Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna

 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

266 s.

***

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua "Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin". Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen - ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkienin luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla, oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin. 

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti - Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.   

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa...

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, "The Scandal of 'Ulysses'". Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuva: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

"Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses." Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.[/caption]

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.


Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Kesäodysseia: Soon täällä!

© Taika. James Joyce: Ulysses. Kansi: Jukka Aalto.

Jipii ja jänisräikkä!

Se on täällä. James Joycen Ulysses. Ensivaikutelma: kansi tyylikäs, hillitty, tanniininen. Painoarvo: huomattava, ranteet koetuksella. Selkämys: n. 7 cm, paksuin kirja, jonka omistan. En oikeasti voi uskoa, että olen näin innostunut kirjasta, jonka tiedän kokemuksesta aivan kauheaksi niin monella eri tavalla. Tuhoaa mielessä ja kropassa, mahtavaa!

© Taika. Juhannuslukemisto.

Painoarvonsa takia Ulysses ei pääse mökille juhannusta viettämään. Jotain luettavaa ajattelin kuitenkin mukaani ottaa. Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja on lainassa leikkistuttavalta, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit kirjastosta ja Johanna Sinisalon Möbiuksen maalla on tarkoitus viihdyttää paitsi itseä, myös kaksivuotista, joka tykkää mennä "MIAUUUUUUU!"aina kun mainitaan kissa.

Charles Dickens: A Christmas Carol

© Taika. Charles Dickens: A Christmas Carol.

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.
Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi... Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?