Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Suom. Einari Aaltonen

Kansi: Ina Kallis

Basam Books 2006

134 s.

Esp. alkup. La Casa de Papel

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua "Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin". Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen - ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkienin luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla, oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin. 

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti - Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.   

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Yann Martel: Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14...) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii 250-kiloinen Bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle. 

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Chuck Palahniuk: Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys "kenen luomus minä olen?" kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.


Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: "Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison." Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta "miksi minä olen täällä?" -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia "loufereita" ja "Manolo Blahnik -kenkiä" lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.
  
Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It's me, Margaret.

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. 

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta...)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut... Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin...***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Taika. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.
Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon - kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä - toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia - ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Sofi Fahrman: Elsas mode

© Taika. Sofi Fahrman: Elsas Mode (Nordstedts 2010).

Ruotsalaisen muotibloggaajan ja -toimittajan Sofi Fahrmanin ensimmäinen romaani Elsas mode vuodelta 2009 on pinnallista ryysyistä rikkauksiin -pimukirjallisuutta kevyimmillään. Se tarjoaa muotibloggaaja Elsan siivellä nojatuolimatkan pasta rougesta (makaronia ketsupilla) macarooneihin, epäonnistuneista kuokkavierailuyrityksistä henkilökohtaisiin design-kutsuihin ja tietysti humalaisista satunnaissuhteista vakaaseen ihmissuhteeseen rikkaan ja vaikutusvaltaisen poikaystävän kanssa. Gina Tricotin räteistä ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä eroon: amerikkalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna Elsas mode viehättää puolivallattomalla kotikutoisuudellaan.

Elsas modessa  (Nordstedts 2010) Sofi Fahrman kirjoittaa siitä minkä tuntee, mikä tuo romaanille uskottavuutta silloinkin, kun tarinan ja hahmojen kehitys aiheuttaa lähinnä varpaitakipristelevää myötähäpeää. Kirjan arkitodellisuuden ja muotiunelmaelämän välillä pongahtelevat juonet liittyvät 21-vuotiaan Elsa Gustavssonin rimpuiluun aikuisuuden alussa. Boråsin pikkukaupungista kotoisin oleva Elsa palaa häntä koipien välissä elämänsä irtiottoreissulta Nykistä vain huomatakseen, että muutamassa kuukaudessa parhaat kaverit ovat pamahtaneet paksuksi. Elsa pakenee Tukholmaan, bunkkaa kaverin soffalla, rupeaa kahvilatyöntekijäksi päivisin ja muotibloggaaja-bilehileeksi iltaisin.

Pikku hiljaa asiat alkavat lutviutua Elsan toivomaan suuntaan kovan työn, päämäärätietoisuuden ja onnekkuudenkin ansiosta. Kuvioita sekoittavat muun muassa anonyymi juorubloggaaja, joka ottaa Elsan silmätikukseen, poikaystäväntapainen Nykistä ja ihkurakas muotisuunnittelija yläluokkaisine perheineen. Ennen kaikkea menestys on kiinni Elsasta itsestään: mokailut hyvitetään, niistä opitaan ja hyvästä jaetaan hyvää tovereillekin.

Elsas modesta voi myös löytää yleisimmät vinkit aloittelevalle muotibloggaajalle. Lukijalle tulee kuva, että hän pääsee vilkaisemaan ruotsalaisen muotibloggaajaeliitin elämään Elsan blogin noustessa paikallisella blogilistalla täydestä tuntemattomuudesta top kolmoseen. Romaanissa tiputellaan ällistyttäviä määriä Nimiä: Sofi ei malta olla mainitsematta itseään tai julkkiskavereitaan useampaan otteeseen. Lisäksi  muotiliikkeitä, ravintoloita ja joka sortin merkkituotteita droppaillaan huomattavan usein jopa chick litiksi. JSN antaisi tästä varmaankin tuomion piilomainonnasta.

Blogimaailmasta tuttu aspekti on kirjan kuvallisuus, konkreettisesti. Lukujen alut on kuvitettu Elsas mode -blogin screengrabeillä. Lisäksi kirjassa on  todella omituinen 12-sivun värikuvamuotikollaasiliite. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut luoda blogimaista tunnelmaa romaanin keskelle, mutta yritys kariutuu väärän median fyysisiin rajoituksiin.

Elsas modea kantavat viihdyttävyys, chick litin kliseet ja lievä tirkistyksellisyys. Se ei pyri olemaan mikään kirjallisuuden merkkiteos, vaan bussissa työ- tai koulumatkalla luettavaa helppohömppää ajan hermolla olevista teemoista. Ruotsissa Elsan stoori onkin edennyt jo romaanisarjan kolmanteen osaan ja onpa siitä tehty tv-sarjakin. Toistaiseksi suomentamaton Elsas mode käy vaikka ruotsin kielen kesäpreppaukseen melko hyvin - edistyneemmät voivat bongailla kirjoitusvirheitä.

Omalta osaltani Elsan tarina taitaa kuitenkin jäädä tähän. Joskus on parempi jättää loput mielikuvituksen varaan...