Tämä on jatkoa äskeiselle romantikko-postaukselleni.
Kun julistauduin romantikoksi, jotkut luulivat sen tarkoittavan, että uskon Siihen Oikeaan. Kysyttiin, että no mistä sen sitten tietää, kuka on oikea, kun rakastuminen tuntuu aina samalta.
Mutta eihän rakastuminen tunnu aina samalta. Enkä myöskään usko Sen Yhden Ainoan Oikean käsitteeseen.
Minä uskon rakkauteen.
Minä uskon siihen, että ihmisten välille voi syntyä jotain kaunista, jotain kestävää, jotain ainutlaatuista. Jotain mikä säilyy koko ihmiselämän ja kertomuksissa jopa satoja, ellei tuhansia vuosia. Syntyykö se sitten vain yhden ihmisen kanssa, ei kenenkään kanssa vai useiden ihmisten kanssa, on ihan yksilökohtaista.
Miksi kaiken pitäisi kestää ikuisesti, jossa se olisi totta ja hyvää?
On ymmärrettävä yksi tärkeä asia rakkaudesta: lopulta on kyse sinusta itsestäsi.
Se elämäsi rakkaus ei korjaa sinua. Hän ei lopulta muuta kaikkea paremmaksi, ellet itse rakasta itseäsi, ellet itse halua kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Hän ei elä sinun puolestasi. Kun rakastumisen humala on mennyt, tahto astuu kehiin. Ja se mikä joskus rakkaudessa on vaikeinta, on ettet sinä itse kuitenkaan riitä. Sen toisen on oltava tahdossa mukana. Ympärillä olevan yhteisön on oltava tukena. Elämänpolkujen on kuljettava samaan suuntaan.
Totuus on, että ihminen muuttuu. Myös rakkaus ihmisten välillä muuttuu. Joskus se vähenee, joskus se syvenee. Joskus lakkaa olemasta.
On väärin ajatella, että vain sellainen rakkaus on oikeaa, joka on muuttumatonta.
***
Haha! kuulen kyynikon hihkaisevan, sanoit elämäsi rakkaus. Eli siis kuitenkin uskot Siihen Oikeaan?
Sori, noup. En vieläkään.
Ehkä voidaan sanoa, että uskon Siihen Oikeaan Juuri Nyt. Elämä ei ole stabiili tila, kuten jo sanoin. Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. He muuttuvat, heidän tarpeensa ja elämänkatsomuksensa muuttuvat.
Joillakin ihmisillä on onni (ja myös tuska) kohdata kaiken mullistava rakkaus. Sellainen, mistä kirjoitetaan tarinoita ja kuvataan elokuvia. Sellainen, mikä saattaa rikkoa enemmän kuin korjata. Sellainen mikä ei himmene muistoista vanhanakaan.
Mutta ei elämän rakkauden kokemiseen mullistusta vaadita.
Minusta on varsin todennäköistä, että ihmisen elämässä joku rakkauksista kasvaa tärkeämmäksi kuin yksikään toinen. Ehkä sen tietää vasta vanhana, ehkä sen tuntee jo nuorempana. Kyse on kuitenkin tunteesta, ei pelkällä älyllä ja järjellä selitettävästä asiasta.
Rakkaus on ihmiselämän hieno mysteeri. Minusta aivan kaikkea ei tarvitsekaan selittää. Minua turhauttaa suuresti se, että romantikko maalataan joksikin häilyväksi hihhuloijaksi, joka uskoo hupsuihin juttuihin. (Uskokaa pois, fantasiakirjailijana sitä saa tuota asennetta kohdata ihan kyllikseen.) Mikä rakkaudesta ja romantiikasta tekee muka epärealistista?
Romantikko voi aivan hyvin olla realisti.
Itse asiassa minä uskon, että jokaiselle on olemassa Se Ainoa Oikea.
Se olet sinä itse.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit
9.10.2015
Romantikon mietteitä
Olen romantikko.
En häpeä sanoa sitä julkisesti.
Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.
Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.
Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.
Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.
Mutta romantiikka. Mitä se on?
Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)
Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)
Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.
Katsokaa vaikka Youtubesta.
Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.
***
Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.
Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.
Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.
Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.
***
Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.
Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.
Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.
Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.
En häpeä sanoa sitä julkisesti.
Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.
Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.
Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.
Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.
Mutta romantiikka. Mitä se on?
Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)
Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)
Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.
Katsokaa vaikka Youtubesta.
Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.
***
Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.
Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.
Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.
Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.
***
Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.
Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.
Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.
Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.
18.3.2013
Kansikuvaserkkuja
Tässä taannoin Mifongin ajan kansikuva sai palautteen, että se on harlekiinimainen. Hoksasin siinä yhteydessä, että fantasian ja scifin kansikuvaperinteessä on jotain samaa kuin vanhemman ajan Harlekiini-pokkareissa ja muissa romanttiseksi/eroottiseksi kioskiviihteeksi miellettävissä pehmeäkantisissa.
Vai mitä mieltä olette, kun vertaatte kansia There Came A Tyrant ja Blade Runner?
Luontevasti voi yhdistää fantasian ja erotiikan näin: Master of Desire.
Tilankäytössä, värisävyissä, fonttivalinnoissa ja kuvien tyylissä on löydettävissä yleisesti aika paljon samaa. Voisiko yhteys olla siinä, että joskus muinoin myös fantasia ja scifi miellettiin kioskikirjallisuudeksi? Ainakin genret johdattavat lukijansa kauas arjen maailmasta -- jo kansillaan.
(Haluan tähän väliin huomauttaa, että en ylenkatso viihdekirjallisuutta, jota kioskeissa myydään. Ne ovat ihan oma lajinsa ja kutsun niitä kioskikirjallisuudeksi siksi, että niitä edelleen myydään pääasiassa kioskeissa ja marketeissa.)
Jos ajatellaan vain näissä kansissa esiintyviä ihmishahmoja, muutamat seikat kielivät usein kirjan sisällön luonteesta.
Päähenkilöt (usein mies ja nainen) kannessa:
- katsovat toisiaan = romantiikka
- katsovat toisiaan erittäin vähäpukeisina = erotiikka
- eivät katso toisiaan = scifi ja fantasia
Nykypäivän fantasia- ja scifikirjoissa kansia löytyy jos minkälaisia, mutta kun sunnuntaina Akateemisessa silmäilin englanninkielistä pokkaritarjontaa, en voinut olla huomaamatta tietynlaista geneerisyyttä ja homogeenisyyttä. Paitsi tarjonnan laajuus, kansien samankaltaisuus uuvutti.
Camp-henkisyys kansissa voi tänä päivänä olla hyvinkin piristävää!
P.S. Mifongin aika on parhaillaan painossa. Milloin lie ulos putkahtaa, sitä odotan sekä innolla että jännityksellä. Silloin näen myös kansien lopullisen tekstuurin.
Vai mitä mieltä olette, kun vertaatte kansia There Came A Tyrant ja Blade Runner?
Luontevasti voi yhdistää fantasian ja erotiikan näin: Master of Desire.
Tilankäytössä, värisävyissä, fonttivalinnoissa ja kuvien tyylissä on löydettävissä yleisesti aika paljon samaa. Voisiko yhteys olla siinä, että joskus muinoin myös fantasia ja scifi miellettiin kioskikirjallisuudeksi? Ainakin genret johdattavat lukijansa kauas arjen maailmasta -- jo kansillaan.
(Haluan tähän väliin huomauttaa, että en ylenkatso viihdekirjallisuutta, jota kioskeissa myydään. Ne ovat ihan oma lajinsa ja kutsun niitä kioskikirjallisuudeksi siksi, että niitä edelleen myydään pääasiassa kioskeissa ja marketeissa.)
Jos ajatellaan vain näissä kansissa esiintyviä ihmishahmoja, muutamat seikat kielivät usein kirjan sisällön luonteesta.
Päähenkilöt (usein mies ja nainen) kannessa:
- katsovat toisiaan = romantiikka
- katsovat toisiaan erittäin vähäpukeisina = erotiikka
- eivät katso toisiaan = scifi ja fantasia
Nykypäivän fantasia- ja scifikirjoissa kansia löytyy jos minkälaisia, mutta kun sunnuntaina Akateemisessa silmäilin englanninkielistä pokkaritarjontaa, en voinut olla huomaamatta tietynlaista geneerisyyttä ja homogeenisyyttä. Paitsi tarjonnan laajuus, kansien samankaltaisuus uuvutti.
Camp-henkisyys kansissa voi tänä päivänä olla hyvinkin piristävää!
P.S. Mifongin aika on parhaillaan painossa. Milloin lie ulos putkahtaa, sitä odotan sekä innolla että jännityksellä. Silloin näen myös kansien lopullisen tekstuurin.
1.6.2012
Kurkistus kliseekomeroon
"Keksi jotain omaperäisempää."
Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?
Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)
Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.
***
Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.
Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)
Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.
No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.
Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:
- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät
Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?
Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?
Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?
Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)
Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.
***
Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.
Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)
Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.
No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.
Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:
- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät
Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?
Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?
16.3.2012
Vieroksujat
Jokaisella meistä on varmasti lajityyppi tai kirjallisuudenhaara, jonka lukemista välttelee. Taustalla yleisimmin piilee ennakkoluulo tai huono kokemus. Yllättävää on, että jos lukee kirjailija Y:ltä kirjallisuuden lajityyppiä X edustavan teoksen, eikä pidä siitä, hylkimisreaktio ei välttämättä synny vain kirjailija Y:n lajityyppiä X edustaviin kirjoihin vaan jopa koko X-lajityyppiin.
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
4.1.2012
Rakkaus, romantiikka ja toivo
Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)