Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 

Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.

Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.

Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 

Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.

Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.

Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.

Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.

Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena. 

Vaimoni Casanova ( näytelmä)

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Leea Klemola: Vaimoni Casanova

Tampereen Teatteri, ensi-ilta 4.9. 2024
Ohjaus: Antti Mikkola
Lavastus: Mikko Saastamoinen

Mitähän näyttelijä Mari Turunen on tehnyt viimeiset 20 vuotta? Ilmeisesti Kummeli-huumoria. Menin katsomaan Tampereen Teatteriin kansanfarssia, jollaista yleensä välttelen kuin muitakin kansantauteja, ihan vain siinä uskossa, että Turunen pääsee loistamaan samalla tavalla kuin aikoinaan TT:n ”Hedda Gablerissa” (2007). Tänään nähdyn näytelmän, ”Vaimoni Casanova”, ykkösnäytöksessä näin kävikin. Mutta kakkosnäytös oli sitä latteinta mahdollista kansanfarssia jollaista ei voi edes parodioida, vaikka Leea Klemolan teksti sitäkin yrittää. Etenkin Turusen osalta kakkosnäytös typistyi tyhjällä näyttämöllä oleskeluksi tekoviikset naamalla. Aivan kuin venytettäisiin jotain Kummeli-improa, jossa viidestä näyttelijästä vain kahdelle riittää kerrallaan tekemistä. Tätä yhteensä 160 minuuttia.

Tiedän oikein hyvin, että Klemolan tekstit ovat sellaista kansanhuumoria, joka ylipäänsä alittaa kaikki rimat, mitä taiteelle, teatterille ja huumorille voi asettaa. Normaalioloissa nämä klemolat jättää yksinkertaisesti huomiotta. Teatteritarjonta Tampereella vain on edelleenkin niin niukkaa, ettei vaihtoehtoja (taaskaan) jää, jos haluaa mennä viikonloppuna katsomaan elävää näyttelemistä.

Mari Turusen lisäksi takuuna ”Vaimoni Casanova” -näytelmälle oli ohjaaja Antti Mikkola, joka tosin on aiemminkin osoittanut komediakohtaista laskelmointia sellaisen tekstikohtaisen näkemyksellisyyden sijaan, josta hänet haluaa muistaa ”Kuningatarleikeistä”. Mikkolan asiantuntemusta on ehkä tarvittu siihen, että ”Vaimoni Casanovassa” isoin osa niin huumorista kuin tragiikasta perustuu näytelmän sijoittamiseen teatterin sisäpiiriin.

Lähtötilanteena on se, että mummeli-ikäiseksi sanottu naisnäyttelijä Kyllikki (Turunen) haluaa tehdä comebackin Casanova-näytelmässä, joka on kertaalleen haudattu Kyllikin ahdisteltua miehiä projektin aikana. 

Naisesta miehen tapaisena vallankäyttäjänä saisi sinänsä paljon samanlaisia draamatilanteita kuin mitä ohjaaja Mikkola sovelsi ”Kuningatarleikeissä”, mutta Klemolalla ei ole sellaiseen (tai yhtään minkään) analyysiin kiinnostusta. Niinpä Mikkolakin tyytyy litistämään isot valtakysymykset vitseiksi – jopa näyttelijöiden intiimikoreografiasta mikä on saavutus sinänsä – joten niiden epäkorrektiutta ei vaivaudu miettimään.

Ja toki tamperelaisyleisössä on niitä, jotka huutonauravat kun jättidildoon liimaillaan kimalletta ja pystyparittelun imitaatio saadaan kuvitteellisessa harjoituksessa näyttämään tanssiteatterin parodialta. Mutta ei niitä montaa sellaista pikkujoulukatsojaa edes tamperelaisissa riitä. Vaivautunutta hiljaisuutta oli enemmän kuin huutonaurua. 

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Silloin kun Mari Turusen ei tarvitse esittää irvikuvaa kansanomaisesta diivasta, hän tosiaankin valtaa näyttämötilan hetkessä niin raivoisassa surussaan kuin jurottavassa humalanäyttelemisessään. Mutta vastoin näytelmän mainoksia hän ei saa tarpeeksi tilaa edes näytelmän ja sen tyylilajin omilla ehdoilla. Näytelmän varsinainen kingi on Lari Halme esittämässä narikkavahtia, jolla ohjaaja-näyttelijäksi kerran kohottuaan riittää taiteilijaylpeyttä mihin tahansa nöyryytykseen. Tällaisesta metaroolista aniharva selviäisi niin coolisti kuin Halme sen tekee, hetkeksikään _hahmonsa_ sisäisestä tahdista herpaantumatta. HÄNEN seuraamisensa piti hereillä kakkosnäytöksenkin ajan.

Samaa farssiin vakavuudella asennoituvaa suoruutta näkyi kyllä kaikissa näyttelijöissä ja keskellä työtehtäviään sivurooleihin värvätyissä ”tekniikan jätkissä”, jotka Ilkimys-minionsien tavoin pitävät shown käynnissä kuin huomaamatta.

Ainoa asia, mitä en lainkaan esityksen muodosta käsittänyt, on katsomon jakaminen osittain näyttämölle. Tätä osastoa ei esityksessä lainkaan hyödynnetä, vaan katsojien hassuudelle naureksivassa kohtauksessa näyttelijät esiintyvät varsinaisen katsomon suuntaan.

Teatterista lähtiessä kuulin ihmisten takanani puhuvan, että ”Vaimoni Casanova” oli parempi kuin muut Klemolan teokset. Sen sentään voin hyvin uskoa. Mutta kellekään teatteritaiteen ystävälle en tätä(kään) näytelmää suosittelisi – jollei sitten onnistu ostamaan lippua sellaiseen neuvoteltuun hintaan, että maksaa vain puolet ja lähtee pois väliajalla. Minusta se olisi reilua. 

Ei näyttelijöilläkään ole mitään motiivia ja halun suuntaa hahmoilleen esityksen kakkospuoliskolla, niin miksi vaatia sellaista yleisöltäkään?

Takaisinpaluun polku (näytelmä)

 

Thich Nhat Hanh: Takaisinpaluu polku - matka jatkuu

Tukkateatteri, ensi-ilta 30.8. 2024
Ohjaus: Juho Laitinen
Lavastus: Laura Malmivaara

 

”Ja sitten he tappoivat meidät.”

Ei niinkään pasifistinen sanoma kuin spefimäinen lähtökohta sai minut katsomaan Tukkateatterin uusimman näytelmän. Vietnamilaisen Thich Nhat Hanhin näytelmä Takaisinpaluun polku (1972) kertoo viidestä vainajasta, jotka soutavat ylös Saigon-jokea tervehtimään viimeisen kerran ystäväänsä. Sekä tarina että tyylilaji ovat jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut teatterissa näkemään, muttei kuitenkaan mitään mikä sinänsä yllättäisi. Niin universaalin pelkistetysti on esitysmuotokin toteutettu Tukan kamarinäyttämöllä, minkä mahdollistaa tarinan buddhalainen (?) asenne kuolemanjälkeiseen olemassaoloon: aaveet melovat, paistavat ruokaa, pesevät käsiään, tanssahtelevat.

Näytelmää varten tehty musiikki kuulosti alleviivaavan orientilta, mutta ei häiritsevästi.  Tahvo Hyötyläisen Tukalle tekemät sävellykset ovat aina olleet hämmentävän elokuvamaisia olematta mahtipontisia ja ylidramatisoivia: aivan kuin tuntisi melodian jostain filmistä. Koko tarina olisi pitänyt lokalisoida jos olisi halunnut käyttää muunlaista musiikkia.

Takaisinpaluun polussa ei ole perinteistä draamaa eikä juonta, mutta viiden hengen ryhmädynamiikalla se pelaa tutun oloisesti, ääripäinään johtajahahmo sisar Mai ja lapseksi taantuva Tho. Uneliaan hitaista kohtauksista näytelmä ponnahtaa yhä uudelleen eteenpäin Maita esittävän Laura Kuukkasen vahvalla läsnäololla. 

Main hahmolle, valaistumisen polulla nuorukaisia opastavalle "sisarelle", on kirjoitettu ne kommentit sodasta ja ihmisluonteesta, jotka vastaavat lähimmin kirjoittajansa Thich Nhat Hanhin buddhalaista näkemystä siitä, että ihmiset eivät tunnista varsinaista (eli sisäistä) vihollistaan ja siksi väkivalta jatkuu. Tarinassa tätä painotetaan sillä ilmeisen tosiperäisellä yksityiskohdalla, että nuoria miehiä surmattaessa heiltä on yhä uudelleen kyselty keitä he ovat.

Eniten katsojan kiinnostusta kyllä kannattelee sen toistuva vertaileminen, miten erilailla henkimaailman asioita tässä tarinassa konkretisoidaan kuin mitä läntisessä näytelmässä tehtäisiin. Henget eivät ole aavemaisia, vähääkään kammottavia, vaan kammottavaa on se, mitä heille on ihmisinä tehty ihmisten toimesta.

Varmasti kaikkien uskontojen piirissä on tehty vastaavia näytelmiä käsittelemään elämää ja kuolemaa suurempia kysymyksiä, niillä rituaalinomaisilla tavoilla, joihin teatteri kaikista taiteista on omimmillaan. Meillä länsimaisessa teatterissa niin mysteerien rituaalit kuin metafyysiset aiheet vain ovat kadonneet maallisempien aiheiden ja esitystapojen tieltä. Arkinen ja arkaainen kohtaavat erittäin harvoin, jos koskaan, meikäläisissä näytelmissä kuten Takaisinpaluun polussa. Tukkateatterin sovituksessa vain videokuvan käyttö häiritsi levoliaasti konkretiaan luottavaan näyttämöllepanoon.  

Tarinankin minimaalisen vaatimuksen näytelmä täyttää, koska sen henkilöt oppivat jotain uutta itsestään, tässä tapauksessa aika paljonkin, ihan vain keskustelemalla siitä, millainen ihmiselämä on luonnoltaan. En niitä opetuksia järin filosofisina tai syvällisinä osaa pitää… tosin ei näytelmä mihinkään verbalisoitaviin johtopäätöksiin tähtääkään, vaan sen tähdentämiseen, että kuolleet anteeksiantavat kaiken tappajilleen vielä sittenkin kun he muistavat tarkalleen kaiken surmatöiden yksityiskohdista.


Näytelmästä kiinnostuneiden kannattaa mennä teatterille hyvissä ajoin ennen esitystä, kuten projektin verkkosivuilla opastetaan. Teatteritilaan ripustetuissa postereissa kerrotaan taustat opettajana ja aktivistina kuuluisalle Thich Nhat Hanhille (1926–2022) sekä näytelmän tapahtumille. Vasta taustatiedot luettuaan tajuaa, että keskushahmo Mai on maailmankuulu henkilö (Nhất Chi Mai) hänkin, Vietnamin sodan protestina polttoitsemurhan (1967) tehnyt nunna. Ajankohtaisempi kuin haluaisimmekaan.

Lisätiedot näytelmästä ja esityspäivistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/takaisinpaluun-polku-matka-jatkuu/

Mikko Mäkitalon suomentaman näytelmän on julkaissut Palladium jo 2001:
https://www.palladiumkirjat.fi/thich_nhat_hanh.htm

 

Savu-uhri (Maria Jotunia kesäteatterissa)

 

Edes klassikkoteoksena pidettyä "Kultaista vasikkaa" (1918) näkee enää harvoin teatterin lavalla, saati Maria Jotunin "Savu-uhria" (1915), josta en ollut kuullutkaan ennen tätä kesää. Näytelmän löytäminen ja nostaminen kesäteatteriesitykseksi juuri Tampereella on kaksinverroin kulttuuriteko, jos edelliset esityskerrat ovat tosiaankin olleet juurikin täällä päin (Pyynikin kesäteatterissa) 1960-1970 -lukujen vaihteessa, kuten teoksen löytämisestä ja ohjauksesta vastannut Katri Häti kertoi ennen sunnuntai-illan (21.7. 2024) porttien avausta.

Uudeksi esityspaikaksi oli valikoitunut Amurin museokortteli. Siellä Tukkateatteri nyt kesällä 2024 kokeilee miten korttelin piha toimii esityspaikkana. Museo sulkeutuu iltaisin 18:lta ja "Savu-uhrin" esitykset alkavat 18:30, joten vähällä vaivalla museovieraat voivat nauttia historiallisen ilmapiirin elävöittämisestäkin.... 

... tosin näytelmä itsessään sijoittuu savolaiseen kirkonkylään, sen verran suureen, että sieltä löytyy kahvila ja leipomo. 

Nimestä huolimatta kyseessä ei siis ole kreikkalainen tragedia, vaan savolainen kansankomedia varsin tuttuine kesäteatteriaineksineen: epätoivoisia naisihmisiä ja narrimaisen yleviä miehiä naima-aikeissaan. Rikkaudesta haaveillaan, sivistystä kehutaan, mutta lopultakin kaikille riittää kelpo ryyppy ja lapsuuskodin tai -toverin helmoihin palaaminen.

Kuva © Kaisa Vuorinen

 

Jotunimaisinta "Savu-uhrissa" on napakan aforistimainen sanailu, jollaista ei nykypäivän kesäteatterissa muuten kuulisi, sekä naishahmojen synkkä itseironia alaisesta asemastaan niin maalla kuin kaupungissa. Edellinen on kestänyt aikaa paremmin kuin jälkimmäinen. 

Erikoisin vaan ei oikeastaan draamallisin aines tulee näytelmän eriskummallisesta symboliikasta: kahden suvun vihanpidossa ovat syynä perintöhousut, jotka varakkaan viekas isäntä on vienyt naapurilta eikä ole suostunut käräjilläkään tunnustamaan tekoa. Housunkätkentäjuttuun piiloutunee jotain symboliikkaa, mikä ei lainkaan kytkeydy mihinkään muuhun näytelmässä! 

Sama pätee näytelmän outoon nimeen. Savu-uhri mainitaan repliikeissä vain kahdesti ja molemmissa huumorin varjolla. Puolivälissä näytelmää rikkaaksi kaupunkilaiseksi tekeytynyt Hilda syyttää taiteilijasielu Aapoa: 

Suu sinulla on ja siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää niinkuin isääsikin?

Aivan viimeisessä repliikissä näytelmän herkullisin hahmo, sekä itselleen että pojalleen kosiota laskelmoiva Jahvetti lausahtaa puolestaan filosofisesti (?):

Eläpäs suutu, vaikkapa se [elämä] ei niin suuren kunnian kauneuttakaan -- hee. Mitäpä tämä, tämä elämä, mitäpä se -- onpahan näin vähäinen, lystikäs savu-uhri vain.

Sunnuntain esitys oli järjestyksessään kolmas ja hyvin 12-henkinen näyttelijäkaarti siitä selviytyi, oikeastaan erityisenkin hyvin, kun tekstiä näytelmässä piisaa miltei kahdeksi tunniksi ja paikoin koukeroisen vanhahtavin ilmaisuin. Tukkateatterilla on jo edellisten vuosien rutinoimia kesäteatteriesiintyjiä ja se näkyy ja kuuluu mikrofoneitta toteutetussa reippaassa ilmaisussa. Vain yhteislauluissa kuului hienoista hapuilua, mutta lopultakin laulut jos mitkä osoittautuivat elävöittäväksi, yleisöä sytyttäväksi osaksi esitystä, jonka ensimmäinen näytös on oikeastaan käsittämättömän pitkä ja hidastempoinen komediaksi.

Ihan ongelmitta ei museokorttelin piha taivu teatteriin. Piha on leveä molempiin suuntiin ja portaikot tarjoavat sopivia soppia nopeisiinkin vaihtoihin, mutta näyttämöstä puuttuu syvyys ja lavasteet; museotila ei salli edes äänentoistoa ja valoja. Ratkaisuna syvyyden puuttumiseen ohjaaja Häti on rytmittänyt näyttelijät vaihtamaan joutuisasti paikkaa kohtausten sisällä valtasuhteiden dynamisoimiseksi, vilkkaammin kuin edes kesäkomediassa tavallisesti nähtäisiin. Yllättävän vähilläkin elementeillä näyttämökuva virkistyy toisella puoliajalla, kuten naisnäyttelijöiden kukkaseppeleillä ja juhannuksen lähestymisestä muistuttavin lauluin. Amurin kaupunginosa pihan ympärillä on jopa ällistyttävän hiljainen ollakseen niinkin likellä keskustaa, joten siltä osin museokortteli on täydellinen paikka niin teatterille kuin musiikille.

Yleisöä oli sunnuntain esityksessä niin paljon kuin katettuun katsomoon tungeksimatta mahtui eli viitisenkymmentä. Kaikki tuntuivat aplodien perusteella pitäneen näkemästään ja ja jälkikommenttien mukaan tienneen mitä Jotuni-teokselta odottaa. Siispä paikallisteatterin jatkoa 2025 sietää odottaa, mitä kesätukka tuoman pitää.

 

Tukkateatterin lokoinen tusina... ohjaaja (vaihteeksi rooliasussa) toinen vasemmalta.

Tiedot "Savu-uhrin" tulevista esityksistä 23.7.-8.8. löytyvät:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/savu-uhri/

Vieras (näytelmä)

Juha Siltanen: Vieras (eli julmurin suviyö)
Tampereen Teatterin ensi-ilta 7.2. 2024
Ohjaus: Juha Siltanen
Lavastus: Jyrki Pylväs

Suomen sotahistoria on nyt kuuminta hottia. Teatteriin sitä on vaikea sovittaa, mutta yrittäjiä löytyy, kuten Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama uutuus Vieras. Näytelmä on tarinaltaan niin takuuvarma yhdistelmä elämää suurempia vastakkainasetelmia, että sen pitäisi olla varma menestys – mutta lopputulos onkin tyylilajiaan etsiskelevä farssin puolikas. Ja natsiaiheen yhteydessä kaikenlainen puolitiehen jääminen merkitsee väistämättä läpensä falskia. Ajatellaan vaikkapa Benignin keskitysleirikomediaa Kaunis elämä (1998) tai Juicen satiiriksi tarkoittamaa iskelmää "Osapäivänatsi" (1976).

Siltasen tarina perustuu tositapaukseen, SS-komentaja Heinrich Himmlerin vierailuun Suomessa ja lomailuun hämäläisellä huvilalla. Helposti googlaamalla löytyvät valokuvat Himmleristä esimerkiksi sieniretkellä ovat niin uskomattomia, ettei aiheensa absurdiudelle omistettuun näytelmään muuta tarvitsisi kuin retken esittäminen pantomiimina.

Mutta Siltasen Vieras on tungettu täyteen dialogia, aiheita, hahmoja ja sivujuonia.
Historian toiseksi kuuluisimman pahiksen ympärille rakennetut kohtaukset edellyttäisivät kuningasnäytelmän tapaista isoihin teemoihin keskittymistä tai sitten keskushahmon perusteellista analyysiä. Kumpaakaan Siltanen ei ole edes yrittänyt. Vieraan Himmler (Konsta Laakso) on ylivireinen natsin arkkityyppi, neuroottinen fabuloija, jonka mieli ja luonne niksahtavat kuin taiteilijalla ikään hänen nähdessään ihanan suomalaisen palvelijattaren, Ainon (Annuska Hannula). 

Silti tämäkään ei ole riittänyt Siltaselle. Näytelmän ytimessä on pitkä kohtaus, jossa suomalainen homoluutnantti Nenno saunottaa saksalaista homokersantti Conradia ja saa tämän voittamaan pelkonsa "sukeltamiseen".  Kummastakaan romanssin mahdollisuudesta ei tietenkään kehity mitään, etenkin kun Siltanen jättää täysin auki, mikä on Ainon motiivi palvella vakoojantapaisena ja miksi Nennon & Conradin sukellusharjoituksista ei kehity mitään... ja pian Conrad onkin jo flirttailemassa huvilan aputytölle.

 

Näytelmällä on jopa oma kertojahahmonsa, Felix Kersten -niminen Himmlerin hieroja. Myös hänen hahmonsa perustuu todellisuuteen ja olisi itsessään upeaa materiaalia historiallisille romaaneille. Sanoisinkin, että Kerstenin metahahmo, näytelmää kuin ohjaajan sijainen tai kabareen tirehtööri pyörittävä ylin suvereniteetti, on ainoa syy nähdä tämä draama, jos se vielä joskus pyörii jossain muussa teatterissa. Tampereella Kersteniä esittänyt Jarkko Tiainen teki hahmon tietoisena karismaattisuudestaan ja sitähän on tietenkin ilo seurata kun jollain teatteriammattilaisella on voima ja valta sellaiseen. 

Himmleriä esittäneen Konsta Laakson oli tyydyttävä tekemään samanlaista hullun natsineron sterotyyppiä jollaista näkee aivan liikaa elokuvissa. Vika on siis jo kirjailija Siltasen tekstissä eikä siinä miten ohjaaja Siltanen on häntä kannustanut. 

Natsikortin pelaaminen ei kyllä onnistu ohjaajaltakaan, vaikka hänen pitäisi ymmärtää kirjoittamansa näytelmän sävyt perinpohjaisesti. Ohjaaja Siltanen kokeilee kolmea tuntia hipovassa näytelmässään erilaisia komiikan keinoja, vedättää yhden karaoke-välikappaleenkin, eikä silti pääse lähellekään sitä ilmeistä (?) tragikoomista kerrontaa, mihin näytelmän tolkuton alaotsikko "eli julmurin suviyö" viitannee.

Natsityypittelyäkin vähemmän liikumatilaa on naisnäyttelijöillä. Sikäli Vieras on kuin teksti vuosikymmenten takaa. Kaikkia näytelmän naishahmoja liikutellaan kuin Suomi-Filmin statisteja, mukaan lukien naispäähahmoksi tarkoitettua Ainoa.

Luovuudessaan parasta Vieraassa oli sen lavastus: ensimmäinen puoliaika aloitettiin verhon edestä aivan näyttämön etureunalta, sitten lavastus aukeni sivuille ja ylös kerros kerrokselta näyttäen mistä kaikesta huvilan sosiaaliset piirit koostuvat. Toiselle puoliajalle tultaessa lavastus takana ja sivuilla pysyi staattisena,  vain muutamia penkkejä tarvitsi siirrellä, jotta sisä- ja ulkotilojen erot selkenivät.

Mutta jotain Vieraan muotopuolisuudesta, kabareemaisesta rakenteesta ilman kabareeta ja farssimaisesta asenteesta ilman farssia, on ilmeisesti välittynyt tiedoksi tamperelaisille, koska lauantain iltanäytöksessä (18.5.) oli puolet paikoista myymättä.  Esityskauden jatkaminen näinkin kauas toukokuulle on sinänsä hienoa, mutta ei siitä iloa ole, jos uutuusdraaman laadusta ei ole muuta taetta kuin juhasiltasen muinainen maine.

Putoavat linnut (näytelmä)

Zinnie Harris: Putoavat linnut
KOM-TEATTERIn ensi-ilta 28.2.
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus: Janne Vasama

 

Kuva: Janne Vasama

Miten maailmanloppu dramatisoidaan? Katastrofifilmeistä tuttu tasapainoilu hallitun paniikin rajatilassa ei sovi pitkään draamaan, jos se pyrkii olemaan uskollinen todennäköisille, ilmastokriisin hitaudella eteneville maailmanlopuille. Eikä varsinkaan teatterinäyttämölle. Maailmanloppu ja henkilödraama kuulostavat mahdottomalta yhtälöltä.

KOM-teatterissa tänä keväänä ensi-iltansa saanut Putoavat linnut oli ilmestyksen kaltainen vastaus yhtälöön ja kysymykseen, jota en ollut osannut aiemmin muotoilla. Näytelmän käsikirjoittaja, brittiläinen Zinnie Harris, oli itselleni tuntematon nimi. Mutta näytelmän tuoreus (2022) ja maailmanlopun tiivistäminen henkilödraamaksi kuulosti siltä, että brittinäytelmällä olisi paljon annettavaa suomalaisillekin. Pakkohan se oli nähdä.

Putoavien lintujen henkilökemiat ovat sinänsä kuin näytelmäkirjoittamisen alkeisoppaasta. On pariskunta, joka pakkotilanteessa joutuu neuvottelemaan, minkä verran voivat paljastaa valehdelleensa toisilleen. On tytär, joka ei kestä vanhempiensa pikkusieluisuutta ja hakee turvaa nuorelta opettajaltaan. On opettajan porvarisäiti, jolla on salasuhde tytön isän kanssa. Ihmissuhteiden sykli paljastetaan pariskunta kerrallaan ja jokainen on valheen päässä toisistaan.

Henkilöt pareittain törmäyttävä kohtausrakenne AB-BC-CD-DA on periaatteessa naurettavan yksinkertainen. Alkuunsa palaava sykli ei tarjoa ajatusta muutoksesta ja kehityksestä. Silti rakenne toimii täydellisesti, kun draama käsittelee pienillä valheilla torjuttua todellisuutta, maailmanlopun tilaa, jossa linnut kirjaimellisesti tipahtelevat superhelteessä ja kasvikunnasta on jäljellä kuivuneiden ruusujen tuoksu. Muutos ja kehitys eivät kuulu enää tähän maailmaan.

Ja miten maailmanloppua siis dramatisoidaan? Paniikin asteet havainnollistaen.

Vaikka vaimo lukittautuu miehensä kanssa makuuhuoneeseen, ratkaisevan tunnustuksen sijaan tärkeämpää onkin patologinen valehtelija, jonka kanssa sulkea maailma ulkopuolelle. Vaikka tytär tahrii linnun verellä itsensä saadakseen turvapaikan entiseltä hyväksikäyttäjältään, hän oikeasti haluaisi jonkun aikuisen tunnustamaan maailman hädän.

KOM-teatterin tulkinnassa tätä petosten ja itsepetosten sykliä tehosti lavasteratkaisu. Asunnot oli sijoitettu toistensa kääntöpuolelle ja kun pyörönäyttämöä käännettiin, toisen perheen julkisivu kätki toisen salaisuudet. Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan niin nokkela, että dialogin kuuntelu tuppasi unohtumaan odotellessa, josko kohta taas siirryttäisiin kääntöpuolelle.

Putoavat linnut ei syötä katsojalle filosofiaa maailmanlopun tuskaan. Kirpeimmät tilanteet on höystetty mustalla huumorilla, jonka on tarkoitus vähitellen tarttua katsojan kurkkuun. Suomessa se ei kyllä noin vain onnistu. Suomalainen katsojakunta on tottunut, että huumori ja ajattelu tarjoillaan erillisissä näytelmissä.

Itselläni jumitti huomio näyttämön pyörimisessä. Kotimatkalla tajusin, miksi se niin viehätti. Sehän on paras tapa kuvata paniikkimaista liikettä maailmanlopun draamassa, kun henkilöt yrittävät pysytellä tukevasti entisessä.

Tietysti paniikkimaisen syklin voisi toteuttaa pienimuotoisemminkin. Näinhän tehdään suomalaisia laitosteattereita kiertävässä Duncan Macmillanin näytelmässä Keuhkot. Siinä näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Kun katsoja on tottunut paniikkimaiseen puherytmiin, se kiihtyy edelleen.

Ihme ei ole tällaisten maailmanloppudraamojen suosio.
                Ihme on, ettei niitä ole enempää.

Tämä arvio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2024

Isä (Kuopion kaupunginteatteri)

 

Tarkistin pääsylipusta kolme kertaa, olenko tosiaankin oikeassa paikassa. Florian Zellerin näytelmä Isä (2012) on kamaridraaman normatiivisin tai suorastaan patologisin esimerkki, joten en voinut kuvitella sitä kuin huoneteatterin kokoiselle pikkunäyttämölle. 

Mutta Kuopiossa tämäkin on toisin, totesin. Kuopion kaupunginteatterissa Isä on sovitettu keskelle suuren näyttämön hallimaista avaruutta.

Näyttämön valintaa ei selitä muu kuin aiheen myyvyys isoille katsomoille. Isä onkin ollut viime syksystä saakka kuopiolaisten kassamenestys.

Niinpä intiimin klaustrofobista muistisairauteen vajoamista esitetään valtavalla näyttämöllä ikään kuin sairauden syy olisikin ympäristössä ja vieraantumisessa eikä yksilössä ja neurologiassa.

Muuten kuopiolaisten sovitus ei tätä tulkintaa tue eikä muutenkaan nosta Zellerin älykkäästä draamasta esiin mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo tunnetussa elokuvaversiossa (2020).

Kuva: Sampo Jaakkola

Sentään Isä on takuuvarma käyttödraama. Sen voisi katsoa vaikka pari kertaa vuodessa muistaakseen mitä psykologinen realismi voi tarkoittaa teatterissa. Tämän muistutuksen tärkeyttä ei voi liioitella, kun vertaa Isää siihen helppoon sosiorealismiin, jota nykydraama ja laitosteatterit tyrkyttävät.

Isän poikkeuksellisen subjektiivinen (muistisairaan ihmisen) näkökulma tuntui nerokkaan simppeliltä idealta kun sen näki elokuvassa. Mutta idea toimii vieläkin hypnoottisemmin teatterissa, jopa kuopiolaisella puolen hehtaarin näyttämöllä.

Isää katsoessa on pakko ajatella, että kaikki teatteritaide on pohjimmiltaan esineteatteria: kaikki henkilöt ja asiat nimetään esityksessä tietyiksi draaman elementeiksi. Ainoastaan sosiorealismin tylsä paradigma (”pienoiskuva teeman yhdistämistä ihmisistä”) saa ajattelemaan näitä nimeämisiä pysyviksi. 

Isässä ihmiselämän absurdi rajallisuus saadaan näyttämään tihennetyltä todellisuudelta. Näkökulman subjektiivisuus ja aiheen 'luonnollinen absurdius' ovat melkoinen haaste ohjaajalle. Miten paljon antaa aiheelle myöten sivuhahmoja esitellessä, etenkin jos näkökulmahahmo ei ole paikalla kohtauksessa? Miten paljon antaa myöten väistämättömälle komiikalle? Laitosteatterimaisen tarkasti mutta yllätyksettömästi ohjaaja Taava Hakala on näihin haasteisiin vastannut.

 

Kuva: Sampo Jaakkola

Kuopiolaisten sovituksessa pääosaa esittävä Esko Roine on vastustamattoman karismaattinen, mutta tuo traagiseen hahmoon mukanaan myös sen ”kiva höppänä” -huumorin, joka on hänelle liiankin omiaan. Aiheen ja Roineen vetämä yleisö naurahtelee pakostakin synkälle tilannekomiikalle. 

Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin synkempi kuin missään perhetragediassa. Tätä puolta psykologisessa realismissa senioriyleisö osaa arvostaa. Esityksen loppuessa yleisö aplodeeraa seisaaltaan. Sellaista en ole Kuopiossa ennen nähnyt.

Dramatisoituja dementikkohahmoja sen sijaan olen nähnyt jo liikaakin, etenkin elokuvissa. Kukapa ei. Yksikään niistä ei ole päässyt lähellekään sitä, mitä muistisairaan omainen ja omaisen omainen kokevat. Helppoihin sosiodraamoihin verrattuna Zellerin valitsema näkökulma erottuu pelottavan rehellisenä ja myötäelettävänä.

Näytelmäsovituksen vertailut Oscar-palkittuun elokuvasovitukseen (ranskalaista vuoden 2015 filmisovitustahan ei kukaan ole nähnyt) ovat silti väistämättömiä. 

Elokuvassa Anthony Hopkinsin esittämä muistisairas isä on paljon aktiivisempi tutkimaan oudoksi käynyttä ympäristöään, minkä ansiosta katsojalla on jotain johon odottaa ratkaisua; edes lupaus henkilödraamasta. Näytelmässä itsessään on draamaa vain sen odotuksen verran, mitä isälle tapahtuu jos viimeinenkin tajuisuutta kiinnittävä muisto (”se rakkaampi tytär”) osoittautuu pettäväksi. Tähän Kuopionkin sovitus tyytyy.

Florian Zellerin perhetrilogiassa Isä on edelleenkin se ainoa kestävä teos, elävä klassikko. Äiti (2019) ja Poika (2019) täydentävät sitä vain niin kuin taiteilijan jälkikäteiset sormiharjoitukset Isään upotetusta esineteatterin ideasta.

Arvioni ”Äidin” näytelmäsovituksesta (2022, Turun kaupungint.)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/03/aiti-naytelma.html

Arvioni ”Pojan” elokuvasovituksesta (2022)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/11/the-son-elokuva.html

Jerusalem (Helsingin kaupunginteatteri)

 
Maailmalliseen menestykseen nousseen näytelmän salaisuus ei tarvitse olla kummoisempi kuin rähjäromantiikan ja korkeakirjallisten viitteiden rehvakka yhdistelmä perhemelodraamaksi. Tällainen resepti löytyy Jez Butterworthin Jerusalemista (2009), jonka itsekin erehdyin katsomaan Helsingin kaupunginteatterissa, kun muutakaan jännittävän erilaista ja takuuvarmaa perusteatteria ei ollut tarjolla lähistöllä. 

Petyin, enkä ollut ainoa, väliajalla kuullun jutustelun perusteella.

Ainahan teatterikriitikot ovat palvoneet rähjäromantiikkaa ja runosieluisia spurguja, joita he kiertäisivät kaukaa niillä samoilla Hakaniemen kulmilla, missä lestinheiton päässä samat hahmot ovatkin ihmeellisintä mitä brittinäytelmä voi tarjota ("greatest British play of the century"). Mutta miksi menestykseen on noussut juuri Jerusalem, urbaani paikallislegenda "luksuskiinteistöjen" nimbyistejä vastaan hangoittelevasta whitetrash-diileristä, joka lumoaa paikallisen nuorison huumeilla ja fantasioilla? Ovatko alkuperäisen esityksen ja Mark Rylancen tähtimaine rähjäkkeen pääroolissa riittäneet pohjustamaan maailmanmaineen?

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ehkä syy onkin ihan vain brittimentaliteetin lisäarvossa. Jerusalemin teemalauluna kajahtava satavuotias nimihymni julistaa Englannin (tulevaa) taivaallisuutta eikä britti-imperiumin (mennyttä) mahtia, mutta näytelmän fantisoivat osaset markkinoivat aivan samalla tavoin brittimyyttien ikiaikaisuutta kuin Neil Gaiman monissa, niin ikään universaaleiksi uskotuissa tarinoissaan. Kun tähän 'legendojen kaatopaikka' -rähjäromantiikkaan lisätään päähenkilöksi amerikkalaistyyppinen asuntovaunuun linnoittautunut altavastaaja jonka tragedia pilkottaa suhteessa menetettyyn perheeseen, on kooste myytävissä 'ihmisyyden perusdraamana'.

Paitsi Suomessa. Näillä raukoilla rajoilla rähjäromantiikkka on kokenut inflaation jo niin monta kertaa, ettei yksi byronilainen puska-ajattelija riitä herättämään ajatuksia vallankumousmyyttien paluusta. Tai edes toiveita draamasta. Rakenteeltaan Jerusalem muistuttaa enemmänkin talk-showta kuin teatteridraamaa. Ensimmäinen näytös kuluu siihen, että tusinan verran hassun syrjäytyneitä sivuhahmoja esitellään yksi kerrallaan. Sitten biletetään ja sitten taas biletetään. 

Suurin osa hahmoista on puheiden perusteella 15-20 -vuotiaita, mutta heitä esittävät kolmekymppiset näyttelijät. Katsomossa tuntuu kuin olisi eksynyt täti-ihmisen kirjoittamaan nuorisodraamaan, jonka keskelle on pysäköity varoitukseksi Santeri Kinnunen: jos vietät tällaista taiteilijaelämää niin sinustakin tulee tällainen maineesi pöhöttämä vitsi. Kinnunen pääsee aivan liian helpolla puhkumatta voimaa ja vimmaa hahmoonsa, kun taas sivuosissa muut näyttelijät tekevät liiankin eksentrisiä yhden ominaisuuden karaktäärejä.

Kaupunginteatterin yleisö koostuu kuitenkin vaativaa draamaa odottavista eläkeläisistä eikä keppanansa kokaan apgreidanneista nuorista. Teatterista lähtiessä sietääkin miettiä, tulisiko tällaisen näytelmän rähjäromantiikka enemmän iholle, jos se olisi täysin lokalisoitu? Vai näyttäisikö se vieläkin pateettisemmalta varoitustarinalta?

Jerusalemin lopetus on kieltämättä komea yllätys, jopa kaupunginteatterin resursseilla. Mutta ei se pelasta yli kolmen tunnin kestoa ja väsyttävän draamatonta, aikuisia brittikorttejaan repliikkien välistä vilauttelevaa nuorisonäytelmää.

Työväen Näyttämöpäivät 26.-28.1. 2024

 

Terveisiä jälleen Työväen Näyttämöpäiviltä (TNP) Mikkelistä. Tämä on nyt viides kertani näillä festareilla, neljäs kun olen paikalla toimittajana. Viime vuonna näytti jo siltä, että reissu olisi myös viimeinen, koska Taiteen edistämiskeskus päätti "taiteenharrastajat on hävitettävä" -linjansa mukaisesti lopettaa rahoituksen TNP:ltä. Kaikeksi onneksi TNP:n tuottajat ovat saaneet hätäavuksi paikallisten yritysten tukea ja Riihisäätiöltä 8000 € tuen vuoteen 2026 saakka. Sen pidemmälle ei nykyisessä poliittisessa ilmastossa voi minkään taiteenalan odottaakaan elävän.

Tänä vuonna festareille valituissa esityksissä tuntui olevan sentään muutama poliittisempi teos kuin aiemmin, joskin sekin vähä hupeni kun Turun YT joutui perumaan tulonsa:

Jyväskylän Huoneteatteri: Pudotuspeli (Jyväskylä)
Kulttuuriyhdistys Vääräpyörä: Äiti Punalippu (Joensuu)
Mikkelin Miesteatteri: Isän kädestä (Mikkeli)
Miniteatteri: Tympeät Tytöt - aikuistumisriittejä (Hämeenlinna)
Riihimäen nuorisoteatteri: Tuntematon sotilas (Riihimäki)
Teatteri Akseli: Tarpeettomia ihmisiä (Turku)
Tukkateatteri: Näytät vieraalta rakas (Tampere)
Turun ylioppilasteatteri: Työnlausujat (Turku)
Ykspihlajan Työväen Näyttämö: Samanlainen Onni (Kokkola)
Ylimuonion Urheiluteatteri: Palavien pihlajien rannat 

 

Lisäksi on tarjolla edellisten vuosien tavoin teatterikorkeakoulun monologeja. Ne ovat itselleni se mitä eniten odotan, niin raikkaita ja rajuja ne olivat viime vuonna.

 

Festivaalien virallisena avajaisnäytelmänä näin eilen perjantaina joensuulaisen Vääräpyörän
Äiti Punalipun. Haastattelin tänään sen käsikirjoittajaa Suvi Laanista, joka myös itse esittää toisen pääroleista, omasta äidistään kertovaa hahmoa. Näytelmä kertoo satakuntalaisesta nuoresta naisesta, joka Tampereelle opiskelemaan tullessaan löytää sekä taistolaisaatteen että toimittajaksi opiskelevan elämänkumppanin. 

Näkökulma taistolaisuuteen tulee rajatuksi siihen, mitä tytär siitä pystyy tietämään ja miten paljon jää ymmärtämättä aikakaudesta. Aikakauden laulut on sovitettu lempeämmiksi ja vailla marssimaista poljentoa, millä on iso osuus kiltihkön nostalgisen tunnelman luomisessa... siinä määrin, että itse ajattelin esityksen sopivan parhaiten työväentalojen näyttämöille iltamat-tyyppiseksi ohjelmaksi. 

Mikkelin festariyleisö toki kuulosti pitävän Äiti Punalipusta tällaisenaankin, kahden hengen ja yhden kitaristin täyttäessä isonkin näyttämön ehkä hieman revyy-tyylisesti. Esityksen lopulla tulee kuitenkin tiukka draamallinen koukku, kysymys siitä millainen ihminen oli äiti joka saattoi kirjoittaa manifestin Suomesta kommunistisen vallankumouksen jälkeen – etenkin kun manifestin käsikirjoitus katoaa tavalla jota vain äidin luonne voisi selittää, ja se taas edellyttäisi manifestin lukemista. Lopetus kuroo kasaan kokonaisuuden ja esittää sen isoimman kysymyksen, mitä tyttären sukupolvelle jää muistoksi ajankohdan ihmisistä.

 

Kuva © Huoneteatteri

Tänä aamuna kävin katsomassa puolestaan Jyväskylän Huoneteatterin esittämän
Pudotuspelin. Se on epäilemättä viihteellisin tapaus viikonlopun näytelmissä ja perustuu espanjalaisen Jordi Galceranin kansainväliseen menestysnäytelmään The Grönholm Method (2003). Ilmeisesti näytelmä on pyörinyt muuallakin suomalaisissa laitosteattereissa, esimerkiksi Kuopiossa parhaillaankin. Jyväskyläläisten esitys ei tuo elokuvamaiseen, reaaliajassa tapahtuvaan näytelmään mitään mikä vaikuttaisi sovituksena omaperäiseltä. Niin piinkovaa ammattilaistyötä Huoneteatterin esitys tietysti on, että yleisö saadaan pakostakin jännittämään samanlaisella ehdottomuudella kuin vastaavia jännitysmysteerejä kuten Murhaloukkua. Toista kertaa ei ole tarvetta näytelmää nähdä, jos tietää miten mysteeri selviää.

Oikeastaan Pudotuspelissä on kyse metanäytelmästä, jossa katsojat joutuvat arvuuttelemaan, kuka näytelmän neljästä hahmosta tekee kaksoisroolia eli näyttelee firman psykologia, joka työhönhakutestissa esittää olevansa yksi hakijoista. Jossain kohtaa arvasin mikä Pudotuspelin mysteerissä on twistinä, mutta silti loppukohtaus jaksoi yllättää ja osoitti, miten tiivis kokonaisuus siinä sittenkin piilee ihan perinteisen draaman lainalaisuuksilla. Yleisö tykkäsi raivoisasti... mutta vähän erikoinen valintahan tämä näytelmä on työväenteatterin festareille, ja jo ajastaan jäänyt ollakseen satiiri juppien armottomista kilpailuasenteista.

Paikallisteatteria turkulaisittain

Lauantaille kello 16:n näytelmäksi olin valinnut Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä
(2003). Muistan nähneeni sen Helsingissä KOM-teatterissa tuoreeltaan ja inhonneeni näytelmää, koska siinä oli masentuneen vaimonhakkaajan roolissa Hannu-Pekka Björkman, joka on falskeinta mitä suomalaisessa teatterissa tiedän. Tällä kertaa kokemus oli toista laitaa, jopa liiankin uskottava sekä itsesäälillä itseään ruokkivan maskuliinisuuden kuvauksena kuin tuohon toksisuuteen liioitellulla empatialla pakkoreagoivan miehen kuvauksena. Moisen introvertin miestyypin ja ekstrovertin miestapauksen aukikirjoittaminen PARIKSI on Lundanin hienoimpia suorituksia enkä sitä tajunnut ennen kuin nyt, kiitos turkulaisen Akseli-teatterin. 

Yleensä en Lundanin näytelmistä ole erityisemmin pitänyt, mutta ovathan ne kansandraamaksi elävämpi standardi kuin Sirkku Peltolan aina yhtä museomaisilta vaikuttavat teokset. Tarpeettomia ihmisiä sisältää periaattessa kaikki latteudet mitä probleeminäytelmän käsikirjoituksessa voidaan tehdä, mutta kuka muu saisi tällaiset karmean yleistettävät lähiötarinat elämään näyttämöllä kuin Lundan? 

Tarpeettomat ihmiset loppui vartin ennen ilmoitettua kestoa, joten ehdin Sotkun näyttämöltä tullessa pistäytyä kämpälle syömään seuraavan einespaketin ruokaa. Sitten kävelin pikavauhtia Musiikkiopistolle, jossa oletin Monologit-esityksen pyörivän kuten viime vuonna, mutta paikkahan olikin tällä kertaa kulttuurikeskus Tempo. Onneksi Mikkelin keskustassa kaikki on lähellä ja pakkanenkin oli pudonnut eilisen -11 asteesta -3 asteeseen. Yleensähän TNP on aina juuri silloin kun on tammikuun kylmin pakkasviikonloppu, näin kerrottiin jopa festarin avajaispuheessa ja se täsmää neljään aiempaan reissuuni.

 

Teatterikorkeakoulun monologi-kimarat ovat niin suosittuja, että todistetusti sinne tulee yleisöä niistäkin näytelmistä, joista porukkaa poistuu väliajalla ehtiäkseen kuulemaan niitä. Ja laadukkaitahan ne olivat tänäkin vuonna, muttei niin vaikuttavan karismaattisia kuin vuosi sitten, jolloin huumorilla vedettiin useampi monologi. 

TeaKwoodin glamouria...

Äänenkäytössä on yllättävän paljon eroavuuksia jopa näiden huippuammattilaisiksi kouluttuvien välillä. Kaikin tavoin ylivoimainen oli Eeva-Liisa Mannerin "Hippopotamuksen "valinnut näyttelijä Patrik Hvitsjö. Hänen ihmetarinansa virtahevon vierailusta sai yleisön kiemurtelemaan  naurusta, vaikka puhui välillä kaukaa laatikkoteatterin perältä puolittain takaverhoissa. Tarinallisuus on valttia monologeissa. Paras eläytyminen oli Meri Luukkasen hallitun absurdi tulkinta Matias Riikosen teoksesta Suuri fuuga. Moinen kielimaailman sisäistäminen ei onnistu keltä tahansa. Sanon nimet ääneen, jotta muistan.

 

Monologit II -esityksestä löysin viimein tamperelaista Tukkateatterin väkeä, Tarun ja Tonin matkassa menin Dom-klubille kuuntelemaan festarin vakio-ohjelmaan kuuluvaa paneelikeskustelua teatterimaailman ongelmakohdista. Tämä oli ainakin kolmas kerta, kun keskustelun teemana on vaikeiden aiheiden sensitiivisyys teatterissa, ja edelleen aiheesta jauhettiin yhtä yleisluontoisesti kuin ennenkin. Ainoa uutisarvoinen asia oli Elina Knihtilän toteamus, että heillä teatterikorkeassa aloittavat pian kurssit, joilla käsitellään näyttelijöiden suostumuksellisuutta vaikeissa aiheissa. Toistaiseksi varsinaiset läheisyyskoreografit joutuvat kuitenkin hakemaan koulutuksen ulkomailta.

Tunnin keskustelutilaisuuden jälkeen Dom-klubilla tuli tyhjempää ja meluisampaa (=disko vaikka kukaan ei tanssi). Tukkateatteri oli erinomaisesti edustettuna, festareille tulleiden työryhmien ansiosta meitä oli varmaan kymmenkunta. Istuin 23:een juttelemassa ja kävelin samaa matkaa länteen päin Maken ja Katrin kanssa. Kämppäni on nyt toista kertaa VPK:n takapihan puutalossa, halpa ja hiljainen ullakkoyksiö, paitsi että takapihalla kulkee junarata ja ikkunan eteen on sitten viime näkemän noussut kerrostalo. Käsitykseni Mikkelistä muuttuu joka vuosi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Oudommaksi ja tiiviimmäksi vain.

Sunnuntaille olin jättänyt katsottavaksi enää yhden näytelmän, Riihimäen Nuorisoteatterin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ajattelin että siinä on väsyttävän viikonlopun päätteeksi sunnuntainäytelmä jos mikä, somia kuvaelmia klassikkokirjan nuotiokohtauksista. Mutta Juho Mantereen tekemä sovitus olikin ihan muuta, käytännössä parasta mitä festareilla oli tarjota: rämäpäinen tulkinta siitä miten Linnan kirja resonoi suomalaiseen populaarikulttuurin 2000-luvulla. 

Neljällä näyttelijällä, kolmella puupalkilla ja kahdella kuntopyörällä riihimäkeläisten esitys otti nollakohdakseen sen miten kristiansmedsiläinen dramaturgia käsittelee Tuntemattoman kaltaisia monumentteja, ja jatkoi siitä omille teilleen. Lähes kaikki romaanin tutut kohtaukset käytiin lävitse, joskaan ei kaikkia yhtä tarkoin tai viitseliäin tulkinnoin. 

 

Kuva © Riihimäen Nuorisoteatteri

 

Välillä kohtaus tehtiin niin uskollisena Linnan tekstin kielelle, että Lehdon kuolemakohtauksessa näyttelijä istui etupenkissä ja luki kirjaa toisen näyttelijän seisoessa lavalla puupalkki harteillaan. Tätä tahallisen elottomat viisi minuuttia. Välillä viitattiin kohtauksen rahvaanomaiseen seksuaalisuuteen ihan vain sillä, että näyttelijä laulaa ”Sukkula Venukseen”. Mannerheimin synttäriryyppäjäiset toteutettiin laulamalla ensin Jari Sillanpään "Valkeaa unelmaa", sitten nukkemarsalkan nukkehevonen piti ärrää sorauttaen puheen. Riittävän karhea smedsiläinen idea oli konekivääripulkan kiskominen: köydellä vedetty puulava kohti näyttämön kattoa. Tulkinnan ja teeman aito hurmos oli parhaimmillaan kohtauksessa, jossa Rokka teurastaa 52 vihollista puhkomalla tanssahdellen punaisia ilmapalloja. 

Näin sanottuna esineteatteripitoinen sovitus kuulostaa itseisarvolta, mutta kaikki tehtiin niin riehakkaan ja vaivattoman hurmoksen vallassa, ettei edes yleisöä kosiskeleva naishuutokauppa (=Petroskoin raiskaus) tuntunut helpolta ja halvalta. Tämä oli varmaankin paras koskaan näkemäni esimerkki, miten harrastajateatteri uskaltaa ottaa riskejä näkemyksensä vilpittömyyteen luottaen. Tätä olisin äänestänyt festareiden parhaaksi jos äänestäisin – ja festareiden yleisöäänestyksen se tosiaankin voitti ansaitusti.

Enempää ei olisi sunnuntaina enää jaksanutkaan. Näkemättä jäivät Mikkelin, Hämeenlinnan, Kokkolan ja Ylimuonion esitykset. Tukkateatterin "Näytät vieraalta rakas" olin tietysti nähnyt jo syksyllä, mutta siitä jäävään itseni raportoimasta edes lehtijuttuun.

Kotiin Tamperetta päin lähti juna jo kahdelta, joten loppujuhlallisuudetkin jäivät näkemättä.

 

Aiempia juttujani TNP:ltä:

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html

Frida (näytelmähkö, TTT)

 

Parasta mitä tamperelaiselle teatterielämälle on vuosikymmeniin tapahtunut oli Otso Kauton potkaiseminen pois Työväenteatterin johdosta viime marraskuussa. Nyt on jotain toiveita, että TTT:n isolla näyttämöllä tullaan näkemään vielä muutakin kuin musikaaleja ja postdraamallisia sekoiluja tyyliin Alien-kohtaa-Tsehovin.

Muutosta odotellessa joutuu katselemaan vielä tällaista porvarillista näyttämöviihdettä kuin Frida. Se on kuin musikaali, jossa musiikki, tanssi ja dialogi on pilkottu erillisiin kohtauksiin: kaupallinen kompromissi puheteatterin ja multiplex-elokuvaa muistuttavan spektaakkelin välillä. Jokainen kohtaus kestää elokuvan tavoin minuutin tai pari ja sitten painellaan taas massiivisesti pyörähtelevässä lavastuksessa seuraavaan kohtaukseen efektien syöksyessä ylhäältä lähes jokaiseen kohtaukseen.

Helpoksi pureskeltua viihdettä? Mummoyleisökamaa kirjaimellisesti.

 

© Kuva: Kari Sunnari

Porvarillisessa näyttämöviihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos tarina kertoo kahdesta meksikolaisesta kommunistista niin kyllähän moista tuotantotapaa sietää ihmetellä... etenkin jos toteuttajana on Työväen näyttämönä valtiollista tukea nauttiva teatteritalo. Vähintäänkin voisi kysyä, eikö niitä vasemmistolaisia taiteilijoita olisi löytynyt lähempääkin viihteen aineksiksi?
Ison äijätaiteilijan ja pienen taiteilijaneidin tarinaan olisi tanssin, tangon ja onnettomuuksien ainekset löytyneet kivenheiton päästä Pispalasta.

Ainoat kaksi asiaa, joiden vuoksi Fridaa jaksoi seurata uteliaana, olivat sen värimaailma ja Elsa Saisio. En muista nähneeni aiemmin näytelmää, jonka värimaailma on niin muistiinpiirtyvän koherentti ja erityinen, tässä tapauksessa tietenkin kohdeaiheestaan eli Frida Kahlon taiteesta mallinnettu.

Ja Saision tapa esittää Fridaa on hyvällä tapaa viileän itsetietoinen, ei mikään hekkumallinen latina. Vasta kun hän kohtauksessa sieppaa mikrofonin välispiikkien tavoin tunnelmaa virittäneeltä laulajalta (Petra Karjalainen) saa yleisö kuullakseen miten vahva ja värisyttävä tunne Fridalla on sisällään.

Uteliaisuus ei tietenkään riitä näin pitkästä näytelmästä (2.5 tuntia) iloitsemiseen yhden ainoan näyttelijän varassa, ainoastaan sen sietämiseen.

Frida on esityksenä yhtä ontto kuin isokin. Siinä ole minkäänlaista draamaa, ei minkäänlaisia käsikirjoitettuja perusteluja sille, että sen päähenkilö oletetaan erityisen vahvaksi ja villiksi luonteeksi, jolla on ”piru sisällään”. Jokainen kohtaus on käytännössä kirjoitettu sellaiseksi, että kaikki muut ihmiset ovat aktiivisia ja saapuvat Fridan luokse tai sitten Frida katselee sivusta miten sisarensa bylsii puolisoaan. Päähenkilön vammautuminen perustelee tätä passiiviisuutta alkupuolella näytelmää, mutta ihmeen ketterästi hahmo kuitenkin liikkuu tarvittaessa. 

Oman elämänsä sankarittareksi Frida ei dramatisoidu kohtauksissa. Maailma kirjaimellisesti pyörii hänen ympärillään eikä esimerkiksi rakastumista 30 vuotta vanhempaan Trotskiin mitenkään selitetä, saati dramatisoida, se vain tapahtuu ja sitten kohta äijä jo kuoleekin.

 

Frida Kahlon elämäntarinan (1907–1954) dramatisoinnissa ongelma on se, että näyttämöviihteen tuotantologiikan mukaisesti villin kommunistitaiteilijan tarina toteutetaan sen perusteella, mikä oletetaan rivikatsojalle tutuksi – niin tunnettuhan Kahlon tarina on median ja Kahlosta tehdyn Hollywood-elokuvan (2002) ansiosta. 

Fridaa kohtaa onnettomuksien sarja, jossa ei ole juonellisia eikä draamallisia siirtymiä, ainoastaan tuota tuotannollista logiikkaa tukevia, näyttäVYYTEEN pyrkiviä tehosteita. Mutta esimerkiksi Karjalaisen espanjaksi esittämiä lauluja olisi tunnelmallisempaa kuunnella TTT:n kulmakapakassa. Fridan jättituotannon hienovaraisin keksintö, näyttämön etualalla hellin elein liikehtivä luurankonukke, saattaa jäädä tuhatpaikkaisen katsomon takarivissä peräti huomaamatta.

Irvokasta onkin, että Fridan tekijät häpeilevät ison näyttämön kolossaalisuutta käyttämällä runsaasti savukonetta ja useita harsoisia väliverhoja. Puolitoistametrinen Elsa Saisio on kadota sinne stadionin kokoiselle hämyiselle näyttämölle olipa hänet puettu kahlomaiseksi taco-annokseksi tai oman elämänsä mallinukeksi. 

 

© Kuva Kari Sunnari.

Disclaimer: Näin Fridan sen koeyleisölle suunnatuissa pääharjoituksissa 15.1. joten ensi-iltaan 18.1. mennessä se on saattanut kehittyä vielä yksityiskohdiltaan. Vaikka tuskinpa vaan...

Klaani (Tampereen Teatteri)

 
Taiteet ovat niin väsähtäneitä perinteeseensä, että ne tekytyvät toisikseen uutta arvovaltaa saadakseen. Taiteeksi tekeytyessään proosa pyrkii esiintymään runoutena, musiikki performanssina, elokuvat kollaaseina ja kuvataide digipeleinä. Teatteristakaan ei ole muuta jäljellä kuin esitysten kaupittelu musikaaleina tai standuppina - tai näyttämöitynä kirjallisuutena.

Tätä jälkimmäistä, tarkkaan laskelmoitua kompromissia idioottivarman ohjelmamyynnin ja teatteritalon perinteen välillä edustaa myös Tampereen Teatterin sovitus Tauno Kaukosen paikallisomaanista Klaani (1963). Sovitus on pelkkää näyttämöityä kirjallisuutta, jossa pääjuonen olennaiset kohtaukset seuraavat toisiaan vailla minkäänlaista pyrkimystä dramatisoida niitä. Lastenteatterissa tällaiset ratkaisut ovat tyypillisiä, mutta onhan se kylmäävää nähdä, että aikuisellekin yleisölle voidaan tarjota pelkkä tasapaksu kuvaelma. 

© Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

 

Ainoa merkittävä taiteellinen ratkaisu on tehty lavastuksen poisjättämisessä; näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin korotettu takalava ja yksi sänky. Romaanin tapahtumien laaja liikkuvuus tulee tällä tavoin helpommaksi, ilman, että jokainen uusi paikka pitäisi kehystää uudelleen. Konepajan tilanne käy selväksi sillä, että esimies tulee esiin haalareissa, poliisilaitos vastaavasti virkapuvuista, ja kesäinen saari näyttelijöiden repliikeistä.

Tällaiseen kansanteatterin pelkistettyyn kerronta-asetelmaan luottaminen on aina hienoa, mutta sitäkin vahvempaa paikallisuutta odottaisi sitten dialogilta - ja vuorovaikutuksesta yleisöön. Ja niin taatusti tehtäisiinkin, jos sovitettavana teoksena olisi Viidan Moreeni tai Linnan Musta rakkaus. Ei niitä kukaan uskaltaisi tuoda paikalliselle näyttämölle ilman vahvaa tulkintaa hahmoista ja teemasta. Toisin käy Kaukosen Klaanille, joka on sekin ihailtua paikalliskirjallisuutta, mutta jota ei tarvitse kohdella arvokirjallisuutena. Se saadaan käsitellä miten lystää, opettavaisena nuorisonäytelmänä, jonka loppukohtaus on yhtä eloton ja epädraamallinen kuin kansanvalistajan silmänisku.

"Mitä paskaa!" voisi nuori katsoja huudahtaa katsomon takarivistä. Jos sellaisia katsojia olisi. Mutta tavallisen tamperelaisessa teatterinäytöksessä yleisö koostuu siitä ylemmästä keskiluokasta, joka ei teatteritalolta enempää odota kuin keskiviikon tv-draamaltakaan. Ja tasan sitä samaa tv-sarjatasoista käsikirjoittamista tämä ohjaaja Pasi Lampelan Klaani-sovituskin edustaa. Näyttelijöillä ei ole paljoakaan liikkumatilaa niin ohuissa teeveemäisissä hahmoissa, etenkään pääosahahmon itkuisella nuorukaisella. Kaukosen pispalalaisnaturalismi on korvattu tohloppilaisella tapateatterilla.

Ainoa teatterimaisen magian taannut komponentti keskiviikon 13.12. esityksessä oli Esa Latva-Äijö, joka pienessäkin roolissa (setä Leevi Sammakkona) rentoutuu ja rentouttaa ilmapiirin hämmästyttävällä karismallaan. Ehkä siksikin, että hänen pieni roolinsa on ainoa, jossa kansanteatterin edellyttämä, realismin takuumerkiksi kohotettu äijäkohkaaminen ei ole pääasia.

Naisnäyttelijöillä ei sen äijäkohkaamisen ohessa ole enempää tehtävää kuin eläinhahmoilla lasten satunäytelmissä: näyttää söpöiltä ja artikuloida huolella elämänviisauksia.