Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 27. tammikuuta 2025

 
27.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-6) KOOSTUVAT:


1 2/5 sivua: Uutinen Suursaaren historian säilyttämisestä museossa ja valokuvakirjassa. Jälleen juttu jonka uutisarvo ja valinta perustuvat isoille (ilmaisille?) kuville. Samalla juttu sopii Suomen ja HS:n revanssihenkeen, ”sijaitseehan saari keskellä yhä kuumemmaksi käyvää Suomenlahtea”, kuten  huonomuistista lukijaa nipistetään.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Televisioarvio Disneyn komediasarjasta jossa nauretaan venäläisten touhuille Itämerellä. Sarjasta on lypsetty K-osastossa juttua jo kahdesti aiemmin, koska Elsa Saisio. Jutussa ei vähääkään kommentoida teoksen muotoa, tv-sarjaa. Lopuksi väitetään että 1980-luvun Kylmä sota oli ”oikeaa sotaa”.
Millähän rintamalla se lottaveteraani Leena V palveli?
Uutisarvo * | Journalismina *

4/5 sivua: Kirja-arvio unkarilaisesta Auschwitz-muistelosta, mutta julkaistu uutisen näköisenä, ties miksi. Jotta saataisiin sopimaan muistopäivän henkeen? Vertailua muuhun holokausti-kirjallisuuteen ei tehdä, silti väitetään kirjan ”vaikuttavuuden” olevan ”nobelisti Imre Kertészin tasolla”.
Mikä esteettinen tai moraalinen kategoria on ”vaikuttavuus”? Jos holokausti-muistelmasta tehtäisiin Disney-sarja, niin olisiko se parempi vai huonompi ”vaikuttavuudeltaan?”
Uutisarvo ** | Journalismina **

1/5 sivua: Pikku-uutisia, Marilyn Mansonia ei syytetäkään seksirikoksista ja joku tuhma on sabotoinut British Museumia.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Konserttiarvio Tiktok-suosikista Tavastialla. Kriitikko Aleksi K tietää kertoa, että ”nuoret aikuiset” ihailevat nyt ”faijarockia”. Jutusta ei selviä, tapahtuuko tätä myös Kehä III:n ulkopuolella.
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Konserttiarvio jossa klassisen musiikin kriitikko taas kiihdyttää tahtikynänsä muistellessaan kokemaansa. Kevätuhri on ollut kriitikko Jukka I:lle ”kiihdyttävän vaarallinen”: ”harvinaisen dynaamista räjähtelyä" ja ”seisomapaikat” (!) tavoittanutta ”yhden sormen” (?) ”intiimiä melodiaa”.
Jos ”tristanmainen hehku” avautuu tällaisella voima-asteikolla, niin mihin sitä musiikin estetiikkaa enää tarvitaan? Tai Vesaa ja Jukkaa?
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja yksi mainossivu.


Kokonaisuuden arvio: Missä oli tänään valtakunnallisen lehden kulttuurisisältöjen ydin? Keskellä yhä kylmemmäksi käyvää Töölönlahtea?

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 20. tammikuuta 2025

20.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-6) KOOSTUVAT:



1 3/5 sivua: Lehden maanantaikappaleeseen sopivasti on ykkösjuttuna artistikopiot, kohteliaasti tribuutti-esiintyjiksi kutsutut. Hyvin löydetty aihe, myös lyhyesti ulkomaista historiaa ja tarjontaa esittelevä. Kärkenä tietysti tribuuttien tarjonta hesalaisille.
Uutisarvo *** | Journalismina ***

2/5 sivua: Seksipositiivinen Kommentti UMK-kisan ”seksihymnistä”. Tämä HS:n seksipositiivisuus on varattu vain ei-cis-heteromiesten ihailuun. Ohessa uutinen että UMK:ssa on mukana myös ”huumorimetallia”. Positiivis-positiivinen juttu, mikä lienee some-standardi siinä missä kissavideokin.
Uutisarvo - | Journalismina -

1 sivu: Kokoomajuttu D Lynchin teoksista, yritys lypsää lisää klikkauksia DL:n kuolemasta. Jutusta puolet on taas copypastettu HS:n arvosteluista, Eraserheadin kohdalla on jostain syystä mukana myös Asko Alasen vanha arvio Aamulehdestä. Ilmeisesti HS:lla on vapaa pääsy kierrättää tekstejä AL:nkin arkistosta.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Kirja-arvio italialaisesta työläisromaanista. Juttu keskittyy tarinan historialliseen kontekstiin, muttei mainitse teoksia, joihin voisi runoilijan romaanin rinnastaa; alussa aiheensa puolesta vain Perecin teos ja lopussa toteamus että Suomessahan työläisproosaa ei enää näe.
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Uutinen että hesalainen levykauppa on mainittu FT:n sivuilla.
Uutisarvo * | Journalismina **

Lisäksi yksi sivu osaston kansikuvaa.


Kokonaisuuden arvio: Runokustantamo Poesia näkyy saavan HS:ssa erityispalvelun vaikka julkaisisi proosaakin, kuten eilen Salminen ja tänään Balestrini. Ottaen huomion kuinka vähän kirja-arvioita HS:n sivuille nykyään mahtuu ja kuinka paljon kirjoja Suomessa julkaistaan, tällainen erityispalvelu on silmiinpistävää puffausta. Vaikka Poesia ei ole kaupallinen kustantamo, sen pyörittäjille näkyvyys takaa apurahavirran jäätävälläkin aikakaudella. Ja kaikki se, mitä Poesia saa näkyvyyttä, on kaupallisilta kustantamoilta pois.

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 13. tammikuuta 2025

13.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-6) KOOSTUVAT:


1 2/5 sivua: Uutisjuttu sävelletyn äänimaiseman ”virallisuudesta” ja kansallisesta edustavuudesta. Yllättävän moneen suuntaan aukeava juttu, jossa tulevat esille itsetuntonsa hukanneen kansakunnan ja megalomaanisen ulkoministeriön kipukohdat. UM:n maakuvayksikkö, itsessään huovismainen idioottimaisuus, ilmoittaa, että kyseessä on ”maakuvatyöhön tilattua käyttömusiikkia”. Siis vahva ehdokas UMK-kisoihin?
Uutisarvo **** | Journalismina ****

3/5 sivua: Kirja-arvio ”ruokamuistelmasta”. Käytännössä henkilöjuttu jonkun some-vaikuttajan rakkauselämästä.
Uutisarvo * | Journalismina **

1 3/5 sivua: Kokoomajuttu tulevan kevään elokuvista, jotka HS eli käytännössä (?)  M-P Heikkinen on valinnut. Otsikko ”Näitä elokuvia odotamme” kutsuu lukijoita tämän Hollywood-niputteen ihailuun: Angelina Jolie oopperassa, Glenn Close Suomessa, Teini Chalamet Bob Dylanina, Adrien Brody arkkitehtinä, Robert Pattinson tieteiskomediassa ja Tom Cruise stunttitempuissa. Lisäksi 2 brittifilmiä, sinkkuromanssi ja indie-nyyhkytarina, sekä 2 pakollista suomitäkyä: veskutettu Samuli Edelmann ja siniseksi värjätty Pirkko Saisio.
Itse en näistä odota yhtäkään, vaikka varmasti katson kolme (Cruise, Pattinson, indie)
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Kulttuuriosasto nimeää näitä liparejuttujaan ”Kommenteiksi”, vaikka kyse on perinteisestä kolumnista. Näin osasto tekeytyy olevansa samalla tavoin taustoittavan kriittinen kuten Kommentit ovat oikean sanomalehden eli A-osion puolella. Majander kirjoittaa kuin emoteini Kiinan vankileirien kauheuksista, mutta välineeksi valitusta (Yan Lianken) romaanista ikirjallisuutena hän ei osaa sanoa mitään.
Hei, toverit Amnestyssa: kuka vapauttaisi sanataiteen Hesarin työleireiltä?
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi 1 sivu mainoksia ja osaston kansikuvasivu. Käytännössä kaksi identtisesti taitettua aukeamaa varsinaista osastosisältöä. Maanantaikappale.

Kokonaisuuden arvio: Avittaakseen lukijoitaan on HS erottanut lehtensä osiot A:ksi, jossa sijaitsee oikea journalismi, ja B:ksi, jossa sijaitsevat B-luokan jutut, joita ei ole tarkoitettukaan vakavissaan otettavaksi journalismiksi. Olisin tästä erottelusta kiitollinen, jos vielä urheilujournalismille olisi oma selkeä Ö-osionsa jonka postiluukku voisi turvallisesti irtirepäistä aamuisin.

Raideliikenne korruption mittarina

 

Tämän juhannuksen jälkeen suomalaiset tietävät mitä tarkoittaa VR:n kielessä junan "päivävuoro": minne tahansa menetkin, junamatka kestää päivän.

Lauantaina tulimme myöhässä kulkeneella junalla Siilinjärveltä Kuopioon, sitten toisella junalla vaihdon kautta Jyväskylään, missä ratatöiden vuoksi piti vaihtaa bussiin, jonka piti odottaa vielä 20 minuuttia yhtä matkustajaa Seinäjoen junasta vaikka matkustajaa ei koskaan tullutkaan, joten Tampereella oltiin päivän matkustelun jälkeen klo 22. Sunnuntaina saimme sitten seurata mediasta VR:n seuraavaa raidetapahtumaa tuhansien matkustajien jäädessä jumiin Tampereen ja Toijalan välillä, koska ratatöiden valmistuminen siirtyi ensin päivästä yöhön ja sitten luvattiin kello 8:aa ja nyt kello 11:a liikenteen alkamiseksi Tampereelta etelään. Näin saatiin ketjuraktiona koko maan junaliikenne sekaisin.

Ukrainassa junat kulkevat, vaikka Venäjä räiskii sitä pommeilla päivittäin ja maata pidetään korruption kouluesimerkkinä. Suomessa koko maan raideliikenne menee sekaisin, kun yhden raidevälin paikkaamista ei viitsitä aikatauluttaa asianmukaisesti eikä tiedottaa sen seurauksia rehellisesti. Mikähän sen valtiollisen korruption mittari sitten onkaan?

Tänään puoli kahdeksalta aamulla herätessä ostimme bussiliput Helsingin lentokentälle. Millainen hellekaaos valtateillä tai kentällä sitten vallinneekaan, ei se voi olla pahempi kuin Valtion Rautateiden päivävuorot.

Meidän viikko: Maanantai

 20.9. 2021 MAANANTAI

Eilen kävelyltä tultua katsoin peräjälkeen neljä elokuvaa. Niinpä näin todella omituisen elokuvallista unta, jossa olin saanut niin karun opiskelijakämpän, että sinne piti hypätä kuilun ylitse. Avain oli laitettava ensin taskuun, sitten hypättävä, ja sitten roikkuessa avattava ovi. Ajattelin että tällaisessa vuokrakämpässä en asu montaa kuukautta. Asunto muistutti hieman Turun yksiötäni, mutta kulmakomeron sijalla oli ylimääräinen ulko-ovi ja portaat rinteeseen, jossa käveli lumiukkoja, yksi kohotti katseensa minuun päin. Se ei edes tuntunut oudolta. Sitten asunto olikin iso ja pyöreä, rauniomainen talo, josta terassin portaat kiertyivät alas kellarin ovelle, josta laskeuduin kellariin: siellä oli kuilun aukko ja kuilussa jokin koneisto, josta kurottui esiin valtava haravamainen väline joka raapi kivilattiaa. Työnsi haravan kuiluun ja suljin kuilua peittävät puuluukut, jolloin koneisto jäi jyskyttämään luukkuja. Kiipesin takaisin ylös asuntoon ja sanoin Saaralle: "Minun oma talokin nauraa minulle." Vein hänet katsomaan kellaria, jolloin näimme miten joku tonttumaiseen punapukuun pukeutunut henkilö ryömi takaperin ylös kellarin portaita.

Heräsimme puoli kuudelta, kun läheiselle rakennustyömaalle menevät kuorma-autot jyrisivät kadulla. Tätä eri tyyppistä rakennustyömaiden meteliä on jatkunut vuosikausia, kun Kalevaa alettiin "täydennysrakentaa" raitsikkaradan ympärille. Kalevasta ei ole pian muuta jäljellä kuin elementtitaloja ja asfalttiliuskoja. Nukahdimme uudelleen, heräsimme jälleen 7:15 kännykän hälytykseen. Lapsen koulun takia joudumme joka aamu herämään täsmälleen tähän aikaan: keittämään kahvin, paistamaan kananmunia lapsen aamiaiseksi, jakamaan Hesarin kahtia. Hesarin kulttuuriosa on nykyään niin saamattoman surkea, että sen enimmäkseen vain selailee läpi ja jää odottamaan että toinen saa luettua varsinaisen lehden.

Kahdeksalta lapsi lähti kouluun ja avasin läppärin, mitä en tee suinkaan joka aamu, niin vaativalta työkoneelta se tuntuu. Halusin editoida valmiiksi Kiiltomatoon menevän arvostelun Hurskaisen romaanista ja lähettää sen, jotta voisin tällä viikolla kirjoittaa jotain ihan muuta kuin arvosteluja. Yhdeksältä keräsin vaatteita lähteäkseni jumppaan, kun muistin että se olikin peruttu tältä päivältä. Ryhdyin päivittämään tietokirjoittaminen-kurssin pp-dioja, tällä viikolla tarvitsen niitä sekä Tampereella että Porissa. 

Puoli kahdeltatoista lähdimme raitsikalla keskustaan: lupauduin Saaran avuksi hakemaan steampunk-myyntipöydistä jääneistä kirjoja. Oli kirkkaan aurinkoista, mutta jäätävä tuuli. Kävimme syömässä Plevnassa, myyntipaikan vieressä. Kirjalaatikoita oli lopultakin vain kolme jäljellä, joten S olisi saanut tuotua ne yksinkin vanhoilla kaljakärryillämme, mutta kävihän tämä ulkoilusta ja parisuhteen laatuajasta juoda pitkät Plevnassa. Kotona ehdin olla pari tuntia vastaillakseni sähköposteihin ja infotakseni uusia kurssilaisia. Sähköposteihin menee aivan tolkuttomasti aikaa joinakin päivinä, ja joinakin päivinä taas tuntuu, että koko maailma on hylännyt kun ei tule mitään postia. Tähtään siihen, että vuoden 2022 loppuun mennessä olen päässyt pois kaikilta sähköpostilistoilta.

Puoli neljältä lähdin fillarilla kirjaston kautta teatterille, missä tuotantotiimi kokousti verkkosivujen täydellisestä remontista ja teatterin brändin kirkastamisesta. Samalla sovin näytelmäni casting-päiväksi 12. joulukuuta. Tuotantotiimin perustaminen on varsinainen enkelikaarti minun kannaltani. Se pelasti näytelmäprojektini.

Myytäviä lautapelejämme

Vähän ennen seitsemää tulin takaisin kotiin, jotta olisin vastassa lautapelin hakijaa. Laitoimme pitkästä aikaa ison kasan pelikokoelmaamme myyntiin, mutta niistä tuli vain kolme kyselyä. Eikä se hakijakaan tullut. Kuukauden sisällä koetut muuttotalkoot motivoivat nyt toivomaan, että edes hieman saisi kodin hyllyjä tyhjemmäksi. Lämmitin eilisen perunoita ja kanaleikkeitä; jo neljäs päivä peräkkäin kanaa eri muodoissaan. Ei siksi, että olisi niin kiire napsia ruokansa pieninä helppoina lihapaloina, vaan koska kana eri muodoissaan on helpoin tapa ruokkia lasta. Tällaisina viikonloppuina Saara joutuu tekemään itselleen omat ruokansa tai syömään edellisen viikon jämiä.

Puoli yhdeksään mennessä olemme molemmat olohuoneessa ja voimme katsoa uuden jakson Billionsia ennen nukkumaan menoa. 

Tällainen oli maanantai. Mitään luovaa en saanut aikaiseksi, en edes yrittänyt, en edes ajatellut.

Tavallinen työviikko: maanantai

Tavallisin työviikko on sellainen, joka on ihan erilainen kuin edellinen viikko. Kun viime viikosta kolme päivää meni vatsataudin nujertamana makuulla sohvalla, tällä viikolla olen sohvalla työasennossa eli välillä sentään istuallaankin.

Maanantai on viikkojen ainoa rutiinipitoinen päivä. Nousen tarkalleen 7:10, käyn komentamassa lapsen hereille, mutta hän saa mennä hetkeksi lämpimään Saaran viereen, sillä välin kun S heräilee ja menee hakemaan lapselle kouluvaatteet. 7:40 mennessä lapsi on syönyt ja lähtee 7:55 kouluun. Ehdin katsoa sähköpostit, joita ei nykyään juuri tulekaan, joten tehokasta työaikaa ei aamuisin osallani ole. Tänään lapsi menee poikkeuksellisesti kouluun vasta 9:ksi, joten kirjoitan vain lyhyen lautapeliraportin eilisestä sessiosta ja lähden sitten 9:30 kävelemään Saukkolaan.

Saukkolan äijäjumpassa on tehokas tahti 10:00-10:50. Sitä seuraa tarpeettoman pitkät venyttelyt ja rentoutus, mikä syksyllä ärsytti, mutta nyt talvella siinä voi miltei nukahtaa hetkeksi. Saukkolasta lähden 11:35 kävelemään Gopaliin, missä maanantairutiinin mukaisesti syön lounaan. Gopal on maanantaisin ihmeen hiljainen, mikä sopii minulle. En kestä sinne vauvojaan kärrääviä äitipiirejä ja vegaaninatseja, jotka kehuvat kovaan ääneen yhteistä aatettaan.

Nyt lumien aikaan laiskottelen bussilla takaisin Kalevan lävitse, vaikka matkaa on niukat kaksi kilometriä. Käyn kaupassa matkalla, koska niin vain on tapana, että useimmiten ruokaostokset talouteen teen minä.

Tekstityöläisen työpöytä ennen sohva-aikakautta...

Kotona olen varttia vaille yhden. Enkä ole tehnyt vielä mitään sen eteen, mihin saan apurahan muodossa palkkani. Enkä  tee vieläkään.

Luen maanantain sähköpostit. Muuta työhön liittyvää ei ole kuin Sampolan kurssien suunnittelu: kevään kritiikkikurssille on liian vähän ilmoittautuneita, joten sitä ei tule; syksyksi ehdottelen matkakertomusten kurssia. Sitten alan kirjoittaa Työväen Näyttämöpäivien juttua Kulttuurivihkoihin. Siihen on materiaalina sähköpostitse pyydettyjä haastatteluvastauksia kahdelta ohjaajalta, kolmatta odotan. Omista blogimerkinnöistä ei paljoa hyötyä ole eikä kahden sivun juttuun tietysti paljoa mahdukaan. Tämä tekstityö on mukaisan konfutselaista velvollisuustyötä.

Kahden jälkeen lapsi tulee koulusta ja tehokkaan työajan mahdollisuuskin katoaa. Puoli kolmelta S menee tekemään päivällistä, jotta ehdin syödä ennen teatterille lähtöä. Lupaan tiskata viikonlopun tiskit. Tällainen on työnjako. Tällainen on maanantai huolellisesti tuhlattuna. Bussissa ja lähtöjä odotellessa ehdin lukea "Kyyroksen sotaretkeä". Se sentään edustaa apurahatyötäni.

Teatterilla tulen olemaan puoli kahdeksaan saakka, joten kotiin palattua on ilta jo niin pitkällä, että katson vain telkasta Simpsoneita lapsen kanssa, sitten vartin verran illan elokuvien alkua, täysin välittämättä mitä kanavat tarjoavat. Iltakymmeneen mennessä olemme puolittain unessa. Lapsi on nyt talvella niin väsynyt, että sammuttaa omatoimisesti valot huoneestaan. Maanantai päättyy.

Maanantailapsi

Juokse kohti kevättäsi, juokse villi lapsi,
pulkkasi ei luista, vaikka siihen mahtuu kaksi.

Juokse ilman ystävää, juokse jouto lapsi,
synnyit yksi maanantai ja juokset miljoonaksi.

Juokse kohti kohtaloa, juokse sydänmuuriin,
isä katsoo kelloaan ja äiti luottaa tuuriin.
 
Juokse marssijalkoinesi, päädyt partituuriin -
vauhti vain on lohduttaja hyppyreihin suuriin.

Juokse pellepelkoinesi, säästyt sentään siltä
kirjaviisaan vanhempasi järkimuistelmilta... 

Jäsenmaksupajatso

Tähän aikaan vuodesta veri eli lompakko punnitaan, kenen joukoissa on halukas seisomaan ja millaisella jäsenmaksun hinnalla. Järjestöt lähettelevät maksukuittejaan, useimmat kohteliaasti helmikuulle merkityllä maksupäivällä, jotta uusi toimintavuosi ei maistuisi pelkältä rahastukselta. Kuulun ainakin kahdeksaan järjestöön, puolueen lisäksi. Ammattiliittoihin en ole kuulunut vuoden 1994 jälkeen, kun näin miten turhaa sakkia ne ovat yliopistoissa.

On tietysti järjestöjä, joiden jäsenmaksun maksaa aatteellisesta kunnioituksesta, kuten Finfarin, Suomen Tieteiskirjoittajien ja Aseistakieltäytyjäliiton jäsenyydestä. Joidenkin suhteen on jo moraali pettänyt, kuten Ikimetsän Ystävien ja Greenpeacen osalta. Niille pitäisi lahjoittaa kaikkensa, jos todella toimisi sen mukaan mihin uskoo.

Sitten ovat pienet osakulttuureita edustavat järjestöt, joissa jäsenyys on pikemminkin lisäarvo lehden (Portin ja Tähtivaeltajan) tilaamiselle. Tähän tammikuuhun saakka kuvittelin kuuluvani jopa British Film Institut'n jäseneksi pelkästään tilaamalla Sight & Sound -lehteä, kunnes BFI:n videokaupassa myyjä naureskeli, ettei se sentään niin mene. Eikä antanut jäsenalennusta.

Mutta moraalisesti vaikein alue ovat ne lukuisat puolivakavat kulttuurialan järjestöt, joiden suhteen on ollut periaate, että jäseneksi menee vain jos aikoo olla aktiivisesti itsekin mukana - aivan kuten puolueeseenkin, jonka jäsenmaksuissa on sentään mielekäs porrastus ansiotulojen mukaan. Nämä järjestöt ovat periaatteessa ETUjärjestöjä, joten niitä pitäisi tukea jäsenmaksullaan jo periaatteessa, vaikka toisaalta ne tarjoavat tasan samat edut ja toimivat tasan samoilla höyhensarjan keinoilla kulttuurialan duunien puolustajina.

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenmaksusta tiedän sentään erinomaisen tarkkaan, miten paljon sillä saadaan aikaiseksi. Mutta Arvostelijain liiton, Kirjailijaliiton ja Tiedetoimittajien liiton osalta ihmettelen, mihin se raha palaa. Arvostelijain liiton pressikortilla olen kyllä nuorempana päässyt monenmoisiin tapahtumiin, se on ollut kovaa valuuttaa jopa ulkomailla (paitsi Italiassa...). Tiedetoimittajien yhdistys taas on niin suuri kooltaan, että siellä on jatkuvasti tarjolla kaikenlaista koulutusta ja tapaamista. Silti kuuluminen näihin molempiin järjestöihin on täysin turhaa, ja turhauttavaa.

Kirjailijaliiton jäsenmaksu on toistaiseksi arvoitus,  miksi se on  tuplasti enemmän kuin muiden. Onko se vain hinta sisäpiiristä, "oikean kirjailijuuden" prestiisistä? Tunnustan kyllä, että ensisijainen motiivi siihen liittoon liittymiseksi oli apurahahakuinen. Pelkästään samoista syistä suunnittelen Tietokirjailijoiden järjestöön pyrkimistä.

Niin yksi yhteen tai yksi miljoonaan on tämä tammikuille keskittyvä vapaan kirjoittajan ansaintalogiikka. Jokainen liitto on yhtä kuin apurahapajatso, jossa on sentään jokin perusteltu mahdollisuus (jäsenyys) saada apurahaa, kun säätiötukiaisten saaminen alkaa tuntuu aivan arpapeliltä.

Tämä 2016 on vielä yltäkylläisyyden vuosi, mutta sen jälkeen on taas taistelemassa musteissapäin niin taiteilijain, tutkijain kuin tietäjäinkin liukuhihnoilla. Jotain sormenpäätaktiikkoja olisi opeteltava hyvissä ajoin.

Hallitus joka oli maanantai

Eilisessä Hesarissa oli uutisten sijaan hyvä idea, ja sellaisiin ehkä olisikin syytä keskittyä enemmän tällaisena aikana, kun maailmalta ei ole mitään uutta kerrottavaa: lakkautetaan sunnuntait ja säästetään siirtymällä kuusipäiväiseen viikkoon.

Tietysti vieläkin tuottoisampaa olisi lakkauttaa maanantai, jonka aikana syntyy kuitenkin enemmän virheitä kuin myyntikelpoisia tuotteita tai peruskoulunsa päättäviä lapsia.

Tai: lakkauttaa hallitus, joka yhä enemmän muistuttaa kyseistä viikonpäivää.

Mielikuvaa ajankierron oudosta nopeutumisesta vahvisti viikonloppuna se, että kesän lehdet repeytyivät irti puista ja pidimme puolen vuoden asumisen jälkeen tuparit, jonne kaikki eivät päässeet edes paikalle, koska maa kaupunkeineen oli yleis-poliitttisessa-mielenilmaisussa.

Ennen vanhaan sitä olisi sanottu yleislakoksi, mutta lakko-sana on nyt tabu samalla tavoin kuin lamakin. On vain pörssin nousua ja laskua, simuloitua limuelämää vuoristoradalla. Kun sunnuntaina kävin lähikaupassa, oli kylmiön ovessa lappu: tavaroiden toimituksessa on puutteita poliittisen mielenilmaisun vuoksi. Kuulosti samalta kuin että citysomen peukutusten vuoksi lehmät lakkaisivat toimittamasta maitoa.

Mutta kun kerran pörssissäkin parhaat päätökset ovat nykyään huippunopeiden tietokoneiden tekemiä, niin miksi meillä on hallitus, joka tekee päätöksiä yhtä hitaasti ja raskaasti kuin insinöörit ennen vanhaan kännykkämalleja - ja uskoo malliensa ikuisuuteen yhtä kepeästi?

Suomen hallituksen korvaaminen serverikeskuksella olisi tavattoman yksinkertaista. Serverikeskus sijoitettaisiin nykyiseen presidentinpalatsiin, joka on kätevästi meriveden läheisyydessä jäähdytystä varten. Presidentin pellevirka korvattaisiin oikealla duunipaikalla, ylioperaattorin pestillä.

Vessakin lähtee tavoitehintaan

Kirjoitan huolimatonta runoutta, herään väsyneisiin aamuihin, joista päiväkohtaiset merkitykset valuvat merkkeinä eilisiin ja huomisiin, työt fossiloituvat tiedostoina, pian niitä eivät osaa lukea edes ohjelmat saati ihmiset. Yskä on kuin kiinalainen vesikidutus, pää tottuu somaattisiin keskeytyksiin, uni ei tule ennen aamuviittä ja äänikirjan hypnoottista puhetta.

Tänään pääsimme sentään seurapiireihin ja olimme pari tuntia myöhemmin kauppaamassa kotiamme, myymässä yksityisyytemme. Jo viime perjantaina Hesarin seurapiiritoimittaja kävi tarkistamassa vaimon seurapiirikelpoisuuden ja tänään lehden seurapiirikuvaaja kävi kuvaamassa VESSAMME, kai se sitten on edustavin osa keskiluokkaista elämäntapaamme.

Seuraavaksi tuli sitten kiinteistövälittäjä, arvioi asuntomme PARHAIMMAN MAHDOLLISEN hinnan ja lähti siitä käsin sitten pudottamaan numeroita realistiseen myyntihintaan eli kauppakielellä TAVOITEHINTAAN. Mutta kun laman keskellä eletään, niin tämä on se kieli jolla meidänkin on opittava puhumaan pitääksemme erottelevan etäisyyden elämän- ja asuintavan välillä.

Aina se tuntuu yhtä absurdin kepeältä allekirjoittaa kotinsa kaupittelusopimus, aivan kuin luovuttaisi ruumiinsa virtuaaliset osat, joista ei ole tietoinen ennen kuin ne joutuvat tuntemattomien tahojen haltuun. Ja aina se tuntuu aivan muulta kuin kapitalistilta, kun omasta asumastaan kodista alkaa näin KIRJALLISESTI (sopimuspaperilla jossa on ainakin kuusi sivua) erkautua. Kuin eletystä elämästä.

Marraskuu on musta kukkaro

Marraskuu on musta vessa.
Kesä ja syys huuhtoutuvat ohitse merkkijälkiä jättämättä, ja varhainen lumikin on pian elottomana loskana lahkeissa. Edes sanalaskurin moraalilla raapustettu romaani ei etene tänä vuonna. Numerotkaan eivät osoittaudu luotettaviksi, taantuma on syvempi kuin suolihuuhtelu.
 
Marraskuu on musta kieli.
Vasta tänään vilkaisin Kordelinin verkkosivuja ja näin, ettemme saaneet Finfarin kokoelmaprojektiin penniäkään rahaa heiltä, siis siitäkään huolimatta, että kyseessä olisi blaa blaa sentään ainutlaatuinen artikkelikokoelma Suomen oloissa. Mille multitaiteen monosurkastumalle apurahaa sitten pitäisi hakea? Mikä pajatso se olikaan, jonka oli tarkoitus tukea tieteen popularisaatiota? Vastaus on aina sama: kääntykää seuraavan säätiön puoleen... heillä on teidän tarpeitanne jne..

Marraskuu on musta kukkaro.
Vasta jälkikäteen huomasin, että yliopisto maksoi kokonaista 50 euroa (bruttona) seminaariinsa osallistumisesta, esitelmästä ja osion puheenjohtajuudesta. Miten syvällisiä mielipiteitä dystopiasta pitäisi viidellä kybällä antaa? Tai osata antaa? Jos nappaa kännykkäkuvan autokolarista ja lähettää sen sanomalehteen, niin siitäkin maksetaan paremmin. Sen arvoinen on autenttinen mielipide nykypäivänä. Paljonko sitten pitäisi maksaa AKATEEMISEN AMMATTILAISEN mielipiteestä? Ehkä kulttuurikeskustelut kaikkineen näyttäisivät uskottavammilta, jos jokaisen lehtikirjoituksen alareunassa ja jokaisen yleisöesitelmän lopussa ilmoitettaisiin kirjoittajansa tai puhujansa kuukausiansio?

Marraskuu on musta enne.
Ehkä vuosi 2015 pitäisikin viettää suu säkkiä eikä pyttyä myöten. Osallistua vain sellaiseen kulttuuritoimintaan jossa ei tehdä enää ilmaistyötä ihan vain siksi että se kohottaa taidekeskustelun tasoa tai oman mediaprofiilin mainetaloutta.

Marraskuu on mustaa pastaa.
Halpaa, täyttävää, kuolevan maan satoa.
Ja nurinkurisella logiikalla päivän kohokohta oli toimittaja X:n satunnainen puhelu, joka muiden asioiden ohessa kehui romaanini niin sujuvasti kuin olisi ollut aivoihini istutettu kännykkäsiru. Se tuntui kuin sähköisku.
Ja ehkä hän olikin. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mikä on mustaa lautasellani.
Ehkä tämä pimeys onkin vain kuvaruutujemme säästämiseksi.

Musta tuntuu:

"Mistä tämä ajatus, että maalaustaiteen tarkoitus on antaa katsojien harjoittaa arvostelua?"

Vuodet vähenevät vs spekulaatiot kasvavat

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun tuntematon ihminen kysyi kaupan kassajonossa, milloin minulta ilmestyy seuraava kirja.

Omakehun kuumotusta hilliten sanoin, että ensi syksynä pitäisi ilmestyä sf-romaani ja sitten keväällä toivottavasti tietokirja scifistä. Kysyin sitten aidosti uteliaana, oliko hän sf-harrastaja. Mies kielteli, mutta hetken kuluttua totesi näin: "Sitä näin vanhemmiten kun huomaa rajallisuutensa niin alkaa kiinnostumaan scifistä."

Niin ensimmäistä kertaa kuulin sellaisenkin motivaation scifin lukemiselle, jota en ollut tullut ikinuorekkaan lajityypin suhteen ajatelleeksi. Eikä sitä kukaan muukaan ole esillä pitänyt, niin itsestäänselvältä kuin moinen motivaatio nyt kerran esille tultua kuulostaakin.

Ristiriita tulevaisuudelle (ja kuolemattomuudelle) omistautuneen genren ja sf-harrastajien sukupolvitietoisuuden väillä on kuitenkin niin räikeä, että kontrastin kätkeminen täytyy olla ainakin jossain määrin tietoista. Fandomissa tapahtuneet kuolemat, yllättäen poistuneet dinosaurukset, ovat ehkä siksikin olleet niin erityisen järkyttäviä.

Mutta kukaan ei ole myöskään tuonut esille sitä, miten  ikääntyminen, "rajallisuutensa huomaaminen", on vaikuttanut sf-kirjoittajien spekulaatioihin tulevaisuudesta.

Mitään trendiä pessimistisempiin tai hörhöisempiin visioihin ei ole ollut näkyvissä millään aikakaudella. Yhtä hyvin voi tietysti ihmetellä miksi vanhenevat kirjailijat eivät ylipäänsä kirjoita enemmän ihmiskunnan väistämättömästä rappiosta, mutta scifin kohdalla sukupolvensa ajallisuuden reflektointi tarinoissa luulisi olevan edes hieman yleisempää.

Ja sitten: illalla nämä kaikki kepeät ajatukset heittävät häränpyllyä, kun kustannustoimittajalta tulee
seuraava lista editointia vaativista kohdista romaanista. Neljä sivua pitkä lista.

Ja deadline lähestyy... kuin... kuin.. singulariteetti kirkkaalta kuvaruudulta... enkä tiedä miten tulevaisuus voi tapahtua jollen editoi valmiiksi kirjaa joka on jo ilmoitettu "valmiiksi" eli tiettynä aikakoordinaattina maailmassa olevaksi...

Elämä ja urheiluelämä

Helmikuinen lauantai, 22. päivä jää eurooppalaiseen historiaan yhtä suurena vallankumouspäivänä kuin heinäkuinen Marseljeesin päivä: se oli päivä jolloin mielenosoitukset osoittivat Ukrainassa kestokykynsä ylivoimaiselta näyttänyttä diktatuuria vastaa, aivan samalla tavalla kuin ne olivat osoittaneet vanhan itäblokin murtuessa 1999 ja arabikeväänä 2011.

Vielä viikko sitten näytti siltä, että Janukovits tulee istumaan seuraavankin halintomuodon huipulla, jahka kompromissi "oppositioksi" sanotun kansanvallan ja tyrannian välillä saadaan selvitetyksi. Nyt Janukovits on jahdattu ja etsintäkuulutettu rikollinen, aivan kuten Saddam Hussein ja Muammar Gaddafi vähän aikaa siten. Siinäpä sitten veikkaustoimistoille scifistinen tehtävä: miten kauan menee, vuosi vai kymmenen, että myös Vladimir Putinia jahdataan jostain Uralin viemärionkaloista?

Suomessa valtiollinen uutistoimisto, Yle, ei ole uskaltanut seurata edes nykyhetkeä eli Ukrainan lauantaisia tapahtumia niin tarkkaan kuin mediayhteyet antaisivat myöten. Ylen verkkosivut ja teksti-tv:n sivut päivittyivät viikinloppuna ennemmin penkkiurheilijoiden tarpeisiin, jotta nämä saattoivat seurata minkä firman design-tuotteissa milloinkin jotain kumikiekkoa jahdattiin tai hyppäysmäestä pyllähdettiin pisimmälle. Sanomalehtienkin tiedot olivat tuoreempia ja perehtyneempiä kuin Ylen palvelut, jotka näyttävät seuraavan yhtä jälkiviisaasti idänpolitiikkaa kuin vanhan neuvostovallan aikoina

Toisaalta Shotsin olympialaiset olivat juuri se mediashow, jonka ylläpitäminen ei antanut Putinin Venäjälle tilaisuutta tehdä interventiota Ukrainaan. Edes Putin ei uskaltanut tahrata tällä kertaa käsiään vereen, niin kauan kun maailman huomio oli suunnattu hänen henkilöstatustaan pönkittävään urheilutapahtumaan. Irvokkainta onkin, että ukrainalaisten moraalinen voimannäyte, urheus, on sitten kirjaimellisesti sitä, mistä "urheilu" on vain sanamuotonsa mukainen pilailuvweaio.

Tänään maanantaina on sitten suuri krapulainen mediapäivä, johon kansat heräilevät lännen ja idän väliin auenneella, muutenkin ylen herkäksi murtumavyöhykkeeksi osoittautuneella geopoliittisella pohjalla.  Iltsarissa näkyi sentään otsikko ja arvailu, milloin Putinin imperiumi iskee takaisin - mutta muuten niin suomalaiset kuin läntiset mediat ovat myrskyisän hiljaisia kuin Arhinmäen aviopuolisko. 

Mittari näyttää kuutta astetta ja tuuli käy etelästä. Kevät on varhaisessa, vai mitä Vlad?

Meidän Jokapäiväinen Bonuksemme

Viime syksyn aikana scrollailin jo muutamaan kertaan verkkosivua, josta kansalainen voi tilata itselleen bonus-kortin ja muuttua S-kirkon jäseneksi. Ajattelin, että perhebudjetin huvetessa on… "pakko"? "viisasta"? "sijoitus"? … hankkia bonus-kortti eli käyttää alennukset päivittäisiin ostoksiin aina kun mahdollista. Mutta vielä viime syksyn ajan poliittinen periaate voitti ja suljin moiset verkkoikkunat kesken houkutuksen. Vielä viime syksyn saatoin nauttia apurahasta, jota sopivasti jaoteltuna riitti tasan tuhannen euron kuukausituloksi.

Eilen annoin periksi. Luultavasti bonus-kirkkoon liittyminen oli käynyt helpommaksi juuri siksi, että olin saanut ensin vuodattaa siitä vihani kolumniksi Kulttuurivihkoihin. Aihehan sinänsä oli pyörinyt mielessä koko viime syksyn, ja nyt lehden uskontoteemaan kytkien siitä oli helppo repeytyä ja rypeytyä.

Arkea arkena en oikein enää hahmotakaan muutoin kuin erilaisten ihmisten erilaisina valintoina lisätä toistuvimpaan arkeen jotain ylimääräistä. Pitäisikö sitä sanoa "kastikkeistamiseksi"? Kyse on kuitenkin jostain perustavammasta tarpeesta kuin vaikkapa "koristelu", jota sentään eläimet ja luonnonkansatkin harjoittavat.

Elämä on oikeasti järkyttävän lyhyt, jopa työpäivän tunnit tuntuvat käsittämättömän lyhyiltä, mutta arki se vaan on sietämättömän pitkä.

Siksi on tehtävä näin:
- Kuukauden mittakaavassa bonukseni on lautapeli-iltapäivä jokaisen kuukauden ensimmäisenä maanantaina.
- Kevään mittakaavassa bonukseni on se, että edes kerran kuussa pääsen/mme irti Tampereen arjesta: helmikuun alkajaisiksi Turkuun; maaliskuun alkajaisiksi T&L:n häihin; huhtikuun alkajaisiksi Tukholmaan.
- Vuoden mittakaavassa bonukseni on (vaikken ole siitä uskaltanut vielä vaimolle puhua) päästä viikoksi taas patikoimaan Karpaateille.

Näillä bonuksen odotuksilla vapaa taiteilijakin pysyy järjissään.
Vaan miten selvitä viikon mittakaaavassa?

Perheellinen ihminenhän on tässäkin suhteessa alennetussa asemassa, sillä perheelliselle viikonloppu EI ole bonusta niin kuin vapaalle ihmisolennolle joka viisi päivää duunia paiskittuaan tai haettuaan voi sentään relata lauantaiksi.

Oma reunaehtoni eli unelmani suomalaisen arjen siedettävyyteen olisi se, että pääsisi joka päivä saunaan. Tätä ajattelin ja tästä nautin PERIAATTEELLISENA MAHDOLLISUUTENA kun asuimme Kotipehkussa, missä olisi voinut parin euron hinnalla lämmittää saunan milloin tahansa. Suomalainen ekohäpeä ja savolainen laiskuus vain pidättelivät ryhtymästä siihen: kertaakaan Kotipehkussa viettämämme vuoden aikana en viitsinyt lämmittää ylimääräistä saunavuoroa, vaikka nautinkin tavattomasti kiukaan kanssa puuhastelusta niinä viikkoina kun meillä oli talkkarivuoro. Puhumattakaan saunojien kiitollisuudesta: "Tänään onkin hyvät löylyt…"

Nyt talven pimeissä ja pakkasissa bonuksen tarve on kasvanut niin tavattomasti, että lähtisin mille tahansa etelän lennolle jos vain tilaisuus (ja rahaa…) tulisi, ekohäpeästä välittämättä.

Viime syksyn parasta bonusta arkeen oli keskiviikon leffapubivisa. Se antoi viikon kululle oikean rytmin. Mutta nyt leffavisakin on ollut niin pitkään tauolla, että tölkillinen bulkkikaljaa riittää täyttämään pubipuhteen tarpeen. Ja kaksi saunavuoroa viikossa: lenkkisauna tiistaisin ja perhesauna lauantaisin.

Bonuksen avulla, uskon kuitenkin, voisi määritellä hyvinkin pienin vivahtein sen, mikä tekisi arjesta siedettävän. Enemmistösuomalaiselle siihen ei ehkä muuta tarvita kuin että mitä tulee televisiosta minäkin viikonpäivänä. Luova ihminen sen sijaan tarvitsee jotain omaehtoisempaa - mutta ei vielä viisikymppisenäkään ymmärä mitä helvettiä se olisi: se sellainen arki joka tekisi edes OMASTA elämästä odottamisen arvoisen.

Maaseudun tulevaisuus postkompostissa

Jokaisella on maaseutunsa jossain, monilla edelleen omalla tai vanhempien synnyinseudulla, mutta yhä useammilla kesämökkinä kunnallisessa maisemassa - kuten minullakin, Vehmersalmi, tuo kuntaseutu jonka ainutlaatuisuus on siinä että kunnasta 43 % on vettä, ja toki siinäkin että monelta päin Vehmeriä katsellessa maisemassa siintää Kuopion kaupunki, etenkin nyt kun kunta on virallisesti osa Kuopiota.

Mutta vain niin kauan kuin Vehmerissä on elämää. Postkompostissa.

Mökki meillä on ollut juuri nyt 20 vuoden ajan samalla paikalla, ja hieman aiemmin jos Nahkaniemen vuokramökki lasketaan mukaan niin miltei 25 vuotta olemme olleet osa Vehmersalmea.

Mutta kun 30. joulukuuta kello puoli kuusi aamulla heräsin Vehmerissä säkkipimeään, en vielä arvannut enkä arvioinut, että vesiseutu ympärilläni oli juuri niin kuolevaa maaseutua kuin miltä se näytti: ei vuodenaikaista elämää, ei territoriaalista (= savimaan mahdollistamia tiilitehtaita Jänissalossa tai mineraalien mahdollistamaa ruukkia Mustinalahdella) elämää, ei edes poliittisen väliintulon tukemaa elämää.

Vasta kun olin pikamarssinut mökistä viisi kilometriä asfalttitien varteen, tapasin sen bussikuskin joka on luotettavin savolainen mitä olen tavannut, ja kun bussissa ei ollut muitakaan matkustajia (ollut  viikkoon!) niin hän kertoili kaikenlaisia tunnusmerkkejä tämän maailmankolkan elottomuudesta, ja ennusti erittäin pätevin perustein että viimeistään 15 vuoden kuluttua Vehmersalmi on kuollut kylä, musta aukko, eikä siellä ole enää koulua tai kauppaa, sen enempää kuin matkan varrella Mustinlahdessa tai Litmaniemessä. Siitä hän ei puhunut mikä olisi meidän mökkiasujien vastuu ja osuus kunnan elvyttämisessä. Niin kilttejä ja kohteliaita savolaiset ovat, parhammillaan.

Ja tämä kaikki koillisen Savon kuihtuminen on enemmänkin poliitikkojen kuin paikallisten ihmisten valintaa. Se sykli joka nopeutuu palvelujen puutteesta on nopeutunut entisestään nyt kun ympäristökunnat ovat poliittisen löysäpäisyytensä takia menneet osaksi Kuopiota. Tämän kaikki tietävät mutta ei ole sellaista konsensusta maan päällä eikä Thaimaassa, joka palauttaisi syklin toiseen suuntaan - ei ainakaan koillisessa Savossa.

Enhän olisi edes päässyt mökille jollei Jaskalla olisi edelleen mökki samalla suunnalla, tosin sen jälkeen kun äänet ympäristöstä hiljenivät näin edelleen kuitenkin naapureiden valot, miltei kuin metsien keskellä pidettäisiin pitkätylsäistä äänetöntä vigiliaa kadotetuille juurille. Aamuyöllä huussiin kompastellessa tuntui kyllä siltä, että maailmankaikkeudessa ei muuta TODELLA ole kuin märkänä suhiseva pimeä metsä ja etääntyvä pirtin lamppu.

Vaan se aamu. Olin kävellyt saman reitin mökiltä bussitien varteen näiden vuosien varrella useat kerrat mutten koskaan aiemmin niin suuren epävarmuuden vallassa: kuka hullu ja miksi ajaisi bussia tällaisessa täydellisen pimeyden maassa, jossa ei liiku ihminen eikä viihdy mikään muu elollinen kuin sateesta raskas pilvipeite. Olin lukinnut tuon lautamökin oven vuosien varrella niin monenlaisessa evakkoihmisen mielialassa että se oli minulle koti enemmän kuin mikää muu, mutta ensimmäistä kertaa sinne oli asettunut hiiri paskomaan tyynyjen alle ja ensimmäistä kertaa kosteus pisaroi piipun kupeesta takaisin tuvan puolelle.

Muiden muassa (tosin ainoana siellä päin) olin kävellyt saman reitin joskus 1994 raahaten pulkassa Applen "kannettavaa" tietokonetta lumista tienpientaretta myöten... mutta nyt tuttu tie oli pelkästään pimeä ja  ajaton... ja tiesin olevani sellaisessa tyhjyydessä jossa oma outo postpost-ikäni ja kulttuurini outo postpost-aika kerrankin limittyivät...

Äijäjumppa - Dawn of the Dead

Ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee kuolevansa. Kuitenkaan en ole varma, kumpi tuntuu enemmän ikuisuudelta, hikoilla hengiltä zombien takarivissä vai akateemisten naisten eturivissä. Samastumisen mahdollisuudet ovat niukat eikä tutun queer-tilan aukeneminen jaksa naurattaa lihasten kirkuessa tottumattomuuttaan. Pian ei itseään muista kuin tutusta hienhajusta. Tuoksu, poika, tuoksu.

On miltei kymmenen vuotta siitä, kun Turussa osallistuin yliopiston järjestämään henkilöstöliikuntaan. Sen jälkeen en ole harrastanut liikuntaa millään lailla. Alkoi olla pakko. Viime kevään vierailu fysioterapeutilla osoitti, että keho alkaa jumittua kuin ruostunut kone, peruuttamattomasti.

"Äijäjumpaksi" kutsuttu vanhustapaaminen ei ole motivoivin tapa jumpata itseään nuoremmaksi, mutta jos kunto on rapistunut tarpeeksi, mahdollisuudet jäädä henkiin lihasten ja nivelten äkillisestä herättelystä ovat moisella kurssilla todennäköisemmät - ottamatta huomioon sitä tosiseikkaa, että muut "äijät" ovat minua parempikuntoisia vaikka olisivat jo kaksi vuosikymmentä lähempänä seuraavaa elävien kuolleiden genreä.


Groucho Marx oli oikeassa, mutta erehtyi lajissa, aivan kuten se toinenkin Marx.
Donna Harawaykin oli oikeassa, mutta erehtyi lajissa, aivan kuten Ellie Arraway.

"Mutually Exlucive Identities". Mitä se olisi suomeksi?

Tupakka ja ikävä helpon elämän valuuttana

Pari kotiseudun kaveria lähti kiertämään Eurooppaa. Kumpikaan ei osannut kieliä, mutta olivat intohimoisia tupakoijia. Kotiin palattua he osasivat pummata kaikilla sivistyskielillä tulta ja tuhkakuppia.

Ajattelin, että tupakka HELPON ELÄMÄN VALUUTTANA olisi hieno näkökulma tehdä jossain vaiheessa jatko-osa "Hyvästä on helppo pitää" -esseille. En ole saanut aikaiseksi. Pitäisi kai ensin aloittaa se tupakointi ja oppia miten ko. valuuttaa käytetään vaihtuvissa sosiaalisissa tilanteissa.

Itse asiassa teinkin jo kerran jatko-osan kyseiselle kirjalle, mutta silloin laajemmasta, irtotekstejä HELPOMMIN kokoavasta näkökulmasta - siis sellaisella ylimääräisen ajan vaivattomuudella mitä miljoona kolumnistia nykypäivänä harjoittaa. Mutta kustantaja ei tykännyt jatko-osasta, joka oli liian samanlainen kuin edellinen esseekirja. Kustantaja sanoi, että kokeiltu on: tällainen ei tuota voittoa, vaan ainoastaan omat takaisin. Se ei riitä kaupalliselle kustantamolle.

Tuo HELPPOUDEN AIKAKAUDELLE omistettu jatko-osa on kuitenkin jatkanut kasvamistaan tietokoneiden memo-fileissä, niin kuin lukuisat muutkin keskeneräiset projektit. Sille on olemassa uusi kokoava teema, jonka avulla voisi sekä kasvattaa että karsia tekstejä. Enää puuttuu ylimääräinen elämä, jossa olisi motivaatio ja aikaa senkin kirjan tekemiseen.

Tupakasta en kuitenkaan ole nähnyt sellaista kirjaa, jonka kuvittelen jossain kolmannessa elämässä kirjoittavani. Aihe ei taatusti menetä painoarvoaan. On varmaa, ettei tupakointia saada kitketyksi kansasta, koska tupakointi on universaalein ja helpoin kommunikaation muoto. Ihmisillä on tarve löytää helppoa kommunikaatiota, eritoten kansalla, jolla puhe yli pirtin pöydän on perinteisesti ollut köyhänlaista.

Puheenaihetta etsiskellessä kädet hapuilevat taskuille, päässä tai vaatteissa. Jos ei puhuta savukkein, niin puhutaan säästä. Kolmas formula helpolle puheelle on yhteisin hyväksytty mieliala. Pelkkä mielialan ääneen toteaminen riittää helppona aikakautena, viestinnän nollapiirillä.

Meidän aikamme suosituimmat mielialaformulat ovat "kiva" ja "ikävä". Ikävästäkin saisi hienon suomalaisen esseen. "Ihan kiva elämä", oli tragedisti Harri Pystysen ironinen motto aikakaudelle, kun hän puhui ikävästä. "Pidetään ikävää", lauloivat Eput monimielisesti jo ennen kuin postmodernia opetettin lastentarhoissa. Kiva ja ikävä eivät ole toisiaan täydentäviä vastakohtia, tietenkään. Elämä on jatkuvaa liikettä ikävästä kivaan. Suomalaisittain: suossa tarpomista suon voittamiseksi.

Taitaa olla maanantai.