Kielioppi mielen koppi

"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."

Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.

Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.

Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.

Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.

Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.

Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.

***

Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?

Pilkkupaini

En ollut se kaikkein innokkain oppilas äidinkielen tunneilla, jos totta puhutaan. Kieliopin tärkeys ja suomen kielen erikoislaatuisuus ei ottanut juurtuakseen mieleen, joka seikkaili muissa maailmoissa ja oli kiinnostuneempi elämästä koulun ulkopuolella.

Vaan ei huolta: vaikka kielioppikiihkeyttä ei löytynyt kovin paljoa myöhemminkään, korva onneksi taipuu kielen kuulemiseen ja silmä on harjaantunut kaikesta luetusta. Näillä vältetään karkeimmat mokat, mutta petraamistakin löytyy. Hienosäätö alkoi oikeastaan vasta muutama vuosi sitten. Kielioppia on kerrattu lapsen innolla, jota lapsena ja nuorena ei ollut. Harmi vain, että oikeinkirjoitusoppaisiin on vaikea saada juonta ja draamaa (Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja (Tammi) tekee mukavan poikkeuksen paperinmakuisiin oppaisiin), muuten niitä lukiessa voisi nauttia, ei nukahtaa.

Mutta ne pilkut.

Ovat kuulemma opeteltavia sääntöjä, sanovat. Niin on piin likiarvokin, sanon minä. Säännöt olen lukenut etuperin ja takaperin ja alunperin, mutta päässä ne eivät pysy. Jouduin taipumaan tähän toteamukseen, kun yhdellä oikolukukerralla poistin käsikirjoituksesta kaksisataa pilkkua ja toisella oikolukukierroksella lisäsin niitä kolmesataa. Kolmannella kerralla yritin pitää kielen keskellä suuta ja päädyin poistamaan sata. Hemmetin hyödyllistä.

Muutama pilkkusääntö on ymmärrettävissä. Luettelo. Sivulause. Tarkennus. Dialogi. Pari mainitakseni.

Lohduttaudun sillä, että kaunokirjallisessa tekstissä on taiteellisia vapauksia. Kunhan lukija ymmärtää ja kunhan lukijaa ei pudoteta lauseiden rytmistä unohtamalla pilkkua kokonaan. Liian tiheä pilkuttaminen puolestaan katkoo soljuvuutta. Tulee tunne, ettei päästä eteenpäin.

Paljon selventää, kun lukee tekstiään ääneen. Silloin rytmitys aukeaa ja lause vapautuu ja pilkunkin paikka löytyy. Ehkä. Tämä on muuten hyvä neuvo, mutta kyllä siinä kurkun kestävyyttä koetellaan, kun kirjoittaa fantasiatiiliskiviä eikä esimerkiksi runoja.

Mikä on teidän murheenkryyninne oikeinkirjoituksessa?