiseen elämään tuo Kaisa-mamselli, Wennehielmin taloudenhoitaja ja paikallinen juorukello.

Anakronismiin Heino ei sorru: 1700-luvun Turku näyttäytyy  miesten maailmana, jossa naiset toimivat heille sallituissa ja asetetuissa puitteissa. Myös miesten toimintamahdollisuudet ovat monin tavoin rajalliset: seuraelämän sääntöjen kanssa navigointi aiheuttaa Wennehielmille päänvaivaa murhatapauksen selvittelyssä. Wennehielmissä kirjailija on luonut muutenkin ilahduttavan inhimillisen amatöörietsivän. Luutnantti ontuu sydämeenkäyvästi läpi koko juonisotkun: psykologinen juonenpunonta ei koske vain murhaajaa, vaan myös dekkareita ja sivullisia.

Sattumalla on myös suuri merkitys. Sattumanvaraiset tapahtumat heittelevät murhatutkimusta eri suuntiin hyvin elämänmakuisesti, etenkin kun eri tahot tulkitsevat niitä omista lähtökohdistaan johtuen hyvin eri tavoin. Pikkukaupungista paljastuu salattuja puolia, kansainvälisiä yhteyksiä ja epämääräistä, jopa kruununvastaista kuhinaa. Samalla myös porvarillista nokittelua, aatelista halveksuntaa, akateemista asiantuntijuutta, intohimoista opiskelijaliikehdintää ja kulinaarisia kokeiluja. Lukijalle ei jää tästä johtolankojen runsaudensarvesta kuitenkaan samankaltainen huijatuksi tulemisen olo kuin vaikka Christieitä lukiessaan, sillä hänellä on käytettävissään samat faktat kuin päähenkilölläkin.

Kellari on pakahduttavan ihastuttava. Taidan olla tismalleen oletuslukijakuntaa, eli hyvin kirjoitetun historiallisen fiktion ystävä, johon tekee vaikutuksen pieteetillä tehty taustatutkimus. Lisäksi pidän verettömistä dekkareista, joissa väkivaltakuvausten sijaan mässäillään mieluiten muilla jännityselementeillä. Ja kuka nyt ei pidä sympaattisista hahmoista, sujuvasta tarinankerronnasta tai taidokkaasta ympäristönkuvauksesta? Turkulaisvitseistä puhumattakaan. (Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että minäkin olen alkujaan turkulainen - luonnollisesti Jumalan armosta, niin kuin turkulaiset nyt yleensä ovat.)

Historialliseen 1700-lukulaiseen mentaliteettiin kuulumattomat asiat tässä romaanissa liittyvät psykologisointiin, joka on puolestaan on Kellarissa niin keskeinen tekijä, ettei ilman sitä koko romaania olisi. Psykologisointi meneekin omissa laskuissani fiktiivisyyden piikkiin. Tätä lukuunottamatta kaikki kuulostaa nohevasti historialliselta kirjailijan käyttämää kieltä myöden, eikä mikään kuitenkaan vaikuta teatraaliselta tai tekemällä tehdyltä. Hiottua, hallittua, hillittyä.

Ja lopussa seisoo paitsi murhatutkimuksen hykerryttävän elegantti ratkaisu, myös kaino lupaus Wennehielmin tulevista seikkailuista. Tai näin ainakin sydämestäni toivon. Jyrki Heino hyppäsi esikoisteoksellaan kerralla kotimaiseksi dekkarisuosikikseni.

***

Jyrki Heino: Kellari

Schildts & Söderströms 2012

Kansi: Anders Carpelan

286 s.

***

Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky...

Vuorensola &al: Näin tehtiin Iron Sky... Docendo 2012.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä -teoksessaan Iron Sky -elokuvan tekijät kertovat, kuinka temppu tehdään, kukin omasta näkökulmastaan. Uskomatonta kyllä, tekijät toivottavat kaikki tervetulleeksi yhteiselle hiekkalaatikolle leikkimään heidän(kin) leluillaan. (Epätyypillistä suomalaisessa kulttuurielämässä, vrt. Suuri Mutuhuttukohu selittelevine jälkimaininkeineen.)

Niinpä tämä kirja valottaakin paitsi elokuvan syntyprosessia (Star Trek, sauna ja jengi), myös tuotanto- ja julkistusprosesseja, jotka tämän elokuvan kohdalla poikkeavat aika lailla totutusta. Avoimuus, havainnollisuus ja hyvä läppä ovat tämän teoksen vahvuuksia. Kirja solahtaa mukavasti elokuva-alan maallikonkin mukavuusalueelle, vaikka tekijät ovat rampanneet luennoimassa samaa asiasisältöä elokuva-alan ammattilaisille. Itse elokuva on vahvasti visuaalisesti läsnä läpi teoksen.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä (Docendo 2012) päästää ääneen ohjaaja Timo Vuorensolan (3 krt), tuottaja Tero Kaukomaan (3 krt), CGI-tuottaja Samuli Torssosen (1 krt), yhteisöpäällikkö Jarmo Puskalan (1 krt), some-päällikkö Pekka Ollulan (1 krt) ja tiedottaja Janos Honkosen (1 krt). Kirjan artikkeleita yhdistää asiasisältöjen moninaisuudesta huolimatta tarinoiva ote ja naseva väliotsikointi jäsentää tarinoiden seuraamista. Tarinallisuus tukee tässä teoksessa informatiivisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka Puskala vihjaakin artikkelissaan, että hyvän tarinan ja totuuden välillä kannattaa valita hyvä tarina (s. 124), eikä kirjan artikkeleissa syväluodata kaikkia ammattisalaisuuksia, vaikuttaa useimmissa artikkeleissa pysytyn tarinoidessakin rehellisyyden puolella.

Kirjan artikkelit alkavat Torssosen lyhyellä yleishistoriikilla ja jakautuvat karkeasti ottaen elokuvan sisällön tekemiseen (Vuorensola, Puskala), rahoitukseen (Kaukomaa) ja yhteisöllisyyden luomiseen (Vuorensola, Honkonen, Puskala, Ollula, Kaukomaa) kaikin mahdollisin keinoin. Juuri yhteisön luominen jo elokuvan tekoprosessin aikana oli tässä elokuvassa paitsi sen valmistumisen elinehto, myös ennennäkemätöntä elokuvamaailmassa tässä mittakaavassa. Iron Skyn nettiyhteisöstä on pidetty (aiheestakin) suurta meteliä, mutta itseäni ällistytti tekijöiden kyky luovia virtuaalisten ja läsnäolevien ihmisten yhteisöjen välillä ja joukossa, sekä tarvittaessa muuntaa molempia toisikseen. Näkyvimmin tietysti muuntamalla elokuvan virtuaalinen nettiyhteisö käytännön katsojiksi ja rahoittajiksi, mutta toisaalta myös tuottaa oletusarvoisesti epäkiinnostuneista rahoitus- ja mediaresursseista osallistuviksi tekijöiksi.

Vaikka kirjan alkupuolen artikkelit olisivat hyötyneet vielä yhdestä oikolukukierroksesta, kirjan sisällön ja visuaalisuuden sinfonia kantaa kirjoitusvirheiden yli. Kuvallisuus ja osa kirjan sisällöstä toimivat paitsi kirjan sisällön havainnollistajana, myös elokuvan ja sen oheistuotteiden markkinointina. Markkinointi on kuitenkin luotu niin kevyellä kädellä ja toisaalta sisältöihin aiheellisesti sisältyvänä aspektina, ettei se häiritse.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median toiminnasta kiinnostuneille lukijoille kirjan yhteisöllisyys-artikkelit ovat erityisen antoisia. Vaikkei oman projektin kohteena olisikaan taiteen tuotanto, erityisesti Honkosen artikkeli osoittautunee hyödylliseksi, sillä siinä käydään läpi webbitiedottamisen perusteet. Ja jos oma projekti hyötyisi yhteisöllisestä rahoittamisesta, tämän teoksen luvut 7, 9 ja 10 kuvaavat yhtä onnistunutta yhteisörahoitusprojektia ja sen erinäisiä osatekijöitä, jotka vaikuttavat erinomaisen sovelluskelpoisilta.

***

Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen: Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä

Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy

Docendo 2012

176 s.

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. 

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta...)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut... Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin...***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

Lyhyet: Jonathan Carroll, Kate Long & Jennifer Weiner

Joskus kirjat eivät millään inspiroi pidempiin pohdintoihin. Jonathan Carrollin White Apples, Kate Longin Värsta mammans handbok ja Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja tuli luettua sentään loppuun saakka, eli täysin huonoista kirjoista ei ollut kyse, vaikkei käteen sitten jäänytkään juuri mitään.

© Taika. Jonathan Carroll, White Apples. Kansi: blacksheep (Tor, 2003).
Jennifer Weiner, Rikoksia ja hiekkakakkuja. Kansi: ? (WSOY 2005).
Kate Long: Värsta mammans handbok. Kansi: Jonas Clefström (Pan, 2006).

Jonathan Carrollin White Apples (Tor, 2003) kertoo elostelevan Vincentin kuolemanjälkeisestä elämästä hänen luoviessaan kuolleena elävien ja kuolemattomien maailmassa. Hyperfiktionistinä itseään mainostava kirjailija ei ainakaan tässä teoksessa onnistunut luomaan perinteisestä romaanikirjallisuudesta poikkeavaa epälineaarista kerrontaa, vaan Vincentin tarina etenee varsin loogisesti hänen selvitellessään, että mitäpä sitä nyt tulisi kuolemansa jälkeen tehdä. Koska eihän kukaan huvikseen rajan takaa palaja. Tässä romaanissa juonikuvio ei ehkä olekaan edes tarkoitettu keskeisimmäksi elementiksi, sillä paljon mielenkiintoisempaa on seurailla kirjailijan mielikuvituksen laukkaa hänen kehitellessään ilmiöitä, olioita ja selityksiä tämän ja tuonpuoleisen välisessä rajankäynnissä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei ihmisen pitäisi lukea mitään Neil Gaimanin suosittelemaa, mutta huomasin Gaimanin suosituksen vasta kirjan luettuani. Toisin kuin Sivukirjaston Liinan, minun ennakkoluuloni Gaimanin kirjallisen maun suhteen ei osoittautunut vääräksi tälläkään kertaa. Lussut möröt ja maailmansielulta haiskahtanut pseudofilosofointi eivät tällä kertaa purreet, vaikka yleisesti ottaen olen ihan tämän genren fani.

Kate Long puolestaan ampaisi kirjataivaalle Värsta mammans handbokilla, jossa hän käsittelee heikkotasoisen äitiyden monia kasvoja kolmen saman katon alla asuvan äidin tarinoiden kautta. Alzheimeria sairastava isoäiti adoptoi aikanaan äidin, joka kipuilee adoptiotaan ja teiniraskauttaan vielä päälle kolmikymppisenä. Ja jonka tytär puolestaan kohtaa oman äitiytensä tullessaan raskaaksi yleisen tylsyyden takia harrastetuista petipuuhista ekan poikaystävän kanssa.

Jos White Applesin henkilöt ovat enimmäkseen epämiellyttäviä, mutta maailma sentään kiehtova, Longin taantuva tehdaskaupunki on kurja ja toivoton ympäristö yhtään kellekään, edes sympaattisille hahmoille. Tosin sympaattisetkaan hahmot eivät tässä kirjassa erityisemmin liikuttaneet. Kaikilla on jollain tavalla traaginen tausta, johon oman äidin toimittama hylkääminen jotenkin vaikuttaa, ja lopputuloksena on platkua keittiöpsykologiaa. Positiivisin hahmo on nuorin teiniäiti, jolla riittää tulevaisuudentoivoa. Hän aikoo katkaista sukupolvien mittaisen teiniäitiyskurjistumisketjun omalta osaltaan.

Long aloitti Värsta mammans handbokilla (Pan 2006, Eva Johanssonin käännös engl. alkup. The Bad Mother's Handbook)  äitien ja tyttärien keskinäisiin kipuiluihin keskittyneen kirjailijanuran.

Ja jos Longilla on sentään joku yhteiskunnallinen sanoma ja kannanotto brittiläiseen teiniäitiyskulttuuriin ja historian vaikutuksesta jokaisen nykyisyyteen, Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2009, suom. Hilkka Pekkanen engl. alkup. Goodnight Nobody) kehuu takakannessa paljastelevansa, mitä amerikkalaisen yläluokkaisen esikaupungin onnellisuusmuurin takana tapahtuu.

Sisällön perusteella ei kuitenkaan juuri mitään, vaikka yksi leikkiksen täydellisistä äideistä heittää veivinsä murhaajan käden kautta. Onneksi se leikkiksen epätäydellisin mutsi saa tästä paitsi jotain lapsiin liittymätöntä tekemistä, myös oman uransa urkenemaan ja henkilökohtaista glooriaa, niin eipä tullut kirjailijan sitäkään äitiä murhattua turhaan. Pahinta kirjassa ovat kuluneet leikkisvitsit ja myötähäpeää aiheuttavan kulunut juoni, jossa kotiäiti pääsee pudottamaan poliittisia päitä palleiltaan. Muuten sis. hauskoja sivuhahmoja ja harmitonta. Paitsi ehkä esteettisesti haastava kansi kummittellee takaraivossani vielä pitkään.

Onneksi keskinkertaista heikompiakin lukukokemuksia kannattaa välillä kerätä. Jos ei muuten, niin perspektiivin keräämiseksi. Ulysseksen osakkeet nousivat välittömästi monta pykälää. Dickensiä en sentään toistamiseen harkitse...

***

Jonathan Carroll: White Apples

Kansi: blacksheep

Tor, 2003

259 s.

***

Kate Long: Värsta mammans handbok

Ruots. Eva Johansson

Kansi: Jonas Clefström

Pan, 2006

299 s.

***

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Suom. Hilkka Pekkanen

Kansi: ?

WSOY,2009

403 s.

***