Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi (novelleja)

 

Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi

Suom. Outi Hytönen
220 s.
S&S, 2025

Kätlin Kaldmaa on eturivin virolainen kirjailija, jolta on suomeksikin julkaistu proosaa ja runoutta sekä elämäkerrallinen tietoteos. Kaldmaan novellikokoelma Pieni terävä veitsi edustaa arvoaseman saavuttaneen tekijän kokeilevaa proosaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukana on typografisia temppuja ja kepeää esseemäistä jutustelua, mutta myös luovaa fabulointia aiheensa ehdoilla.

Esimerkiksi kirjan aloittava tarina islantilaisesta ihmetytöstä, joka pystyy rekonstruoimaan minkä tahansa auton tai luurangon, on moderni satu vailla psykologisesti tyhjentävää selitystä. Vanhat myytit ja kymmentonninen kuorma-auto purkitetaan tarinassa samanarvoisiksi. Muuta kerronnallista kärkeä ei novellista tarvinne löytää.

Niminovelli taas on kreikkalainen lomaromanssi. Siinäkään eivät fantisoivat ainekset perustu sisältöön, vaan turistien maailmankansalaisuudella leikittelevään muotokieleen. Karttasuuntia korostetaan sijoittamalla niitä edustavat sanat sivun laitaan kuin kyse olisi kirjallisella kartalla kohtaavista ihmisistä.

Lähimmäksi uuskummamaista kerrontaa tulee tarina tosielämän professorista, Suomessakin maineikkaasta Rein Veidemannista. Tarinassa professorin luennot alkavat täyttyä gorillanaamarisista tytöistä. Tämä anarkistifeministien (?) anonyymi massa innoittaa Veidemannin esitelmää muuttumaan kosmiseksi lauluksi ja ikuistamaan väinämöismäisen laulajan lauluineen osaksi avaruutta.

Pieni tarina on kuin akateemista sisäpiiriä kunnioittava vitsi. Se profiloi enemmänkin teosta ja tekijää kuin vironkielen myyttisyyttä. Minua humanistina se huvitti erityisesti, mutta tuskin montaa muuta lukijaa.

Pieni terävä veitsi on niitä kirjoja, jonka kymmenen tarinaa osoittavat miten monella tapaa Virossakin koetellaan novellin rajoja lyriikan ja esseistiikan suuntaan. Virolaisesta spefistä ne, sen sijaan, tuskin toimivat makupaloina osoittaen pikemminkin taideproosan kansainvälisiin esikuviin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025 

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.

Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.

Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.

Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.

Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.

Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!

Haapsalu 2018

Viikko hotellielämää ja virolaisia oluita. Haapsalu oli vieläkin hiljaisempi kuin vuosi sitten täsmälleen samanlaisella reissullamme, jolloin se turistisesongin aikaankin (elokuussa) oli kuin N-pommin jäljiltä. Viikonloppuisin kaupungissa kuulemma liikkuu ihan oikeasti ihmisiä, mutta meidän viipaleemme Haapasalusta ovat olleet pitkiä ja kapeita: ruovikkoiset merenrannat, iltapäivät auringossa, kiiltävän valkoiset puupenkit, kauppakylmät oluet, raukeat päiväunet oluen ja illallisen välissä.

Tällä kertaa valitsimme majoituspaikaksi guesthouse Päeva Villan. Se maksoi suunnilleen saman kuin salmen toisella puolen Fra Mare -kylpyläkolossi, jossa yövyimme vuosi sitten, mutta saimme nyt merinäkymän, omalta tuntuvan rakennuksen, ja Pietari Suurelle omistetun huoneen. Päivät ja yöt olivat täydellisen hiljaisia, mitä nyt tuhatkunta lokkia kirkui salmella ikkunan takana. Tämän ylimaallisen hiljaisuuden vuoksi pidän Haapsalusta paljon enemmän kuin Kuresaaresta, jossa kävimme Viron kierroksella kaksi vuotta sitten.

Kirjat kuluivat tällä matkalla hitaasti, iltaisin katselin futis-otteluja enemmän kuin koskaan Suomessa vaivautuisin. Haapsalustakin yritimme löytää suomen- tai englanninkielistä lukemista, mutta mahdottomalta se tuntui. Kaupungissa olisi ollut jopa Tsaikovski-festivaali, muttei vielä torstaina linnan lavasteissa, mikä olisi voinut vetää meidätkin katsomoon.

Viimeisenä yönä nousi ukkonen vähä vähältä kiehtyneestä helteestä. Perjantai oli sitten pelkkää väsähtänyttä, sateen saattelemaa paluuta pohjoiseen Tallinnan kautta. Meno- ja paluumatkalla tajusin miksi niin inhoan Tallinnaa samoista syistä, jotka tekevät muuten Virosta viehättävän: Tallinna tuntuu pelkältä lavasteelta, homogeenisemmältä kuin suomalaisetkaan kaupungit, eikä kaupunki näytä elävän minkään keskipisteiden ympärillä, joten turistit ja kulkukissat ovat ainoat olennot, joiden hätäinen liikehdintä pitää kadut elossa. Ja kun suomalaiset turistimassat käyvät Tallinnassa tekemässä vain U-käännöksen kaljakärryn saadakseen, olisi kaupunki tunnettava perinpohjaisesti löytääkseen jotain omaa... kuten tällä reissulla osuimme sattumoisin import-kirjojen kauppaan jossa oli pitkät rivit spefiäkin, kaikki hintaan 4.90 e.

Tallinnan tyhjyys ja lavastemaisuus tuntuu tuomiolta, joka ei irtoa olemuksesta edes Suomeen palattua.
Helsingissä yövyimme kuolinpesässä, tutkimme jäljellä olevien tuhansien kirjojen jäämistön jäämistöä, paksusti pölyyntyneitä teoksia, jotka eivät ole kelvanneet enää kellekään, vähiten divareille. Niiden joukosta löytyi vielä outoja harvinaisuuksia kuten arvostelukappaleen Hosiksen runokokoelmasta, jonka painoksen Hosis aikoinaan väitti hävitetyn täydellisesti.

Ja nytkö vielä kesää jäljellä? Ja ihmisiäkin? Kuukaudet pitäisi numeroida kuin aseman lokerikot.

En jaksa koko maisemaa sinulle selittää,

se muuttuu koko ajan nopeammin

kuin minä  (Hosis: Nähtävän rajalla, 1973)

 

Haapsalu (31.7.-4.8.)

Kaikki matkat ovat patomatkoja. Ihminen kulkeutuu niin kauaksi virtausten mukana kuin voi antaa myöten itsestään, kunnes saavuttaa sen luonnollisen tai kulttuurisen patomuodostelman, missä meri tai vuoristo avautuu selvittämättömän suurena. Siihen sitten pysähtyy, ikään kuin vapauden tavoittaneena, mutta kumminkin padottuna muiden kulkeutujien tavoin, kaltaistensa joukkoon.

Haapsalussa meitä ajopuusuomalaisia oli runsaasti muitakin, muttei lainkaan sellaisia määriä kuin mitä vähän matkan päässä etelämpänä Pärnussa. Itse asiassa olimme kernaasti hämmästyneitä siitä, miten uskomattoman hiljaisia Haapsalun kadut ja rannat olivat, etenkin kun pysyttelimme vanhan kaupungin puolella. Onnekkaita olimme sikäli, että viivyimme kaupungissa maanantaista perjantaihin, kun taas turistimassat piipahtavat Tallinnasta Haapsaluun viikonloppuisin. Matkaa on vain sata kilometriä, bussilla vajaat kaksi tuntia.

Haapsalu itsessään näyttäisi kuihtuvan ja rapistuvan talo talolta, mutta tapaamamme suomalainen vakuutteli vanhojenkin kortteleiden itse asiassa kohentuneen vuosi vuodelta.

Kaupungin länsipuoliselle lahdelle pystyi kahlaamaan puoliväliin saakka polviaan kastelematta. Avoimelle merelle ei ollut Haapsalusta näkymää kuin kapea salmi kohti luodetta, mutta muuten meren läheisyys tuntuu kaikessa. Elokuun yöt ovat valoisampia, rannat täynnä lintujen ja ruovikkojen laveaa liikettä kuin rannikko keinahtelisi puoliksi veden varassa. Näimme haukan kamppailevan korkeudessa haikaroiden kanssa.

Myös hotellimme Fra Mare tuntui rakenteelliselta osalta tätä kapeaa viipaletta, Viron ja luonnonhistorian rajaviivalla sinnittelevää... seisahtanutta... patofyysistä elämää. Hotelli oli aivan täynnä venäläisiä ja suomalaisia, täysin toistensa oloisia, mutta moiset massoittumat eivät täällä häirinneet. Kylpylähotellin ilmapiiri on niin velvoittavan retriittimäinen.

Kaupungilla näimme täsmälleen yhden kaljatölkit kädessä kulkevan suomalaisen pariskunnan, jotka karjuivat lapsilleen humalapäissään. Oma yhdistetty nesteenkulutuksemme oli litra sangriaa ja kaksi litraa olutta päivässä. Yhtenä päivänä poltimme hartiat viereisellä hiekkarannalla, mutta siltä ei olisi nestevoitelukaan pelastanut. Luimme yksiä ja samoja kirjoja, pelasimme yhtä ainoaa korttipeliä (VotK: Last Rites), söimme yhden lämpimän ravintolaruoan päivässä. Olimme yhdessä kaksin.

Historiasta opimme sen verran kuin jaksoimme kävellä, rantakortteleiden kujilla ja piispanlinnan muureilla. Enempää emme patopaikalta odottaneetkaan. Tuuli pauhasi etelästä ja lännestä.

Sillä tältä sen pitääkin matkalla tuntua: mitä pysähtyneempää elämää, sitä enemmän tuntee olevansa osallisena äärilleen täyttyneen historian jättömaalla...

Täältä pohjoiseen palatessa Tallinna näytti pelkältä perkeleelliseltä terminaalilta.

Viro viidessä päivässä

Kiersimme Viron viidessä päivässä. Tuskin mitään olennaista menetimme lähtökohtamme puitteissa: kieltä osaamattomina kuljemme joka tapauksessa kuin turistit ikään, kevyesti katselmoiden. Vaikutelma Virosta oli tällä(kin) tavoin monin verroin positiivisempi kuin mistään mitä Suomessa saisi kesäaikana nähdäkseen viiden päivän maakuntakierroksella. Bussiyhteydet toimivat täydellisesti, palvelut olivat pidättyväisen kohteliaita, ja ainoa mikä hieman rasitti oli, tietysti, se ettei kukaan kohtaamistamme osannut kummoisesti englantia, saati suomea.

Viiden päivän kiertue alkoi maanantaiaamuna Helsingistä. Dumppasimme lapsen "Tytöistä miehiä" -luontoleirin bussiin, jotta pääsimme karkaamaan kahdestaan kohti Viroa. Matka alkoi laivamatkalla Helsingistä Tallinnaan, sää suosi auringollaan. Perillä Tallinnassa kävelimme satamasta bussiasemalle. Söimme kovia lihapelmeneitä ultrauuden aseman kahviossa, ja iltakuuteen mennessä olimme jo bussikyydillä Tartossa. Matkahan ei ollut kummempi kuin jos menisi Tampereelta Helsinkiin tai Kuopiosta Joensuuhun.

Tartto oli minulle tuttu entuudestaan, mutta otin silti hotellin uuden keskustan puolelta, kun kuvittelin vanhaa keskustaa vilkkaaksi, turistikuukautena.

Tartto on pröystäilevä yhdistelmä vanhaa ja uutta

 
Vielä mitä. Tartto oli ihmeen hiljainen niin turistien kuin normaalin eli opiskelijaelämän osalta. Iltaisin olisi vanhan keskustan torilla ollut elokuvaesityksiä, mutta nekin jäivät väliin. Emme jaksaneet valvoa 22:n tai 24:n esityksiin, mm. saksalainen "Love Halal" jäi näkemättä.

Mihinkään pussikaljoittelua kummempaan emme siis aktivoituneet edes kaupungin dramaattisen kauniilla kukkuloilla. Hotellihuoneemme ikkunasta oli täydellinen panoraama yli Emäjoen ja vanhan kaupungin. Ainoa päivitetty vinkki oli vierailla Karlovan kaupunginosassa Barlova-nimisessä kahvilassa saadaksemme täydellistä kahvia - mutta virolainen kahvi osoittautui kyllä hotellissakin yhtä makean aromikkaaksi kuin ihailemamme unkarilainen kahvi.

*

Keskiviikkona jatkoimme Tartosta länteen, taas kaksi ja puoli tuntia bussissa, jotta pääsimme vaihtamaan Pärnussa kyytiä Saarenmaalle. Toki Pärnukin olisi kelvannut turistikohteeksi, mutta se oli buukattu niin täyteen, ettei ollut mieltä maksaa suomalaisia hintoja majoituksesta suomalaisten kökköturistien keskellä. Vietimme kaksi tuntia Pärnun puistossa, söimme pikaisen lounaan ja kävimme kahdesti vessassa, ennen kuin uskaltauduimme pakettiauton kokoiseen bussiin, joka lähti virolaisilla täytettynä (plus me) kohti Saarenmaata.

Matka Pärnusta kiersi rantoja ensin lauttasatamaan, sitten vielä läpi Saarenmaan, yhteensä runsaat kaksi tuntia. Tähän kuului puolen tunnin lauttamatka mantereelta saarelle. Lautat olivat isoja, kahvilat tilavia, joskin ehkä hinnoiltaan hieman yläkanttiin verrattuna yleiseen hintatasoon.

Kuressaaren vilkas keskusta pizzalippuineen

Vaikka Viro itsessään osoittautui helposti kierrettäväksi kesämaaksi, oli Saarenmaa tuplasti isompi kuin olin kuvitellut: matkaa itäiseltä lauttasatamalta Kuressaareen oli yli 70 kilometriä. Tiet niin saarella kuin muutenkin Virossa olivat paljon paljon paremmat kuin mitä niillä on maine. Vasta jälkikäteen tajusin, että Tarttoon saakka olisi päässyt yhä junallakin, joten tietoni Viron matkailusta olivat yhtä rajoittuneet kuin ennakkoluuloni siitä, miten kaikki paikat ovat sikailevien suomalaisten täyttämiä.

No eipä sentään. Kuressaare, tuo Saarenmaan ainoa iso kaupunki, oli kuin yhdistelmä Naantalia ja Visbytä, yhtä pikkunättiä ja pikkuporvarillista, mutta meren läheisyydessä myös yhtä rentoa ja tunnelmaltaan avaraa. Suomalaisia ei ollut liiaksi. Turisteja kyllä.

Kuressaaren linna oli niin ikään täysi yllätys. hyvin entisöity kokonaisuus, jonka sisältä löytyi erittäin perusteellinen (paljolti englanniksikin) näyttely Saarenmaan historiasta. Ilman tätä linnaa Kuressaare olisi yhtä lattea vieraspaikka kuin millaisena se makaa litteänä etelän puolelta puhaltavaa aavaa vasten.

Yövyimme pienessä bedandbreakfast-paikassa ilman aamiaista, vaikka sellainenkin näköjään joskus korkean sesongin aikaan kuuluisi tarjontaan - jäi vain täysin auki, milloin se korkein sesonki iskee Kuressaareen. Linna-kierrosta kummempaa emme tehneet, vaikka puheissa oli ollut vuokrata fillarit. Merituuli puhalsi kumminkin niin, että vain hyvällä savolaisella venekokemuksella selvisimme puolessa tunnissa edes vuokrakierrokselta linnan vallihaudassa.

*

Perjantaina sitten lähdimmekin jo takaisin kohti Suomea. Nyt neljä tuntia bussissa, Kuressaaresta Tallinnaan, mutta bussi oli luxusta, kaikille istuimille tarjolla oma mediayksikkönsä, josta valita elokuvia, musiikkia, nettiuutisia, jne. Tallinnassa olimme puoli kuudelta, kävelimme tuttua reittiä ja ostimme pari tuliaispulloa viinaa, kiipesimme laivaan puoli kahdeksalta, ja jopa laivakin osoittautui siistimmäksi kuin mitä oli oletusarvo. Kotomaassa Helsinki metroineen tuntui öykkäreiden likakaivolta verrattuna Viron kokemuksiin.

Kaikkiaan kahden hengen matka Viron ympäri tuli varsin halvaksi netistä ostetuilla lipuilla: laivalippuineen (n. 120 e), bussilippuineen (n. 60 e), yöpymisineen (n. 270 e) se maksoi varmaankin puolet siitä mitä vastaavan mittainen matka esimerkiksi Tukholmaan olisi maksanut. Ruoasta ja juomista puhumattakaan. Matkakirjan (Brysonin "At Home") nappasin ilmaiseksi Tallinnan bussiaseman kierrätyshyllystä. Lupaan palauttaa sen mahdollisimman pian proosallisten korkojen keralla.