Kananpojista ja kustannustoimittamisesta

Uuden tekstin kanssa on usein vähän alaston kananpoika -olo. Kovalla touhulla on maailmaan tultu, munasta kuoriuduttu. Sydän jyskää ja jalat vispaavat, mutta sulkapeitteessä ja koordinaatiossa voi olla vielä vikoja. Voi olla, että sulkia ei ole lainkaan, ja suunta, johon kovasti pyrkii, ei olekaan se mistä jyvät löytyvät. Tätä varten teksti tarvitsee kustannustoimittajaa. Kustannustoimittaja osaa kertoa, että paleleminen johtuu siitä että sulkapeite on viallinen. Hän osoittaa oikean suunnan, josta jyvät löytyvät, kenties ripottelee muutaman uuden, jotka voi joko huomioida tai jättää huomiotta. Hän rauhoittelee, kun irrationaaliset pelkotilat iskevät. Hänen huomassaan kananpojasta kasvaa komea, itsenäinen olento.

Edessäni on jännittävä aika. Ensi syksynä julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian toimittaminen on käynnistynyt. Minä ja Markus Harju toimimme päätoimittajina jälleen. Kesän aikana tulen siis tutustumaan moneen henkilöhahmoon, tarinaan ja maailmaan. Saan sekä vaikuttaa novelleihin että seurata sivusta, kuinka ne kehittyvät muotoon, jossa ne lopulta julkaistaan.

Erityisen palkitsevaa on se, että jokaisen tekstin kanssa on erilaisia haasteita ja siten myös voittoja. Joissakin voi olla haasteena kieli, toisissa tyyli ja kolmansissa rakenne tai vaikkapa jokin henkilöhahmo. Viime antologian kohdalla opin, että kustannustoimittamisessa on tärkeää uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, jos jokin asia mietityttää. Liian paljon ei saa jättää "taiteellisen vapauden" tai "kaipa kirjoittaja tietää mitä tekee" -asenteiden varaan. Kirjoittajallekin tekee hyvää opetella perustelemaan valintansa, sillä sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, mihin omaa tekstiään haluaa viedä ja miksi. Tärkeää on myös muistaa (kun itsekin kirjoittaa), että teksti voi toimia, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu niin kuin itse olisi sen tehnyt.

Kustannustoimittaminen ei ole helppoa, sillä se ei ole pelkkää kielenhuoltoa, johon voi riittää se, että opettelee tietyt säännöt (joista sitten voi perustellusti poiketa). Kustannustoimittaja yrittää ymmärtää paitsi tekstiä, myös sen kirjoittajaa, sillä etenkin alkuvaiheessa nämä kaksi ovat hyvinkin kiinni toisissaan. Kun työstämisessä päästään pidemmälle, teksti alkaa itsenäistyä, mutta kirjoittajaa -- tekstin luojaa -- ei silloinkaan voi unohtaa. Paljon on kyse siitä, miten saa vietyä viestinsä perille. Ihmisten välinen vuorovaikutus vaatii omanlaistaan taiteilua.

Minun näkemykseni on, että kustannustoimittajan tehtävä on tehdä käsillä olevasta tekstistä niin hyvä kuin se voisi olla. Tässäkin täytyy huomata, että tarkoitus ei ole viedä tekstiä liian väkevästi haluamaansa suuntaan, vaan auttaa kirjoittajaa pääsemään päämääräänsä.

Kustannustoimittajalla on siis rajoja, joista kirjoittaja on vapaa. Sen kuitenkin tiedän viime antologiasta, että tekstin julkaisemisen riemu on hänellä aivan yhtä suuri.

***

Miten on, te lukijani, jotka olette julkaisseet ja saaneet kustannustoimittamista töillenne: miltä se tuntui ja onko se mielestänne aivan ehdotonta laadun takaamiseksi?

Entäpä teillä, jotka kirjoitatte mutta ette välttämättä ole vielä julkaisseet: onko teillä odotuksia siitä, mitä kustannustoimittaminen pitää sisällään? Onko asioita, jotka siinä pelottavat tai jännittävät?

Kielioppi mielen koppi

"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."

Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.

Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.

Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.

Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.

Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.

Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.

***

Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?