Vieraalla kielellä kirjoittamisesta

Toisinaan keskusteluissa nousee esille proosan kirjoittaminen muulla kuin omalla äidinkielellä. Hannu Rajaniemen ja Emmi Itärannan kaltaiset menestystarinat saavat pohtimaan, olisiko sittenkin mahdollista kirjoittaa omia tarinoitaan alun alkaenkin esimerkiksi englanniksi -- onhan nimittäin niin, että käännös on kustantajalle iso kuluerä ja kääntäjistä toisinaan pulaa. Kaksi- tai jopa monikielisyys voisi olla melkoinen valttikortti kirjailijalle.

Usein keskitytään englantiin, mutta monilta suomalaisilta löytyy kielitaitoa muidenkin kielten osalta: ruotsi, saksa, viro ja venäjä tulevat ensimmäisinä mieleen.

Koulukuntia tuntuu olevan kaksi. Ne, joiden mielestä on turha yrittääkään kirjoittaa "toisella kotimaisella" ja ne,  jotka kirjoittavat muillakin kuin omalla äidinkielellään sitä sen suuremmin kyseenalaistamatta.

Minä kuuluin ensin mainittuun koulukuntaan vielä jokin aika sitten. Tuntui itsestään selvältä, ettei muu kuin äidinkieli tulisi kyseeseen omalla kohdallani, ja tuntui järkevältä ajatella, ettei natiivin tasoista kielenhallintaa voisi saavuttaa aikuisiällä. Mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, kun jotain itseltään kieltää, sen luona saattaa seistä nopeammin kuin olisi osannut kuvitella. Polvia myöten mudassa.

Niinpä olin sitten jännän äärellä. En valinnut novellini kieltä. Se valitsi minut. Tarina alkoi keriytyä ulos englanniksi ja päätin noudattaa muusan käskyä. Ajattelin tarinan englanniksi, enkä edes tiedä, miten kirjoittaisin sen suomeksi. Siis nimenomaan miten. Saman tarinan voisin toki kirjoittaa, mutta sitten minun olisi ajateltava se suomeksi ja kirjoitettava täysin puhtaalta pöydältä.

***

Lähden purkamaan kielivalintaa ihan perusteista. Kuka saa kirjoittaa ja mitä? Mikä kieli on? Miten kieltä käytetään, miten se toimii?

Pohjimmiltaan kieli on väline. Se on instrumentti. Minulle ei tulisi mieleenkään sanoa suomea toisena kielenä puhuvalle, että et saa kirjoittaa suomeksi, koska et ole siinä tarpeeksi hyvä. Kielen täydellinen hallinta on sula mahdottomuus kenelle tahansa. Kieliopin voi opetella, kieltä joutuu huoltamaan vaikka kirjoittaisi äidinkielellään, editoida täytyy ja esilukijoilla luettaa. Sellaisista vaiheista ei pääse eroon, vaikka kirjoittaisi äidinkielellään. Siihen päälle tulee vielä alueelliset piirteet, murre-erot ja muut yksilölliset ominaisuudet, joiden vaikutukseen törmää äidinkielistenkin tekstien parissa. "Minä en sanoisi tätä näin", voi tarkoittaa tai olla tarkoittamatta, että kielenhallinnassa on jotain pielessä.

Kieli ei ole muuttumaton vakio.

Kirjoittaa voi hyvin tai huonosti. Tämäkin pätee kaikkiin kieliin. Kirjoittaja valitsee sanat ja rytmin ja hänellä on tyyli, joka todennäköisesti on erilainen kielestä riippuen. Kun kirjoitan englanniksi, kirjoitan eri lailla kuin suomeksi, sillä käytän eri instrumentteja. Jos kukaan ei ymmärrä mitä kirjoitan, kirjoitan silloin todella huonosti. Instrumentti ei ole hallussa. Mutta on mielestäni virheellistä väittää, ettei ei-natiivi voisi osata kieltä niin hyvin, että kykenee sillä ansiokkaasti kirjoittamaan. Osaamistasot ovat yksilöllisiä, ja myös kielentaju on yksilöllistä (natiivienkin keskuudessa).

Kieli on väline ja tarinan välittyminen lukijalle päämäärä. Minun englantini on varmasti suomea heikompi, mutta tarinankertojana olen pitkälle kehittynyt. Kirjoittamani enkkunovelli voi olla ihan hirveää tuubaa. Siellä on varmasti paljon virheitä, mutta olen ylpeä jo siitä, että kykenin kirjoittamaan sen alusta loppuun. Käytin instrumenttia, joka on minulle huomattavasti aikaisemmin käytössä ollutta vieraampi ja jolla auttamatta olen taitamattomampi, mutta piru vie, tein sen ja nyt minulla on jotain, mitä voin muokata ja mistä ottaa opiksi.

***

Ytimessä on ajattelu. Näin luulen. Tarina kuuluu kirjoittaa sillä kielellä, millä sen ajattelee.

Kääntäminen on erilaista. Tähän johtopäätökseen päädyin sen vuoksi, koska omien tekstien kääntäminen tuntuu huomattavasti vaikeammalta kuin alun perin englanniksi kirjoittaminen. Minun pitäisi ajatella jo ajattelemani toisin, mikä voi olla ylivoimaista. Omaa tekstiään on niin lähellä muutenkin.

Rakkaat lukijat, kirjoitatteko te useammalla kuin yhdellä kielellä? Mitä ajatuksia pohdintani herättävät?

Kielioppi mielen koppi

"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."

Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.

Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.

Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.

Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.

Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.

Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.

***

Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?

Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Yhteenveto esikoisen saamasta lukijapalautteesta, osa 3. Kieli, kohderyhmä ja muut esille tulleet asiat

On yhteenvedon kolmannen ja viimeisen osan aika. 

(Aikaisemmin on käsitelty Ulkoasu, juoni ja rakenne sekä Maailma ja henkilöt.)

KIELI

- virheetöntä, helppolukuista, toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, Risingshadow, Orduuka

- ei häikäissyt mutta ei ahdistanutkaan, Booking it some more

- ei mitenkään huikeaa, mutta ei tule lukiessa mietittyä, Kirjoihin kadonnut

- joistain kohdista ehkä huomasi, että kirjailijan oma ääni on vielä muotoutumassa, kujerruksia

- hyvää, humoristista ja sitä on helppo lukea, Lukufiilis, Niina Romo

- kirjan suurimmat puutteet näkyivät tekstitasolla (kysymystauti, liika selittäminen) Morren maailma

- kauniisti soljuvaa ja sisälsi runsaasti kielikuvia, jotka istuivat tekstiin pakottomasti, Marken maailma

- jotkin kielelliset ilmaisut ärsyttivät, mutta olivat kuitenkin kirjan tyylisiä, Mustemaailmani

- kaikin puolin sujuvaa, Rouva Blanka ja Neiti Niilo

- maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti, Kirsin kirjanurkka

- pidin eläväisestä kielenkäytöstä ja termistöstä, joka oli tuore ja kiinnostava, Vinttikamarissa

- sopivasti humoristista ja mukaansatempaavaa tavalla, joka saa kirjan lukemisen tuntumaan helpolta ja kevyeltä, Vinttikamarissa

- osittain hiomatonta - anglismeja, turhaa toistoa ja kliseitä, Thua, Goodreads

KOHDERYHMÄ

- markkinoitu aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, -- mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja, Booking it some more

- en halua kategorisoida kirjaa nuorten-, tai aikuistenkirjaksi, sillä minusta se sopii molemmille, Kirjavinkit, Salla P.

- se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä pääasiassa tulevat lukemaan, jo kansi karkottaa murrosikäiset pojat, Kirsin kirjanurkka

- suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita, Lukemisen kartasto

- suosittelen seikkailuromaaneja janonneille ihmisille ikään katsomatta, Morren maailma

- en päässyt lukukokemuksen perusteella ihan perille kohderyhmästä, sillä kirja on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, Vinttikamarissa

(Kommentti: erityisesti fantasiakirjallisuuden ikäryhmittäin luokitteleminen tuntuu olevan Suomessa  jokseenkin pulmallista, vaikka ikäryhmäluokittelu lukusuositusten perustana on muutenkin hankalaa, ellei mahdotonta. Miksi ikä määrittäisi sen, minkälaista kirjallisuutta tykkää lukea? Metsään onkin menty siinä, että luokittelu lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuuteen on tehty palvelemaan kirjastoja, kirjakauppoja ja kustantamoita rakenteellisessa mielessä, mutta sitä yritetään hyödyntää ehkä liiankin innokkaasti lukusuosituksissa ja siinä, miten yksilöiden lukuvalintoja ohjataan -- tai miten ne ohjautuvat.)

MUITA ESILLE NOUSSEITA HUOMIOITA

Huumori

- kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi, Risingshadow, Orduuka

- kirja vie lukijan juonittelujen ja salaisuuksien sekaan -- huumoria unohtamatta, Risingshadow, Q_Black

- kyllä viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana, Booking it some more

- kieli on muutenkin sopivasti humoristista, Vinttikamarissa

Nimet

- ihanaa ettei kirjassa ollut yhtään Mattia, Pekkaa, Kerttua tai Terttua, Kirjoihin kadonnut

- nimien ei-suomalaisuus saa runsaasti kiitosta, Risingshadow, Orduuka

- pidän muuten aivan valtavasti 'mifonki' sanasta, Morren maailma

- mifonki on oivallisesti keksitty ja suomalaiseen suuhun sopiva sana, Vinttikamarissa

- otin luettavakseni, koska henkilöiden nimet eivät olleet suomalaisia, Risingshadow, Ccrystal

Ennakkoluulot

- täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, Risingshadow, Q_Black

- yleensä en suomalaisten kirjailijoiden kirjoja lue, Risingshadow, Ccrystal

- minulla myös on ennakkoluuloja suomalaista fantasiaa kohtaan, Risingshadow, Darknikato

- minulla oli hävettävän suuria ennakkoluuloja kirjaa kohtaan – näin jälkeenpäin ajatellen en ole edes kovin varma, mistä syystä, Sudet eivät nuku talviunta

- odotuksia ei sinänsä ollu, sillä kirjailija sattuu olemaan suomalainen. Lisää epäluuloa herätti noi mifongit. Our lifestyle

Suomalaisuus

- vakuuttavaa suomalaista fantasiaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa, Risingshadow, Orduuka

- tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa, Booking it some more

- suomalaisuus tuli joissain kohdin kivasti läpi, Thua/ Goodreads

- hyvä raivaaja suomalaiselle (aikuisille suunnatulle) fantasiakirjallisuudelle, Vinttikamarissa

Loppukohtaus

- tarinan loppu yllättää ja kutsuu lukemaan seuraavaa osaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- tarinan päätös ansaitsee erityiskiitokset; loppukohtaus on melko vaikuttava, Morren maailma

- loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, loppu jää loistavasti avoimeksi, Kirsin Kirjanurkka

- loppu antaa olettaa jatkoa seuraavan, ainakin toivon sitä kovasti, Hemulin kirjahylly

- tarinan loppu oli mielestäni todella hyvä ja selkeä, Mustemaailmani

- on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; kirja loppuu kutkuttavaan tilanteeseen, Booking it some more

Omaperäisyys

- nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet, Risingshadow, Orduuka

- vaikka fantasian peruspiirteet ovat jo monesta tarinasta tuttuja, Meresmaa onnistuu luomaan niistä omaperäisen ja kiinnostavan versionsa, Kirjavinkit, Salla P.

- jossain määrin aika perinteisiä fantasiakirjallisuuden elementtejä, kujerruksia

- kilpailee tasavahvasti ulkomaisten kirjojen kanssa kaikilla tasoilla, Hemulin kirjahylly

- odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla (mifongeista), Kirsin kirjanurkka

- perinteestä ammentaa myös tarina, Kirsin kirjanurkka

- ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä, Lukemisen kartasto

(Kommentti: omaperäisyys on sana, joka nousee esille niin kustannuskynnyksen ylittämisessä kuin julkaisemisen myöhemmässäkin vaiheessa. "Kiva tarina, mutta onko se omaperäinen?" "Kuinka monta kertaa tämäkin tarina pitää kertoa?" Omaperäisyyden vaade voi turhauttaa, sillä senkin kokemus on usein subjektiivista. Voisikin melkein lohkaista, että jos jokin luettu tuntuu kovin omaperäiseltä, ei vain ole lukenut tarpeeksi. Tämä on oikeastaan niin mielenkiintoinen aihe, että siitä pitää tehdä oma postaus.)

SUMMA SUMMARUM:

Mifongin perintö ihastutti joitakin, toiset pudistelivat päätään ja kolmannet kohauttivat olkapäitään. Jakauma lienee melko tyypillinen viihdekirjalle. Ilahduttavaa oli huomata, että vaikka kirja ei olisi saanut aivan liekkeihin, monet suunnittelivat jatko-osan lukemista. Silloin on onnistuttu ainakin herättämään uteliaisuutta, jos ei aivan vakuuttamaan.

Jonkin verran on tullut kysymyksiä, että millä tavalla esikoisesta saamani palaute on vaikuttanut tai vaikuttaa jatko-osiin tai kirjoittamiseeni ylipäätään. Kysymys on vaikea, sillä jos vastaa ettei mitenkään, voi antaa mielikuvan, ettei välittäisi palautteesta ja niiden antajista lainkaan ja se ei pidä paikkaansa. Yhteenvedosta huomaa kuitenkin sen, että sama teos voi kerätä aivan vastakkaisia mielipiteitä -- ja tässä tuleekin avainsana: mielipide. Jokainen muodostaa oman mielipiteensä lukemastaan melkoisen sattumanvaraisesti eikä kirjailija voi yrittää ennustaa seuraavien teostensa kohdalla, että mitenkähän tämän nyt kokisi palautteenantaja X, kun edellisessä kirjassa moitti tätä ja tuota. Ei kukaan pysty kirjoittamaan niistä lähtökohdista. Ja samalla kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää.

Tässä mielessä valmiista teoksesta saatu palaute vaikuttaa hyvin vähän siihen, mitä kirjailija tulevaisuudessa kirjoittaa. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä jos palautetta ei saa lainkaan tai jos saa vain yltiönegatiivista, voi herkempi kirjailija lopettaa kirjoittamisen tykkänään. Kirjailija kirjoittaa ensimmäisen version itselleen ja vasta toisen (ja kolmannen ja neljännen) lukijalle. Suurin palkinto saavutetaan, kun kirja julkaistaan ja se itsenäistyy. Kirja, jolla ei ole lukijoita, on kirjailijalle karvas pettymys. Siksi palaute on tärkeää.

***

Tuleeko teille, jotka olette jaksaneet lukea kolmiosaisen yhteenvedon (tai ehkä jopa Mifongin perinnön), jotain sanottavaa mieleen aiheesta? Onko jokin osa-alue jäänyt kokonaan käsittelemättä tai minkälaisia johtopäätöksiä itse vetäisitte palautteesta? Mikä teidän mielestänne on palautteen tarkoitus?