Ritarini maailmalla

Keskilinnan ritarit ilmestyivät painettuna teoksena viisi kuukautta sitten, ja ne ovat keränneet jo melkoisesti huomiota kirjablogeissa sekä poikineet paljon henkilökohtaista palautetta. Kiitos teille kaikille! Mikään ei sykähdytä kirjailijan sydäntä enemmän kuin se, että kirja kuluu lukijoiden käsissä.

Kas tässä poimintoja lukijoiden tunnelmista:

Keskilinnan ritareista tekeekin hyvää kirjallisuutta se, että sisältö ei ole pelkkää seikkailuviihdettä. Kirjan keskiössä on ritarin ja hänen aseenkantajansa rakkaustarina. [...]Eroottis-seksuaalista kuvausta on paljon, mutta se on myös teoksen kirjallisesti parasta antia, tyylikästä, kaunista ja runollistakin, ja fyysisen puolen ohella psyykkinen kokemus on vahvasti mukana." - Tarua ja totta

"Seikkailu, fantasia, murhat - ja miesten välinen intohimo. Siinä on kyllä sellainen yhdistelmä joka sai minut ihastumaan Keskilinnan ritareihin, ja vielä palavammin ihastumaan Meresmaahan kirjailijana. Hän kertoo tarinaa taitavasti ja on kirjoittanut miesten välisen erotiikan tavalla, joka ei laita liikaa punastelemaan, mutta on kuitenkin aitoa ja - no, intohimoista." - Lukutoukan kulttuuriblogi 

"Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana." - Kansientakaiset maailmat 

"Joka tapauksessa tykkäsin kirjasta ihan älyttömästi. Tää on just sellanen mitä lukee mielellään uudestaan. Tarina oli rakennettu hyvin ja tykkäsin hirveesti erilaisista ilmaisuista, niinku tiima - se vissii tarkoittanee tuntia. Kurvot kuulostaa kans eläiminä todella jänniltä." - lilypheria

"Mutta eiköhän varsinainen viesti jo välittynyt ennen pientä sivupolkua: suosittelen lukemaan Keskilinnan ritarit!" - Pähkinäkukkula

Se ainoa oikea

Tämä on jatkoa äskeiselle romantikko-postaukselleni.

Kun julistauduin romantikoksi, jotkut luulivat sen tarkoittavan, että uskon Siihen Oikeaan. Kysyttiin, että no mistä sen sitten tietää, kuka on oikea, kun rakastuminen tuntuu aina samalta.

Mutta eihän rakastuminen tunnu aina samalta. Enkä myöskään usko Sen Yhden Ainoan Oikean käsitteeseen.

Minä uskon rakkauteen.

Minä uskon siihen, että ihmisten välille voi syntyä jotain kaunista, jotain kestävää, jotain ainutlaatuista. Jotain mikä säilyy koko ihmiselämän ja kertomuksissa jopa satoja, ellei tuhansia vuosia. Syntyykö se sitten vain yhden ihmisen kanssa, ei kenenkään kanssa vai useiden ihmisten kanssa, on ihan yksilökohtaista.

Miksi kaiken pitäisi kestää ikuisesti, jossa se olisi totta ja hyvää?

On ymmärrettävä yksi tärkeä asia rakkaudesta: lopulta on kyse sinusta itsestäsi.

Se elämäsi rakkaus ei korjaa sinua. Hän ei lopulta muuta kaikkea paremmaksi, ellet itse rakasta itseäsi, ellet itse halua kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Hän ei elä sinun puolestasi. Kun rakastumisen humala on mennyt, tahto astuu kehiin. Ja se mikä joskus rakkaudessa on vaikeinta, on ettet sinä itse kuitenkaan riitä. Sen toisen on oltava tahdossa mukana. Ympärillä olevan yhteisön on oltava tukena. Elämänpolkujen on kuljettava samaan suuntaan.

Totuus on, että ihminen muuttuu. Myös rakkaus ihmisten välillä muuttuu. Joskus se vähenee, joskus se syvenee. Joskus lakkaa olemasta.

On väärin ajatella, että vain sellainen rakkaus on oikeaa, joka on muuttumatonta.

***

Haha! kuulen kyynikon hihkaisevan, sanoit elämäsi rakkaus. Eli siis kuitenkin uskot Siihen Oikeaan?

Sori, noup. En vieläkään.

Ehkä voidaan sanoa, että uskon Siihen Oikeaan Juuri Nyt. Elämä ei ole stabiili tila, kuten jo sanoin. Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. He muuttuvat, heidän tarpeensa ja elämänkatsomuksensa muuttuvat.

Joillakin ihmisillä on onni (ja myös tuska) kohdata kaiken mullistava rakkaus. Sellainen, mistä kirjoitetaan tarinoita ja kuvataan elokuvia. Sellainen, mikä saattaa rikkoa enemmän kuin korjata. Sellainen mikä ei himmene muistoista vanhanakaan.

Mutta ei elämän rakkauden kokemiseen mullistusta vaadita.

Minusta on varsin todennäköistä, että ihmisen elämässä joku rakkauksista kasvaa tärkeämmäksi kuin yksikään toinen. Ehkä sen tietää vasta vanhana, ehkä sen tuntee jo nuorempana. Kyse on kuitenkin tunteesta, ei pelkällä älyllä ja järjellä selitettävästä asiasta.

Rakkaus on ihmiselämän hieno mysteeri. Minusta aivan kaikkea ei tarvitsekaan selittää. Minua turhauttaa suuresti se, että romantikko maalataan joksikin häilyväksi hihhuloijaksi, joka uskoo hupsuihin juttuihin. (Uskokaa pois, fantasiakirjailijana sitä saa tuota asennetta kohdata ihan kyllikseen.) Mikä rakkaudesta ja romantiikasta tekee muka epärealistista?

Romantikko voi aivan hyvin olla realisti.

Itse asiassa minä uskon, että jokaiselle on olemassa Se Ainoa Oikea.

Se olet sinä itse.

Romantikon mietteitä

Olen romantikko.

En häpeä sanoa sitä julkisesti.

Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.

Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.

Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää  ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.

Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.

Mutta romantiikka. Mitä se on?

Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)

Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)

Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.

Katsokaa vaikka Youtubesta.

Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.

***

Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.

Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.

Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.

Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.

***

Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.

Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.

Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.

Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.

Rakkaus, romantiikka ja toivo

Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani  -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.

Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.

Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.

Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.

Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.

Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.

Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?