Nu hairdo ja tyylittömyyksiä

Uusi keesi on kypsynyt mielessä jokin aikaa, ja reilu viikko sitten sen toteutin. Irokeesejä ja muunlaista sänkikynintää on näkynyt katukuvassa vuoden tai pari, ysäriltä itselle tutut piilokaljutkin ovat tulleet takaisin. Hiuksilla on kiva leikkiä, koska ne kasvavat takaisin!

Ystävä kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, jota en itse ole tullut lainkaan ajatelleeksi: tunnenko nyt näyttäväni eniten omalta itseltäni? Hän on nähnyt kaikenlaista tukkamallia meikätytöllä, joskin afro- ja kaljukokeiluni sijoittuvat aikaan ennen häntä.

Mutta tiedättekö mitä? Kaikenlaista olen tukassani kokeillut, ja ihan muutamaa mallia lukuun ottamatta tunnen näyttäväni omalta itseltäni. Oli tukka sitten pitkä, polkka tai lyhyt. Niin tunnen nytkin. Tärkeintä on helppohoitoisuus. Tuskastun nopeasti, jos malli vaatii jatkuvaa huoltoa.

Kysymys sai minut miettimään, että ehkä on ihmisiä, jotka kokevat vain tietyn tyylin kuvastavan itseään. Omalla kohdallani näin ei taida olla. Kokeilen, kyllästyn, vaihdan -- niin vaatetyylejä kuin tukkatyyliä. En koe etsiväni mitään "ominta omaa", vaikka tokihan esimerkiksi vaatekaappi olisi vähemmän katastrofi, jos pitäisin vain tietyntyylisistä vaatteista. Onko oma tyyli jotain, mikä pitää löytää? En ajattele etsiväni aktiivisesti mitään, vaan käytän sitä mikä silmää kulloinkin miellyttää.

(c) J.S. Meresmaa

Pysyvyys on asia, jota yleisesti pidetään arvossa. Mutta oikeastaanhan vain muutos on pysyvää -- joskus se vain on niin hidasta, että ihminen ei sitä tahdo tajuta (kuten evoluutio). Luovuus on jatkuvaa muutosta, ja silti se itsessään on pysyvä olotila.

Minulla on ollut hyvin luova olotila viime aikoina. Johtuisiko lähestyvästä keväästä vai lähestyvästä kirjoitusvapaasta? Vai tukkamuutoksesta?

UPP: skandaalinkärytön historioitsija

Onko minun pääteltävä saadusta lehtileikepinosta, jossa lukuisten kritiikkien joukossa on vain yksi henkilöhaastattelu, ettei UPP paljon naistenlehtiä komistanut? Vai onko syntyvä mielikuva aivan väärä?

Me Naisten haastattelussa vuodelta 1977 UPP kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen elämästään ei skandaalia löydä -- kuulemma isän puolelta juontavat pappissukujuuret velvoittavat. (Äidin puolelta UPP:ssa virtaa muuten saksalaista verta.) Raflaavaa aihetta oli kuitenkin mietitty ihan kustantajan palaverissa asti:

"[UPP] tunnustaa pohtineensa skandaalinpoikasta jopa kustantajan palaverissa, missä Eeva Joenpelto lopulta ehdotti: 'Kerro toimittajalle, että pidät vuohia.' 'Vuohia?' 'Niin, sano että sinulla on 200 vuohta, sano vaikka että ne ovat Sammatissa. Ei kukaan rupea asiaa tarkistamaan.'"

Anekdootti sai hekottelemaan ääneen. Toimisikohan vuohiskandaali enää nykypäivänä?

Rautamarskin tyttären kannen kaunis sisäpuoli. (c) J.S. Meresmaa

Yllättävä yksityiskohta käy artikkelista myös ilmi: UPP:lla on suhteita Ruotsin kuninkaallisiin. Tämä mainitaan "erikoisharrastuksena".

"Jos Ruotsin kuninkaalliset kutsuvat suomalaisia suuriin juhlatilaisuuksiin -- sellaisiin kuin Kaarle Kustaan ja Bertilin häät, saa olla varma ainakin kahdesta vieraasta: UKK ja UPP ovat paikalla."

 ***

Lehtijutun mukaan UPP:lle mieluisin aikakausi on 1500-luku, mutta 1600- ja 1700-luvuillekin hän on kirjoissaan uskaltautunut. 1800-lukua hän ei mieltänyt enää historialliseksi aikakaudeksi, eikä täten sijoittanut tarinoitaan sinne.

Vertailuni alaisuudessa oleva Keisari rakastaa sijoittuu kuitenkin 1800-luvun alkuun -- siinä missä Soturin sydän sijoittuu 1600-luvun puolimaihin ja Rautamarskin tytär 1500-luvun lopulle. Historiallisissa romaaneissakin taitavat olla juurikin henkilöhahmot, jotka ovat suurimman kiinnostuksen kohteita, vaikka aikakausi ja historian tapahtumat esittävätkin suurta roolia. Eli jos haluaa kirjoittaa Aleksanteri I:n hovista, ei auta muu kuin laajentaa tarinointia 1800-luvulle...

Käsitykseni mukaan historiallisen romaanin raja vedetään siihen, että kaikki kyseistä aikakautta eläneet ihmiset ovat jo kuolleet. Ei ole hengissä olevia aikalaistodistajia. UPP:n haastattelun aikaan on vielä voinut olla elossa heitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Kenties tämä on ollut jonkinlainen rajanveto romaanin historialliseksi lukemiseen myös UPP:n osalta. Ja kirjoittihan hän myöhemmin myös romaaneja, jotka sijoittuivat kirjoittamisajankohtaan, sekä Tammimäki-sarjan, joka sijoittuu 1920- ja 1930-luvun Suomeen.

(c) J.S. Meresmaa

Olen nyt Soturin sydämen viimeisessä neljänneksessä ja ymmärrän, mitä kriitikot tarkoittivat toisteisuudella ja fraaseihin turvautumisella. Jostain syystä en muista tätä ominaisuutta Rautamarskin tyttärestä: johtuuko se siitä, että Rautamarskin tytär oli ensimmäinen UPP:lta lukemani teos enkä kiinnittänyt tällaiseen huomiota, vai siitä, että se on varhaisempaa tuotantoa -- eikä jankkaamista esiintynyt kirjassa?

Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa Kapteeni ja pappilan neito -romaanista Uudessa Suomessa 1975:

"Ensitutustuminen Pohjolan-Pirhoseen jätti kuvan kirjoittajasta, jolla on pinttynyt maneeri ja niukalti tyylikeinoja hallussaan. Teksti toistaa jankkaavasti itseään kuin uralleen juuttunut viallinen äänilevy. Pohjolan-Pirhosen mielisana on "kuin" ja muita suosikkeja verbit "tuntua" ja "miettiä". Kuin-sana esiintyy erilaisissa vertailuissa kirjassa ynnäykseni mukaan 203 kertaa, eli keskimäärin lähes kerran sivulla; vastaavasti voidaan laskea sen toistuvan joka 250. sanana."

Jotenkin mainiota, että maneerit ovat siepanneet kriitikkoa niin paljon, että hän on käynyt laskemaan toistettujen sanojen määriä! Hauska poiminta samaisesta arviosta:

"Kovin köyhtyneitä ovat myös kirjailijan käyttämät kielikuvat. Esimerkki: 'Fredrika Dorotea Vilhelmina pyyhkäisee kädellä otsaansa, ikään kuin näin karkottaisi epämiellyttävät ajatukset.' (s. 42) -- 'Jan pyyhkäisee kädellään otsaansa, aivan kuin haluaisi karkottaa epämiellyttävän näyn.' (s.110)"

Arvatkaapa, mitä minä löysin Soturin sydämen sivulta 138:

"Gabriel pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin karkottaakseen epämiellyttävät ajatukset."

***

Kun lukee Soturin sydäntä, tekstistä kuultaa läpi se, että se on puhuttu nauhuriin. Toistuvasti virkkeet alkavat partikkeleilla "ja", "mutta" ja "niin"; liitepartikkelit ovat myös olleet erityisessä suosiossa UPP:n tyylissä. Tässä lainaus Soturin sydämestä sivulta 52:

"Ja kovin näytti Ebba olevan ihastunut Gabrieliin. Tosin ei Augustin oikein pitänyt tästä Ebban ja Gabrielin seurustelusta, siitä, että he aina olivat yhdessä ja tuntuivat viihtyvän niin hyvin keskenään. Mutta Augustin tahtoi tietysti, että Ebba solmisi avioliiton jonkun korkean virkamiehen kanssa. Ja Gabrielhan oli vasta aliupseeri, vaikka hän varmasti ennen pitkää kohoaisikin upseeriksi. Rikasta hänestä ei silti tulisi sen enempää kuin hänen isänsäkään. Eikä Gabrielilla ollut tiedossa kovin ihmeellistä perintöäkään, sillä Anna-rouva tiesi hyvin, ettei Kullon kartanossa suinkaan eletty niin kuin Haikossa."

Tyylissä on jotain viehättävällä tavalla rupattelevaa, aivan kuin kaikkitietävä kertoja henkilökohtaisesti supattaisi tarinaa kuulijan korvaan. Itse asiassa toistot, kuten titteleiden ja määritteiden ja koko nimien toistaminen ("nuori aliupseeri Karl Ugga", "hänen aviomiehensä meritullien tarkastaja Augustin Swanström") jopa auttavat lukijaa pysymään kärryillä siitä, kuka henkilö nyt olikaan kyseessä. Soturin sydämessä nimittäin nimiä riittää yhden kappaleen verran esiintyvillä sivuhenkilöilläkin, puhumattakaan Anne- ja Anna-rouvista sekä kahdesta eri Ebbasta ja yhdestä Heblasta!

UPP kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, vaikka välillä aivan uuden henkilöhahmon ilmestyessä tarinaan hetken miettiikin, että mitenkäs tämä nyt sitten tähän tarinaan liittyy. Rönsyjä on, mutta historian tapahtumat sitovat kaikkea yhteen. Yhdeksi UPP:n menestymisen saloista arvellaankin sitä, että hänen historialliset faktatietonsa ovat aina kohdallaan ja hän tulee ikään kuin sivistäneeksi lukijaa kevyen viihteen varjolla.

Omalla tavallaan kiero kehu oli erään kriitikon maininta, että ihailtavan pienistä aineksista on Ursula Pohjolan-Pirhonen onnistunut saamaan romaanin aikaiseksi. Kirjailijan kuoleman jälkeen toisen kriitikon sanat viimeiseksi jääneestä kirjasta, Kolmasti kuninkaasta, ovat muuttuneet jo hieman lempeämmiksi:

"Ihmiseltä, joka pystyy useana vuonna kirjoittamaan kolme romaania vuodessa tarvitaan valtavaa idearikkautta." (Esko Heikkonen, Turun Sanomat, 4.1.1985)

Heikkonen kuitenkin kuvaa kirjaa myös värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi; hänestä teos on "tyypillinen ursulamainen kirja, jossa juoni rakentuu väljän kertomuksen varaan, jota paikkaillaan kepeillä sivupoluilla". Ursulamainen kirja... Ei välttämättä lainkaan hassumpi tapa kuvata tuotteliaan, maneereitaan toistavan ja tekotavoilleen uskollisen menestyskirjailijan tyyliä.

***

Viikko on vierähtänyt yhdessä hujauksessa! UPP-teema kuitenkin jatkuu, sillä elämä on tullut lukemisen tielle ja yhtenäisvertailu kolmen teoksen kanssa on vielä tapahtumatta.

Aikaisemmin juttusarjassa on käsitelty kimmoke UPP-sarjaan, uran alku, työteliäs vai sittenkin patalaiska sekä viihteen kaavamaisuudesta.

Kansikuvaserkkuja

Tässä taannoin Mifongin ajan kansikuva sai palautteen, että se on harlekiinimainen. Hoksasin siinä yhteydessä, että fantasian ja scifin kansikuvaperinteessä on jotain samaa kuin vanhemman ajan Harlekiini-pokkareissa ja muissa romanttiseksi/eroottiseksi kioskiviihteeksi miellettävissä pehmeäkantisissa.

Vai mitä mieltä olette, kun vertaatte kansia There Came A Tyrant ja Blade Runner?

Luontevasti voi yhdistää fantasian ja erotiikan näin: Master of Desire.

Tilankäytössä, värisävyissä, fonttivalinnoissa ja kuvien tyylissä on löydettävissä yleisesti aika paljon samaa. Voisiko yhteys olla siinä, että joskus muinoin myös fantasia ja scifi miellettiin kioskikirjallisuudeksi? Ainakin genret johdattavat lukijansa kauas arjen maailmasta -- jo kansillaan.

(Haluan tähän väliin huomauttaa, että en ylenkatso viihdekirjallisuutta, jota kioskeissa myydään. Ne ovat ihan oma lajinsa ja kutsun niitä kioskikirjallisuudeksi siksi, että niitä edelleen myydään pääasiassa kioskeissa ja marketeissa.)

Jos ajatellaan vain näissä kansissa esiintyviä ihmishahmoja, muutamat seikat kielivät usein kirjan sisällön luonteesta.

Päähenkilöt (usein mies ja nainen) kannessa:

- katsovat toisiaan = romantiikka
- katsovat toisiaan erittäin vähäpukeisina = erotiikka
- eivät katso toisiaan = scifi ja fantasia

Nykypäivän fantasia- ja scifikirjoissa kansia löytyy jos minkälaisia, mutta kun sunnuntaina Akateemisessa silmäilin englanninkielistä pokkaritarjontaa, en voinut olla huomaamatta tietynlaista geneerisyyttä ja homogeenisyyttä. Paitsi tarjonnan laajuus, kansien samankaltaisuus uuvutti.

Camp-henkisyys kansissa voi tänä päivänä olla hyvinkin piristävää!


P.S. Mifongin aika on parhaillaan painossa. Milloin lie ulos putkahtaa, sitä odotan sekä innolla että jännityksellä. Silloin näen myös kansien lopullisen tekstuurin.

Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Kirjoittajan pulmia, osa 7. Haluaisin kirjoittaa kuin sinä -- tutkailuja tyylistä

Yksi kirjoittamisen ihmeellisyyksistä on, että jokaisella meistä on oma tyyli, jolla kirjoitamme. Alkuun se saattaa olla hieman hukassa ja kirjoittaja kalibroi ominta kirjoitustyyliään jäljittelemällä muita. Joillakin tyyli on heti alkujaan niin vahva, että se niin paljon puhuttu omaäänisyys soi kirkkaana ja kiistämättömänä.

Tyylillä on paljon merkitystä, kun puhutaan lajityypeistä eli genreistä. Ei ole aivan sama miten kirjoittaa mitäkin tekstiä. Selviä sääntöjä ja kieltoja ei ole, mutta vaaditaan taitoa ja tietoista valintaa, jos haluaa kirjoittaa vaikkapa nykyaikaan sijoittuvan dekkarin vanhahtavalla tyylillä. Entä miltäpä kuulostaisi romanttinen sukutarina trillerin hengästyttävällä poljennolla ja napakoilla päälauseilla? Kirjoitapa "miekka ja magia" -fantasiaa nykyslangilla!

Johan aivan innostuin.

Moni alkava kirjoittaja, usein nuori, saattaa tuskailla tyylinsä kanssa ja yksi syy tuskaisuuteen on tyylin liukas pinta. Jokainen, joka pitää lukemisesta, on varmasti törmännyt teokseen, josta on joutunut toteamaan, ettei se ollut aivan "minun tyyliseni". Jokin kirjailijan tavassa kirjoittaa ei puhuttele.

Oma tyyli löytyy paljon kirjoittamalla. Silloin ollaan tyylin ytimessä, kun omaa kirjoittamistaan ei luodessaan liikaa ajattele. Myöhemmin vasta.

On olemassa tyylejä, jotka sopivat tiettyihin lajityyppeihin paremmin kuin toiset. Ehkä tässä on yksi syy, miksi jotkut kirjailijat "pysyvät karsinassaan" ja kirjoittavat samaan genreen kuuluvaa tekstiä. Omin tyyli on jotain, mitä on hankala ravistaa pois, eikä siihen liene tarvettakaan paitsi silloin, kun kirjailija haluaa keksiä jotain uutta, ehkä hieman herätellä itseään ja poiketa tutuilta urilta. Tyyleillä leikittely on hauskaa!

Mitenkään erityisen harvinaisia eivät liene nekään kirjailijat, jotka vaihtavat tyyliä kuin sukkia ja välillä pukevat piruuttaan eripariset jalkoihinsa. Iso osa kirjailijan työstähän on omaksua, eläytyä, olla utelias ja pystyä asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Mielenkiintoista on se, kuinka lukijana voi olla monen erilaisen tyylin fani, mutta rajansa kirjoittajan tunnistaa monesti etukäteen, joskus vasta paperilla. Oman tyylin löytyminen ja sen hiominen huippuunsa on haastavaa ja kiehtovaa. Mistä tietää, koska sen on löytänyt?

Tyyli elää, kehittyy ja hioutuu. Mifonkitrilogia on esilukijoiden mielestä ollut helppolukuista, sujuvaa eikä sanoihin ole kompastellut lukiessa. Itse sitä on ollut vaikea arvioida. Kun aloin kirjoittaa novelleja, huomasin tekeväni sen aivan eri tyylillä, eri sanavalinnoilla ja rytmillä. Oliko syy vain näkökulmamuutoksissa vai etsinkö yhä tyyliäni? Kyse voi olla kummastakin.

On helpottava ajatus, että on keskeneräinen, matkalla.