Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä: Anna Liisa (1895)

117 s.

JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.—Ei missään suhteessa, niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän—paljon, paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään. Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita—

ANNA LIISA. Ei—ei! Johannes, lopeta jo.

JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja siveellisesti—

ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.

JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.

ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi—huonompi, päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin liian paljon hyvää.

Innostuin juhlapäivän kunniaksi lukemaan vihdoinkin Minna Canthin viimeisen näytelmän, joka alkujaan kiinnosti tämän tuotannosta eniten.  Näin aikoinaan yläasteen äidinkielen tunnilla näytelmän tv-draaman muodossa, josta erityisesti Anna-Leena Härkösen tulkitsema päähenkilö jäi mieleen.  Nyt oli siis vuoro kirjalliselle muodolle ja juhlistaa samalla Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.  Tuijata-blogista voi kurkata muut päivään osallistujat, joista suurin osa on myös ajastanut postauksensa tälle aamulle.

Anna Liisa ja Johannes valmistautuvat menemään naimisiin, mutta Anna Liisalla on salaisuus.  Sellainen salaisuus, joka tahraisi hyvämaineisen tytön lisäksi myös tämän perheen kunnian.  Asiat mutkistuvat, kun talon entinen renki Mikko saapuu hakemaan morsiantaan - Anna Liisaa.  Enempää en halua juonesta paljastaa, vaikka useat sen jo tietävät.  Itse en esimerkiksi muistanut miten tarina päättyi.

Anna Liisan voisi helposti tulkita taas vain yhtenä alistettuna naisena, joka rypee kohtalossaan ja alistuu muiden tahtoon.  Viejinä ovat vuorotellen niin miehet kuin oma perhekin.  Viimeistään lopussa kuitenkin ymmärtää miten suurta taakkaa noin nuori tyttö on joutunut kantamaan, ja miten valtavan painava se on hänen harteillaan ollut.  Möykky rinnassa on ollut neljän vuoden ajan, ja vaikka sen on voinut ehkä hetkellisesti unohtaa, se ei ole kuitenkaan mihinkään hävinnyt.  Muiden ohimennen sanotut lauseet voivat toisinaan muistuttaa tapahtuneesta.  Tällaisen tunteen kantamiseen tarvitaan jo äärimmäistä voimakkuutta.  Tästä kuitenkin päästään siihen, miten Anna Liisa lopulta tulee lopulliseen päätökseensä.  Melkoisen ylipaatoksellinen loppukohtaus ja ehkä jopa hieman epäuskottavan äkkinäinen.  Toisinaan vuorosanatkin vaikuttavat toisteiselta jahkailulta.

Näytelmä kuitenkin ansaitsee kiitosta ja arvostusta siitä, miten se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin syyllisyyden lisäksi.  Miehet voivat tällaisissa tapauksissa halutessaan jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  He voivat seikkailla maailmalla ja olettaa jonkun aina heitä odottavan.  1800-luvun Suomi vaikuttaa äärettömän ankealta paikalta, jossa Jumalaa pelkäävät ihmiset ovat äkkiä tuomitsemassa ja surkuttelemassa.  Naiset ovat vastuussa lapsiin liittyvistä asioista, ja Anna Liisa saa tilanteessaan niskaansa ne kaikkein rankimmat syytökset.  Lopun koittaessa Anna Liisa ei kuitenkaan vapaudu taakastaan täysin sisäisestä vahvuudestaan huolimatta, sillä hyviäkin ihmisiä täytyy rangaista virheistään.  Koska Anna Liisa saakaan olla Anna Liisa?  Omanlaisensa persoona, vapaa muiden vaikutuksesta ja ohjailusta?

Entä voisiko yli 100-vuotiaasta näytelmästä poimia jotain 2000-luvullekin ajankohtaista?

* * *

Spiritistinen istunto: ilveily yhdessä näytöksessä - Minna Canth (1894)

LIISA. Piri—Mitä sanoitte, ettei hän usko?
HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut?
LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?
HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.
LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?
HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.
LIISA. Ei tuo tok' liene totta. Ei ikinä.—Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan.
HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.
LIISA. Mikä hän on, sanoitte?
HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.

Alaotsikko kertoo enemmän näytelmän sävystä, joten spiritismistä kertova teos ei vaikuta yhtään oudolta realismia liputtaneen kirjailijan tuotannossa.  Canth tutustui 1890-luvulla spiritismiin, eikä ilmeisesti ottanut sitä todesta.  Canthin salongissa kyllä harjoitettiin spiritismiä, mutta istunnot olivat vain hauskaa seuraleikkiä.

Spiritistinen istunto on mielenkiintoinen aihe, mutta harvoin siitä saa oikeasti viihdyttävää kohtausta elokuvaan tai kirjaan.  Istunnon osallistujat ovat usein aika samantyyppisiä, esimerkiksi lehtori Virtala on tässä se kiintiöepäilijä, joka yleensä potkitaan pois istunnosta häiritsemästä henkien kanssa kommunikointia.  Virtala saa jäädä, mutta jatkaa epäilyjään ja haluaisi ottaa selkoa mitä huoneessa todella tapahtuu.

Kohtaus kehittyy Helmin ja Rennen rakkauden ympärille.  Rouva Tallqvist, Helmin täti, on höyrähtänyt henkimaailman juttuihin ja antaa henkien ohjailla myös läheisten elämää.  Jos henget haluavat Helmin ja meedio Orellin menevän kihloihin, niin näin sen pitää myös mennä.  Neiti Törne taas ei halua kuulla hengiltä mitään epämiellyttävää, vaan ainoastaan sellaisia asioita, joita tämä itse toivoo tulevaisuudeltaan.  Henkiä epäillään pahansuoviksi, kun ne eivät kerro "totuutta".  Herra Orell vaikuttaa teatraaliselta, niin kuin yleensä istuntojen meediot, mutta tämä jää silti mysteerihahmoksi, koska missään vaiheessa ei kerrota miten Orell saa henkien koputukset aikaan.  Miksi tämä ei myöskään reagoi mitenkään siihen, että Renne koputtelee uunin luona?  Orellinhan on pakko tietää koputusten olevan huijausta.  Rouva Tallqvistinkaan käytös ei ole uskottavaa, koska tämä muuttaa lopussa aivan liian nopeasti mielensä.

Tämä on ensimmäinen näytelmä Canthilta, johon tartuin kevyen lukemisen toivossa, mutta eipä ihan täyttänyt odotuksiani.  Spiritistinen istunto ei ole yhtä tunnettu kuin muut Canthin näytelmät, eikä se ole mikään yllätys.  Nimensä mukaisesti näytelmässä on vain yksi näytös, ja lukemisessa meni vain muutama minuutti.  Tiedä sitten minkä pituinen tämä lavalla on, mutta aiheen käsittely jäi vähän pinnalliseksi.  Olisin kaivannut myös hieman enemmän pureutumista siihen, miten tällaisiin uusiin suuntauksiin suhtauduttiin Suomessa.  Liisa-palvelijan muodossa sitä vähän käsitelläänkin, mutta pidemmässä näytelmässä sitä oltaisiin voitu käsitellä laajemminkin.  Hetkittäin ihan hauska näytelmä, mutta kaiken kaikkiaan aika yhdentekevä.

* *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Salakari - Minna Canth (1887)

123 s.

Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään. Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Luin tämän jo viime kuun puolella, mutta sen jälkeen olen pitäytynyt nenä kiinni tenttikirjoissa, joten inspiraatiota blogille ei ole löytynyt.  Taitaa siis tässäkin blogimaailman kolkassa olla vähän hiljaisempaa ja/tai harvasanaisempaa näin keväällä, kun pitää saada hommat tehtyä erilaisia vapaa-ajan rientoja unohtamatta.  Mutta, asiaan.

Luin jokin aika sitten Rouva Bovaryn (1856) (jonka voisin jossain vaiheessa lukea uudestaankin, sen verran se on taas alkanut vetää puoleensa) ja Canthin romaani aviorikoksesta muistuttaa sitä hyvin paljon.  Totta kai voisi sanoa, että melkein jokainen samanlaisella asetelmalla varustettu teemaa käsittelevä romaani muistuttaa sitä, mutta satuin nyt vain jostain syystä saamaan tämän kohdalla paljon mielleyhtymiä Flaubertin tarinaan.  Satuin vilkaisemaan Hikipedian sivua Minna Canthista tässä yhtenä päivänä, ja siellä eräs kohta sai osuvuudellaan minut tirskahtamaan:  "Canth tuijotuskilpailussa Juhani Ahon kanssa. Häviäjä joutuu kirjoittamaan tylsän suomalaisen muunnelman Rouva Bovarysta".

Alkuasetelmassa päästään katselemaan kahden pääosin erilaisen ihmisen avioelämää.  Alma on hellä äiti, joka on taipuvainen haaveiluun.  John on aika lailla realisti, jota ei rauhallinen perhe-elämä ilmeisesti tyydytä samalla tavalla kuin vaimoaan.  Kuvioihin tulee aika pian hilpeä maisteri Nymark, joka jakelee huomiotaan kauniille Almalle täysin rinnoin.  Nämä kaksi viettävät yhä enemmän aikaa yhdessä, ja Nymark on yllättävän rohkea piirittäessään toisen miehen vaimoa aivan tämän silmien alla.

Alma ei päässyt lähellekään samaa ärsyttävyyden astetta kuin Emma, mutta en myöskään kokenut tätä mitenkään miellyttäväksi henkilöksi.  En ymmärtänyt lainkaan, miten Johnin käytös oikeutti tuollaiseen lapselliseen kiukutteluun.  Ensin Alma kuvittelee Johnin nuoremman naikkosen kainalossa, sitten valittaa Johnin tekevän liikaa työtä, mutta Johnin yrittäessä lähestyä Almaa tämä sysää miehensä syrjään.  En myöskään kokenut Johnin kiusoittelua vähättelynä, vaan pelkästään viattomana kiusoitteluna.

Ehkä osa ongelmaa oli tarinan liian kevyt ote.  En oikein päässyt kummankaan henkilön sisälle, ja tuntui ettei Canth osannut kuvata tarpeeksi hyvin näiden motiiveja ja sisäistä maailmaa.  Olisiko jälkimaku ollut näin laimea, jos Rouva Bovary ei olisi ollut tuttu?  Vaikea sanoa, mutta tämä nyt joka tapauksessa jäi valitettavasti tähänastisista Canthin teoksista mitäänsanomattomimmaksi.  Loppuratkaisukin tuntui liioitellulta ja lievästi moraalisesti alleviivaavalta.

* *

Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Avioliittojuonia

Hanna - Minna Canth (1886)

145 s.

Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyrystä kanssa saliin tunkeutui.  Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi.  Vanhempien naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa.  Mutta nuorista oli uupumus kaukana.  Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartioivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen.

Canthiin tutustuminen jatkui tarinalla Hannasta, joka kokee sekä nuoruuden ilot että myllerrykset.  Tämä on hieman ujo ja epävarma mutta älykäs ja tiedonjanoinen, haluaa uskoa ihastuksistaan pelkkää hyvää, kaunista ja ylevää mutta on samalla tuomitseva.  Hanna uskaltaa myös haaveilla, mutta ei ole tarpeeksi vahva pitääkseen päänsä niiden toteuttamisessa, ja idealistisuuskin kostautuu elämän realiteettien ollessa hakusessa.  Perheen juoppo ja melko ankara isä uskoo aikakauden mukaisesti tyttären elämän suunnan olevan täysin vanhempien päätettävissä.  Äitiään Hanna pitää lähes pyhimyksenä, ja näkee äidin sitä paitsi vain jonkinlaisena ruumiillisuudesta vapaana äitihahmona, eikä tule ajatelleeksi tämänkin olevan oma persoonansa.

Yksi mielenkiintoisimmista puolista oli 1800-luvun nuorten elämän kuvailu, koska se ei ole tainnut olla minulle tähän mennessä kovinkaan tuttua.  Ilmeisesti tapahtumapaikkana oli kaupunki, tosin Helsingin kokoluokkaa se ei varmasti ollut, koska nuoret lähtivät innokkaana suuren kaupungin sykkeeseen.  Hannan ja tämän ystävien elämää kuvailtiin viehättävästi.  Nuorten sydänten pakahtumista kun ihastukset tulivat kuvioihin, reki- ja mäenlaskuretkiä, huoleton kesä maaseudulla soutaen ja metsässä vaeltaen, ystävysten yömyöhään kuiskuttelua sekä ihan sitä tavallista nuoren ihmisen innokkuuden valaisemaa arkea.

Tietysti kääntöpuolena Canth kuvaa myös sitä, miten pojat ovat poikia, mutta tyttöjen odotetaan käyttäytyvän hillitysti ja arvokkaasti.  Tällainen asenne ärsyttää myös nykyaikana äärettömän paljon.  1800-luvun suhtautuminen vanhoihin piikoihin esitellään myös.  Nämähän ovat katsokaas sellaisia naapuruston lasten välttämiä hupsuja tätejä, jotka pukeutuvat vanhanaikaisiin vaatteisiin ja nököttävät vain kotona ompelemassa poissa huvituksista.  Kas kun ei vielä kissalaumaa.  Olisin huvittunut, jollei olisi ollut jotenkin niin surullista ja ankeaa.

Jos tuntee yhtään realismia, voi päätellä mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät, mutta uskallan väittää että tämä on siitä huolimatta monelta osin paljon valoisampi teos kuin ensin lukemani Köyhää kansaa (1886).  Kirja on kaiken kaikkiaan koskettavaa idealistisen nuoruuden kuvausta.  Toisinaan Hanna oli vähän liiankin naiivi omaan makuuni, mutta säilyi kuitenkin siinä rajalla mielenkiintoisena ja siedettävänä henkilönä.  Avioliiton merkityksestäkin tämä tosiaan tarjoaa paljon pohdittavaa, vaikka en silti kuvailisi tätä varsinaisesti avioliittoromaaniksi.  Lopusta jäi vähän surumielinen olo, ja oikeastaan jäi pienoinen huoli Hannan pärjäämisestä. 

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Köyhää kansaa - Minna Canth (1886)

42 s.

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään.  Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa.  Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan.  Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli.  Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana.  - -  Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat.  Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan.  Olematon ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Muistan yläasteen äidinkielen tunnilla lukeneeni pätkän tästä novellista, ja vaikka siinä oli jotain kiehtovaa, monivuotinen ennakkoluuloinen asenteeni suomalaisia klassikoita kohtaan esti tutustumasta Canthiin lähemmin.  Kuitenkin F. E. Sillanpään ansiosta olen nyt karistanut pienen palan ennakkoluuloistani romukoppaan, ja tällä kertaa teki mieli lukea Canthia.

Novelli kertoo köyhästä Holpaisen perheestä, joiden elämä vaikuttaa lohduttomalta ilman minkäänlaista valopilkkua tai toivonkipinää.  Äiti Mari on hellä ja uhrautuvainen, joka tekee kaikkensa perheensä puolesta.  Kotityöt ja kyynelten tukahduttaminen vievät kuitenkin pidemmän päälle voimia.  Vanhin lapsi Hellu on puolisokea ja muutenkin sairas, mutta tätä ei voi viedä lääkäriin koska tämä on niin suuri apu sairaan Anni-vauvan hoidossa.  Marin aviomies on hillitty ja apaattinen, joka tuntuu olevan turtunut ikuiseen köyhyyteen ja työn etsintään.

Novellissa tulee vahvasti esille parempiosaisten ja köyhien yhteiskunnallinen kuilu.  Parhaiten tämä näkyy kohtauksessa, jossa Mari lähtee kaupungille etsimään töitä ja näkee siellä entisen työnantajansa nuoreksi naiseksi kasvaneen tyttären.  Vaikka tyttö oli ennen läheinen Marin kanssa, suhde taisi sittenkin olla vain  normaali palkollisen ja herrasväen tyttären välinen, koska enää hienostunut tyttö ei tunnista Maria.  Tässä tulee myös esille, miten tuon ajan Suomessa niin sanottu parempi väki puhui ruotsia.  Holpaisen mieskään ei voi vastata lääkärille, koska tämä kysyy ruotsiksi.

Perheen todellista ahdinkoa eivät omilta vaikeuksiltaan näe tai ymmärrä edes muut köyhät, ennen kuin on liian myöhäistä.  Hellusta sanotaan:  "hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen".  Tyytyväinen vai alistunut tilanteeseen?  Hellun viaton lapsuus taitaa olla jo pitkälti menetetty, ja aikuisten ahdistuneisuudenkin tämä jo aistii.  Tulevaisuus ei näytä valoisalta, varsinkin kun on aina perheitä, joilla on asiat huonommin ja jotka siis ovat ensisijaisia avun tarvitsijoita.  Vaikka kuinka ulkopuoliset haluaisivat auttaa, aina se ei ole mahdollista.  Jos antaa jauhopussin velaksi, kuinka monta kertaa tämä pitää toistaa ennen kuin itse tekee konkurssin?

Tarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta jotain tästä jäi nyt puuttumaan.  Lääkärin ja papin keskustelusta jäi vähän irrallinen olo, ihan kuin Canth olisi halunnut kaksi ylimääräistä henkilöä omien mielipiteidensä tai aikansa keskusteluaiheiden äänitorveksi.  Canth on kuitenkin sen verran kiinnostava kirjailija, että jatkan samantien Valitut teokset -kirjan muihin tarinoihin, ja ehkä myöhemmin näytelmiin.

* * *