Kirjavuodesta 2013

"Ajan kuluminen antaa mahdollisuuden kehitykselle ja parannukselle.  Menneitä vastoinkäymisiä on turha surra, koska ne ovat juuri niitä - menneitä.  Itseään ei kannata epäillä, vaan luottaa ja toivoa asioiden järjestymiseen."

Näihin Dickensin Uudenvuoden kellojen innoittamiin pohdintoihin on hyvä päättää taas yksi kirjoja täynnä ollut vuosi.  Yleisiä kohokohtia olivat blogini ensimmäinen lukumaraton, ulkomaanmatka, blogistanian kesälukumaratonit osat I ja II, lukutaitokampanja, Turun kirjamessut, Brinkhallin kartano ja kirjabloggaajien joulukalenteri.  Korkkasin myös blogini teatteriarviot Jekyll & Hyde -musikaalilla (jota muuten esitetään vielä huhtikuun loppuun asti!).

Vuoden pohjanoteerauksia en jaksa enää miettiä, joten esittelen tässä nyt vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukset.  Tarkoitus ei ole listata ainoastaan vuoden parhaimmistoa, vaan ylipäätään niitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta jäivät mieleen (esimerkiksi ylitinkö itseni tai sainko tutustutettua itseni uuteen kirjailijaan tai genreen).  Kokonainen luettujen lista löytyy täältä, johon tutustumista suosittelen lämpimästi, koska tässä on vain murto-osa kaiken kaikkiaan 106:sta lukemastani kirjasta.

Se toinen (1971) - Thomas Tryon

"Tryon loihtii eteen sympaattisen pikkukaupungin, jonka asukkaat ryyppäävät helteellä kolaa, ja jossa vekarat kirmailevat niityillä sekä hyppivät ladon heinäkasoissa ja vihanneskauppiaat ajavat kuorma-autoilla.  Kauhun ilmapiiri rakentuu eniten mielikuville ja tunnelmalle sekä lukijan mielikuvituksen laadulle, ja ahdistavuus syntyy esimerkiksi siitä, ettei tiedä tapahtuuko nyt siellä naapurin mummon tunkkaisessa olohuoneessa jotain vai ei.  Kaupungin juoruakatkin ahdistivat melkoisesti, mutta tietenkin eri syystä."

Bel-Ami (1885) - Guy de Maupassant

"Duroy on kirjan edetessä yhä sydämettömämpi, mutta jollain kieroutuneella tavalla oli silti viihdyttävää seurata tämän seikkailuja naisten helmoissa "soreat viikset" väpättäen.  Duroy kiipeää huipulle reittä pitkin, ja joskus tilaisuuksia yhteiskunnassa etenemiseen tarjoutuu myös vähän makabeerilla tavalla.  Maupassantin kyynistä maailmankuvaa keventää kuitenkin pinnan alla kupliva hilpeä satiirisuus."

Elä yksin ja nauti (1936) - Marjorie Hillis

"Neuvot ovat lempeitä ja jämäköitä, mutta Hillis kuitenkin korostaa, että jokainen tekee loppujen lopuksi kuten itse parhaaksi näkee.  Voit ohittaa kaikki neuvot, mutta jos kyhjötät yksin neljän seinän seinällä, älä valita ettei elämäsi ole jännittävää ja ettei sinulla ole ystäviä.  Hillisin mukaan kirja ei ole yksinelämisen puolustuspuhe, vaan sen tarkoitus on rohkaista ottamaan kaikki ilo irti tilanteesta.  Saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä silti tarvitse kärsiä yksinäisyydestä jos ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähtee ulos avoimella mielellä katsomaan mitä on tarjolla."

Maa on syntinen laulu (1964) - Timo K. Mukka

"Luontokuvaukset ovat sydäntäsärkevän kauniita, ja ne ovat hieno vastakohta rosoiselle Lapin murteelle.  Varsinaisen tarinan kanssa vuorottelevat runot, joiden symboliikka tuo koko teokseen mystiikkaa ja vielä lisää surua ja melankoliaa.  Kuoleman haju leijuu kaiken ympärillä, jopa kyläläisten tekemissä kauniissa teoissa.  Ihmisten rumuus käykin sitten ilmi erittäin ahdistavalla tavalla, esimerkiksi kaksinaismoralistisen lestadiolaispapin päämääränä tuntuu olevan syyllisyydentunnon takominen kaikkien mieliin, sekä helvetistä ja sen kuumista liekeistä muistuttaminen.  Viis anteeksiannosta ja ihmisten hyväksymisestä sellaisenaan virheistä huolimatta."

Naisen iholla - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

"Kuvat ovat kauniita ja kertovat jotain jokaisesta kuvattavasta.  Arvostin myös suuresti eri-ikäisten ja erityyppisten ihmisten ottamista mukaan projektiin.  Suosikkikuvani olivatkin varttuneiden naisten iholla.  Haastatteluissa on luultavasti käytetty samoja kysymyksiä, mutta jokaisella on kuitenkin oma persoonallinen tarina kerrottavanaan, joten ne eivät tunnu toistolta.  Suositeltavaa luettavaa myös niille, jotka eivät jostain syystä pysty tatuointeja hyväksymään, tai joille niiden olemus ja tarkoitus ovat vielä hämärän peitossa.  Kaunis kirja kauniista ja vahvoista ihmisistä." 

North and South (1855) - Elizabeth Gaskell

"Kirja on myös ennen kaikkea tutkimus ihmisen luonteesta, sekä teollistumisen aikakauden ristiriitaisuuksista ja yhteiskunnallisista ongelmista kuten luokkajaosta.  Missään vaiheessa ei kuitenkaan lipsuta tendenssiromaanin puolelle, vaan tämä on ehdottomasti humaani kertomus kaupungista, jossa erilaisten ihmisten yhteentörmäys aiheuttaa jopa vaaratilanteita.  Lukijalle jää paljon itsenäistä pohdintaa, kun aina asioita ei väännetä rautalangasta, ja molemmat vastapuolet perustelevat toimiaan." 

Auringon asema (2002) - Ranya ElRamly

"Joissain kirjoissa toisteisuus ärsyttää liian kikkailevana tyylikeinona, mutta tässä sitä on käytetty harkiten.  Aina palataan sinne, mistä kaikki alkoi.  Hämyiseen junavaunuun, jossa istuu enkeli, ja jossa tuli ja vesi ensimmäistä kertaa kohtaavat.  ElRamlyn (nyk. Paasonen) proosa on täynnä hienoja kielikuvia, ja sanojen virta vie mukanaan jos vain malttaa keskittyä.  Tunnelma on surumielinen ja viipyilevä, mutta joukkoon mahtuu myös hiukan iloa ja toiveikkuutta.  Yksi niistä harvoista suomalaisista romaaneista, joista jaksan kiinnostua aihepiirin puolesta, ja jotka ovat vieläpä kaiken lisäksi todella hyviä ja taidokkaita."

Nightmare Abbey (1818) - Thomas Love Peacock

"Romaanissa tuodaan esille tuon ajan romantiikan masentava synkkyys, joka voi joskus näyttäytyä vähän naurettavana tai liioittelevana itsemurhineen ja tunteissa vellovine nuorukaisineen.  Peacockin versiossa synkkyyden pinnalla kuplii hyväntahtoinen osoittelu näitä naurettavuuksia kohtaan, ja loppujen lopuksi tarinasta jää päällimmäiseksi hymy huulille.  Jotkut filosofiset keskustelut ovat hieman pitkäveteisiä tällaiselle filosofiaa karttavalle (joka tietysti demonstroi hyvin tuon ajan filosofisten suuntauksien vaikeaselkoisuutta), mutta tiivis juoni sisältää onneksi myös paljon hauskoja kohtauksia, joissa kohelletaan aaveen kanssa, metsästetään merenneitoja tai piilotellaan salaisuuksia isäpapalta."

Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886) - Robert Louis Stevenson

"Aikoinaan minua häiritsi se, että suurin osa romaanista keskittyy huomioimaan päähenkilöt jonkun toisen näkökulmasta.  Nyt pidin siitä, koska se tuo tiettyä salaperäisyyttä, ja Hyden arvoitus on varmasti ollut todella jännittävää aikalaislukijoille.  Hyde on kaikkea sitä, mitä viktoriaaninen yhteiskunta ei ollut.  Täysin valmis toteuttamaan jokaisen halunsa ja intohimonsa, sekä elämään täysin ilman tunnontuskia mistään." 

Haluaisin vielä lopuksi kiittää kaikkia, jotka vuoden aikana ovat blogiini kommentoineet, joko lyhyesti tai pitkästi.  Ne ovat aina ilahduttaneet päivää, varsinkin vähän tuntemattomampien kirjojen kohdalla.  Ihanaa tietää, että blogin pitäminen on vuorovaikutuksellista, eikä vainoharhaista tyhjille seinille papattelua. 

Hauskaa uutta vuotta kaikille!

Haastekooste: 1800-luvun kirjat

Haaste on ollut mainio herättelijä, koska vaikka rakastankin 1800-luvun kirjallisuutta, joskus sen kanssa tulee pitkiä taukoja kun niiden ajatusmaailma alkaa väsyttää.  Nyt tuli valittua paljon sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi kiinnittänyt huomiota.  Vaikka jotkut valitsin vain haasteen takia, pidin kuitenkin suurimmasta osasta ja yllätyin parin kohdalla aika paljonkin.  1800-luku jäi itse asiassa vähän päälle, koska nyt tekisi mieli lukea vain klassikkoja.  Lainasin kuitenkin kirjastosta kasan ihan muunlaisia kirjoja, joten klassikoiden vihaajien iloksi niistä tulee nyt blogissa tauko.  Tai ainakin muutaman päivän tauko ;)

Aluksi en asettanut itselleni mitään tavoitetta, mutta otin lopulta nopean loppukirin (lukemisen laadun kuitenkaan kärsimättä), koska halusin saavuttaa sittenkin korkeimman arvonimen eli herttuattaren.  Luettuja kertyikin lopulta tasan 20.  Kiitoksia Ofelia Outolinnulle mainiosta haasteesta!

Kohokohtia olivat Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Bel-Ami, Nälkä ja North and South, kun taas Uudenvuoden kellot päätti muuten vain todella mukavissa tunnelmissa koko lukuvuoden.

The Mummy's Foot and Other Stories - Théophile Gautier
Pinokkion seikkailut - Carlo Collodi
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit - Charles Dickens
Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde - Robert Louis Stevenson 
Hanna - Minna Canth 
Salakari - Minna Canth 
Harmaa linna - Axel Gabriel Ingelius 
Bel-Ami - Guy de Maupassant 
Nälkä - Knut Hamsun 
Itsemurhaklubi - Robert Louis Stevenson 
North and South - Elizabeth Gaskell 
The Were-Wolf - Clemence Housman
Peer Gynt - Henrik Ibsen 
Jevgeni Onegin - Aleksandr Puškin
Punaisten kirjainten arvoitus - Arthur Conan Doyle 
Nightmare Abbey - Thomas Love Peacock
Tulipunainen kirjain - Nathaniel Hawthorne
Spiritistinen istunto: ilveily yhdessä näytöksessä - Minna Canth
Pohjanmaan helmi - J. O. Åberg
Uudenvuoden kellot - Charles Dickens

Uudenvuoden kellot - Charles Dickens (1844)

The Chimes
100 s.

He saw the tower, whither his charmed footsteps had brought him, swarming with dwarf phantoms, spirits, elfin creatures of the Bells.   He saw them leaping, flying, dropping, pouring from the Bells without a pause.   He saw them, round him on the ground; above him, in the air; clambering from him, by the ropes below; looking down upon him, from the massive iron-girded beams; peeping in upon him, through the chinks and loopholes in the walls; spreading away and away from him in enlarging circles, as the water ripples give way to a huge stone that suddenly comes plashing in among them.

Dickensin viidestä itsenäisestä niin sanotusta joulukirjasta tunnetuin on Joululaulu.  Kaikista on löydettävissä jonkinlainen opetus, mutta kuten Joululaulussa, Uudenvuoden kelloissakaan opetus ei tunnu painavalta moraalisaarnalta.  Tarina lämmittää sydäntä ja saa tuntemaan kiitollisuutta omasta elämästä.

Toby 'Trotty' Veck uskoo, että kaikki ihmiset ovat syntyneet pahoina, ja ehkä osaltaan tähän vaikuttaa Trottyn todistama rikkaiden holhoava asenne köyhiä kohtaan.  Köyhillä on muka huono luonne, he ovat kiittämättömiä ja ehkä jopa sairaudetkin ovat vain heidän omaa syytään.  Kirkon tornissa kaikuvien kellojen henget kuljettavat Trottya ajassa ja saavat tämän miettimään uudestaan asennettaan sekä perheen tärkeyttä.

En tiennyt edes kaivanneeni Dickensiä ennen kuin pääsin taas syventymään tämän tarinointiin.  Proosan rytmitys ja sanoilla leikittely on nokkelaa ja hauskaa, tässä tapauksessa kuin kellojen soittoa, eikä huumoriakaan puutu.  Tajusin tämän olevan ensimmäinen kerta kun luen Dickensiä englanniksi, ja oli kyllä jokaisen sekunnin arvoista.  Suomennoksetkin ovat hyviä, mutta sään ja ja kaupungin kuvaukset tuntuvat silti paljon eläväisemmiltä alkuperäiskielellä.  Rakastin erityisesti alkua, jossa Dickens kuvaa puhurin kulkua kylmässä kirkossa ja sen kellotornissa.

Tätä kuitenkin vertaa väkisin Joululauluun, ja vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle.  Uudenvuoden kellot on kuitenkin samankaltaisesta ideasta huolimatta ihan hyvä, jos sitä ajattelee itsenäisenä teoksena.  Näin vuoden viimeisinä tunteina ennen juhlinnan aloittamista tähän oli kiva syventyä rauhoittuen uuden vuoden vastaanottamiseen.  Näin uuden vuoden kynnyksellä saan aina kylmiä väreitä, koska yksi ajanjakso on päättymässä ja seuraava alkaa.  Jännittävintä on se, ettei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaan siihen voi tarttua uudenlaisella asenteella ja innolla, sekä unohtaa kaikki ikävyydet mitä kenties vanhaan vuoteen on jäänyt.  Voi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Näin myös Trottyn tapauksessa.  Vaikka Scrooge onkin tehokkaampi päähenkilö, on sympaattisen ja alakuloisen Trottynkin asenteessa parantamisen varaa.  Ajan kuluminen antaa mahdollisuuden kehitykselle ja parannukselle.  Menneitä vastoinkäymisiä on turha surra, koska ne ovat juuri niitä - menneitä.  Itseään ei kannata epäillä, vaan luottaa ja toivoa asioiden järjestymiseen.

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Tulipunainen kirjain - Nathaniel Hawthorne (1850)

The Scarlet Letter
272 s.

Hester Prynne set forth towards the place appointed for her punishment.  A crowd of eager and curious schoolboys, understanding little of the matter in hand except that it gave them a half-holiday, ran before her progress, turning their heads continually to stare into her face, and at the winking baby in her arms, and at the ignominious letter on her breast.  It was no great distance, in those days, from the prison door to the market place.  Measured by the prisoner's experience, however, it might be reckoned a journey of some length; for, haughty as her demeanor was, she perchance underwent an agony from every footstep of those that thronged to see her, as if her heart had been flung into the street for them all to spurn and trample upon.

Amerikan Salem 1600-luvulla.  Hester Prynne jää kiinni aviorikoksesta, eikä suostu paljastamaan rikoksen toisen osapuolen ja vanhaan maailmaan jääneen aviomiehen henkilöllisyyksiä.  Hester häpäistään julkisesti ja eristetään yhteiskunnasta, joka on yksi ankarimmista rangaistuksista puritaanien keskuudessa.  Mekon rintaan ommellaan tulipunainen A-kirjain, joka muistuttaa tehdystä synnistä ikuisesti.  Hester ei taistele oikeuksistaan, vaan kasvattaa aviotonta tytärtään metsämökin rauhassa ja elättää itsensä yhteisön jäsenille tekemillään ompelutöillä.

Hawthornen teosta on pakkoluetettu laajasti amerikkalaisissa kouluissa, enkä ihmettele yhtään jos monille kehittyy klassikkokammo tai tulee kylmiä väreitä jo pelkästä kirjan nimen mainitsemisesta.  Tulipunainen kirjain on sen verran kuivakkaa tavaraa, että on vain pakko ihmetellä eivätkö opettajat muka löydä mitään muuta materiaalia klassikkojen joukosta, johon koululaiset pystyisivät uppoutumaan vähän paremmin.

Oma lukeminenkin oli jonkin verran tahmeaa, jonka vuoksi luin teosta ainakin puolet pidempään kuin yleensä tämän pituisia.  Tarkoituksellisen vanhahtavaa kieltä enemmän aiheutti ongelmia muun muassa moralismin päähän takominen, joka hukuttaa henkilöt alleen.  Kaiken lisäksi tarinan mies tuntuu saavan kohtuuttoman paljon painoarvoa naisen tarinassa.  Hester on alistuva varjo, joka saa yhteisön hyväksynnän vain käyttäytymällä kuin enkeli ja taantumalla takaisin puritanismin airueeksi, eikä persoonallisuutta löydy edes suurennuslasilla.  Hawthornen käsittelyssä nainen jää mustatukkaiseksi kiiltokuvaksi, ja mies pohdiskelee moniulotteisesti katumuksen ja synnin merkitystä, johon tuo lisäjännitettä miehen ammatti.

Ideana ihan hyvä ja ajatukset mielenkiintoisia, mutta toteutettuna auttamattoman kuiva ja ylipitkä.  Hyötyy ehkä eniten keskustelumateriaalina, mutta itse lukeminen voi olla takkuilevaa.  On myös vaikeaa uskoa, että puritaanit olisivat olleet Hawthornen kuvailemia tuomitsevia ja kylmäsydämisiä ihmishirviöitä, vaan todennäköisesti aikakautta on tarkasteltu 1800-luvun linssin läpi.  Toisaalta Hawthorne on ehkä halunnut karkottaa omaa syyllisyyttään esi-isästään John Hathornesta, joka toimi Salemin noitavainojen aikaan tuomarina, ja oli ainoa joka ei katunut tekojaan.  Joka tapauksessa, tämä haiskahtaa pahasti historialliselta artefaktilta, jonka arvostus voi liittyä siihen, että teos edustaa sekä amerikkalaisten itsensä että amerikkalaisten bestsellerien juuria.

* *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Massachusetts) ja 1800-luvun kirjat

Pohjanmaan helmi: romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - J. O. Åberg (1878)

Österbottens perla
149 s.

Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven-joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin.  Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti.  Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin.  - -  Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta.  Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan.

Kirjastokäyntini ovat aina suunnitelmallisia:  kuljen ympäriinsä paperilappu kädessä, lainaan kirjat ja lähden pois.  1800-luvun haaste on kuitenkin loppumaisillaan, ja halusin jonkun mahdollisimman lyhyen ja kevyen loppukirilukemisekseni.  Tämä pieni historiallinen romaani sitten tupsahti onnellisesti lattialle etsiessäni erästä toista kirjaa, ja päätin napata läpyskän mukaan.

Nimensä mukaisesti sotaan - tässä tapauksessa Suomen sotaan - suhtaudutaan romanttisesti.  Pohjanmaan lakeuksien jylhä luonto ja asukkaiden elo häiriintyy, kun venäläinen kasakkajoukkio lähestyy.  Sen johtaja, katteini Margunoff, haluaa Ilman omakseen.  Aiemmin Margunoff yritti viedä tytön, mutta tämän nyt edesmennyt isä vastusti ja talonpojat polttivat lopulta katteinin kartanon.  Nyt katteini on kostoretkellä ja haluaa Ilman joko elävänä tai kuolleena.

Margunoff ja muut venäläiset kuvataan irstaina ja susimaisina, joka on ihan luonnollinen asenne kun hyökkääjiä pelätään.  Tänä päivänä vastakkainasettelu meihin ja teihin on lähinnä huvittavaa, varsinkin kun Suomen ja Venäjän välillä ei ole enää sotaa.  Åbergin mukaan iso paha susi tulee ja yrittää viedä Suomen mennessään.  Ajatus lähinnä haukotuttaa, mutta pienoisromaani osoittautui silti ihan sympaattiseksi kaikessa "romantillisuudessaan".

Pyörtyilevien naisten kuvaus on kliseistä ja yksiulotteista, puhumattakaan tarinan konnasta Margunoffista.  Yllätyin kuitenkin siitä, että Åberg muistuttaa venäläisten olleen aivan yhtä urhoollisia kuin suomalaistenkin, vaikka luonne ei ollutkaan niitä parhaimpia.  Toisaalta, venäläisten viinansietokykyä ihaillaan, koska he eivät ikinä ole pahansuopia humalassa.  Tässä vaiheessa en jaksanut ottaa tarinaa ihan niin vakavasti, vaan olin mukana pieni pilke silmäkulmassa.  Vanhanaikaiset ilmauksetkin ihastuttivat, joista tosin saa kiittää suomentajaa.  Kasakka Kotschoffsky tuo pientä ristiriitaa siihen, millaisina venäläiset mielletään, koska Margunoffin vihollinen ei selvästikään ole paha ihminen.

Vaikka Ruotsin itäinen osa liitettiinkin Suomen sodan seurauksena Venäjään, eli laajemmassa mittakaavassa iso paha susi voitti, pienten ihmisten kohtalo Åbergin romaanissa saa kuitenkin hymyn huulille.  Sodista huolimatta ihmisille tapahtuu myös hyviä asioita, ja monet elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

* * *

Suomentaja:  J. G. Hagfors
Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat)

Spiritistinen istunto: ilveily yhdessä näytöksessä - Minna Canth (1894)

LIISA. Piri—Mitä sanoitte, ettei hän usko?
HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut?
LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?
HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.
LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?
HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.
LIISA. Ei tuo tok' liene totta. Ei ikinä.—Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan.
HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.
LIISA. Mikä hän on, sanoitte?
HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.

Alaotsikko kertoo enemmän näytelmän sävystä, joten spiritismistä kertova teos ei vaikuta yhtään oudolta realismia liputtaneen kirjailijan tuotannossa.  Canth tutustui 1890-luvulla spiritismiin, eikä ilmeisesti ottanut sitä todesta.  Canthin salongissa kyllä harjoitettiin spiritismiä, mutta istunnot olivat vain hauskaa seuraleikkiä.

Spiritistinen istunto on mielenkiintoinen aihe, mutta harvoin siitä saa oikeasti viihdyttävää kohtausta elokuvaan tai kirjaan.  Istunnon osallistujat ovat usein aika samantyyppisiä, esimerkiksi lehtori Virtala on tässä se kiintiöepäilijä, joka yleensä potkitaan pois istunnosta häiritsemästä henkien kanssa kommunikointia.  Virtala saa jäädä, mutta jatkaa epäilyjään ja haluaisi ottaa selkoa mitä huoneessa todella tapahtuu.

Kohtaus kehittyy Helmin ja Rennen rakkauden ympärille.  Rouva Tallqvist, Helmin täti, on höyrähtänyt henkimaailman juttuihin ja antaa henkien ohjailla myös läheisten elämää.  Jos henget haluavat Helmin ja meedio Orellin menevän kihloihin, niin näin sen pitää myös mennä.  Neiti Törne taas ei halua kuulla hengiltä mitään epämiellyttävää, vaan ainoastaan sellaisia asioita, joita tämä itse toivoo tulevaisuudeltaan.  Henkiä epäillään pahansuoviksi, kun ne eivät kerro "totuutta".  Herra Orell vaikuttaa teatraaliselta, niin kuin yleensä istuntojen meediot, mutta tämä jää silti mysteerihahmoksi, koska missään vaiheessa ei kerrota miten Orell saa henkien koputukset aikaan.  Miksi tämä ei myöskään reagoi mitenkään siihen, että Renne koputtelee uunin luona?  Orellinhan on pakko tietää koputusten olevan huijausta.  Rouva Tallqvistinkaan käytös ei ole uskottavaa, koska tämä muuttaa lopussa aivan liian nopeasti mielensä.

Tämä on ensimmäinen näytelmä Canthilta, johon tartuin kevyen lukemisen toivossa, mutta eipä ihan täyttänyt odotuksiani.  Spiritistinen istunto ei ole yhtä tunnettu kuin muut Canthin näytelmät, eikä se ole mikään yllätys.  Nimensä mukaisesti näytelmässä on vain yksi näytös, ja lukemisessa meni vain muutama minuutti.  Tiedä sitten minkä pituinen tämä lavalla on, mutta aiheen käsittely jäi vähän pinnalliseksi.  Olisin kaivannut myös hieman enemmän pureutumista siihen, miten tällaisiin uusiin suuntauksiin suhtauduttiin Suomessa.  Liisa-palvelijan muodossa sitä vähän käsitelläänkin, mutta pidemmässä näytelmässä sitä oltaisiin voitu käsitellä laajemminkin.  Hetkittäin ihan hauska näytelmä, mutta kaiken kaikkiaan aika yhdentekevä.

* *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Kirjabloggaajien joulukalenteri 24.12.2013

Pienenä tyttönä rakastin joulua vielä enemmän kuin nyt, ja eräällä kirjastoreissulla löysin hyllystä aarteen: Heli Karjalaisen kirjoittaman ja Marjaliisa Pitkärannan kuvittaman Joulumaan tonttujen tarinat.  Jotkut sen sivuista oli ympäröity kauniilla ornamenttikuvioilla, ja kuvitus oli lämminhenkistä.  Kirjan tarinat kertoivat erilaisista tontuista ja heidän seikkailuistaan.

Sitten kirja unohtui.  Muutama viikko sitten se kuitenkin yhtäkkiä pöllähti jostain syystä mieleen.  Sen etsimisessä kesti kuitenkin monta päivää, koska en muistanut nimeä enkä kirjailijaa.  Sitten yhtenä iltana googlatessani se sattumalta löytyi, ja juoksin heti kirjastoon hakemaan sitä.

Ulkona satoi kaatamalla.  Keitin kaakaota, käperryin peiton alle ja käänsin auki ensimmäisen sivun.  Taika ei ollut kadonnut mihinkään.  Tarinat vievät Lapin tuntureille, kullanhuuhtojatontun ruskaretkelle, metsään eläinten kanssa jne.

"Kerttu syntyi kerran kauan sitten kirkkaana pakkasyönä.  Maa oli peittynyt lumeen ja taivaalla tanssivat revontulet.  Oletko koskaan nähnyt, kuinka valo välkehtii tunturin kupeessa, kuinka se nousee ja laskee ja kasvaa ja kieppuu ja katoaa taas tummaan yöhön, kuinka se synnyttää värejä - punaista, sinistä, vihreää, keltaista - värejä, jotka katoavat jo ennen kuin ovat syntyneetkään.  Tuona yönä valon kajo nousi korkealle taivaan tummuuteen ja laskeutui sitten alas syleilemään maata.  Ja tuosta syleilystä syntyi Kerttu, tunturisielu, revontulten tytär."

Lappi näyttäytyy taianomaisena ja lämminsydämisenä.  Ehkä tämän ansiosta kehittelin itselleni unelmajoulun.  Yöpyisin Lapin erämaassa hirsimökissä, ulkona olisi suuret valkeat kinokset, illalla lähtisin ulos katsomaan revontulia ja myöhemmin istuisin takkatulen lämmössä juomassa kaakaota sekä lukemassa kirjaa.  Joskus vielä toteutan tämän, mutta sitä ennen tästä kirjasta taitaa tulla jokavuotinen perinteeni.  Sen avulla pääsen vielä paremmin oikeanlaiseen tunnelmaan.

Vaikka en pidä ollenkaan talven kylmyydestä ja pimeydestä, jouluna lumi tuo tunnelmaa.  Se on unelmajoulunikin olennainen osa.  Tänä vuonna valitettavasti saimme mustan joulun, mutta onneksi tunnelmaan voi virittäytyä kirjojen avulla.  Pimeydestäkin on oikeastaan hyötyä.  Illemmalla ei ulos näe niin hyvin, joten sitten voi katsella joulukuusen valoja, kuunnella lahjapaperin rapinaa ja kuvitella ulos korkeat kinokset.

Narnian tarinoiden talvi on yksi kaikkein tunnelmallisimmista, huolimatta siihen johtaneista syistä.  Talvea ei kirjassa kuvata kovinkaan paljon, mutta Pauline Baynesin kuvitus saa kaipaamaan lyhtypylvään luo.

"'Tämähän on vallan suunnaton vaatekaappi!'  Lucy ajatteli kävellessään yhä eteenpäin raivaten tietään turkkien lomitse.  Sitten hän huomasi jonkin narskahtelevan askeltensa alla.  'Onkohan täällä lisää koipalloja? hän ajatteli ja kumartui koettelemaan kädellään.  Mutta kovan puisen kaapinlattian sijasta hän tunsi käsissään jotakin pehmeää, jauhomaista ja tavattoman kylmää.  'Tämäpä on kummallista', hän sanoi ja astui pari askelta eteenpäin.

    Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta vaan jotakin kovaa, karkeaa ja suorastaan pistävää.  'Hyvänen aika, aivan kuin puunoksia!'  Lucy huudahti.  Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana.  Jotakin kylmää ja pehmeää tipahteli hänen päälleen.  Muutamia minuutteja myöhemmin hän huomasi seisovansa keskellä metsää.  Oli yö tai ilta, maa oli lumen peitossa ja lumihiutaleita leijui ilman halki."

Ennen joululoman viettoon lähtemistä sää oli aivan hirveä Turussa.  Jouluiset tapahtumat olivat kuitenkin yhtä tunnelmallisia kuin ennenkin.  Esimerkiksi joulumarkkinoilla tuoksui glögi, puuro ja paahdetut maantelit, ja myyjillä oli toinen toistaan hienompia käsitöitä esillä.  Tuomiokirkon kuusen valojen sytyttäminen oli yhtä jännittävää kuin ennenkin.  Viimeistään siinä vaiheessa tuntui siltä, että nyt voi joulu alkaa.

Rauhallista joulua kaikille tutuille ja tuntemattomille lukijoille täältä Turun liepeiltä!

Edellinen luukku avautui P. S. Rakastan kirjoja -blogissa, ja huomenna avautuu viimeinen luukku Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa.  Kaikkien luukkujen osoitteet löytyvät Luettua elämää -blogista.

Kotimaan matkaloki: Brinkhallin kartano

Onnistuin sössimään kolmen blogitauolle ajastamani postauksen päivämäärät, joten olen nyt lisäillyt ne oikein ajastettuina.  Joululoma on alkanut ja opiskeluhommat selätetty, eli kirjajutuilla jatketaan normaalisti näiden jälkeen.

Elokuussa tuli tehtyä pieni päiväretki Turun Kakskerran saarelle, jossa sijaitsee Hovimäki-sarjasta ja Käsky (2008) -elokuvasta tuttu Brinkhallin kartano.  Päivä oli ihanan aurinkoinen eikä vieraitakaan ollut kuin muutama.  Kierroksen sai siis tehdä melkein tyhjässä kartanossa, joka oli hienoisesta rapistuneisuudestaan huolimatta todella sympaattinen ja tunnelmallinen paikka.

Hedelmäpuutarha

Juhlasali.  Vasemmalla kartanon entinen omistaja Gabriel von Bonsdorff, joka suunnitteli Brinkhallin päärakennuksen ja julkaisi vuonna 1804 teoksen hyötykasvien viljelystä.

Pompeji-huone

 

Rakastan kummitustarinoita sekä kirjoissa että muutenkin.  Opas kertoi tässä huoneessa kuuluneista äänistä, ja kun tarinan mukaan lattia revittiin auki sieltä löydettiin naisen ja lapsen luurangot (paikkansa pitävyyttä ei muistaakseni ole kuitenkaan vahvistettu).

Ikkunasta näkyvän hedelmäpuutarhan polkua pitkin on puolestaan nähty kävelemässä valkopukuinen nainen kartanolta Kakskerranjärvelle päin.

Kylpyhuoneen hanat ovat 1920-luvun luksusta.

Naisten seurusteluhuone

Viihtyisässä kahviossa oli esillä muikeita kissamaalauksia, ja myytävät naposteltavat olivat tietääkseni itse tehtyjä.  Kuvassa suklaamuffinssi ja kinkkuciabatta sekä seuralaiseni marjapiirakka vaniljakastikelammikossa.  Todella herkullisia, suosittelen pistäytymään (ja kirjoittamaan nimmarin vieraskirjaan)!  Kuistilla myytiin myös erilaisia taimia ja eteisessä käsitöitä.

Salaperäiset portaat metsään ja niityn toisella puolella portaat kunniapihalle.  Taustalla päärakennuksen vilpola.

Ruutanalampi, jonka Hovimäessä nähty huvimaja on sittemmin purettu.

Merenranta

 

Brinkhall on joka kesä avoinna yleisölle, ja sinne pääsee helposti esimerkiksi Turun kauppatorin läheisyydestä bussilla 15 B.  Kortilla maksu ei onnistu, joten mukaan kannattaa varata käteistä.  Tavalliset opaskierrokset ovat ilmaisia.

Lisätietoja:  brinkhall.fi

Nightmare Abbey - Thomas Love Peacock (1818)

248 s.

The terrace terminated at the south-western tower, which, as we have said, was ruinous and full of owls.  Here would Scythrop take his evening seat, on a fallen fragment of mossy stone, with his back resting against the ruined wall - a thick canopy of ivy, with an owl in it, over his head - and the Sorrows of Werter in his hand.  He had some taste for romance reading before he went to the university, where, we must confess in justice to his college, he was cured of the love of reading in all its shapes; and the cure would have been radical, if disappointment in love, and total solitude, had not conspired to bring on a relapse.

Rapistuneen ja synkän linnan synkkä herra Glowry nimittää asumustaan kenneliksi, koska kaikki siellä asuvat ovat vain pahaisia koiria.  Elämään pettynyt Glowry nauttii ainoastaan hyvistä illallisista, joita vaimo ei kuitenkaan anna usein järjestää.  Onneksi eräänä päivänä vaimo sattuu kupsahtamaan jättäen jälkeensä pojan, joka ristitään itsensä hirttäneen esi-isän mukaan Scythropiksi.  Saman esi-isän, jonka pääkallo toimii nykyään (toivottavasti desinfioituna) punssimaljana.  Scythrop kasvaa madeiraviiniä rakastavaksi pojaksi, mutta naisia tämä ei valitettavasti osaa käsitellä.

Peacock tuli tunnetuksi satiiristen romaanien kirjoittajana.  Nightmare Abbeyssa Peacock piikittelee lempeästi sekä aikakauden henkilöitä että aatteita käyttäen hyväksi gotiikan tyylikeinoja.  Scythrop esimerkiksi edustaa Peacockin läheistä ystävää ja Mary 'Frankenstein' Shelleyn aviomiestä Percy Bysshe Shelleytä, mutta Peacockin mukaan Shelley ei pahastunut angstisesta karikatyyrista.

Romaanissa tuodaan esille tuon ajan romantiikan masentava synkkyys, joka voi joskus näyttäytyä vähän naurettavana tai liioittelevana itsemurhineen ja tunteissa vellovine nuorukaisineen.  Peacockin versiossa synkkyyden pinnalla kuplii hyväntahtoinen osoittelu näitä naurettavuuksia kohtaan, ja loppujen lopuksi tarinasta jää päällimmäiseksi hymy huulille.  Jotkut filosofiset keskustelut ovat hieman pitkäveteisiä tällaiselle filosofiaa karttavalle (joka tietysti demonstroi hyvin tuon ajan filosofisten suuntauksien vaikeaselkoisuutta), mutta tiivis juoni sisältää onneksi myös paljon hauskoja kohtauksia, joissa kohelletaan aaveen kanssa, metsästetään merenneitoja tai piilotellaan salaisuuksia isäpapalta.

Kieltä on käytetty kekseliäästi keventämään tarinan goottilaisia piirteitä (rauniolinna, kaunis pyörtyilevä neito, salaperäinen yöllinen vieras, salainen huone, todellisen henkilöllisyyden paljastuminen ja viinin kittaaminen).  Kieltä toisinaan kiemurrellaan muuten vain, toisinaan on keksitty kokonaan uusia sanoja ja dialogi muistuttaa välillä Young Frankenstein (1974) -elokuvan hullunkurista komediatyyliä.  Ihmisten nimetkin huvittavat: palvelijoita ovat muun muassa Raven, Graves ja Deathshead, ja linnassa loisivista vieraista löytyy vaikkapa herra Listless, joka tuskin nousee nojatuolistaan etteivät vain voimat hupenisi.  Linnan ilmapiirin taas täytyy isännän tahdosta pysyä ehdottoman synkkänä.

Huolimatta viittausten hurjasta määrästä, satirisoitavista asioista tai henkilöistä ei välttämättä tarvitse tietää paljon mitään saadakseen tarinasta jotain irti, vaan voi vain nauttia siitä hauskuudesta.  Tietysti mitä tietoisempi on viittauksista, sitä purevampaa itse satiiri on.  Tässä on otettu hyvin huomioon se, miten tahattoman hauskoja goottilaiset romaanit välillä ovat, mutta tuskin genreä tuntemattomatkaan jäävät aivan puille paljaille.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Koosteet haasteista Kansankynttiläin kokoontumisajot ja Avioliittojuonia + kaksi uutta haastetta

Sain äskettäin valmiiksi kasan (suurimmaksi osaksi rästiin jääneitä) postauksia, jotka opiskelukiireiden takia olen ajastanut seuraavalle parille viikolle.  Kommentteihin toki vastaan, mutta sen enempää en ehdi blogimaailmassa pyörimään ennen joululomaa.  Lukeminen jatkuu kuten aina ennenkin, mutta arviot tulevat sitten joskus myöhemmin.

Aloitetaanpa ensin lukuhaasteista.

Maukan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa oli tarkoitus lukea vuoden aikana tietokirjoja eri kategorioista, ja valaistuksen kokemusta sai yrittää kolmella eri tasolla.  Pääsin Hehkulampuksi, eli luin yhdeksän kirjaa neljästä kategoriasta.  En yrittänyt erikoisemmin haastaa itseäni, vaan valitsin kirjat aiemmin antoisiksi koetuista aihepiireistä.  Jokainen oli onneksi omalla tavallaan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta suomalaisten naisten siirtolaisuudesta Kanadaan kertova Uhmattaret tarjosi ehkä kuitenkin eniten ajateltavaa, ja inspiroi lukemaan joskus lisää siirtolaisuuden historiasta.  Haaste myös toi varmuutta tietokirjoista bloggaamiseen (vaikka postaukset olivatkin nyt lähinnä sisällön tiivistämistä).  Oikeastihan haluaisin lukea tietokirjoja saman verran kuin kaunokirjallisuutta, mutta opiskelujen takia ei aina jaksa, vaan romaanit sun muut vievät imuunsa helpommin.  Tässä yhteydessä muistuttaisin silti siitä, että tietokirjat eivät aina ole raskaita ja vaikeaselkoisia, vaan niitäkin löytyy hyvin erilaisille lukijoille.  Rohkeasti siis tieto-osastoille vaeltelemaan!

Kirjallisuustiede
Sylvia Beach and the Lost Generation - Noël Riley Fitch

Historia
Uhmattaret - Varpu Lindström
A History of Witchcraft - Jeffrey B. Russell ja Brooks Alexander
Naisten kaupunki - Anu Lahtinen, Sini Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen 

Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
Kulttuurin varkaat - Kai Ekholm
Naisen iholla - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta 

Elämäkerrat ja muistelmat
Monty: Montgomery Cliftin elämä - Patricia Bosworth
Shakespeare & Company - Sylvia Beach
Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd

Odotusteni vastaisesti sekä osallistuin Marian Avioliittojuonia-haasteeseen, että sain sen suoritettua aika nopsasti päästen korkeimmalle tasolle, eli Timanttihäihin.  Avioliittoon keskittyvä kirjallisuus ei oikein ole heiniäni, mutta hirveän kauas mukavuusalueen ulkopuolelle ei tarvinnut astua, koska Canthia ja Blomqvistia oli jo jonkun aikaa ollut tarkoitus lukea.  Canthin muista teoksista olen pitänyt, mutta tämä kyseinen Rouva Bovaryn kaukainen pikkuserkku ei tällä kertaa natsannut.  Myrskyluotoon pettyminenkään ei lannistanut, koska tv-sarjan haluan vielä katsoa joku päivä.

Salakari (1887) - Minna Canth 
Tie Myrskyluodolle (1974) - Anni Blomqvist
Luoto meressä (1975) - Anni Blomqvist
Maija (1975) - Anni Blomqvist
Meren voimia vastaan (1976) - Anni Blomqvist
Hyvästi Myrskyluoto (1976) - Anni Blomqvist

Uudet lukuhaasteet

Annamin Vive la France! -haasteessa (jonka vinkkilistaan annoin itsekin muutamia ehdotuksia) luetaan ranskalaista kirjallisuutta suorittamalla raitoja Ranskan lipusta.  Pääasiassa olen pitänyt ranskalaisten teoksista, mutta lähinnä klassikoita ahmineena aion tutustuttaa itseni myös vähän uudempaan kirjallisuuteen.  Haluan myös kokeilla josko pääsisin pitkästä aikaa eteenpäin Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan kanssa.  Ehkä jopa eksyn haasteen tiimoilta vahingossa Pariisin ulkopuolelle.  Tai ainahan sitä voi toivoa.

Aikataulu:  3.11.2013 - 1.10.2014

Suketuksen Ihminen sodassa -haaste (jossa voi saada hauskasti erilaisia sotilasarvoja) kannustaa lukemaan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.  Tämä koskee myös minua, koska vaikka olen kiinnostunut esim. holokaustista ja ylipäätään toisen maailmansodan kokeneiden tarinoista, kiinnostukseni sotakirjallisuuteen on kuitenkin aika kapea-alaista.  Mainiot kirjalistaukset sekä postauksessa että kommenteissa helpottavat valintaa, koska osa on joskus jo ollut lukulistaharkinnassa.  En aseta itselleni mitään tavoitteita ettei menisi liian vaikeaksi, mutta olisi tietysti kiva jos ehtisin tutustua kaikkiin kategorioihin.

Aikataulu:  24.11.2013 - 30.11.2014

Punaisten kirjainten arvoitus (Sherlock Holmes #1) - Arthur Conan Doyle (1887)

A Study in Scarlet
162 s.

There was only one student in the room, who was bending over a distant table absorbed in his work.  At the sound of our steps he glanced round and sprang to his feet with a cry of pleasure.  "I've found it!  I've found it," he shouted to my companion, running towards us with a test tube in his hand.  "I have found a re-agent which is precipitated by haemoglobin, and by nothing else."  Had he discovered a gold mine, greater delight could not have shone upon his features.

    "Dr. Watson, Mr. Sherlock Holmes," said Stamford, introducing us.

    "How are you?"  he said cordially, gripping my hand with a strength for which I should hardly have given him credit.  "You have been in Afghanistan, I perceive."

    "How on earth did you know that?"  I asked in astonishment.

    "Never mind," said he, chuckling to himself.

Sherlock Holmes, yksi tunnetuimmista kirjallisuuden hahmoista, on niin ikoninen, että muutkin kuin lukutoukat todennäköisesti hänet tunnistavat.  Itselläni ovat nämä kirjat jääneet vähän pimentoon, mutta nyt uteliaisuus kasvoi sen verran suureksi etten voinut enää odottaa.  Baskervillen koira (1902) oli tähän mennessä ainoa lukemani tarina, mutta siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, enkä muista edes sen perusjuonta kunnolla.  Tarinoita tuskin tarvitsee lukea järjestyksessä, mutta itse olen niin neuroottinen näiden asioiden suhteen, että pakko noudattaa julkaisujärjestystä.  Matka viktoriaanisen Lontoon arvoituksiin alkakoon siis tästä!

Romaanin alussa Watson on juuri palannut Afganistanin sotatantereelta, ja asuttuaan vähän aikaa hotellissa törsäten liikaa rahaa, etsii nyt halvempaa asuntoa.  Törmätessään vanhaan tuttuun, Stamfordiin, Watson saa tältä vinkin asuintoveria hakevasta miehestä.  Mies on tietenkin Sherlock Holmes, ja valitsemani lainaus on juuri tuosta Holmesin ja Watsonin ensikohtaamisesta.  Pian uudet kämppikset saavatkin jännitystä elämäänsä (juuri sopivasti, onhan Holmes juuri valittanut kunnon rikosten puutetta), kun autiotalosta löydetään ruumis.  Seinissä ja lattialla on veritahroja, mutta ruumiissa ei ole ulkoisia väkivallan merkkejä.  Mysteeristä tulee vielä aavemaisempi, kun poliisit huomaavat seinässä verellä riipustettuja kirjaimia.

Holmes on äärettömän mielenkiintoinen henkilö, josta tuli kertaheitolla melkeinpä yksi kirjallisuushistorian suosikeistani.  Tämä on sarkastinen, tiedonjanoinen ja suhtautuu antaumuksella kokeisiinsa.  Holmes ylipäätään keskittyy mielellään omiin juttuihinsa antamatta kenenkään odotusten häiritä, eikä koe tarpeelliseksi jakaa itsestään ihan kaikkea.  Arvoituksellisuus tietysti kiusaa Watsonia, varsinkin kun Watsonin sosiaaliset suhteet ovat jostain syystä täydellisen olemattomat.  Jotain tekemistähän siis täytyy keksiä, vaikka sitä Holmesin tekemisten pohtimista.

Holmesin hämmästyttävän tarkkoihin havaintokykyihin Watson suhtautuu aluksi epäuskoisesti, mutta nöyrtyy lopulta tämän nerouden edessä.  Holmes tietää itsekin olevansa erinomainen etsivä, ja myös sanoo sen häpeilemättä ääneen.  Scotland Yardin poliisithan ovat vain pelkkiä tumpeloita.  Eikä tämä lausunto vaikuta ollenkaan ylimieliseltä, koska lukija tietää jo siinä vaiheessa Holmesin olevan ylivertainen rikosten ratkaisija.  Watson voi helposti tuntua tarinan kannalta turhakkeelta, mutta itse pidin tästä nimenomaan (välillä täysin pihalla olevana) kertojana, enkä niinkään varsinaisena henkilönä.  Toivottavasti Watsonista ei myöhemmin tule pelkkää Holmesin egon nostattajaa, mutta olen toisaalta silti tyytyväinen vaikka jäisimme Holmesin kanssa kaksin.

Doylen kerrontatyyli ei ole mitenkään poikkeava, mutta en sitä kaipaakaan kun rikos on pääosassa.  Lontoo-kuvaukset ovat erittäin vähäisiä, mutta silti koin olevani paikan päällä tallustelemassa kaupungin katuja.  Kaipa sekin jo kertoo jotain kirjailijan taidoista, vaikka tunnelmaan pääsemisessä auttoikin painokseni kuvitus, johon oli valittu sekä 1800-luvun valokuvia että piirroksia demonstroimaan tapahtumapaikkoja, kirjan tapahtumia ja erityisiä viktoriaanisen aikakauden esineitä tai asioita.

Murha osoittaa todeksi Holmesin teorian siitä, miten oudolta ja monimutkaiselta vaikuttava rikos onkin todellisuudessa yksinkertainen ja toisinpäin.  Sanomalehdet sotkevat autiotalomurhaan ties mitä salaliittoteorioita sosialismista ulkomaisiin poliittisiin pakolaisiin, mutta todellinen motiivi onkin se sama tuhanteen kertaan nähty.  Ratkaisuun pääseminen on kuitenkin niin viihdyttävää, ettei yksinkertaisuus tunnu ollenkaan antikliimaksilta, ja oikeastaan rikollinen herättääkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.

Romaanin rakenne oli toisaalta iso pettymys.  Ensimmäinen osa oli vielä antoisa, mutta toisen osan takaumajakso kestää peräti viisi kappaletta, ja pysäyttää juonenkuljetuksen lähes kokonaan.  Jaksosta selviää kyllä rikokseen liittyvien henkilöiden taustat ja linkittyminen murhan tapahtumiin, mutta nämä olisi voinut takuulla kertoa lyhyemminkin.  Tällaisenaan takauma vaikuttaa lähinnä novellilta romaanin sisällä, ja tyylikin on kaiken lisäksi ihan erilainen.  Takauman jälkeisetkin kappaleet ovat hivenen pitkäveteisiä, koska tapauksen pääpiirteet kuullaan peräti kahteen kertaan, vaikkakin erilaisesta näkökulmasta.  Totta kai haluan tietää mitä on tapahtunut ja miten rikoksen ratkaisija on päätynyt lopputulokseen, mutta vähän rajaa sen jaarittelun kanssa.  Ehkä novelleissa rytmitys on parempi, kun pienemmän merkkimäärän puitteissa pitää pysyä tiukasti asiassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin viihdyttävä Holmesin maailmaan tutustuttava murhamysteeri.  Nyt ainakin tuntuu siltä, että olivat loput sitten kuinka huonoja tahansa, niin kyllähän ne on pakko lukea!

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Jevgeni Onegin - Aleksandr Puškin (1833)

Evgeniy Onegin
384 s.

Ei, tunteen palo sammui varhain
ja viehättävyys humun sen,
myös kaunotarten seura parhain
on hälle vastenmielinen.
Niin, niinpä mieli hältä muuttui
ja virvoituksen lähde puuttui:
kun tullut oli tunteen syys,
niin inhoitti myös ystävyys,
ja tuskin samppanjakaan jäinen
sai monta sanaa sinkoomaan,
kun päätä särki aina vaan.
Kun enää myöskään hurjapäinen
ei ollut eikä riitaunut,
jäi vaarat, kaksintaistelut.

Jevgeni Onegin kuljeskeli nuorempana tanssiaisista toisiin ja hurmasi naisia kannoillaan.  Nyt Jevgeni on kyllästynyt elämään, on välinpitämätön naisten suhteen ja elää yksinkertaisen rauhallista elämää tiluksillaan poissa kaupungin humusta.  Kiinnostuksen puute tai tietämättömyys suurien tunteiden vaikutuksesta ihmiseen saa traagisia sävyjä Jevgenin tehdessä kevyellä mielellä virhearvion, ja seuraukset ajavat tämän syvälle murheen sekä syyllisyyden alhoon.  Myöhemmin maailmaa kierreltyään tulee vielä yksi osuma sydämeen karman lain mukaisesti.

Puškinin tunnetuin teos on niin sanottu runoromaani, jossa kerrotaan romaanin tapaan jatkuvaa tarinaa, mutta runomuodossa.  Muotoa tuntemattomana vierastin luonnollisesti sitä aluksi, mutta loppujen lopuksi lähestymistapa oli ihan ok.  Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että huolimatta ajoittaisista ihan näteistä luontokuvauksista, en päässyt oikein henkilöihin sisälle.  Jevgeni on kiehtova hahmo kaikessa kyynisyydessään, mutta tämä jää muiden tavoin hyvin pinnalliseksi, melkeinpä vain heijastukseksi.  Tatjanakin vaikuttaa lähinnä idealistiselta uhrautuvan naisen kuvalta, joka jouduttuaan pettymään päättää vain tyytyä sellaiseen elämään, johon ei tunne intohimoa vaan jonka tuntee olevan oikein.  Säkeet eivät anna kovin hyvin tilaa tarinaan tai henkilöihin paneutumiselle, johon romaani olisi antanut keinoja ihan toisella tavalla.

Kirjoittamisen ja erityisesti lukemisen rooli ilahdutti tällaista itseni kaltaista kirjahiirtä.  Antoisinta kuitenkin oli Puškinin tyylikeino rikkoa muuri kirjailijan ja lukijan välillä viittaamalla useasti itseensä.  Lukijaa ei ainoastaan puhutella, vaan tämän huomio vedetään kirjailijan omiin ajatuksiin maailmasta,  tämän tunteista sekä muun muassa tämän käsityksiin naisista (tai pikemminkin näiden jaloista).  Puškin vihjailee elämänvaiheistaan ja työstään siihen malliin, että itse tarina on jäädä sen jalkoihin.  Pääosin ratkaisu kuitenkin toimii, koska se tuo teokseen syvyyttä ja elämäkerrallisen tason, joka inspiroi ottamaan lisäselkoa Puškinin elämästä.

Suomentaja Lauri Kemiläinen tuo esipuheessaan esille Puškinin elämän yhtymäkohdat tarinaan, ja valitettavasti tämän elämä päättyi yhtä traagisesti kuin erään romaanissa esiintyvän henkilön.  Kemiläinen myös sanoo, että "[m]itä Pietari Suuri on historiassa, sitä Puškin on kirjallisuudessa".  Tätä en pysty sen enempää kommentoimaan ohuen venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni vuoksi, mutta ehkä tässä vaiheessa olikin hyvä tutustua tähän "kansalliskirjallisuuden luoja[an]", koska myöhemmin voin sitten tehdä huomioita miten Puškin on vaikuttanut esimerkiksi Gogoliin ja Dostojevskiin (toivottavasti teemoja ainakin syvennetään vähän enemmän).

Goodreadsin venäläisten kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten tunnettu teos on heidän kulttuurissaan.  Tässä vaiheessa Jevgeni Onegin tuntui vähän liian kevyeltä omaan makuuni, lähinnä johdatukselta 1800-luvun Venäjän sivistyneistöön ja lähtölaukaukselta sen kirjalliseen kulttuuriin.  Nätti ja ajatuksia herättävä teos, mutta ei mullistanut minun maailmaani.

* * *

Suomentaja:  Lauri Kemiläinen
Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Venäjä), Venäjää valloittamaan ja 1800-luvun kirjat

Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd (2008)

Poe: A Life Cut Short
170 s.

Poe pystyi  elämään vain tulessa kuin salamanteri.  Mutta hän sytytti tulen itse.  Hän kompasteli yhdestä kiihkeästä purkauksesta toiseen.  Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista itsetuntemusta, mutta hän luotti kiihkeiden sanojen mahtiin identiteetin luojana.  Joskus hän raateli itseään, rypi surkeudessa ja karkotti muut luotaan vaikka tajusikin tekevänsä väärin.  Hän liikkui katastrofista suvantoon ja taas takaisin.  Hänen koko elämänsä oli joukko erehdyksiä ja takaiskuja, toteutumattomia toiveita ja kariutuneita pyrkimyksiä.  Hän eli kuin olisi ollut yksin maailmassa - siinä on syy hänen kritiikkinsä sapekkuuteen.  Hän veti huomion yksinäisyyteensä vaikka valittikin siitä kirjeissään.  Hänen työnsä keskiössä oli viha maailmaa kohtaan.  Hänen sydämensä oli aina murtumaisillaan.

Edgar Allan Poen tarinoissa ja runoissa on kauhu- ja gotiikkakuvaston lisäksi haikeaa ja surumielistä kauneutta.  Rakkaus yhdistetään usein kuolemaan.  On helppo uskoa, että Poen elämä toimi tämän nerouden polttoaineena.  Kenties tämä halusi purkaa ahdistustaan paperille, kun yksi toisensa jälkeen rakkaat ihmiset kuolivat, alkaen vain 24-vuotiaana keuhkotautiin menehtyneestä äidistä.

Vanhemmistaan Poe ei välttämättä muistanut ihan kaikkea, koska oli niin nuori, mutta kodin köyhyydestä johtunut ahdistunut ja pelokas ilmapiiri varmasti vaikutti jollain tavalla poikaan.  Isän kohtalossa on aavemainen kaiku Poen omaan elämään:  viina maistui, ja lopullinen kohtalo oli salaperäinen.  Isä katosi jälkiä jättämättä, poika löydettiin vuosikymmeniä myöhemmin kapakasta henkihieverissä.  Vain muutamia päiviä aiemmin Poe oli vaikuttanut normaalilta, mutta näiden kahden päivän välisestä ajasta ei tiedetä mikä ajoi miehen sellaiseen tilaan (kuolinsyytäkään ei tiedetä varmasti).

Frances 'Fanny' Allan ja John Allan ottivat Edgarin kasvattilapsekseen tämän ja tämän sisarusten jäädessä orvoiksi.  Poe vaikutti olleen suosittu pikkumies, joka oli sydämellinen, eloisa ja nokkela, ja viihdytti naisvieraita muun muassa tanssimalla pöydillä.  Varhaisen elämän vastoinkäymiset kuitenkin jäivät taustalle kummittelemaan:  "Poe kuitenkin ymmärsi varmasti, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänelle sukua vaan elättivät häntä vain hyväsydämisyyttään ja ystävällisyyttään, ja se ruokki hänessä epävarmuutta tai puolustelevaa asennetta.  Se teki hänestä pelokkaan.  Kerrotaan, että kun Poe meni lapsena hautojen ympäröimän hirsimökin ohi, hän huusi:  'Ne lähtevät perään ja kiskovat minut alas!'"

Poen luonteesta on paljon ristiriitaisia aikalaisten kirjoituksia, mutta Ackroyd luovii sujuvasti näiden välillä korjaten myös väärinkäsityksiä.  Poe oli epävarma, ujo, ylpeä, surumielinen, rypi itsesäälissä, korosti jatkuvasti orpouttaan, haki naisten myötätuntoa, ei kuunnellut neuvoja eikä oppinut virheistään, oli ihmissuhteissaan laskelmoiva, tarkkaili itseään ja muita, vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa velkojia ja epäonnistumisia pakoon, eli jatkuvassa köyhyydessä ensin yksin ja sitten vaimonsa Virginian ja anoppinsa Maria Clemmin kanssa.  Tämä piti kuitenkin myös keppostelusta ja ystäviensä pelottelusta (vaikka loukkaantui kujeilun kohdistamisesta itseensä) ja osasi olla myös kohtelias, ahkera ja luotettava (usein unohdettavat piirteet, kun keskitytään vain Poen elämän synkkyyteen ja korostetaan voimakkaasti tämän pohjimmaista alakuloisuutta).  Poen huono tuuri tämän rakkaudenkohteissa on aika tunnettua, sillä tämä pelkäsi erittäin paljon hylkäämistä, mutta äidistä alkaen useat hauraat naiset poistuivat Poen elämästä kuoleman kautta.

Poikavuosien reippaus ja terveys katosivat opiskeluaikoina, jolloin Poe aloitti jatkuvan juomisen.  Ackroyd kuitenkin huomauttaa, että Poe ei ollut alkoholisti.  Tämä pystyi olemaan pitkiäkin aikoja juomatta, mutta usein juomisen alettua tämä ei pystynyt enää hillitsemään itseään.  Alkoholi oli selvästi keino unohtaa köyhyys ja epäonnistumisen tunteet, mutta valitettavasti Poe oli melko aggressiivinen juovuksissa.  Sairausjaksot olivat lähinnä syyllisyyttä ja omantunnon tuskia tehdyistä ryyppyreissuista, ja alkoholi usein pilasi myös työsuhteet.  Poen tyytymättömyys itseensä heijastui osittain muihin, esimerkiksi hyvin kärkevien ja hyökkäävien kirja-arvioiden muodossa.  Tässäkään asiassa Poe ei kuitenkaan kestänyt kun kritiikki kohdistui takaisinpäin, ja ehkä juuri tästä syystä Poella oli harvoja ystäviä.

Entä sitten Poe kirjoittajana?  Olisin mielelläni kuullut lisää Poen työskentelytavoista ja ajatuksista kirjoittamisesta, sekä lisätietoa tämän vaikutuksesta kirjallisuuteen (eikä taas sitä iänikuista toteamusta tämän vaikutuksesta science fictioniin, etsivätarinoihin ja symbolismiin).  Ackroyd kuitenkin onnistui myös yllättämään, sillä en ollut ennen tiennyt Poen aloittaneen satiirien kirjoittajana tai joidenkin novellien olevan nimenomaan ajan ilmiöiden pilkkausta tai lukijoiden kustannuksella kujeilua (The Balloon-Hoax).  Poe oli myös hyvin huolellinen ja harkitseva kirjoittaja, vaikka novellit välillä lähenevät melkein psykoottisuutta.  Kilpailijoihin Poella oli ylenkatseellinen asenne, eikä tämä kestänyt kenenkään tarpeetonta ylistämistä.

Ackroyd käsittelee aika lyhyesti ja ytimekkäästi Poen tuotantoa, mutta tuo hyvin ilmi sen, miten Poen tarkoitus oli saada lukijassa aikaan mahdollisimman voimakas reaktio esimerkiksi avoimilla ja oudoilla lopuilla.  Pelottavuus ei ehkä ollut kuitenkaan yksistään se ydinajatus, ja sen huomaa jo siitä miten moneen kirjallisuudenlajiin esimerkiksi novellit ovat vaikuttaneet.  Charles Baudelaire oli yksi Poen suurista ihailijoista, ja ylipäätään Ranska sekä Eurooppa arvostivat tätä eniten varsinkin tämän kuoleman jälkeen.  Amerikassakin Poeta ylistettiin jo tämän elinaikana, mutta 20 vuoden aikana tämä silti tienasi kirjoituksillaan arviolta vain 300 dollaria, sillä tämän työllä ei ollut kysyntää markkinoilla.

Epäonnea oli siis runsaasti sekä yksityisen että ammatillisen elämän puolella, joka heijastui väistämättä Poen uskomattoman hienoihin töihin.  Elämäkerran lukeminen oli ajoittain jopa ahdistavaa, mutta oli silti hienoa vihdoin kurkistaa vähän syvemmin yhden lempikirjailijani elämään.  Pidän enemmän yksityiskohtaisista elämäkerroista, mutta kirja kuitenkin täyttää tehtävänsä osana Ackroydin Brief Lives -sarjaa, ja tästä on hyvä jatkaa etsimään lisätietoja.

* * *

Suomentaja:  Helene Bützow
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Ragnarök: jumalten tuho - A. S. Byatt (2011)

Ragnarök: The End of the Gods
177 s.

Most dreams, the thin child knew, are wispy and thin, can be torn away by a determined sleeper, can be reduced to a peepshow or puzzle in which the dreamer is a looker-on, not threatened.  But there are gripping dreams of real terror, more real than the world the dreamer wakes to, thick, suffocating, full of hurt and hurt to come, in which the dreamer is the victim of ineluctable harm.
      She had dreams of that kind in this wartime.  They were sometimes foolish.  She dreamed again and again that 'the Germans' were secreted under her metal bedstead, sawing steadily through the legs, so they could grasp her and carry her off.  She knew they were there, even when she woke and knew it was absurd.  Bus stops and cafés had posters of grey helmets crouched under benches and tea-tables, listening in, waiting to punce.  If they came, the world would end, but she did not, waking, imagine them coming.

Tyttö asuu perheineen Englannin maaseudulla, jonne heidät on evakuoitu kaupungista.  Maailma on sodassa ja isää odotetaan kotiin taisteluista.  Rauhan ajan tyttö muistaa vain hämärästi, nyt arki on vain ruoan säännöstelyä ja ilmapommituksia.  Maaseutu kuitenkin vaikuttaa melkeinpä paratiisilta, jossa luonto kukoistaa ja ilma on puhdasta.  Sota-aika ei tunnu kaaokselta, vaikka se arkea muuttaakin.  Asgard and the Gods -kirjassa, jota tyttö lukee ahkerasti muiden tarinoiden ohella, on kuitenkin asiat toisin.  Loppu on lähellä, Ragnarök on laitettu käyntiin.

Suuri rakkauteni mytologioihin ja uteliaisuus Byattin tuotantoon sai tarttumaan tämän uusimpaan.  Pohjoismaisessa mytologiassa maailma syntyy kuolleen jättiläisen ruumiista, ja hiljalleen erilaiset olennot täyttävät maan.  Kaaos kuitenkin tulee väistämättä, koska se on maailman kohtalo.  Lopulta suuressa taistelussa jumalat tuhoavat toisensa, ja jäljelle jää vain vesi ja pimeys.  Byatt käsittelee jumalten viimeisiä hetkiä rehevästi, mutta kuitenkin runollisesti.  Proosa on kuin musiikkia, ja sitä oli pakko välillä lukea ääneen.  Lauseet onnistuvat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan, ja ne saavat rakastumaan myyttien maagiseen universumiin.

On kuitenkin hyvä muistaa, että mytologioiden kerrontatapa ja tapahtumat vaihtelevat kun kertoja vaihtuu.  Byattin tulkitsemana mytologinen maailma on täynnä elämää, intohimoa ja odottamatonta huumoria.  Ihmisten jääminen sivuosaan ei häiritse, koska lopun saavat jumalat aikaan.  Jumalat ovat yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin, mutta silti selvästi jumalia:  salaperäisiä, ristiriitaisia, omituisia, etäisiä.  Thorilla on vihanhallintaongelmia (kopauttelee ihmisiä vasaralla vähäisemmästäkin syystä ja potkaisee kääpiön tuleen), muodonmuuttaja Loki sekoilee muuten vain jne.  Loppu lähestyy, koska muun muassa luontoa tuhoamalla tehdään susista ja käärmeistä entistä vihaisempia ja vaarallisempia, ja koska jumalat eivät tiedä miten muuttaa jo kirjoitettua tarinaa.  "They know how to die gallantly but not how to make a better world."

Luonnon kuvaus on sekä jumalten maailmassa että maaseudulla rikasta.  Luettelomaisetkin kohdat erilaisista kasveista ja eläimistä on rytmitetty mukavasti.  Uskontoa käsitellään, kun tyttö joutuu väistämättä kohtaamaan mytologioiden pakanallisuuden lisäksi kristinuskon.  Pohjoismaisessa mytologiassahan tulee Ragnarökin jälkeen aika, jolloin kaikki herää jälleen henkiin, ja ihmisistä on jäänyt jäljelle vain kaksi.  Kristinuskon vaikutus näkyy selvästi, eikä tyttö hyväksy ollenkaan tätä osiota.  Tälle molemmat ovat tarinoita, mutta lopullinen tuhoutuminen on ylösnousemuksen lupauksia kiinnostavampaa.

Ragnarökin maailma lomittuu sellaisenaan sota-ajan lisäksi myös meidän nykyaikaamme, mutta henkiin herääminenkin ujuttautuu lopussa tytön maailmaan, halusipa tämä sitä tai ei.  Tytön maailmassa on taas järjestys, kuten Odinin aikana.  Jumalten tuhosta jää lohduton olo, mutta mytologioiden metamorfoosinen luonne takaa sen, että jumalten maailmaan voi palata yhä uudestaan mitä erilaisemmin kerrotuissa muodoissa.  Henkilöiden motiivit ja tapahtumien loput voivat olla epätyydyttäviä tai järjettömiä, mutta niin on välillä todellinen maailmakin.  Siksi myytit ovat myyttejä, ja sadut satuja.

* * * *

Peer Gynt - Henrik Ibsen (1866)

128 s.

Dovren-ukko
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
Peer Gynt
Pysy irti!  En narriksi teille mä heity!
Dovren-ukko
Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.
Peer Gynt
Tehdä ihminen elukaksi!
Dovren-ukko
Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.

Näytelmän muotoon kirjoitettu eeppinen runo tai eeppisen runon muotoon kirjoitettu näytelmä.  En ole (vielä) lukenut yhtään jättimäistä runoelmaa, mutta yhteys on aika selvä.  Päähenkilö Peer on itsekeskeinen hulivili, joka seikkailee ympäri maapalloa ja yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni egoismistaan.  Matkalla tavataan niin peikkoja ja noitia kuin varakkaita herroja ja kauniita neitosiakin.

Asiaa tutkittuani Ibsen ilmeisesti haluaa satirisoida Peerin kautta Norjan ahdasmielistä yhteiskuntaa, mutta koska en tunne yhtään Norjan historiaa, kaikki suuret sekä pienet nyanssit jäivät täysin pimentoon.  En vaikuttunut aikoinaan täysin Nukkekodistakaan, ja nyt sitten tämä.  Tosin en pane hirveästi painoarvoa sille, etten ymmärrä jotain, koska se ei ole kirjoittajan vaan lukijan sivistymättömyyden vika.  Tässä häiritsi lähinnä sekavuus, fragmentaarisuus ja kohtausten jatkuva vaihtuminen.  Sääliksi käy sitä, joka yrittää tämän lavastaa näyttämölle, sillä kohtausten suuren lukumäärän lisäksi ne taitavat olla työläitä rakentaa tapahtumapaikkojen vaihdellessa Marokon autiomaasta peikkokuninkaan hoviin.

Tässä sitä taas nähtiin, miten hankalia näytelmät ovat kun niitä lukee katsomisen sijaan.  Tulee väistämättä sellainen olo, että saako tästä nyt kaikkea irti, tai teenkö tälle oikeutta kun luen tämän kirjallisena.  Toisaalta, eikö parhaimmista näytelmistä voi nauttia myös kirjallisessa muodossa?  Niin minulle ainakin kävi Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kanssa.  Ibseniltä kiinnostaisi vielä Hedda Gabler, mutta saa nähdä koska saan aikaiseksi tarttua siihen kun tämäkin oli melkoista pakkopullaa.  Itse vielä valitsin, hah.

* *

Suomentaja:  Otto Manninen
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.

Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen