"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."
Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.
Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.
Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.
Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.
Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.
Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.
***
Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?
Vaikka olen valmistunut maisteriksi pääaineenani suomen kieli,saanut gradustani maininnan poikkeuksellisen hyvästä asiatyylistä ja opettanut kielioppiasioita eri kouluasteilla liki kymmenen vuotta, edelleen riittää opittavaa. Erityisesti pilkun käyttö ja-sanan kanssa tuottaa edelleen vaikeuksia. Minä tiedän säännön, mutta jostakin mystisestä syystä en osaa aina soveltaa sitä käytäntöön. Lisäksi "liika" tieto tuntuu haittaavan oman äänen löytämistä fiktiivisissä teksteissä.
VastaaPoistaJatkuvasti jaksan ihmetellä esimerkiksi keskustelupalstoilla ihmisten selityksiä huolimattomalle kielelle: epämuodollisessa yhteydessä ei kuulemma tarvitse välittää. Itse olen sitä mieltä, että jos ihminen tietää, että lumiukko on yhdyssana, hän kirjoitta osat yhteen aina, myös epämuodollisissa teksteissä.
"Lisäksi "liika" tieto tuntuu haittaavan oman äänen löytämistä fiktiivisissä teksteissä."
PoistaOlen itsekseni miettinyt, että näin saattaa käydä. Sitä keskittyy ehkä liikaa yksittäisiin oljenkorsiin sen sijaan, että ajattelisi patjaa. (Ehkä huonoin vertaus ikinä, sori! :D)
Siinä mielessä ei ole ollenkaan haitaksi aloittaa kieliopillisesti hieman sokkona, kunhan vain osaa kirjoittaa ymmärrettävää tekstiä. Yksityiskohtia voi hioa jälkeenkin päin.
Ja tuosta epämuodollisen yhteyden ja huolimattoman kielen käytöstä: jotkin asiat pitää vain osata äidinkielestään. Epämuodollisessakin yhteydessä tarkoitus on varmaan tulla ymmärretyksi eikä antaa itsestään tyhmää kuvaa. Ilmiselvät yhdyssanat, isot alkukirjaimet, välimerkkien käyttö -- eli ihan perusasiat -- ovat mielestäni sellaisia, että ei niitä pidä unohtaa koskaan.
Virheitä ja typoja sattuu kaikille, mutta se on ihan eri asia kuin kirjoittaa tahallaan huonosti ja perustella sitä epämuodollisella yhteydellä.
Kirjoitan mielestäni suhteellisen oikeellista suomea silloin, kun jaksan panostaa asiaan (mitä ei aina uskoisi kun lukee kommentteja tai blogitekstejä. Olen itse asiassa pirun hidas kirjoittaja, koska jo raakakirjoitusvaiheessa mietin sanavalintoja viimeisen päälle.)
VastaaPoistaSen sijaan ikuisia kielimokia... noh, pilkutus. En vaan osaa. Astrofysiikka on helpompaa. Olen siis päättänyt ottaa suuria taiteellisia vapauksia. Lisäksi tietyt sanaliitot ovat hankalia. Kirjanmerkeissä onkin *tämä sivu*.
Ja se ikuinen "alkaa tekemään", jota korjaan ihan jokaisesta tekstistäni pois.
Suosikki-inhokkeja ovat tietyt toistuvat yksittäiset kummallisuudet: enään, kuullostaa, jonnekkin, jne. hrrrrgh.
Pilkutus on onneksi asia, jossa voi vähän erivapauksia ottaakin proosan puolella! :D Lisäksi se on monille hankalaa (kuten minulle) ja joskus lukee jotain tekstiään ihmetellen, että miten hemmetissä olen onnistunut pilkun laittamaan tuollaiseen kohtaan. Epäilen, että monissa näistä tapauksista pilkku eksyy väärään kohtaan, koska olen pysähtynyt ajattelemaan jotain juuri silloin. Saa nämä blogitekstitkin käydä kammalla läpi, mutta silti aina jotain kökköä jää.
PoistaTuo on hyvä sivu! Ulkoa opetteleminen tuntuisi moisen joukon kanssa hölmöltä, mutta pikku hiljaa niitäkin oppii. "Lukuun ottamatta" on yksi uusimmista sanoista, joihin kiinnitän huomiota, sillä kirjoitin sen ennen aina yhteen. En enää!
Virkkeissä viittaussuhteet menevät minulla usein myös metsään, mutta editoidessa niitä osaa jo etsiä ja korjata. Ajattelen kai niin sotkuisesti. ;)
Heh, joo, onhan minulla hyllyssä muitakin kuin Sananiekka. (Kielitoimiston opuksiakin muun muassa.):)
VastaaPoistaTykkään silloin tällöin ostella vanhoja tietokirjoja ja lueskella niitä. Mielenkiintoista on se, mikä on muuttunut, mutta myös se, mikä on pysynyt samana.
Kielenkin kohdalla tuntuu olevan soutamista ja huopaamista monien käytänteiden kohdalla.
On totisen tosi, että editoidessa tekstiään kyseenalaistaa yhä useammin kirjoittamaansa kieliopillisessa mielessä. Epävarmuuden kun saa vaihtumaan varmuudeksi -- palkitseva tunne!
Susi, ei hätää. ;)
VastaaPoistaMinulla on erityinen suhde vanhoihin eläintietokirjoihin. Ketun kuvan alla lukee, että "Mikko Repolainen" (kyse ei siis ole lastenkirjasta) ja kirahvit ovat ennen olleet sirahveja. Ja nyt eläinten nimiä on taas muutettu!
Kuinka äkkiä vanhanaikaistummekaan. :D
Tämä on kovin kiehtova aihe ja tuntuu herättävän hyvin monenlaisissa piireissä keskustelua. Olen eräänkin kerran ollut läsnä tilanteessa, jossa joku ei-kirjoittava tiedustelee minulta *oikeaa* kantaa johonkin hyvin suhteelliseen kieliasiaan. Joudun usein tuottamaan pettymyksen. Minua allergisoivat kovin vähän yksittäiset korkea aika -tyyppiset ilmaukset, jotenkin ne ovat mielessäni vakiintuneet. Ja niin saa omasta puolestani ollakin – ihanaa, että kieli muuttuu ja kielen käyttäjät ovat luovia.
VastaaPoistaVälillä, kun työkseni korjaan paljon muiden tekstejä, ajattelen että siinä hommassa pitäisi olla enemmänkin sana-, ilmaus- tai muita kieliallergioita. Kokonaisuus ratkaisee, väitän, ja myös, että erittäin oikeakielisesti valveutuneiden henkilöiden tekstit voivat olla supertylsiä, ja se on minusta suurempi synti kuin hyvän tekstin kirjoittaminen kieliopillisesti vähän sinne päin.
Yhdyssanat ja enään-tyyppiset mokat nakertavat kyllä kirjoittajan uskottavuutta, jos niitä on paljon. Ymmärrettävyyden kannalta vaikeinta on minusta se, että viittaussuhteet jäävät hatariksi tai lauserakenteissa on muuten ongelmia.
"Sotkuisesti kirjoitettu on sotkuisesti ajateltu" on mielestäni osuva sanonta. Jos viittaussuhteissa on hataruutta tai lausetta ei osaa rakentaa niin, että lukija ymmärtää sen ilman virkkeen purkamista osiin, voisi olla paikallaan hioa nimenomaan kielellistä ilmaisuaan.
PoistaMinä esimerkiksi ajattelen sotkuisesti. Ensimmäiset tekstiversiot on tavallisesti käytävä kammalla läpi. Poikkeuksiakin on: yhden novellin kirjoitin niin, että lopulta sille ei tehty ennen julkaisua muuta kuin muutettu kahden sanan paikkaa virkkeessä. Taisi jäädä ainoaksi kerraksi, höh.
Voi olla että henkilöistä, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita kielestä tai kirjoittamisesta, tuntuu hullulta ajatus, että kielessäkin on mieltymyseroja ja mielipidekiistoja. Koulussa äidinkielen tunneilla oikeinkirjoitussääntöjä hakattiin päähän kuin mitäkin jumalansanaa. Ainakin minulle osui aika tiukkoja äidinkielenopettajia. :D
Kieli ei saa olla kirjoittajalle kahle, mutta ei se saa olla myöskään väline, jolla vaikeutetaan lukijan elämää. Perushyvä kirjoitustaito riittää, sillä nyansseja löytyy hiottavaksi loppuiäksi.