Tolkien: Númenorin tuho (2023)

 

J. R. R. Tolkien, Brian Sibley (toim.): Númenorin tuho

Kuvitus Alan Lee
Suom. Jaakko Kankaanpää, Kersti Juva ja Panu Pekkanen
352 s.
2023, WSOY

 

Tämän syksyn odotetuin J.R.R. Tolkien -käännös on tarkistettu laitos vuoden 1973 Taru Sormusten herrasta -teoksesta. Raskaamman sarjan harrastuneisuutta edellyttää aivan uusi, tuoreeltaan suomennettu Númenorin tuho. Kirja on arkistosta toimitettu kokoelma atlantismaiseen Númenoriin liittyviä tarinoita, anekdootteja, kuningasluetteloita ja kirjailijan selityksiä.

Suurin osa materiaalista on entuudestaan tuttua Tolkienin Silmarillionista, Keskeneräisten tarujen kirjasta sekä TSH-teoksen liitteistä. Brian Sibleyn toimittama teos kokoaa nyt kaiken Númenoria koskevan tietämyksen yksiin kansiin. Kirjasta voi poimia aikajanan mukaan ryhmiteltyjä kuvauksia utooppisen merivaltakunnan historiasta.

Númenoria Tolkien alkoi hahmottelemaan jo vuonna 1936 vastatakseen C.S. Lewisin leikkisään haasteeseen aikamatkaromaanin kirjoittamisesta. Valtakunnan historia jäi katkelmallisemmaksi kuin TSH-teosta varten tarvittu Keski-Maan taustoittaminen. Etsiessään vuonna 1951 kustantajaa valtavalle 'legendariumille' Tolkien selitti saatekirjeessään, ettei Númenorin kannalta olennaisesta toisesta maailmanajasta edes tarvitse kertoa.

Jotkut kohtaukset Númenorin historiasta ja jopa yksittäisistä henkilölegendoista ovat katkelmallisempia kuin toiset. Esimerkiksi ensimmäisten númenorilaisten saapumisesta saarelle todetaan, että väkimäärä oli ”luultavasti” 5000-10000 ihmisen välillä ja että muuttoliike saarelle päättyi vasta kun haltiat eivät enää antaneet ihmisille laivoja ja oppaita.

Kirjan toimittaja Sibley kommentoi ristiriitaisia tietoja sen mukaan mitä pitää lähiten isä-Tolkienin näkemystä vastaavana. Toistuvasti hän muistuttaa myös pojan, Christopher Tolkienin toimitustyöstä kriittisen tekstilaitoksen kokoamisessa.

Mutta yksittäistenkään tarinoiden aukkopaikat ja ristiriitaisuudet eivät oikeastaan haittaa. Ne sopivat illuusioon maailmasta, jota Tolkienin ei omasta mielestään tarvinnut luoda, vaan joka kirjoittajansa kannalta oli valmiina olemassa.

Númenorin maailman hahmottaminen kokonaisuutena edellyttää niin syvää asiantuntijuutta, ettei sellaista taida Suomessa löytyä kuin kirjan ensisijaisilta kääntäjiltä, Jaakko Kankaanpäältä ja Kersti Juvalta. Selvää kuitenkin on, että akateemisen arkistotyön julkaisu kirjaksi ja nopea suomennos johtuvat Mahtisormukset-tv-sarjasta (2022–), jossa Númenorin loistonaika on yhtä keskeisellä sijalla kuin Keski-Maan lankeemus. Tv-sarjan käsikirjoittajat ovat pystyneet käyttämään Tolkienin luomaa maailmaa varsin vapaasti, koska sarjan tapahtumat sijoittuvat 3441 vuoden ajanjaksoon ennen ”kolmatta maailmankautta”, jonka ovat tehneet tutuiksi elokuvasovitukset Hobitista ja TSH:sta.

Toisen maailmankauden myyttisen suuri vastakkainasettelu alkaa ensimmäisen arkkipahan, Morgothin kukistamisesta ja päättyy toisen arkkipahan, Sauronin näennäiseen tappioon. Sarjan katsojat ja uuden kirjan lukijat siis tietävät hyvin, mihin kaikki tulee lopulta johtamaan, mutta toisella maailmankaudella on runsaasti tilaa vähäisemmille hahmoille ja legendojen uusille yksityiskohdille.

Alkuperäisissä tarinoissa númenorilaisten, ”ihmisten kuninkaiden”, ylevyys välittyy tietysti aivan toisella tavalla kuin fantasiakliseitä kierrättävässä tv-sarjassa. Kaunein yksittäinen legenda on kapteeni Aldarionin ja kaunotar Erendisin rakkaustarina, jossa númenorilainen kaipaus merenkulkuun johtaa avioparin välirikkoon. Tarina ei muutu tragediaksi kuten olettaisi, vaan myyttiaineksensa säästeliäästi käyttäväksi perhemelodraamaksi. Númenor ei näytäkään enää syntytarinoidensa satu-utopialta.

Kirjaesineenä Númenorin tuho on yhtä ainutlaatuisen kaunis ja huolella toimitettu kuin edelliset arkistomateriaalista tuotetut teokset Gondolinin tuho (2019), Húrinin lasten tarina (2022) ja Kirjoituksia Keski-Maasta (2022). Alan Leen jo kanonisen aseman saavuttanut kuvitus luo tunteen yhtenäisyydestä, tosin mukavahan se olisi nähdä jotain tuorettakin visuaalista tulkintaa, vaihtoehtona tv-sarjan siloitelluille CGI-maisemille.

Kokonaisuutena kirja on jopa edeltäjiään tuhdimpi tietopaketti. Liiteosasta löytyy tiivistelmä ja katkelma 1930-luvun keskenjääneestä aikamatkaromaanista Kadonnut tie (The Lost Road), jossa kirjailija kehitteli Númenoriin sijoittuvia hahmoja ja aihelmia.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio on ilmestynyt arvosteluna Portti 2/2023 -lehdessä.

 

Eckerö 20.-22.7.

20.7.  Terveisiä Eckeröstä, Ahvenanmaan läntiseltä rannalta. Halusin kesään taas jotain merellistäkin reissua, ja silti päästä kauemmaksi suomalaisista rannikkoturisteista. Aluksi suunnitelmissa oli tuoda matkafillari Savosta ja pyöräillä Ahvenanmaalla. Etäisyyksiä ja hintoja vertaillessa yhtä hyvältä idealta alkoi näyttää fillarin vuokraaminen paikanpäältä. Sitten majapaikat olikin myyty loppuun Maarianhaminasta, joten tyydyin turistimpaan ratkaisuun ajaa paikallisbussilla Eckeröhön Storbyn kylään. Majoituskin oli halvempaa: 75€/yö gästhem-tasoisessa paikassa, aamiaisineen.

 

Maisema täällä ei kyllä olekaan sellaista karua rannikkokalliota kuten kuvittelin. Enemmän tämä Storbyn kylä tuo mieleen Balatonin porhoimmat pohjoisrannat, luontokin on samalla tavoin rehevää ja silti myrskyjen nujertamaa, ja kaikki turistit kulkevat autoilla ja syövät kallista paikallisruokaa tienvarsiravintoloissa.

 

Kaiken keskellä kohoaa länteen päin Engelin suunnittelema empire-julkisivu, 200 vuotta vanha postitalo. Se on aivan jotain muuta kuin mikään Itämeren saarilla, vanhan venäläisvallan viimeinen monumentti, joka näyttää enemmän asevoimien esikunnalta kuin postitoimistolta.

Kartalta matkaa suunnitellessa kuvittelin että täällä tuntisi olevansa saaren ja Suomen reunalla (ecke > ecker&ö). Jos pysyttelisi tuon postitalon ja rannan välissä ja katselisi vain läntisestä horisontista saapuvia sadepilviä, niin siltä varmaan tuntuisikin. Mutta kun palaa tähän gästhemmiin ja kuulee lauttasatamasta vyöryvän autoliikenteen sekä tänne taloon asettuvat meluisat ruotsituristit niin tietää olevansa vain yhdellä Suomen bussipysäkeistä. Lyhyin matka täältä Ruotsiin on meren yli vain 44 kilometriä ja purjekaudellakin sen saattoi postivene taittaa nopeimmillaan neljässä tunnissa. Reunamaan dramatiikka täytyy kuvitella pilvimuodostelmiin.

 Vaikka ei minua ympäristö niin ärsyttäisi ellei poskihammas olisi alkanut juilia, jälleen juuri kun on matkalla ja pureksii liian lujaa lounastaan, aivan kuten joskus 15 vuotta sitten Slovakiassa. Ei huvittaisi lähteä huomenna takaisin cityyn vain hampaan takia. Ei myöskään elää pelkällä nesteellä sulkeakseen hampaan pois aistimaailmastaan. Reunavyöhyke tulee aina vastaan jollain tapaa...

 

 

21.7. Näin se käy: lähdin kävelemään gästhemmetistä kello 9:55 mennäkseni viereiselle bussipysäkille ja siitä kyytiin Maarianhaminaan, mutta huomasinkin käveleväni pois päin pysäkistä. Tietämättäni siis valitsin yhden ajatuksettoman kesäpäivän rannikkoreunalla, sen sijaan, että aikuiseen tapaan olisin pitänyt huolta itsestäni eli ajanut kaupunkiin etsimään hammaslääkäriä. Vai oliko varmaa jo ulos astuessa, etten toimisi aikuisesti? Miksi en tiennyt kello 9:55 että kävelisin pois päin 'itsestäni'?

Päivä oli paahtavan lämmin ja taivas aivan muuta kuin sääennusteet olivat lupailleet. Kävelin Käringsundin satamaan, joka on yhdistelmä ulkomuseota ja porhojen veneparkkia, lahdelman päädyissä villieläinsafari ja hulppea camping-alue. 

 

Tämä rannikkoreuna ei ole mikään kallioilla istuskelijan paikka, vaikka meri avautuu täältä isosti. Mutta tämä ei ole sellainen metafyysinen merenääri joka pakottaisi uimaan, kuten Pohjanmeren rannoilla. Sattumaa eli ei niin viime yönä katsoin suoratoistolta merten metafysiikkaa käsittelevän dokumenttileffan "The Deepest Breath". Sen tarina oli aivan uskomaton, niin spefimäisen poikkeuksellinen ja siten draamaltaankin metafyysinen, vaikka varsinaisesti leffan kauneus tuli siitä kuvaustavasta jolla meren syvyys saatiin näyttämään matemaattisen äärettömältä, ikäänkuin merestä löytyisi enemmän pikseleitä kuin maan päältä. Siihen verrattuna tuo Ahvenanmeri on kuin auttamattoman analoginen lätäkkö, jonka ainoa tarkoitus on heijastella ylitseen leijailevia läntisiä aatteita.

 

Kävelin takaisin monikansalliseen majataloon. Oikeasti se on enimmän aikaa aivan hiljainen ja talon väki aivan tolkuttoman huomaavaista. Sellainen aito vieraanvaraisuus sai jopa minut puhumaan ruotsia kun selvitin huomisaamun bussivuoroa... Ja majatalon piha on niin iso ja tietysti tammien (ek > Ecker&ö) varjostama, että siellä voi tyylikkäästi lukea kirjaa korituolissa muttei sentään kehtaa korkata lonkeroa repusta. Onneksi mukaan on osunut erinomainen matkakirja, Greg Eganin novellikokoelma "Axiomatic", joka - sattumaa eli ei - käsittelee kaikissa tarinoissaan sitä paradoksaalista VÄISTÄMÄTTÖMYYTTÄ joka tekee ihmisestä sekä yksilön että vapaan. 

Lounaaksi ja päivälliseksi söin nuudeleita, minkä jälkeen googlasin Tampereen ainakin kahtakymmentä eri hammaslääkäriä. Lähes kaikki niistä näyttävät olevan heinäkuun lomilla. Väistämättä?

 

 22.7.  Ainoa miinuspuoli majatalossa oli tuo kiireisen satamatien läheisyys, mutta on se myös ylellistä, ei tarvitse kävellä montaa askelta pysäkille, josta aamubussi vie 7:53 Maarianhaminaan. Kaupunkina se on jälleen aivan kamala, satamassa on muskeliveneiden show jota äijälaumat kerääntyvät kuolaamaan, autojonot rannassa ovat sen mukaiset. Syön lisää nuudeleita, löydän kirpparilta taas yhden täsmäkirjan ("Suosituimmat sensuroidut kirjat vallankumousta edeltäneessä Ranskassa"), kävelen terminaalin puoleiselle rannalle kaupunkia ja huvitan itseäni kesäisillä tarinoilla filosofi Thérèsen  koettelemuksista sekä vuoden 2440 Pariisista. Tämä on koko matkan ilahduttavin oppikolmetuntinen. Laivat ovat lisäksi hieman myöhässä ja aikataulut terminaalissa sen verran sekaisin, että olen myöhästyä Turkuun vievältä portilta kuin aisteistaan eksynyt oppiherra ikään.

 

Säästäväisesti en ottanut hyttiä paluumatkalle, mitä kadun oitis joutuessa nuokkumaan laivan syrjätiloissa. Ahtaimmassa maailmanreunassa sitä kai on eniten itsensä... silti Ålandiin en toista tällaista retkeä enää koskaan yritä...

23.7. Matkan jälkeen pitäisi helpottaa oloa tilastoburanalla eli laskea montako hiilijalanaskelta olen edelleen jäljessä turistisukupolven keskiarvosta. Juuri nyt oletukseksi riittää, että olen kaukana rystyset asfalttiöljyssä örisevästä ääripäästä. 

Rahahintaa matkalle tulee vielä toinen puolikas lisää jahka hammaslääkärin lasku on hoidettu. Vain kahdella tamperelaisella hammaspalvelulla on aikoja alkavalle viikolle, Orionilla ja Helmiäisellä, joten täytyy olla kiitollinen että sellaista edes rahalla saa. Julkisella puolella tuskin saisi hoitoaikaa tämän vuosikymmenen puolelta. Uuden porvarihallituksen laskelmissa julkinen hammashoito voidaan lopettaa kokonaan, koska kansahan on jo tunnustanut, ettei sillä ole varaa syödä...

Triangle of Sadness (elokuvahko)

 

Neljänkymmenkahdeksan vuoden iässä ohjaaja Ruben Östlundin ura on jo ohitse. Mitään säällisempää ei voi päätellä sen jälkeen, kun teos toisensa jälkeen huikeampaan suoritukseen pystynyt ohjaaja tekee jotain niin mitäänsanomatonta kuin Triangle of Sadness (2022). Vuoden isoimmaksi tapaukseksi odotettu taidefilmi osoittautuu väkinäiseksi satiiriksi, jossa miljonäärin ruho nytkähtelee oksennuksen peittämällä lattialla samalla kun marxilainen risteilykapteeni lukee hälytysradiosta Noam Chomskya. Tätä tällaista alleviivaamalla överiksi vedettyä osoitelmaa kestää tunnin joka tuntuu kahdelta. Sitten elokuva jatkuu vielä sen toisen tunnin.

Triangle of Sadness -elokuvan aloitus on kuin improvisoitu mockumentary, josta ei ole ollut alunperin tarkoituskaan jatkaa pidemmälle. Tämä viiden minuutin prologi naurattaa samalla tavalla ja samoista syistä kuin Östlundin takahuoneiden todellisuutta tutkiskeleva realismi Turistissa (2014) ja Squaressa (2017). Prologin jälkeen voisi kävellä ulos teatterista ja tyytyä siihen, että tästä miesmallien ruumiinkieltä havainnollistavasta jaksosta on maksanut sentään vain 8 euroa eikä niitä Finnkinon riistohintoja. 

 

Mutta jos jää teatteriin niin on hyvin-huonon-hyvän uskon varassa, että odottaa ensin tunnin, sitten toisen, lopulta yhteensä 149 minuuttia, että tästä luxusristeilyn tarinasta kehittyisi vielä jotain edellisistä elokuvista tuttua. Sitten sitä vain istuu ja odottaa ja ihmettelee, lähtikö Östlund tämän filmin kuvauksista aiemmin kuin viisas katsoja teatterista.

Jotain on apokalyptisesti pielessä niin filmiviihteen kuin -taiteenkin RAKENTEISSA, jos sekä James Bond että ruotsalainen taidefilmi näyttävät SAMALLA TAVOIN epäonnistuneilta. Että näin käy kun käsikirjoittamiseen ei enää uskota. Että koronan jälkeisessä maailmassa heille välttää tehdä mitä vaan mikä saa apokalyptian näyttämään vaivattomalta.

Ei tätä siis Östlundin elokuvaksi uskoisi. Niin heikko on jo käsikirjoitus, ja vaikka improvisaation makua tuntuukin joissakin kohtauksissa niin ne eivät erotu tosiaankaan edukseen. Shampanjan oksentaminen ja pakkohymyilevän palvelusväen nöyryyttäminen eivät osoita omaperäisyyttä edes ideoina. Joka ainoa poliitinen vitsi ("Onko tämä käsikranaatti meidän tuotteemme?") on vielä erikseen toteutettu kuin sketsinä, välittämättä siitä, miten vitsi erottuu kokonaisuudesta.

Kolmas jakso elokuvaa kertoo apokalyptian jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen perustamisesta. Miten tähän päädytään on arvattavissa siitä pitäen, kun laivan allegorinen yhteiskuntamalli on esitelty kolmen kansiluokan hierarkiaksi, jota vain lähtötilanne pitää aisoissa. 

Kolmannessa jaksossa tarina palaa alkujaksossa esiteltyyn pariskuntaan, mies- ja naismalliin. Alkujaksossa dramatisoitu heteroparien hyötysuhde käännetään nyt ympäri, mutta niin kuin gender-inversioissa heikoimmillaan niin tässäkin on ironia ja kritiikki korvattu "viimeinen pari maailmassa" -vitseillä jotka olivat rutiinia jo screwball-kauden Hollywood-komedioissa. Paitsi että ne olivat hauskoja. Ja älykkäitä. Kuten McCareyn "My Favourite Wife" vuodelta 1940. Katsoisin sen vaikka kolme kertaa peräkkäin, mutta tästä Östlundin mukahauskasta ja mukaälykkäästä sekasotkusta en halua koskaan enää kuullakaan.

Mieluusti pyytäisin teatterilta rahat takaisin näin paskasta elokuvasyksyn avauksesta. Mutta taidan lähettää sen reklamaation ennemmin Östlundille.

 

Åcon 26.-29.5. 2022

 

Pitkän tauon jälkeen lähdimme S:n kanssa yhdessä Åconiin, spefi-fandomin sadalle hengelle rajaamaan pohjoismaiseen hotellikonventtiin, joka myydään (nykyään) loppuun yhtä nopeasti kuin tamperelaiset kiekkokatsomot. Sääennusteet lupailivat lähes trooppista matkaa Ahvenanmaalle, kunnes kääntyivätkin vastakohdakseen, eivätkä uutiset maailmalta juuri parantaneet ennustetta Itämeren risteilylle.

Vaan kävihän tämä matka yrityksestä muistella normaaliaikoja. Koronan ja Venäjän jäljiltä menee vähintään vuosia palata kuvitelmaan perinteiden jatkuvuudesta.

Emme sentään asettuneet samaan kalliiseen hotelliin kuin muu con-väki. Valitsemamme hotelli Esplanad Maarianhaminan keskustassa oli hintaansa (70€/yö/parihuone) nähden jopa parempi kuin sen rapistunut ulkonäkö ja vierellä jyrisevä työmaa vihjasivat, sisältä siisti ja modernisoitu. Maarianhaminan keskusta on muuten sietämätön, epäsuositeltava paikka yöpyjälle. Lauantai-iltana (keskiyön jälkeen) paikallinen nuoriso huudattaa autojensa boomboxeja kierrellessään esplanaadien ympäri. Poliisia ja energiansäästöä ei tällä aseettomalla saarella tunneta. Siksi suomalaiset motoristitkin haluavat tänne, huudattamaan koneita omenanraikkaisiin maisemiin.

Meille hotelli keskustassa oli sikäli onnekas valinta, että päivittäin jouduimme kävelemään kolmeenkin kertaan con-hotellin ja omamme väliä, siis vähintään kuuden kilometrin kuntoilun. Conissa itsessään aika ja paikka katoavat. Jos fandom muodostaa teoriassa taskuversumin, niin 100 hengen hotellikonventti meren eristämällä saarella antaa sille raamit, jotka olisivat liiankin tiiviit ilman runsasta oluenkäyttöä. Nykyään tosin mobiililaitteet auttavat osallistujia pitämään osan itsestään kiinni ulkopuolisessa todellisuudessa, tavalla joka kumoaa fandomin idean mutta ehkä myös vahvistaa sen verkostomaisuutta, tiedäpä tuota... 

Yllättävänkin paljon ja aktiivisesti nämä raskaan sarjan harrastajat onneksi lukevat edelleen kirjoja. Juttelurinki suositeltavista kirjoista oli oikeastaan parasta mitä Åcon tänä vuonna tarjosi.

 

 

 

En ole ollut sercon-tason harrastaja vuoden 2015 jälkeen, kun poltin päreeni ja siltani fandomin akateemiseen osaan. Siksi spefi-fandom kiinnostaa itseäni lähinnä historiaansa ja paikallisuuteensa nähden. Organisoimmehan me Tampereella omankin conin aivan äskettäin, Hämärän, jonka viitisenkymmentä vierailijaa vetäisi miltei vertoja Åcomille. Tämä on se fandomin turhauttavin ja hienoin ominaisuus joka muistuttaa yhdistystoimintaa: niistä saa itselleen vain sen ja tasan sen, mitä niissä on itse valmis tekemään.

Sattumalta tapasimme Åconin pizzatauolla kaksi amerikkalaista täti-ihmistä, joilla oli hämmästyttävän polveileva tausta sekä fandomissa että Suomessa, jopa Kuopiossa saakka. Amerikkalaisia oli Åconissa muutenkin enemmän kuin aiemmin olen nähnyt. Yleisenä positiivisena vitsinä kerrottiin että tanskalaisetkin ovat viimein löytäneet pohjoismaisen fandomin – norjalaiset eivät vieläkään. Näin sisäpiirimäisiä fandomit ovat siitä huolimatta, miten helppo niihin on tulla mukaan.

Tämänvuotiseksi kunniavieraaksi tarkoitettu kirjailija, amerikkalainen Tasha Suri, oli perunut tulonsa, mutta peruutus ei tuntunut conin osallistujia haittaavan. Toisaalta GoH:n puuttuessa mikään ohjelmanumero ei noussut päivässään huippukohdaksi, ja mitä tahansa saattoi myös jättää väliin, kun paneelien aiheet olivat entuudestaan niin tuttuja. Ohjelmaan oli jätetty lisäksi puolikkaasta kahteen tuntiin mittaisia taukoja yleisen hengailun suosimiseksi. Hyvä niin.

Itse lupauduin yhden paneelin vetäjäksi, kirjallisuuspalkintojen juryttämisestä. Siinä oppi taas enemmän kuin mitä kirjoista oppisi, kun aiheena on jotain niin alati muuttuvaa ja sisäpiiriläistä. Englannin käyttäminen puheessa koronavuosien tauon jälkeen tuntui tietysti raivostuttavan kömpelöltä. Aktiivienglantia pitäisi tavalla tai toisella treenata edes kirjoittamisessaan, jo siksikin, että aktiivisanaston heikentyessä olen selvästi laiskempi lukemaan mutkikkaampaa alkukielistä kirjallisuutta.

Mitään isosti uuttahan coneissa ei opi, joten vähäinenkin verkostoituminen ja SEN yllyttämä perehtyminen uusiin kirjoihin on pienin mahdollinen syy, minkä vuoksi coneissa kannattaa edelleen käydä. Omaa kirjoittamista conissa vierailu aktivoi käänteisenä reaktiona ("Minä teille oikean fantsueepoksen vielä näytän..."). Joskus aikoinaan kirjoittajatapaamiset olivat ydinjuttu coneissa, mutta nykyään... no, seuraavaa polvea fandomista ei edes kasva, koska lapsemme sukupolvi elää faniverkostonsa virtuaalisesti.

Ahvenanmaasta omanlaisenaan vöyhykkeenä näimme jälleen vain sen pienen turistisiivun elotonta pääkaupunkia ja Kastelhoman puistomaista maisemaa. Ilman fillareita Å-maassa on aika jalaton, ja fillari taas tekee vieraasta tuplasti turistimman. Vain satamarantojen puistokaljat päästävät keskiluokkaisuuttaan häpeilevän vierailijan monesta turhasta odotuksesta.

 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

 

*

 

Paluumatka tehtiin täpötäydellä Viking Crazyllä... tms ... ja junamatka oli vieläkin uhkaavampi, kun ruttobunkkereistaan ryömineet kansanosat huudattivat nyt puolestaan evankelioivia laitteitaan... Tampereella 23:n aikaan ehdimme aivan viime hetkellä pois asemalta ja keskustasta ennen kuin nuo miljoonat evankelisen kiekon kiihottamat kansanosat vyöryivät Nokia-temppelistään kaduille...

Eipä tarvitse kysyä itseltään miksi harrastankaan taskuversumin turvaa suosivaa kirjallisuutta.

 

 

 

 

Kuinka Seili suoritetaan

 

Kuinka Seili suoritetaan.

Ensinnäkin, Seilin saarelle ei pitäisi yrittää kesällä, koska turistimäärät ovat niin yllättävän massiiviset, että sama olisi viettää päivä missä tahansa rannikolla. Mutta jos Seilin haluaa välttämättä suorittaa kesällä edes jotenkuten mukavasti, niin alla on tarjolla kokemusasiantuntijan ohjeet yhden ja viimeisen kerran perusteella:

1. Vietä edellinen yö Turussa, niin olet virkeänä aamulaivalla. Yksinmatkaavalle halvin laatupaikka on hotelli Helmi, perheen kanssa matkaavalle b&b Tuure. Heinäkuussa 2021 hotellit olivat ylipäänsä täynnä viime hetkellä varanneista turisteista.

2. Aamulaiva Seiliin lähtee Martinsillan viereltä 9.30. Paikalla kannattaa olla ajoissa, jos haluaa mukavan istumapaikan kannella. Alukseen mahtuu miltei sata matkustajaa vaikkei se näytä tilavalta. Myös etukannen rakenteella saa istua, ja vene/laiva körryyttelee niin hitaasti, ettei jalat reelinkiin tukeutuenkaan kyyti tunnu keljulta. Istu tyyrpuurin puolelle niin et paahdu hellesäälläkään.

 

3. Laivan tullessa Seilin länsirannan laituriin rantaudu pian ja kävele reippaasti muiden turistien ohitse Seilin päärakennukselle (1400 m, seuraa viiittoja). Mene suoraan kahvilaan (saaren ainoa) ja osta puhvettilounas, etsi varjopaikka pihalta tai sisältä. Pian jono kahvilaan yltää pihalle saakka ja mutkan käytävässä. Olet kuvitellut tulevasi Seiliin aistiaksesi saarella ainutlaatuisen kotimaista goottista tunnelmaa, mutta huomaat olevasi keskellä turistihelvettiä. Tyydy siihen, toimi sen ehdoilla, massoilta puolivarjoon vetäytyen. Opit pehmeämpää väheksyntää.

4. Syö lounas hitaasti, sitten kierrä päärakennuksen näyttely odotellessa, että kahvilan jono tyhjenee. Hae kylmä olut ja istu varjoon, katsele miten uusi jono kahvilaan kasvaa entistäkin pidemmäksi 13-13.30 välillä, kun opastuskierrokselta vapautuneet turistit ja Nauvon / Rymättylän yhteisaluksilta tulleet ihmiset ruuhkutuvat vanhan mentaalisairaalan pihamaalle. Ihaile pääskysten pihalentoja.

5. Klo 14:ään mennessä kahvilan jono on tyhjennyt, koska kiireisimmät pyrkivät iltapäivän opaskierrokseen. Voit hakea rauhassa toisen tuopin. Seilin historian oppisi tuntemaan parhaiten opastuksella, se kuulosti olevan oikeasti laadukas, mutta kaikki olennainen löytyy myös kirjoista, etenkin kaunokirjoista joista suosittelen tietysti kuvitteellisinta versiota:
https://kiiltomato.net/critic/katja-kaukonen-saari-jonne-linnut/

6. Kävele kirkolle ja itäpuolen niemeen, varo kepiltä näyttäviä käärmeitä: tarhakäärme ei väistä, kyy ei välitä. Täällä ovat sijainneet varsinaiset spitaalitalot 1600-1700 -luvuilla, kun niemi oli vielä saari. Viimeinen spitaalieristys lopetettiin vasta 1870-luvulla. Mutta edes hautausmaa ei herätä goottisia viboja pahemmista ajoista. Pistäydy kirkkolaiturille syömään jäätelö. Julkisen sataman puolella ei ole edes kioskia kuten täällä rannikkoporvareiden ökyveneitä palvelevalla puolella saarta. Päättele miksi saaristo, jopa tämä köyhällistön historiaa tallentava eristyssaari, on paras havaintopaikka suomalaisen yläluokan todentamiseen.

7.  Siirry hitaasti länsirannalle odottamaan klo 16.45 -laivaa takaisin Turkuun. Nautiskele säästelemääsi viiniä, kuuntele sirkkasten siritystä ja kuvittele olevasi hullu taiteilija Provencessa. Laivassa istu jälleen tyyrpuurin puolelle ilta-auringon poltetta vältelläksesi, myös maisemat ovat nyt uudet.

 

Jälkikäteen ajatellen tehokkaampi suoritus olisi ollut saapua rannikolle jo edellisenä päivänä (tai ennen juhannusta ja sesonkia!) Nauvoon bussilla, ottaa sieltä klo 16:n alus Seiliin, jolloin olisi saanut viettää rauhallisen illan ja autovapaan yön saaren majoituksessa. Palata sitten aamulaivalla Nauvoon ja sieltä bussilla Turkuun. Tämä jää tutkittavaksi. Kiitos jääkauden jumalille saaristosta jota emme ole ansainneet.