Ohjaajan päiväkirjasta 24.5. 2022 (LOJP)

 

Kuukausi on nyt mennyt LOJP:n ensi-illasta. Näytelmä on tiivistynyt repliikkien välillä rutiinien varmentuessa ja laventunut repliikkien sisällä näyttelijöiden rentoutuessa rooleissaan. Esityksenä se on siis "kirkastunut", minkä vuoksi yhä selvemmin kuulen ja näen pohjatekstin puutteet. Olen istunut edelleen jokaisessa näytöksessä kuiskaajana, vaikka sellaista ei ole oikeasti tarvittu. 

Projekti tuntuu muutenkin junalta joka kulkee raiteillaan yhä nopeammin. Vähitellen me kaikki ihmiset vain jättäydymme sen kyydistä, kunnes viimeinenkin raportti on tehty teatterin hallitukselle ja näytelmä arkistoidaan laminoiduksi julisteeksi katsomon seinälle.

Ainoa asia mikä projektissa ärsyttää juuri tällä kohtaa kevättä on katsojien vähyys. Virallinen lukema on tällä hetkellä 145 tai 146, kun jäljellä on enää tämän illan näytös ja ensi lauantain näytös. Joten yhdelletoista näytökselle (kaksi peruttiin) saadaan ehkä noin 170-175 katsojan saldo, siis runsaat viitisentoista katsojaa per näytös. Se on melko tavallinen lukema Tukkateatterin kokoiselle huoneteatterille, mutta silti se ärsyttää tietäessä, että katsomossa olisi tilaa tuplasti enemmän JA ottaen huomioon miten helvetin kehno Tampereen teattereiden draamatarjonta on läpi vuoden.  

Tottahan LOJP kosiskelee sekin yleisöä "rikosfarssina", mutta vähitellen olen alkanut oikeastaan pitää juuri siitä, miten vähän yleisö nauraa sitä katsoessa. Ajattelin tätä näytelmien pakkoviihdyttävyyden taakkaa viikko sitten TT-Frenckelissä katsoessani heidän kansanfarssiaan "Kansalliskirjailija". TT:n "Kansalliskirjailija" on käsikirjoitettu löysäksi sketsien sarjaksi, jonka yhdistävä tekijä on Väinö Linnan elämä ja tuotanto. Helppoa kuin heinänteko – sillä yleisö nauroi katketakseen jokaiselle tv-tyyliin ylinäytellylle hahmolle. Niistä hätkähdyttävin oli se pomppivaksi ääliöksi näytelty pellehahmo, jonka oli tarkoitus esittää Linnan toveria, kirjailija Jaakko Syrjää. En ymmärrä miksi ja miten moiseen on päädytty. Ja vieläpä  Tampereella? Mitenkähän mahtavat TT:n konkarikoomikot esittää hahmon nyt kun Syrjän poismeno nosti hänet hetkeksi muinaishistoriasta julkisuuteen? Sitä vastoin Komediateatterin Päämäärä tuntematon -näytelmässä Syrjä oli kuulemma oikeasti pätevä hahmo, siis oikea roolihahmo eikä vitsi. Mutta Komediateatterille olen ollut allerginen läpi vuosien, joten asia jäi todistamatta. 

 

Aladár Valmari (© Tampere-seuran arkisto)

"Kansalliskirjailijan" menin katsomaan ihan vain siksi, että kuulin siinä esitettävän myös Aladár Valmarin hahmoa. Tänä keväänä Valmarista on tullut eräänlainen salainen selitykseni sille, mitä on tamperelainen kirjallisuus. Artikkeli aiheesta on vielä tekeillä, niin kuin moni muukin "oikea" tekstityö, joita olen siirtänyt tuonnemmaksi niin kauan kun dedikset sallivat. Porttiin luvatun clifi-artikkelin tehtyäni palasin kuitenkin kiireesti jo seuraavan näytelmätekstin pariin. En aio tarjota sitä teatterille, jollei käy niin, ettei vuodelle 2023 tule muuten tarpeeksi ohjelmistotarjouksia. Etenkään kun minulla ei ole taaskaan oikeaa ohjaajaa jota tarjota näytelmän toteuttajaksi.

Väitän kyllä, että jos saisin NÄHDÄKSENI enemmän näytelmiä niin minulla ei olisi niin kuumetta saada OMAA tekstiäni näyttämölle. Aivan sama tauti vaivaa genrejen kanssa. Jos saisin LUKEAKSENI enemmän sellaista fantasiaa tai scifiä, mistä itse pidän, ei minulla olisi niin polttavaa tarvetta esitellä tietynlaista genrepitoista maailmaa muita lukijoita tai ropettajia varten.

 

Tänä iltana menen teatterille osallistumaan viimeistä kertaa LOJP:n valmisteluihin & purkamiseen. Lauantain esitys ja esityskauden hautajaiset jäävät itseltäni kokematta, koska huomenna lähdemme Saaran kanssa kohti Ahvenanmaata, sitä samaista paratiisipaikkaa, jossa LOJP:n laivalla olisi viimeinen tilaisuus pelastua myrskykurssilta...

 

LOJP:n näyttelijät viihdyttävät vasemmalla kuvaavaa Miikaa...

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.

LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...

Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.

Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.

Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...

Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista

Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.

Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 

Ohjaajan päiväkirjasta 28.1. 2022 (LOJP)

 

Nyt näyttää jo paremmalta... vähemmän hasardilta... lähes mahdolliselta...

Koronauutisia seuraa kuin toisiinsa synkronoituja rulettikiekkoja, joissa pallot sinkoilevat ja pyöreiltä näyttäneet radat muuttuvat ellipseiksi. Harrastajateatterin hallituksesta käsin niiden seuraaminen sekä opettaa että vääristää perspektiiviä siitä, mikä on normaalia arkea. 

Taloteatterin tavoin harrastajateatterikin tekee ohjelmistosuunnitelmat kauaksi eteenpäin, joten pandemiarajoitusten katkaistessa yhden projektin esitykset kaikki sen jäljessä tulevat kärsivät yhtä varmasti kuin ketjukolaria edeltäneessä jonovauhdissa. Sitten on teatterin hallituksen vastuulla tehdä erittäin huoliteltuja päätöksiä, minkä verran millekin projektille voidaan antaa uusia aikoja harjoituksille ja esityksille, jotta luvatut ensi-illat edes seuraavaan syksyyn mennessä saadaan toteutettua. 

Isoin ero taloteattereiden ja harrastajateattereiden välillä on se, että taloteattereiden pandemia-hädästä pidetään mediassa jatkuvasti meteliä ja hallitus lupaa niille koronatukea. Suomen 800 harrastajateatteria voi romahtaa kaikessa hiljaisuudessa, ilman, että kulttuuriministeri Kurvinen suoristautuu tähänkään tehtäväänsä.

*

Suunnilleen vuosi sitten tein ehdotuksen omasta ohjausprojektistani. En ollut löytänyt ketään, joka olisi kiinnostunut ohjaamaan seurakunnan laivaseminaarista kertovaa näytelmääni, joten muuta mahdollisuutta ei jäänyt jäljelle kuin tarjoutua ohjaamaan se itse. 

Projektinhallinnastahan minulla on yliopistoajalta kokemusta enemmän kuin tarpeeksi. Näytelmän ohjauksesta vain sen verran kuin mitä Terhin projekteissa olen oppinut näyttelijän näkökulmasta... ja tietysti draamalinjan teoriapainotteisista sivuopinnoista 1980-luvulla. Ainoa bonus, mitä tämän projektin näyttelijöille pystyn tarjoamaan, on se, että ohjaan sentään omaa tekstiäni. Tyylilajiltaan näytelmä on 'vakava farssi' (oma määritelmäni), joten dialogin osalta on muutenkin verraten yksiselitteistä, mitä repliikit ilmaisevat hahmoista ja toiminnasta.

LOJP-näytelmän casting pidettiin joulukuun alussa, kun pandemiassa oli "lähes lupaavaa" -vaihe, hieman kuin myrskyn silmäkkeessä. Sen jälkeen puolitoista kuukautta on ollut taas varsin myrskyistä, kunnes nyt äkisti parin päivän ajan ovat uutiset läheltä ja kaukaa tarjonneet "positiivisia signaaleita", kuten pandemian korkeimmat virkamiehet uskaltavat tilannetta luonnehtia. Teatteri on ollut suljettuna niin täydellisesti, ettei siellä saa järjestää edes harjoituksia. Olen pitänyt näyttelijöiden kanssa vasta kolmet lukuharjoitukset, joista kolmansissa sentään mallattiin jo paikkoja ja suuntia. Vasta 5.2. meillä on toivoa päästä ensi kertaa teatterille ihan oikeana näytelmäkohtaisena ryhmänä.

Teatterin kannalta ohjaajaakin tärkeämpi osa näytelmäprojektia on sen tuottaja. Sellaisenkaan löytäminen ei ollut helppoa, ja siihen koko hanke olisi lopahtanut jo vuosi sitten, jollei pj Katri olisi ehdottanut, että kasataan tuotantotiimi. Tämä ratkaisu on toiminut erinomaisesti, koska 6–7 tiimiläisen välillä ideoita on voinut pallotella netissä. Tuottajan merkitystä ohjaajan luottohenkilönä mikään tiimi ei tietenkään täytä, mutta harrastajateatterissa tuottajat tuntuvat olevan muutenkin sellaisia supersankareita, jotka ilmaantuvat jos ovat ilmaantuakseen ja katoavat taka-alalle heti kun näytelmä on saanut ensi-iltansa.

LOJP-projektin osalta ensi-iltaa on toistaiseksi jouduttu siirtämään vain puolitoista kuukautta eteenpäin, maaliskuun alulta huhtikuun lopulle 23.4. Periaatteessa meillä on vielä hyvin aikaa harjoitella teatterillakin, kunhan pandemiassa ei tapahdu uusia dramaattisia käänteitä.

 

*

 

Nyt lähden viikonlopuksi Kuopioon katsomaan elokuvia. Alunperin tämän piti olla se viikonloppu, kun pääsen Mikkeliin eli Työväen Näyttämöpäiville viettämään teatterimaratonia, jollei TNP:ä olisi ei-kovinkaan-yllättävästi peruttu. Elokuvat ovat laiha lohtu. Mutta sentään Savossa ruttoviruksetkin ovat niin laiskoja ja oppineita, että teatteriyleisön ne voivat kyllä vaarantaa muttei filminäytöksiä.