Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Kansi: Timo Numminen

Otava 2013

269 s.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.     (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa.                               
Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2013

134 s.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksi. Romaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. ... Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Suom. Päivi Kivelä

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2012

307 s.

Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai "lasten kuuluu näkyä, ei kuulua" -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan "jalo villi, valkoinen sivistäjä" -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin "vaarallisuus -> varallisuus".

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Suom. Einari Aaltonen

Kansi: Ina Kallis

Basam Books 2006

134 s.

Esp. alkup. La Casa de Papel

Yann Martel: Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14...) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii 250-kiloinen Bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle. 

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Kirjakaksikko: Murha museossa

Nappasin kesällä kirjaston kierrätyshyllystä kaksi suomentamatonta dekkaria, jotka osoittautuivat erinomaisen viihdyttäviksi. Jane Langtonin Murder at the Gardner sijoittuu taidemuseoon, ja kuka nyt ei tykkää dekkareista, joissa tuuletetaan pompööseissä kulisseissa? Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on puolestaan ties kuinka mones sarjassa, jossa sympaattinen etsivä selvittää mysteerin ydintä kahden siamilaiskissansa avustuksella. Kissojen intuition ja murhamysteerien yhdistelmä ei voi pettää, eihän?

Jane Langton: Murder at the Gardner. Penguin Books, 1989.

Jane Langtonin Murder at the Gardner on perinteinen, taidehistoriapuheeseen taipuvainen jännäridekkari, jossa valokeilan varastaa keskeisin tapahtumapaikka, Isabella Stewart Gardnerin museo Bostonissa. Kirjailija on epäilemättä museon- ja taiteenrakastaja ja -tuntija, sekä tämän nimenomaisen museon ystävä: romaania koristavat kirjailijan luonnokset Gardnerin taideteoksista. Täyteläisen faktapohjan rinnalla fiktio jää usein sivuosaan ja maistuu hiukan väljähtyneeltä. Tästä huolimatta kirjailija onnistuu luomaan yllättävän monitahoisen, miellyttävän kokonaisuuden.

Murder at the Gardner (Penguin Books, 1989) haastaa lukijan uppoutumaan Gardnerin maailmaan. Dekkari ei ala murhatutkimuksena, vaan etsivä Homer Kelly kutsutaan paikalle selvittelemään, kuka sabotoi museon kokoelmaa. Koska Gardnerin perustusasiakirjan mukaan museo on säilytettävä jälkipolville sellaisenaan, tai johtokunnan on hajautettava kokoelma, sabotaaseilla voi olla museon kannalta tuhoisat vaikutukset. Niinpä museon taidekokoelma, johtokunnan ja museoväen arkinen työ ja perustajan kirjeet ja säädökset ovat romaanin salapoliisintyön välineitä.

Työlämäkuvauskeskeisyys on yllättävän raikas veto Agatha Christien kaivauskuvauksia kaiuttaessaankin. Viihdyttävyyttä kannattelee mahtavan ympäristön lisäksi herkullinen ja hauska, joskin jokseenkin kliseinen hahmokaarti. Naishahmot ovat silmiinpistävästi mieshahmoja eläväisempiä, aina museon ajat sitten kuolleesta perustajattaresta konservaattoriin ja tutkimusassistentteihin saakka.

Juonen punojana Langton on selvästi heikoimmillaan: jännite ei tahdo pysyä yllä. Niin rakkaus- kuin murhajuonten oleellisimmat mutkat temmotaan auki siellä täällä parin sivun pätkissä, mikä toisaalta auttaa Langtonia käyttämään hyväkseen museoympäristön ja tapahtumien intuitiivista yhteensovittamattomuutta. Kokonaisuudessaan Murder at the Gardner on erinomaisen viihdyttävä ja lähes väkivallaton dekkari, jossa lukija kokee pääsevänsä katsomaan museon toimintaa sisäpiiriläisen näkökulmasta. Toivottavasti Langtoneita löytyy tulevaisuudessakin.

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked To Ghosts. Jove Books, 1990.

Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on kirjailijan 11. The Cat Who -dekkarisarjan kirja. Langtonin tapaan Braunin romaani on miellyttävän väkivallaton. Yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat siihen. Nimenomaan mieshahmot, ensikädessä viiksekäs amatöörietsivä James Qwilleran, ovat eläväisiä tekijöitä ja kokijoita, naishahmojen jäädessä selvästi sivuhahmoiksi. Jopa kissahahmoihinkin verrattuna. Vaikka tämäkin romaani sijoittuu museoon, kyseessä on pikkukaupungin takamailla sijaitseva maalainen kotiseutumuseo, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Tämä teos antaakin varsin erilaisen kuvan museotyöstä ja -ympäristöstä, vaikka museo onkin keskeinen tapahtumapaikka.

Mysteeri pääsee käyntiin, kun Qwilleranin ystävä ja entinen vuokranantaja, joka toimii kotiseutumuseon johtajana ja asuu museolla, soittaa amatöörietsivän hätiin keskellä yötä. Qwilleran löytää hänet kuolleena ja haistaa palaneen käryä. Parempien ehdokkaiden puutteessa hänet nimitetään virkaatekeväksi johtajaksi ja hän muuttaakin kissoineen museolle. Naapurusto tuntuu olevan täynnä mitä eksentrisempiä paikallisia, joiden yhteydet niin vainajaan kuin kaupunkilaisiinkin selviävät yhä kiihtyvällä tahdilla kirjan loppua kohden.

Pikkukaupunkilaisten sisäpiirien kähmintä ja museon sisäiset järjestelyt limittäytyvät romaanissa toisiinsa orgaanisesti, kuten olettaa sopiikin. Erityisesti pikkukaupunkilaisen mentaliteetin paljastelu tekemisten ja tekemättä jättämisten avulla sujuu kirjailijalta erinomaisen viihdyttävästi. Braun on sujuva murhajuonenpunoja, mutta romanttiset väreilyt tuntuvat pintapuolisilta heitoilta. Myös kissahahmojen osuus kirjassa on merkittävä muutenkin kuin koomisina lisukkeina, mutta niiden toimet eivät kuitenkaan ole epäuskottavia. Ne eivät myöskään ole antropomorfisia tai puhuvia hahmoja, vaan niiden toimet tulkitaan aina ihmishahmojen suulla.

Sarjasta on suomennettu kaksi ensimmäistä -60-luvun lopulla. Näin yhden osan lukeneena tuntuu siltä, että loputkin on ehkä jo nähty, sillä kissakulma ja pikkukaupunkilaisuus tuntuisivat johtavan pikemminkin toisteisuuteen kuin uusiin ahaa-elämyksiin. Mutta jos tilaisuus tulisi vastaan, lukisin varmasti toisenkin: Braunin romaanin lukeminen oli miellyttävää kuin lempparinojatuolissa laiskottelu.

***

Jane Langton: Murder at the Gardner

Kansi: Todd Radom/Robert Crawford

Penguin Books, 1989

347 s.

***

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts

Kansi: ?

Jove Books, 1990

277 s.

***

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa...

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, "The Scandal of 'Ulysses'". Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuva: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

"Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses." Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.[/caption]

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.


Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010).

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötöstä varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).