Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Karisto 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. "Ei lembas-vitsejä, pyydän", Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. "Olen jo kuullut ne kaikki." (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena 2013)

Anne Leinosen romaani Viivamaalari pohtii  taidetta ja taiteen merkitystä dystooppisessa, vahvaan byrokratiaan ja heikkoihin ihmisten välisiin yhteyksiin perustuvassa tulevaisuuskuvassa. Viivamaalari on spekulatiivista fiktiota, jossa käsitellään tällä hetkellä varsin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä. Siinä viedään äärimmilleen ajatus jatkuvan muutoksen tai kehityksen kourissa heittelehtivistä ihmisistä ja ihmisyydestä pätkätyölle ja pätkäihmissuhteille perustuvassa yhteiskunnassa. Leinosen tarina kylmää sydäntä näyttäessään, miten pätkäily asettaa ihmisen oman elämänsä syrjäkylille keskellä kaupunkia asuessaankin. Voiko pätkien kirouksesta selvitä?

Viivamaalarin päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka on näivettynyt yksinäiseksi siirtyillessään pätkätyöpätkistä toisiin. Pisimmän työsuhteen aikainen työpari on yhä kuvioissa mukana, mutta nyt on uuden työn vuoro. Työvoimatoimistossa virkailija arpoo hänelle seuraavan työpätkän:

"Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin." ...                            - Minusta olisi enemmän hyötyä jossakin toimistossa. Tai ihan vaikka kaupan kassalla. Osaan pussittaa ostokset tiiviisti.                                                                                                                          - Ymmärrän, hän sanoo tavoitellen ääneensä myötätuntoa.  - Päätöksestä ei voi kuitenkaan valittaa.   (s. 16)

Käsitetaide ei ala sujua luonnostaan tottumattomalle. Niinpä hän lyöttäytyy valkoisella maaliviivalla kaupunkia jakavan Ursulan seuraan ja oppilaaksi. Kaupunkia maalatessa elämä ja koko maailma alkaa näyttää uudelta, välillä uhkaavaltakin. Käsitetaiteen avulla päähenkilö tekee matkaa niin itseensä kuin tutkii maailman rajoja.

Viivamaalari on juonenkehitykseltään downshiftaava trilleri: yhteiskuntaan ja paikallisen ympäristön omituisuuksiin tutustuminen on spekulatiiviselle fiktiolle tyypilliseen tapaan keskeistä. Leinonen on kuitenkin onnistunut liittämään tällaisen tarkkailun luontevaksi osaksi päähenkilön tahmeaa kehitystä käsitetaiteilijana.

Pidättyväinen kielenkäyttö ja melko steriili tunneympäristö, jotka selittyvät niin päähenkilön kuin fyysisen ympäristön luonteilla, vapauttavat lukijan sightseeingille kirjailijan luomaan maailmaan. Toisaalta kasvavassa uhkan tunteessa ja kasaantuvissa mysteereissä olisi ollut potentiaalia aiheuttaa suurempaakin liikutusta ja ennen kaikkea myötatuntoa päähenkilöä kohtaan. Tämä olisi lisännyt juonenkehityksellistä mukaansatempaavuutta.

Viivamaalarin yhteiskunnalliset teemat nousevat kirjan tärkeimmäksi anniksi. Pätkittäin elämisen inhimillinen hinta näyttää Viivamaalarissa kovalta sen muokatessa ihmisistä pelokkaita kuoria, jotka eivät uskalla kiintyä mihinkään tai kehenkään tai ylipäänsä tuntea mitään, saati sitten suunnitella elämää nykyhetkeä pidemmälle. Tuleeko tällainen elämästä syrjäytyminen, jopa yhteiskunnan toimesta järjestetty syrjäyttäminen lisääntymään tulevaisuudessa? Leinosen romaanissaan esittämä tarkka havainnointi ei toivottavasti ennusta tulevaa kuten 1984, vaan jää elämään ainoastaan fiktiossa.

***

Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen

Atena 2013 

 

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell:  Pilvikartasto

Suom. Vesa Suominen 

Kansi: Riikka Majanen

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012

676 s.

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012)

Novellikokoelma Steampunk! Koneita ja korsetteja sisältää yhdeksän (9) novellia ja esipuheen, joka esittelee tämän ennen pitkää Suomessakin muotiin tulevan kirjallisuudenlajin lukijalle. Kokoelman vahvuus onkin tämän kirjallisuudenlajin monipuolisessa esittelyssä, sillä novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Samalla ne kuitenkin kiteyttävät monien erikoisgenrejen perusongelman: miten kirjoittaa uudessa kirjallisuudenlajissa tarina, joka ei voisi elää jossa toisessa kirjallisuudenlajissa.

Steampunkin* mielikuvakeskiössä on vaihtoehtoinen historia: mitä jos 1800-luvulla olisi saatu aikaan vastaava tekninen kehitys kuin todellisella 1900-luvulla, mutta hammasrattaiden ja höyryvoiman avulla. Päinvastoin kuin science fictionissa, steampunkissa uskomaton tekninen kehitys projisoidaan ajassa taaksepäin, yleensä viktoriaaniseen aikaan, ja tapahtumapaikkana on melko lailla tunnistettavissa oleva maa. Teknisten vimpainten käyttö ja kuvailu on tälle kirjallisuudenlajille keskeistä. Kirjallisia esikuvia ovat todelliset 1800-luvun visionäärit kuten Jules Verne, mutta muista erilliseksi tämä laji tunnistettiin 1980-luvulla.

Useat Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelman novellit kierrättävät tuttuja aiheita jopa pastissoiden. Esimerkiksi Magdalena Hain novellissa Vaskimorsian taotaan metallista morsio Kalevalaa ja Frankensteinia kaiutellen, Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuuden pääjuonesta paistaa Isaak Asimovin Säätiön peruspremissi. Monet novelleista ovat ylettömän pitkiä - vaikka on mukavaa seurata lukiessaan puhdasta kirjoittamisen iloa, rönsyjen katkominen olisi terävöittänyt lähes kaikkia tekstejä.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen on 16-sivuisena tässä mielessä piristävä poikkeus. Luddiittinen koneen pelko, jopa koneviha tulee esiin käsinkosketeltavasti kuin Juhani Ahon Rautatiessä. Shimo Suntilan 19. vuosisadan seikkailuromaaneilta miellyttävästi tuoksahtava Kruunun vihollinen kertoo puolestaan ilmalaivamerirosvon tarinan, jossa pääosaan ainakin omassa luennassani nousi erittäin mielenkiintoinen maailmankehittely. Kokonaisuudessa novelli vaikuttikin keskeneräiseltä romaanilta (jonka mielelläni lukisin sen ilmestyttyä). Näiden lisäksi Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää käytti steampunk-elementtejä erittäin keskeisesti niin tarinan juonessa kuin maailmankuvassakin.

Useiden kokoelman novellien lukemisen jälkeen tuli mieleen, että tarina olisi toiminut ehkä jopa paremmin ilman pakollisia konekuvauksia. Toki ne eivät siinä tapauksessa olisi kuuluneet tähän kokoelmaan. Lisäksi steampunkin koneromanttinen akilleenkantapää vaivasi: on erittäin vaikea kuvailla uskottavasti erityisesti liikennevälineitä niin, että lukijan tiedot perusfysiikasta eivät haittaa tarinaan eläytymistä. Lievästä kompuroinnista huolimatta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelma toimii hyvin steampunkin suomenkielisenä yleisesittelynä niin teemoiltaan kuin
tunnelmaltaan.

***

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kansi: J. S. Meresmaa

Osuuskumma-kustannus 2012

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (Gummerus 2012)

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen osa sf-klassikkosarjasta Uuden auringon kirja, joka ilmestyi 1980-luvun alkuvuosina. Siis hävyttömän kauan on lojui suomentamattomana tämä erinomaisen hieno ja aikanaan omalaatuinen kuolevan maan tieteisfantasiaromaani. Onneksi Johanna Vainikainen-Uusitalon käännös auttaa Wolfen maalaaman maailmanlopun maailman heräämään eloon myös suomeksi. Tämä ei ole varsin mitätön saavutus, sillä Uuden auringon kirjan selkärankana toimivat kielelliset keksinnöt samalla kun sen tarinaa ja hahmogalleriaa vaivaavat ajoittain kirjallisuudenlajille tyypilliset kliseet.

Kirjasarjan juoni on fantasia-Bildungsromanille tyypillinen: poika joutuu mieron tielle ja päätyy ajan kanssa yhteiskunnan syrjältä vallan keskiöön. Kiduttajan varjossa ryhdytään seuraamaan teini-ikäisen Kiduttajien killan oppipojan Severianin kasvukertomusta hänen itsensä kertomana. Severianin jo lapsuudessa määrätyn elämänpolun suunnan muuttaa ylhäinen nainen, hänen ensirakkautensa. Romanttisten tekojensa jälkeen Severianille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin poistua killan suojista valtakunnan takamaille. Matkan alussa Severianin kohtalo kietoutuu useisiin naisiin, jotka hahmoina jäävät varsin yksioikoisiksi ja kliseisiksi. Toki näitä kliseitä on sikäli hauska seurata, että niitä ovat sittemmin toisintaneet muut suositut sf-kirjailijat, esimerkiksi George R. R. Martin Tulen ja jään laulussa. Tuttuakin tutumpi keskusjuoni ja kliseiset hahmot vapauttavat lukijan mielenkiinnon Wolfen luoman maailman ja yhteiskunnan tarkkailuun.

Kiduttajan varjoa on vaikea ensikädeltä hahmottaa tieteiskirjallisuudeksi, sillä ympäristö kaupunginmuureineen ja torneineen ja yhteiskunta kiltoineen ja hoveineen sekä niihin liittyvine hierarkkisine sosiaalisine järjestelmineen vaikuttaa enemmän perinteiseltä keskiaikafantasialta. Tämä romaani on kaikesta keskiaikaisuudestaan huolimatta jopa H. G. Wellsin Aikakoneeseen häivähtävä dystooppinen fantasia tulevaisuudesta. Siinä, missä Wells näki luokkajaon johtavan biologiseen evoluutioon, Wolfe tulkitsee sosiaalista muutosta maailmassa, joka on jäänyt kuolevan tähden varjoon. Tieteiselementit vilahtelevat kirjassa ajoittain: kuu hohtaa vihreää valoa kasvillisuuden vuoksi, suuret tornit paljastuvat avaruusalusten rungoiksi. Mennyttä korkeateknologiaa ei enää ymmärretä tai osata käyttää: suurta osaa vanhoista kirjoituksista ei pystytä tulkitsemaan ja tuntemattomaan teknologiaan suhtaudutaan ihmetyksellä ja jopa pelolla sitä kohdattaessa. Rappion keskellä odotetaan auringon sammumista.

Kiduttajan varjossa tuntuu siltä, että hahmojen ja juonten tarkoitus on suurelta osalta näyttää mahdollisimman paljon dystooppista todellisuutta. Tämä kirjailijan luoma todellisuus puolestaan perustuu kielelliseen kekseliäisyyteen, menneisyydestä ja vieraista kielistä kaivettuun sanastoon, jolla merkitään esimerkiksi vaatetusta, kasvillisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Vainikainen-Uusitalo on onnistunut säilyttämään käännöksessään alkuperäisen mielikuvitusta näppäilevän tyylin erinomaisesti. Wolfen uudissanasto on suomennettu niin, että uudissanat paitsi sopivat suomenkieliseen tekstiin, myös kuulostavat jokseenkin oudoilta, mutteivät täysin käsittämättömiltä. Historiaa tai vanhempia kieliä tuntevan on yhtä mahdollista arvailla uudissanojen tai uudiskäyttöön otettujen sanojen alkuperäisiä merkityksiä kuin englanninkielisenkin alkuperäisteoksen lukijan. Tämän työn perusteella näyttää siltä, että Vainikainen-Uusitalo on tieteiskirjallisuuden Jaana Kapari-Jatta.

Itse jäin odottamaan seuraavaa osaa vesi kielellä. Gummerus lupailee onneksi Sovinnontekijän kynttä ilmestyväksi piakkoin.

*** 

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Gummerus 2012

389 s.

***