Matka Maan keskipisteeseen

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen

Suom. Ville Keynäs
292 s.
Wsoy, 2024

Matka Maan keskipisteeseen (1864) kuuluu Jules Vernen tunnetuimpiin, vaikkei luetuimpiin teoksiin. Tarinassa on suuren seikkailun mittasuhteet, ehkäpä suurimman mitä planeetan mittakaavassa voi keksiä, mutta maapallon syvyyksiin yltävällä retkellä kohdataan enemmänkin geologisia haasteita kuin juoneksi kelpaavia inhimillisiä vastuksia.

Romaanin keskushahmo, saksalainen professori Lidenbrock edustaa 1800-luvun jälkipuoliskon ihanteellista tiedemiestä. Tutkija esitetään sankarillisena seikkailijana, joka syöksyy fyysisen ja älyllisen maailman neitseellisille vyöhykkeille. Tiedemiehellä voi olla taiteilijan persoonallisuus, mutta tutkijana hänen tehtävänsä on uusien ilmiöiden ja maailmojen paljastaminen.

Matkassa Maan keskipisteeseen kertojana ja tieteellisen tiedon suodattajana toimii nuori sukulaispoika Axel. Retken kolmantena jäsenenä on paikallinen opas, väkevä Hans. Näin retkikunnassa yhdistyvät ihmiskunnan äly, tunne ja raaka voima, aivan kuten Vernen aiemmassa syvyysseikkailussa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Islannista alkava pitkä laskeutuminen ei kumminkaan vie kuin 68 kilometrin syvyyteen.

Luolaseikkailu on aikamatka läpi planeetan aikakausien, mukaan lukien liioitellut kuvitelmat esihistoriallisista hirviöistä. Romaania on tosin kulunut runsaat sata sivua ennen kuin varsinainen geologinen seikkailu alkaa. 1860-luvun Euroopassa matka Islantiin oli miltei yhtä eksoottista kuin laskeutuminen maankuoren syvyyksiin.

Ensimmäisen kerran romaani saatiin suomeksi 1879 (tosin ruotsin kautta), toisen kerran 1917 ja kolmannen kerran kokonaisuudessaan vuonna 1974 Pentti Kähkösen toimesta. Uusimman käännöksen on tehnyt scifi-suomennoksistaankin tunnettu Ville Keynäs.

Uuden suomennoksen tarkkuutta voi verrata edelliseen käännökseen vaikkapa kohtauksessa, jossa kertoja fantisoi vuosimiljoonien kulkevan takaperin:

Näin Kähkönen: 

”Keskellä tätä tähtisumua, joka on 14 000 kertaa suurempi kuin se pallo, joka on kerran muodostuva, minä kiidän planetaarisessa avaruudessa! Ruumiini haihtuu vuorostaan kaasuksi ja sekoittuu painottomana hiukkasena noihin suunnattomiin höyrypilviin, jotka piirtävät äärettömyyteen hehkuvaa rataansa!”

Ja sama Keynäksen suomentamana: 

”Keskellä tuota kaasukehää, joka on tuhatneljäsataa kertaa suurempi kuin tämä planeetta joka siitä on kerran muodostuva, syöksyn planeettojen väliseen avaruuteen. Ruumiini hajoaa, härmistyy ja sekoittuu painottomana hiukkasena valtavaan höyrypilveen, joka piirtää hehkuva kehäänsä äärettömyyteen.”

Romaanin uusi editio on painettu harvariviseksi, jykevän kovakantiseksi romaaniksi, epäilemättä nuorta lukijakuntaa ajatellen. Kirjan fantisoivaa kerrontaa tukee Sami Saramäen runsas, sivukokonaisuuksille levittyvä kuvitus. Tyyli on omaan makuuni aivan liian räikeä ja animaatiomainen, mutta tuonee tarpeellista väriä kivenharmaisiin ympäristöihin. Nuoret lukijat voinevat samaistua tarinaan omanlaisenaan taskulamppuseikkailuna.

Kustantaja mainostaa uuden suomennoksen ilmestyvän 160-vuotisjuhlan kunniaksi, mikä kuulostaa enemmänkin onnekkaalta yhteensattumalta kuin tärkeältä juhlavuodelta. Huippukääntäjän saaminen seikkailuromaanin uudeksi suomentajaksi on tietysti eduksi genrekirjallisuudelle.

Pieni sivistävä bonus, juuri Vernen teoksiin sopiva kehystys, löytyy kirjan jälkisanoista. Siinä kaksi suomalaista geologia selittää Vernen kuvitelman sidoksisuutta aikansa sedimenttiteoriaan ja varhaisiin evoluutiokäsityksiin. Geologit toteavat, että joiltakin osin kuvitelma poikkeaa räikeästi omankin aikansa tietämyksestä – alkaen siitä, että vulkaanisesti aktiivisesta Islannista löydetään sammunut tulivuori.

Tieteellisen seikkailun lyhyt loppukommentti häviää kustantajan edelliselle editiolle, johon suomentaja Pentti Kähkösen toiveesta oli lisätty kaksi karttaa ja käsitehakemisto. Uudesta editiosta puuttuvat niin ikään suomentajan selventävät kommentit, esimerkiksi muistutus (luvussa 38) siitä, että Vernen pohdinnat ihmisfossiilien ajoituksesta olivat puheenvuoro ajankohtansa tieteelliseen keskusteluun. Tältäkin osin romaani on esimerkki protoscifin pohjustamasta dialogista tieteen ja ideakirjallisuuden välillä.

1900-luvun scifistä kerronta kuitenkin poikkeaa kirkkaasti siinä, että outoja ilmiöitä ei jätetä ihmeentunnon varaan, vaan niille pyritään antamaan metaforien avulla tuttuutta ja mielekkäitä mittasuhteita. Seikkailun aikana ei kukaan henkilöistä myöskään muutu ja kehity, vaan palaa tuttuun maailmaan tieteelliset oletuksensa vahvistaneena. Tällaisenaan nojatuoliseikkailu viihdyttää edelleen kaikenikäisiä lukijoita.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024

Suomi 22.10.

Niin kuin oppipakomatkatkin pakosta päättyvät suuntansa määrän menettäneinä, niin meidätkin herätettiin Turun saaristossa viinalaivan värisevillä käskykielillä, ja silmät sataman portilla avattuamme me näimme ettei mikään ollut muuttunut matkamme aikana vaan pysyvän idän uhka peitti maat ja vedet läpäisemättömänä pimeytenä, ja me näimme että kansa johon palasimme pikisi kovettuneissa kaunavaatteissaan nin kuin kultasula heidän herrojensa kukkaroissa, ja heidän ikävästä harmaiden kasvojensa kieltotaulut paljastivat minne kaikkeen he eivät olleet viime päivissään ehtineet niin kuin me olimme heidän edestään rajojaan rikkoneet ja sentään jotain pakomatkan pakottavuudesta oppineet.

Ja tähän märkiville lehdille löyhkäävän kaamoksen eteiseen meidän oli käytävä asumaan niin kuin telkät tuulikaapeissaan, ja tämän hämäräänsä säteilevän kukkarokansan pelipimiöihin meidänkin taas taannuttava niin kuin reset ja delete ovat meitäkin opettaneet...

Malmö-Tukholma 21.10.

 

Malmön Mayfair Tunneln on komeimpia hotelleja missä yöpynyt tai ainakin vanhin. Talon kellariholvit ovat 1300-luvulta ja ensimmäinen majatalokin sijainnut holvitunnelin (siitä nimi) päällä 1500-luvulla, minkä jälkeen erinäiset kruunupäät kuten Beatles (=Paul ja George 1967) ovat bilettäneet siellä. Paikka on edelleen hotelliketjujen ulkopuolella varmaankin siksi, että se on tanskalaisten omistama. No, minä valitsin paikan ihan vain siksi, että se on korttelin päässä juna-asemasta. Hinta kahden hengen yöstä oli 135€. Huone oli kyllä komea sekin ja iso, puitteet sekä rahan että henkiinjäämisen arvoiset. Koko matkan budjettia en halua ynnäillä.

 

Ruotsin liikenne ei näytä häiriintyneen myrskystä muuten kuin että dubbeldäckare-bussit on edelleen aamullakin korvattu yksikerroksisilla. Niin, kukapa niin hullu olisi, että ajaisi korkearakenteisella bussilla kovan tuulen aikaan, saati myrskytuulella. Paitsi FlixBus. Olisi tietysti pitänyt kädestä pitäen kiittää eilisiltaista kuskia, joka oli ensin ajanut ties miten pitkän linjan Hampuriin ja sitten vielä istui ruorissa 7 tuntia Tanskan halki tuoden meidät kaikki turvallisesti perille. Mutta viime yönä Köpikseen saavuttaessa merikarhun näköinen kuski pysäköi auton jonnekin pimeälle sivukujalle ja häipyi kuin rikospaikalta jättäen vastuun stuertin tapaiselle. Piti varmistaa stuertilta missä suunnassa se asema olikaan.

Aamujunaa Tukholmaan ei tarvinnut odotella, koska liikenteen katkettua Tanskan suuntaan junan lähtöpaikaksi oli vaihtunut Malmö C. Jee. Vaunut haiskahtivat samalle iälle kuin VR:n sinikylkiset, mutta wifi toimi ja sähköpistokkeet. Ilman niitä eilinen bussimatkakin olisi ollut varsin... klassinen.

Vielä oli edessä neljä tuntia turismia Tukholmassa, juna oli kerrankin onnekkaasti myöhässä. Hampuriin verrattuna tämä viipyilymme oli kuin sukulaisvierailu, vaikka saderintama seurasi kannoillamme etelästä. Sf-bokhandelista ostimme vain tuliaisia ja turistikaupasta 60 kruunun arvoisen sateenvarjon. Se oli muodollinen vastalause, kun tuuli ja sade alkoivat piiskata Tukholman katuja. Söderiltä yritimme löytää tacopaikkaa, mutta googlekartoitus ei ollut ajan tasalla, päädyimme samaan pitsahuttiin kuin kesällä samanlaisella pakotetun hitaalla vaelluksella iltalaivaan. Säästä lienee johtunut, että terminaali oli jo puolitoista tuntia ennen lähtöä aivan täynnä matkaajia. Suomi pakeni Ruotsista.

 

Hannover-Hampuri-Kööpenhamina-Malmö 20.10.

 

Eilen saimme Flora-hotellissa aikaiseksi pienen havaintodraaman saksalaisesta tehokkuudesta, kun huoneeseen palatessa huomasimme, että ikkunan edessä kokolattiamatto oli parin metrin matkalta niin märkä ettei siinä viihtyisi flora vaan fungi. Lämpöpatterin vuoto oli pieni, mutta jatkunut ilmeisesti useamman päivän. Halpishotellissa ("garni hotel") ei ole respaa, joten lähetin ongelmasta viestin sähköpostilla. Talon emäntä saapui paikalle alle puolessa tunnissa putkimiehen kanssa, ja kun totesivat ettei vuotoa saa korjatuksi niin hakivat pinottain pyyhkeitä imemään vettä matosta ja vuodosta. Tästä epämukavuudesta saimme hyvitykseksi ilmaisen aamiaisen. Olisimme saaneet uudet huoneetkin 1+2 hengelle, mutta jäimme kolmen hengen koppiimme. Yön hinta 112€ tuntui vähän liioitellulta, vaikka täydellisen rauhallinen ympäristö oli kyllä melkoista luxusta kaoottisen juna-aseman jälkeen.

Aamulla taas, läpi tuulen ja sateen, testaamaan DB:n palveluja. Saaran aamujuna Frankwurstiin oli vartin myöhässä, minun ja A:n juna Hampuriin aluksi pari minuuttia, lopulta parikymmentä ja taas jotain Bundespolizei blaa blaa selitykseksi. Tätä viranomaiskorttia ei ole VR vielä keksinyt selityksiinsä. Mutta. Kun tänä aamuna yritin DB:n bahnhof-sivuilta löytää ICE886:a lähtevistä vuoroista niin koko junaa ei näkynyt! Sen sijaan toinen, täsmälleen samaan aikaan 10:36 Hampuriin lähtevä juna näkyi kyllä, vaikkakin puoli tuntia myöhässä. Junakohtainen haku 886:sta näytti sivullisen infoa, jonka symbolirihmasto saisi kokeneenkin lautapelaajan ymmälleen. Ihmettelin mihin aavejunaan meillä oli liput.

Asemalla kysyin, voimmeko vaihtaa aiempaan junaan, jolloin liivipukuinen infoherra näytti, että vuoro on kyllä ajallaan. Junan pitäisi olla vähintään 20 minsaa myöhässä, jotta saisi noin vain hypätä toiseen samanlaiseen vuoroon. Laiturilla oli silti melkoinen joukko samalla tavoin epätietoisia matkaajia, koska se edellinen juna oli lähes tyhjä ja tuli lähes samaan aikaan asemalle kuin 10:36-vuoro. Osa hyppi sisään, sitten ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin tuli sitten meidän junamme. Lienee sekin saksalaista tehokkuutta kuljettaa ennemmin junia tyhjillään kuin yhdistää vuoroja. Tulee mieleen eräskin junalautapeli, juuri se ainoa jota käytetään esimerkkinä, että lautapelikin voi olla taideteos ja että "the mechanic is the message." 

Vasta Hampurista vaikeutemme alkoivat. 

Satoi kaatamalla eikä mistään aseman läheltä näkynyt mukavaa kahvilaa, vain ihmismassoja jonottamassa milloin mihinkin. Ostimme evästä ja menimme bussiaseman mäkkäriin, koska kerrassaan mitään parempaa vaihtoehtoa ei ollut. Senkin vessassa näin narkkareiden kaupittelevan piikkitavaraa eikä vessanhuoltaja vieressä välitä mitään. Pummit kiertelivät mäkkärin molemmissa kerroksissa kerjäämässä ja penkomassa ruoanjämiä, mutta toisaalta mekin saimme istua miten pitkään tahansa kenenkään ajamatta pois. Ja sitä pitkää riitti. Flixbussin oli tarkoitus lähteä 15:ltä, mutta yhtäkkiä uudeksi ajaksi ilmoitettiin 16:20. Kävimme välillä ulkona, mutta perjantai-ilta kaatosateessa Hampurin asemahoodeilla ei ole ihan se mitä teininkään kanssa haluaisi viettää.

Palasimme saman tien bussiasemalle, joka oli täynnä flixbusseja odottavia ihmisiä: jokin vuoro oli myöhässä 3 tuntia ja edellinenkin Köpis-vuoro puolitoista. Kassa kieltäytyi myymästä meille lippua aiempaan vuoroon, joka olisi ollut pysäkillä, koska VAKUUTUSTEN vuoksi heillä pitää olla AIEMMIN (?) tiedossa matkustajien henkilölisyydet. 

Kello 16:30 oli ilmoitettu Köpikseen ja Arlandaan menevä bussi, mutta sen tiedot äkkiä katosivat aikatauluista. Meidän bussimme saapui 16:40, olimme hyvin asemissa laiturilla jotta pääsimme heti sisälle lämpimään. Vielä kuski odotteli 17:ään ennen kuin starttasi matkaan. Seuraavan Köpis-bussin matkaajat jäivät jonnekin, vieläkin enemmän huolissaan kuin me, jos kerran olivat matkalla Arlandan lentoasemalle saakka. 

 

Seikkailu jatkui edelleen... satoi ikkunat sumentaen ja tuuli heijasi bussin tuplakerrosta. Mitään kuulutuksia ei FlixBus harrasta kertoakseen arvioitua matka-aikaa tai esimerkiksi pahoitellakseen myöhäisyyttä.

Jossain neljän tunnin kohdalla aloin ihmetellä, kun ei olla vieläkään Puttgardenin lautalla. Sitten erotin ohikiitävässä kyltissä "Odense". Kuski oli vaihtanut suoran reitin mantereen ja Fynin kautta kulkevaan reittiin (334 km > 471 km) ilmoittamatta mitään matkustajille. Ilmeisesti myrskylukemat olivat pysäyttäneet lauttaliikenteen. Kun pidimme 10 minuutin tauon jollain syrjäisellä huoltsikalla, se kenties oli Saksan ja Tanskan rajapaikka.

 

 

 

 

Lauttamatkan sijaan me ylitimme Iso-Beltin sillan, vaikka Babet-myrskyn iskiessä juurikin klo 21-04 tuulilukemat olivat säävaroituksessa yli 20 ms, mikä on sillä rajalla (25 ms) että liikenne sillan yli suljetaan. Tuulelle alttiille ajoneuvoille harkintaraja on jo 15 ms kohdalla, tosin tuplakerrosbussia ei ole varoituslistalla mainittu erikseen.

Bussi eteni täristen sillan korkeimmalle kohdalle kuuteenkymmeneen metriin... mutta niin se kakkoskerros kyllä tärisi sillan jälkeenkin tuulessa. Tanskassa riittää mistä tuulla. Uutisissa Babetia kuvailtiin "vuosisadan myrskyksi", vaikka vastaaviahan piisaa ilmastonmuutoksessa niin, että koko Tanskan voisi jo evakuoida Skåneen. Vuosisadaksi.

 

Köpiksessä oltiin 23:40, myrsky tuntui sielläkin, vaikkei tarvinnut ylittää montaa katua päästäkseen asemalle. Liput Malmön junaan olivat jopa halvemmat kuin etukäteen ostamani, joita oletin halvoiksi, koska ne olivat kruunukurssilla ostettuja. Juna oli puolillaan kännisiä ruotsalaisia ja tanskalaisia, muttei enempää kuin puolillaan. Malmössä oltiin 0:53, sittenkin vain kolme tuntia jäljessä aiotusta aikataulusta. Sama myrsky kuin aamulla Hannoverissa riepotteli meitä vielä täälläkin heti kun ylitti avoimemman paikan. Vasta aamulla luin uutisista millaista jälkeä myrsky oli tehnyt Tanskanmaalla. Voisimme teettää t-paidat "I survived Babet".

Hotelli Mayfair Tunneliin päästiin sisään, kaikki on täällä hyvin ankkuroitu historiaan kuten plakaatit seinillä kertovat, mutta nyt pitäisi vain saada 8 tunniksi unta ennen seuraavaa junamatkaa. 

Vaihtoehtona tämän päivän seikkailulle olisi ollut ensimmäinen suunnitelma nousta Hampurissa (tai Berliinissä) yöjunaan ja makoilla Tukholmaan saakka. Oman yöhytin hinta olisi kuitenkin ollut samaa luokkaa  kuin kahden hengen bussimatka Hampuri-Köpis + hotelliyö tyylikkäässä Tunnelissa + matka Malmö-Tukholma päiväjunassa.

Se tänään opittiin: Toivoakaan ei ole junamatkoilla korvata meidän skandinaavien lentomatkoja niin kauan kun Hampuri on olemassa. 

 

Saksa: Quedlinburg-Hannover

Aito ylevä on harvinaista, koska sen edellytys on, että keinotekoisen, luonnollisen ja yliluonnollisen mittasuhteet hämärtyvät. Siihen Harz-vuorten rakenne on omiaan, koska jotkut kivimuodostelmista näyttävät rakennetuilta. Sittemmin DDR on tuonut maallistavan lisäarvon tälle raunioromantiikalle, ihan siksikin, että Saksojen raja kulki täällä vuorijonoa ja osavaltiorajaa noudatellen. Vain modernia raunioromantiikkaa ei Quedlinburgin kaupungissa kukaan kehtaa mainostaa, paitsi taiteen siivellä, kuten teatterissa, missä ihme kyllä pyörii jopa Mein Kampf näytelmänä. 

 

Saara tarkastelee raunioromantiikkaa

Keskellä kaupunkia on raunioromantiikalle omistettu, feeniksin logolla varustettu ravintola. Vanhojen seinien väliin on viritetty kolme kerrosta ravintolaa ilman kattoa, vessoja ja korttipäätteitä. Istuimme siellä tänään paikalliskaljalla, sillä välin kun lapsi kierteli tekemässä katuvideota kaupungista.

Saksan junien täsmällisyyteen luottaen on helppoa ajoittaa siirtymä asemalle, mutta lipunosto on hölmömpää arpapeliä kuin edes Suomessa. Automaatilta saimme paikallisliput Magdeburgiin 20€/hklö, mutta Hannoverin IC-junaan olisivat liput maksaneet tuplasti sen. Lippukassa kuitenkin selitti, että hän voi myydä 10€:n online-liput per henki, kunhan annan yhteystiedot kuten nettiostoksissa. Näin säästimme 90€. Missäänhän DB:n sivuilla ei tätä halvennusta kerrota tai mainosteta, ainakaan niin että turisti sen huomaisi.

Tänään ei ollut yhtä kylmä kuin eilen, pakkasen sijalla kosteus, sumukerroksesta leikkautuivat näkyviin tuulivoimaloiden roottorit. Onneksemme IC-juna Magdeburgista Hannoveriin oli vain puolillaan, joten paikkaliputtakin matkusti mukavasti. Lähtö oli muutaman minuutin myöhässä, koska Bundespolizei blaa blaa jotain, sanoi kuulutus. Kansainvälisen tilanteen kiristyminen kai sitten pitää huomioida jotenkin asemilta lähdöissä. Lippuja ei kukaan tarkistanut. Niin päästiin Hannoveriin.

Hannover on Saksa nurin nähtynä

 

Harmaa sää tuo edustavasti esille Hannoverin rumuuden. Kaupungin julkisivun puolella ihmismassat ovat isommat kuin edes Berliinissä asemien edessä,  pro-Israel ja pro-Palestiina uhittelevat toisilleen, mutta niitä on vain muutama tähän aikaan illasta. Asema sisältä on hyvinkin moderni ja siisti, vain matkalaisten määrä tekee siitä kovan ja karun. Takapihan puolella on jälleen vain sementin sävyjä ja massiivisia elottomia liikennerakennelmia. 

Onneksi hotellimme Flora sijaitsee asemalta parin korttelin päässä puiston läheisyydessä. Ei mikään nimensä veroinen kukkanen sekään, mutta tänne Saksan risteyskohtaan olemme tulleet lähteäksemme eri suuntiin, Saara kohti Frankwurstin makkaramessuja ja minä lapsen kanssa maitse kohti Suomea.

Saksa: Quedlinburg-Thale

 

Kirkas päivänkoitto ja pakkasta, torille oli ilmaantunut hevosmakkaran ja muiden paikallisherkkujen kojuja, katselimme niitä kuohuviiniaamiaisen ylitse. Hyvän sään salliessa ulkoilutimme digilaitteita Thalessa, Harz-vuorten kupeessa. Ihan nyppylöitä vuoret eivät olleetkaan. Ne nousivat rivistönä äkisti tasangon laidasta. Kun kurki-  tai hanhiparvi vaappui vuoria kohti, parvi jäi kiertelemään Thalen ylle ja ihmettelemään mistä este ilmaantui. Ei tietenkään kaikki parvet. 

Me suoritimme vuoriosuuden 2.5 tunnissa ajamalla hissillä ylös, syömällä pikaruokaa piknikpöydässä ja kävelemällä alas sinistä reittiä, koska punainen reitti oli täysin suljettu isojen rakennustöiden vuoksi. Ylös luonnonsuojelualueelle saksalaiset rakentavat disneymäistä elämyspuistoa noita-aiheella. Saksalainen mauttomuus vetää vertoja naapurikansojen kulttuuribrändäykselle. Puuttuu vain Goethe-action-figu ja Heine-runotyyny.

Matkailijoita riitti tällaiseenkin aikaan vuodesta, lähes kaikki saksalaisia, täälläkin kun ovat syyslomat (kaksi viikkoa!) meneillään joissakin osavaltioissa. Varsinaiset vaellusreitit vasta alkavat Thalesta, kymmeniä kilometrejä villiin maastoon. Vaihtoehtona olisi myös vuorten kupeilla kulkeva hidas höyryjuna, joka veisi korkeimmalle paikalle Brockeniin, mutta eestaas-junailuun se päivä kuluisikin.

Quedlinburgin turistiveroa vastaan saimme ilmaiset bussiliput lähialueelle. Menimme niillä Thaleen, mutta paluuvuoro oli niin myöhässä, että oli tultava junalla takaisin. Päivällinen "mitnehmen" sushipaikasta. Englanniksi on ihan turha yrittää kysyä mitään, sillä palvelupisteilläkin kuten juna-asemalla ihmiset vastaavat saksaksi. Vähän se hämmästyttää. Vain hotelliamme näyttelijäkarismalla pyörittävä isäntä osaa niin sujuvasti englantia, että kerroin hänelle käyneemme aamulla "theilissä".

Kello viideltä alkaa tulla jo hämärä ja seitsemään mennessä on pimeä. S & A lähtivät sushi-päivälliseltä vielä tutkimaan katedraalia, minä täydentämään jääkaappiin olutta ja katselemaan uutisia. Eilen illalla näkyy olleen pro-Palestiina miekkari Brandenburg-portilla, mutta eniten Saksan parlamenttia puhuttaa vuoden 2024 kannabis-laki. Sen verran ymmärrän uutisten alateksteistä.

Saksa: Berliini-Quedlinburg

Ihmeen paljon Berliiniin riittää turisteja, suomalaisia syyslomalaisiakin näkee täällä. Jos vaihtoehtona olisi kultturelleja kutkuttava Lontoo tai tyylitietoisen somearvoa nostattava Pariisi, niin miksi kukaan tulee Berliiniin, jossa ei ole mitään lisäarvoa perusturistille? 

Ostalgialle täällä keksitään uusia muotoja, kuten kaupunkikierros aidoilla trabanteilla, mutta kokonaisuutena kaupunki on edelleen niin iso ja jakautunut, että missään ei tunne olevansa erityisesti Berliinissä, verrattuna noihin muihin kulttuuriturismin mekkoihin. Tai voihan tämä olla turistin kannalta rentoutuneempi ilmapiiriltään verrattuna brexitin ja keltaliivien järisyttämiin kilpailijoihin.

S & A lähtivät reippaasti suoraan aamiaiselta tutkimaan muurigalleriaa idempänä, minua ei hyytävä syysaamu houkuttele. Hotellihuoneen tv-ruutu on niin valtava, että se on ikkunan sijaan parveke maailmaan. 

Tuntuu kuin olisi ollut jo viikkoja matkalla vaikka vain kuusi päivää. Työhuolet eivät seuraa perässä, kun töitä ei ole, aika murenee päivien sijaan tunneiksi. 

Aiemmin olin freelance-toimittaja ja freelance-tutkija, nyt olen vain free-free vailla apurahoja ja keikkatöitä. Aiemmin edes kirjamessut rytmittivät syksyä, nyt Tampereen kirja"festarit" osoittavat taas yhden kirjavuoden lähestyvän loppuaan. Aiemmin elin kirjoista, nyt elän kirjoille. Muistelmien maksimikooksi olen asettanut sata sivua, se täyttyy nopeasti jopa "tunnustan pelänneeni" -näkökulmalla. Samaan aikaan toisaalla: Avaimen blogissa näkyy ilmestyneen juttuni tietokirjailijan iloista ja turhautumisista.

Juuri ennen matkaan lähtöä allekirjoitin Oppianin kanssa sopimuksen seuraavasta, ensi syksyyn osuttuvasta leffakirjasta. Kiitos kiitos kiitos Oppianille, että se pitää pääni kääntyneenä tulevaan jopa täällä Itä-Berliinin portaalilla.

*

 

 

Ja sitten jotain aivan muuta: Quedlinburg. Satukirjamaisen sööttinä suojeltu kaupunki on täydellinen vastakohta tehokkaan suureelliselle Berliinille. Quedlinburg on niin syrjässä kaikesta, että ihmettelen miten tänne ulkomaiset turistit osaavat osua. Aivan samanlainen turisteille kiillotettu historiansiivu tämä on kuin Rothenburg, jossa kävimme edellisellä Saksan reissulla 2019, mutta tähän aikaan vuodesta rauhallisempi.

Hotellimme on sekin vastakohta viimeöiselle. Tämä on hirsilinnoitusta muistuttava viisisataavuotias majatalo raatihuoneen vieressä, entinen nahkurikillan rakennus. Silti yöpymisen hinta on neljän tähden interiööreillä sama kuin Itä-Berliinissä ilmastoimattomassa huoneessa. Täällä tutkimme keskiajan jälkiä maisemassa Saaran toiveesta.

Teimme matkaa tänne Berliinistä yli neljä tuntia, mukaan lukien tunnin lounastauko Magdeburgissa. Junaliput koko perheelle maksoivat yhteensä 49€, se tuntuu olevan täällä minimihinta kaikelle matkailulle, tosin unohdimme automaatilla, että lapsimatkaajan ikäraja olisi ollut 14v. Matka oli pohjanmaalaisen näköistä lakeutta peltoineen, mutta isompaa ja rehevämpää, ja haikaroita ja haukkoja maiseman yllä mannermaisittain. 

Säästä riippuen menemme huomenna maastoon tai museoihin. Harz-vuorten likeisyys on edelleen arvoitus. Ehkä näin littanassa maisemassa jokainen nyppyläkin on vuori. Kun kulttuurimaisema on ainakin 800 vuotta syvä eivät perinteiset kolmiulotteisuuden lait päde.

Saksa: Berliini 16.10.

 

Edelleen jäinen tuuli, joten lähden hotellista vasta kun on pakko. Tiergarten näyttää hiljaiselta, paitsi lähellä Reichstagia on iso nälkälakkomiekkari, ei poliiseja vaan useita ambulansseja. Helppohan Berliini tosiaan on keskisiltä osiltaan, koska niin turistipitoinen eli niin opastettu ja museoitu. DDR-museokaupasta ostaisin Marx-paidan elleivät koot olisi liian pieniä. Revin sitä metaforaa.

 

Unter den Linden käy tänään tutuksi. Kävelen sen ensin itään Alexanderplatzille, missä treffaan Saaran ja lapsen, jotka tulevat suoraan lennolta. Viemme tavarat läheiseen hotelliin ja kävelemme sitten pääkatua länteen, käymme Brandenburg-portilla ja sitten Check-Point Charliella. 

Metrolla paluumatka vie muutaman minuutin, Friedrichstrassen alla kulkeva linja näyttää niin uudelta kuin olisi valmistunut eilen.

Edellisestä Berliinin käynnistä ei palaudu mieleen muuta tuttua kuin ihmisten ristikkäinen liike A-platzilla. Vain punkkarit puuttuvat.

 

Saksa: Düsseldorf-Berliini

Muistomerkki Düsseldorfiin kadonneille turisteille

Sunnuntaiaamu Düsseldorfissa oli järjettömän kylmä ja kostea. ICE-juna Berliiniin kello 9:51 tuntui tuulisten katujen jälkeen ylelliseltä kuten viime yön tardismainen hotelli, jossa aamiaista myöten kaikki oli isompaa ja elegantimpaa kuin miltä harmaa elementtijulkisivu näytti. Juna oli aluksi jopa ajallaan, perillä Berliinissä vain vartin myöhässä, mutta taas aivan täynnä matkustajia, huolimatta siitä miten tiheään vuoroja kulkee D-dorfin ja Berliinin väliä. Satunnaiset äijäporukat juovat junissa ja asemilla omia kaljojaan välittämättä muista ja meteli on välillä melkoinen.

 
Toki jos olisi luonteeltaan oikea matkailija eikä suorittava turisti niin olisi hankkinut DB:n Deutschland-lipun (49€)  jolla saisi kulkea kuukauden ilmaiseksi kaikissa paikallisjunissa ja DB:n monilla bussilinjoilla. Maakohtaiset, päivien määrässä valitut IR-liput taas olisivat olleet hieman kalliimpia kuin mitä sain etukäteen halvimpia vuoroja DB:n sivuilta valitsemalla.

Berliinin uusi pääasema on tehty häikäisemään matkustajat. Silti kaupunki tuntuu välittömästi mukavammalta ja helpommalta kuin edelliset. Tämä Tiergartenin pohjoispuolelle jäävä alue on hyvinkin puistopitoista ja matalaa asuinaluetta. 

Hotelli Rossi erottuu alueesta taiteellisena lootana, jonka teräs&puu-ulkokuori on koristeltu jykevillä kankailla. Sisältäkin pinnat ovat niin 70-lukulaista retroilua, sisäkatto käsittelemätöntä sementtiä, että rumuudessaan se on tahattoman somaa kuin olisi äkkiä Fassbinderin elokuvassa vaelluskengät jalassa.

Ukrainan ja Israelin sodat on ollut tällä matkalla helppo unohtaa, vasta täällä hotellin telkasta näkyvät BBC ja CNN. Kadulle palattua kaupunki ja maailma tuntuvat taas siltä kuin kaikki olisivat lomailemassa. Ihmisiä on paljon liikkeellä sunnuntaipaarustelun näköisesti. 

Kävelen hyvän matkaa koilliseen Invalidenstrassea joka tuntuu olevan museo- ja hotellikatu. Ensimmäisessä pitseriassa ei silti ole ketään asiakkaita lisäkseni. Junassa googlailin lähintä leffateatteria ja OV-tägillä varustettuja leffoja, mutta pitsan jälkeen en muuta kaipaa kuin takaisin hotelliin pois pohjoistuulesta.

Huomiseen saa jäädä turistimaisempi kierros, edes luettavaa olisi löydettävä, mutta scifiin ja lautapeleihin erikoistuneet kaupat ovat tietysti kaukana sivukaupungilla. Edellisestä reissustani Berliiniin on 20 vuotta, samoin kuin Saaralla, mikä sekin osoittaa kuinka samaa sukupolvea olemme. Huomenna me tapaamme Alexanderplatzilla.

Saksa: Braubach-Koblenz-Düsseldorf

Yöllä satoi niin kohisemalla, että saattoi kuvitella kukkulan talon takana muuttuneen putoukseksi. Tällaisena viileänä aamuna haluaisi jäädä vain paikoilleen, viereinen tiekin hiljennyt viikonlopuksi. Kesä on jälleen ohi, tuulee pohjoisesta.

Aamiaisella oli paikalla talon emäntä, muita vieraita ei enää ollut kuin minä. Emäntä kertoi, että koronan jäljiltä turismi ei ole vieläkään palautunut Reinin varteen, ja sen vuoksi moni liike sulkenut Braubachissa. Vähätkin turistit jäävät ennemmin Koblenziin. Juuri niin hiljaiselta ja kuolleelta kylä tosiaan näyttää; tosin kaupunkihan tämä virallisesti on. Hiljeneminen vaikuttaa ketjureaktiona, selitti emäntä: Braubachissa ei ole tarpeeksi osa-aikatöitä joten sellaisia tekevät muuttavat toisaalle eikä hän löydä siivoojia. Hän itse oli iästä ja eläkkeestä huolimatta varsinaisessa työssä sairaalassa, koska sai siten paljon paremmat terveyspalvelut. Niukkaa aamiasensyöntiäni hän katseli arvostellen ja käski ottaa sämpylöitä evääksi. En jaksanut.

Lähdin 10:53-junalla Ehrenbreitsteiniin, Koblenzin itärannalle. Opettelin lausumaan nimeä mutta lukiosaksalla edes sen osat eivät pysyneet mielessä: Ehren-Breit-Stein. Silta Reinin ylitse oli työmaana ja bussilla olisi pitänyt jatkaa keskustaan, mutta minä olin tarkoituksella itärannalla Rein-museon takia. Museon aukeamista odotellessa kiipesin kukkulalle, 500 m ylämäkeen Rheinsteig-polkua ja olin aivan poikki. Kukkulalla on tolkuttoman iso linnoitus, siis festung eikä schloss, jossa olisi paljon lisää historiaa, museota ja näyttelyitä, sekä kaupunkiin Reinin yli kantava vuoristohissi. Mutta minä köpöttelin takaisin alas, kuuntelin äänikirjaa ja kiroilin kehnoa kuntoa.

Rein-museosta turistien nettikommentit olivat harmitelleet, ettei siellä ole paljoakaan nähtävää ja kaikki saksaksi, vaan tunti siellä silti vierähti. Kassa oli hyvin vanha herrasmies joka puhui vain saksaa, naureksi monet kerrat Finlandiaa ja antoi lipun 2e alennuksella pressikortin näytettyäni. Museossa oli valtava määrä pienoismalleja eri vuosisatojen laivoista, proomuista, losseista, kylistä. Jo 1816 oli Reinillä seilannut ensimmäinen höyryalus, aiemmin kuin mitä olin lukenut, ja tämän juurikin halusin tietää. Hienoimmat valokuvat näyttivät jäämassojen murskaamia laivoja.

Koko aikana museoon ei tullut muita kävijöitä. Eipä juuri ketään liikkunut jalkaisin koko Reinin itärannalla, autoja vain loputtomasti.

 

Koblenz ja Rein

 

Onnekseni osuin paikalliselle förille (2.5€) juuri oikeaan aikaan ja pääsin kaupungin puolelle jokea, missä turisteja käveli virtanaan pitkin leveää rantakäytävää. Kaikki kuulostivat saksalaisilta. Oma moodi muuttui aina sen mukaan, oliko aurinko esillä vai sadetta lupailevassa pilvessä. Keskustaan pääasemalle piti kävellä vielä kaksi kilometriä. Lounas taas aseman kiinalaisessa, tällaista railauksen tapaista tämä matkailu on kun joka päivälle on jokin siirtymä eikä oikein tiedä missä kuluttaisi aikaa ja miten lähelle junan lähtöä. Viisainta olisi tehdä kaikki siirtymät heti aamusta, kuten huomenna Berliiniin.

Kello viiden jälkeen tuli jo oikeasti kylmä, ja juna oli tietysti myöhässä puoli tuntia, kuten super-nopeat ICE-junat supervarmasti ovat. Ja nyt juna oli aivan täynnä, minkä lisäksi ratatöiden takia juna jätti kolme asemaa väliin, mukaan lukien Kölnin pääaseman, mikä varmasti nauratti Kölniin meneviä. Nettiyhteys onneksi toimi, sieltä sai lukea juuri tänään (!) Guardianissa julkaistun jutun DB:n kaaoksen syistä:
https://www.theguardian.com/business/2023/oct/14/its-the-same-daily-misery-germanys-terrible-trains-are-no-joke-for-a-nation-built-on-efficiency

 

Düsseldorfissa kahdeksan aikoihin on jo täysin pimeää, ja uutta hotellia sivukadulta etsiessä aina hieman pelottavaa, Saksassa kun kaupunkien kadut ovat (aina olleet) niin pimeitä kuin kaikki energia olisi käytetty päivällä tehtaisiin, eikä lauantai-illan juna-asema ole sekään edustava portaali cityyn. Hotelli Sir & Lady Astor on kuitenkin sisältä nimensä veroinen, huoneessa seinät tummaa lilaa ja isot vanhat huonekalut, oma parveke, lasikuvun alla pala omenaleivosta tervehdykseksi.

Tänne linnoittaudun odottamaan aamua! Matkakirjana on ollut tähän saakka Emily Teshin avaruusooppera Some Desparate Glory. Kirja on osoittautunut lapselliseksi ja kaavamaiseksi kuin queer-tiedostavat ya-tarinat vain pahimmillaan ovat, spefi-elementit päälle liimattuina ilman yritystä maailmanrakennukseen, jne. Mutta seikkailupitoisena sitä lukee, jotta ei tabletilta pilaisi silmiään e-kirjoilla. Lähtiessä ostetusta S&S:sta olen lukenut jokaisen jutun. Englanninkielisiä pokkareita on niukasti näkynyt kirjakaupoissa, joissa olisi kyllä saksaksi isot valikoimat kirjoja, ja harrastaja/aikakauslehtiä tolkuttomasti erilaisia; Guardian Weeklyn olisi saanut niin tuoreena, että päivää ennen virallista ilmestymistään. Äänikirja on silti se joka parhaiten palvelee jokaisessa ympäristössä, etenkin yöllä unta yrittäessä.

Saksa: Braubach-Goarshausen 13.10.

Düsseldorfissa hotelli Bismarck oli varsinainen saksalainen puhvetti: tunkkainen lemu natisevine lattioineen kuin yhden tähden tuntihotellissa ja portieeri tylyn toteava kuin kahden tähden motellissa, mutta sänky iso ja talo hiljainen kuin kolmen tähden hotellissa, ja aamiaissalonki olisi saanut neljä tähteä, kun bonuksena tuore numero NY Timesia. 

Täällä Braubachissa on turisteja vain muutama, mutta me erotumme koska kylä on muuten niin hiljainen. Kaikki eeppinen, elämän levyinen tapahtuu virralla.

"Vaatimattomat maisemat", sanoi Soikkeli

Tässä gästhausissa on vain muutama huone ja iso parkkipiha, uutukaiselta tuntuvaa taloa pitää mukava pariskunta, kalusteet kylppäreineen näyttävät siltä että ne on juuri ostettu Ikeasta. Tänään aamiaisella oli lisäkseni vain ikäiseni opettajapariskunta Oregonin rannikkoyliopistosta, kokeilin oitis tunnistavatko BH Rogersia (eivät). He olivat patikoimassa Reinin varren vaelluseittiä, keskimäärin 20 km päivämatkoja, kymmenen kilon reput selässään. Koko Rheinsteig-reitti on 320 km, minkä lisäksi maasto täällä on jatkuvaa nousua ja laskua, esimerkiksi eilen olivat joutuneet jopa kiipeämään köysillä ("It was a bit scary"). Reitti on merkitty maastoon, mutta siltä voi eksyä ilman (netti)karttaa.

Oregonin vaeltajat aikoivat jatkaa vielä kolme päivää ylävirtaan ja sitten siirtyä junalla Schwarzwaldin kohdalle jatkaen siellä kolme päivää. Useimmat muut kuulemma vaeltavat alavirtaan. Minäkin kulkisin ylävirtaan, mutten kyllä jaksaisi tuntiakaan heidän vauhdissaan.

Braubachin linnakukkulalle kiipeäminen oli tänään minulle urheilusuoritus, mutta pitihän se nähdä, nimikkolinna eli Marksburg, joka on museoiduin näistä Reinin varren 40 linnasta. Kuin kurituksena meni tunti opaskierroksella, joka pelkästään saksaksi. En arvannut, että joissakin paikoin onkin vielä high season, joten linnalla olisi kyllä ollut opastus englanniksi iltapäivällä.

Alas tultua hetken levähdys takaisin motellissa, päivästä tuli tosiaan helteinen, vaikka enimmäkseen pilvistä. Lounaaksi lasagnea Laguuni-pitseriassa, sen jälkeen heti junaan 13:36 Sankt Goarshauseniin. Maisemat muuttuvat dramaattisemmiksi pian sen jälkeen kun Rein tekee kartalta hyvin erottuvan Z-mutkan. Laivalippu Goarshausenista takaisin Braubachiin oli 19€

 

 

Postikorttimaisemat ovat täydelliset veden päältä nähtynä, joskaan mitään "tuntumaa" tämä ei tietenkään anna matkani kirjallisiin tarkoitusperiin. Ja parempihan se olisi jos lento- ja risteilymatkailu maailmasta katoaisi kokonaan. Goarshausenin matkalla näin neljä valtavaa huviristeilyalusta eikä tuo reittiliikenteestä vielä lokakuun ajan vastaava KD-aluskaan ollut mikään purtelo. Turisteja laivalla oli tuskin puoltakaan mitä mahtuisi.

 

Takaisin Braubachissa olin kello viideltä, hain marketista salaattia ja viinipullon (3€ riesling täkäläistä), ihan väsynyt tästäkin vähästä opintomatkailusta.

Saksa: Braubach 12.10.

Terveisiä Reiniltä.  Eilen oli Düsseldorfiin saapuessa +22C ja kesä, tänään tulee reiniä taivaalta ja asteet syksyiset. Düsseldorf on taatusti yksi rumimpia kaupunkeja Euroopassa, itäeurooppalainen betonibrutalismikin on jollain tavoin esteettistä siihen verrattuna, joten viisaammin olisi tehnyt jos olisin jo eilen jatkanut junalla tänne etelämmäksi. Mutta kokemus on opettanut, että lentomatka itsessään on aina stressaava ja perille päästyä haluaa vain lähimpään hotelliin.

Koblenz

Tuntui erittäin hyvältä päästä pois tuosta saastanharmaasta metropolista. Maaseutua ei ehdikään välissä nähdä. Nämä Düsseldorf, Köln ja Koblenz sijaitsevat aivan lähellä toisiaan eikä Frankfurt ole sekään kaukana.

Koblenz on kuitenkin samalla tavoin pikkukaupunki tunnelmaltaan kuin Essen, rauha laskeutuu heti mieleen vaikka kävelisi vilkasta pääkatua. Muuta en sieltä tänään tarvinnut, ja lounaan. Bitburger tulisen kanaruoan kanssa niin on jo Rheinlandissa.

Jatkoin Koblenzista 12 minuutin junamatkan tänne Braubachiin, pikkuruiseen kylään, jossa vietän nyt 2 yötä. Ei mikään paras valinta, mutta vaikea oli päättää mitä täällä kuvittelen tekeväni, jos sää onkin samanlaista kuin Suomessa. Tämä valitsemani gästhaus on todella vilkkaan rantatien varrella, motellimainen kliinisen siisti paikka, halpa kuin vastaavat Unkarissa, ehkä siksikin että Reinin varrella turistikausi loppui viikko sitten. Vähän tuntuu kuin Siilinjärvellä yöpyisi. Nykyään käytän sitä mallina paikoille jotka ovat epäpaikkoja, pelkkiä elottomia pysäkkikyliä.

 

 

Syy tänne tulemiseen on pelkästään Rein. Minulla oli jo kauan sitten suunnittelemissa päästä katsomaan miltä nämä kuuluisimmat osat joenvartta näyttävät, koska yksi keskeneräinen romaani sijoittuu Reiniä ylös puksuttavalle höyrylaivalle. Braubachin kohdalla maisemat eivät, valitettavasti, ole vielä kummoiset. Rein on tällä kohtaa vaatimaton. Aivan motellin takana on vanha linna mutta niitähän täällä riittää.

Kölnissä juna kyllä pysähtyi ystävällisesti keskelle Reinin ylittävää siltaa, jotta saatoin ihastella miten dramaattinen joki on SILLÄ kohtaa. 

Huomenna on säästä riippuen tarkoitus tehdä varsinainen lähilauttaretki, liput eestaas ylävirtaan saa alle kolmellakympillä. Vaan viisaampaa voisi olla ajelu junalla St. Goarshauseniin ja tulla sitten laivalla takaisin alavirtaan, vierailla linnoissa säästetty aika. Lauantaiksi olen säästänyt Reinin alueen kulttuurimuseon Koblenzissa. Jostain syystä junat eivät kulje lauantaina suoraan Koblenziin mutta museon sivuasemalle kyllä. Sieltä sitten palailen D-dorfiin ja myöhemmin jopa Berliiniin...

Essenin pelimessut missasin jälleen viikolla, kuten edellisellä kerralla näillä kulmilla liikkuessa ja Tamperetta edustaessa. Saksan rautatiet käyvät tutummiksi kuin maa niiden alla, mutta niiden tehokkuuden perusteella ne ovat totuus tai peräti kansakunnan sielu. Silloinkin kun infot ovat järjettömän kehnot, ne ovat sentään järjestelmällisen kehnot, ja toisaalta taas tänään ICE-junassa DB lähetti sähköpostiini säntillisin välein pahoitteluja kuinka paljon ollaan myöhässä aikataulusta. Kiitos Saksa. Tämä täsmällisyys luo uskoa ensi viikonkin matkoihin, ja helteenkin lupaillaan palaavan huomenna.

 

Eckerö 20.-22.7.

20.7.  Terveisiä Eckeröstä, Ahvenanmaan läntiseltä rannalta. Halusin kesään taas jotain merellistäkin reissua, ja silti päästä kauemmaksi suomalaisista rannikkoturisteista. Aluksi suunnitelmissa oli tuoda matkafillari Savosta ja pyöräillä Ahvenanmaalla. Etäisyyksiä ja hintoja vertaillessa yhtä hyvältä idealta alkoi näyttää fillarin vuokraaminen paikanpäältä. Sitten majapaikat olikin myyty loppuun Maarianhaminasta, joten tyydyin turistimpaan ratkaisuun ajaa paikallisbussilla Eckeröhön Storbyn kylään. Majoituskin oli halvempaa: 75€/yö gästhem-tasoisessa paikassa, aamiaisineen.

 

Maisema täällä ei kyllä olekaan sellaista karua rannikkokalliota kuten kuvittelin. Enemmän tämä Storbyn kylä tuo mieleen Balatonin porhoimmat pohjoisrannat, luontokin on samalla tavoin rehevää ja silti myrskyjen nujertamaa, ja kaikki turistit kulkevat autoilla ja syövät kallista paikallisruokaa tienvarsiravintoloissa.

 

Kaiken keskellä kohoaa länteen päin Engelin suunnittelema empire-julkisivu, 200 vuotta vanha postitalo. Se on aivan jotain muuta kuin mikään Itämeren saarilla, vanhan venäläisvallan viimeinen monumentti, joka näyttää enemmän asevoimien esikunnalta kuin postitoimistolta.

Kartalta matkaa suunnitellessa kuvittelin että täällä tuntisi olevansa saaren ja Suomen reunalla (ecke > ecker&ö). Jos pysyttelisi tuon postitalon ja rannan välissä ja katselisi vain läntisestä horisontista saapuvia sadepilviä, niin siltä varmaan tuntuisikin. Mutta kun palaa tähän gästhemmiin ja kuulee lauttasatamasta vyöryvän autoliikenteen sekä tänne taloon asettuvat meluisat ruotsituristit niin tietää olevansa vain yhdellä Suomen bussipysäkeistä. Lyhyin matka täältä Ruotsiin on meren yli vain 44 kilometriä ja purjekaudellakin sen saattoi postivene taittaa nopeimmillaan neljässä tunnissa. Reunamaan dramatiikka täytyy kuvitella pilvimuodostelmiin.

 Vaikka ei minua ympäristö niin ärsyttäisi ellei poskihammas olisi alkanut juilia, jälleen juuri kun on matkalla ja pureksii liian lujaa lounastaan, aivan kuten joskus 15 vuotta sitten Slovakiassa. Ei huvittaisi lähteä huomenna takaisin cityyn vain hampaan takia. Ei myöskään elää pelkällä nesteellä sulkeakseen hampaan pois aistimaailmastaan. Reunavyöhyke tulee aina vastaan jollain tapaa...

 

 

21.7. Näin se käy: lähdin kävelemään gästhemmetistä kello 9:55 mennäkseni viereiselle bussipysäkille ja siitä kyytiin Maarianhaminaan, mutta huomasinkin käveleväni pois päin pysäkistä. Tietämättäni siis valitsin yhden ajatuksettoman kesäpäivän rannikkoreunalla, sen sijaan, että aikuiseen tapaan olisin pitänyt huolta itsestäni eli ajanut kaupunkiin etsimään hammaslääkäriä. Vai oliko varmaa jo ulos astuessa, etten toimisi aikuisesti? Miksi en tiennyt kello 9:55 että kävelisin pois päin 'itsestäni'?

Päivä oli paahtavan lämmin ja taivas aivan muuta kuin sääennusteet olivat lupailleet. Kävelin Käringsundin satamaan, joka on yhdistelmä ulkomuseota ja porhojen veneparkkia, lahdelman päädyissä villieläinsafari ja hulppea camping-alue. 

 

Tämä rannikkoreuna ei ole mikään kallioilla istuskelijan paikka, vaikka meri avautuu täältä isosti. Mutta tämä ei ole sellainen metafyysinen merenääri joka pakottaisi uimaan, kuten Pohjanmeren rannoilla. Sattumaa eli ei niin viime yönä katsoin suoratoistolta merten metafysiikkaa käsittelevän dokumenttileffan "The Deepest Breath". Sen tarina oli aivan uskomaton, niin spefimäisen poikkeuksellinen ja siten draamaltaankin metafyysinen, vaikka varsinaisesti leffan kauneus tuli siitä kuvaustavasta jolla meren syvyys saatiin näyttämään matemaattisen äärettömältä, ikäänkuin merestä löytyisi enemmän pikseleitä kuin maan päältä. Siihen verrattuna tuo Ahvenanmeri on kuin auttamattoman analoginen lätäkkö, jonka ainoa tarkoitus on heijastella ylitseen leijailevia läntisiä aatteita.

 

Kävelin takaisin monikansalliseen majataloon. Oikeasti se on enimmän aikaa aivan hiljainen ja talon väki aivan tolkuttoman huomaavaista. Sellainen aito vieraanvaraisuus sai jopa minut puhumaan ruotsia kun selvitin huomisaamun bussivuoroa... Ja majatalon piha on niin iso ja tietysti tammien (ek > Ecker&ö) varjostama, että siellä voi tyylikkäästi lukea kirjaa korituolissa muttei sentään kehtaa korkata lonkeroa repusta. Onneksi mukaan on osunut erinomainen matkakirja, Greg Eganin novellikokoelma "Axiomatic", joka - sattumaa eli ei - käsittelee kaikissa tarinoissaan sitä paradoksaalista VÄISTÄMÄTTÖMYYTTÄ joka tekee ihmisestä sekä yksilön että vapaan. 

Lounaaksi ja päivälliseksi söin nuudeleita, minkä jälkeen googlasin Tampereen ainakin kahtakymmentä eri hammaslääkäriä. Lähes kaikki niistä näyttävät olevan heinäkuun lomilla. Väistämättä?

 

 22.7.  Ainoa miinuspuoli majatalossa oli tuo kiireisen satamatien läheisyys, mutta on se myös ylellistä, ei tarvitse kävellä montaa askelta pysäkille, josta aamubussi vie 7:53 Maarianhaminaan. Kaupunkina se on jälleen aivan kamala, satamassa on muskeliveneiden show jota äijälaumat kerääntyvät kuolaamaan, autojonot rannassa ovat sen mukaiset. Syön lisää nuudeleita, löydän kirpparilta taas yhden täsmäkirjan ("Suosituimmat sensuroidut kirjat vallankumousta edeltäneessä Ranskassa"), kävelen terminaalin puoleiselle rannalle kaupunkia ja huvitan itseäni kesäisillä tarinoilla filosofi Thérèsen  koettelemuksista sekä vuoden 2440 Pariisista. Tämä on koko matkan ilahduttavin oppikolmetuntinen. Laivat ovat lisäksi hieman myöhässä ja aikataulut terminaalissa sen verran sekaisin, että olen myöhästyä Turkuun vievältä portilta kuin aisteistaan eksynyt oppiherra ikään.

 

Säästäväisesti en ottanut hyttiä paluumatkalle, mitä kadun oitis joutuessa nuokkumaan laivan syrjätiloissa. Ahtaimmassa maailmanreunassa sitä kai on eniten itsensä... silti Ålandiin en toista tällaista retkeä enää koskaan yritä...

23.7. Matkan jälkeen pitäisi helpottaa oloa tilastoburanalla eli laskea montako hiilijalanaskelta olen edelleen jäljessä turistisukupolven keskiarvosta. Juuri nyt oletukseksi riittää, että olen kaukana rystyset asfalttiöljyssä örisevästä ääripäästä. 

Rahahintaa matkalle tulee vielä toinen puolikas lisää jahka hammaslääkärin lasku on hoidettu. Vain kahdella tamperelaisella hammaspalvelulla on aikoja alkavalle viikolle, Orionilla ja Helmiäisellä, joten täytyy olla kiitollinen että sellaista edes rahalla saa. Julkisella puolella tuskin saisi hoitoaikaa tämän vuosikymmenen puolelta. Uuden porvarihallituksen laskelmissa julkinen hammashoito voidaan lopettaa kokonaan, koska kansahan on jo tunnustanut, ettei sillä ole varaa syödä...

Eurocon Uppsalassa 8.-11.6.

 

 

Tämä oli jo kolmas conventtireissuni Uppsalaan ja aika mones ylipäänsä ruotsalaisten con-tapaamisiin. Tapahtuma oli tällä kertaa normaalia suurempi ja kansainvälisempi. Yleensä sata henkeä keräävä conventti oli tällä kertaa saanut kunnian olla myös Eurocon, ja mukaan oli siten rekisteröitynyt n. 700 osallistujaa, joista viitisenkymmentä Suomesta. 

Conista teki tarpeettomankin suureellisen ja juhlavan tapahtumalle buukattu yliopiston vanha päärakennus. Jokainen sali imaisi osallistujat niin täysin, että fandom näytti enemmänkin vaihtelevilta konstellaatioilta kuin ryhmältä. Etääntyviltä tähtijärjestelmiltä se on kyllä viime vuodet tuntunutkin...

Uppsala itsessään on satufantastisinta mitä voi toivoa näkevänsä. Kesäaikaan se on ylivoimaisesti pohjoismaiden kaunein kaupunki, jotain missä pohjoinen valo ja mannermainen historia kohtaavat paremmin kuin missään muualla. Ensimmäisen aurinkoisen con-päivän vietin silti lähes kokonaan hotellihuoneessa. Onnistuin vilustumaan laivan kannella jo Helsingistä lähtiessä ja nuhakuume iski niin kuin se vain matkoilla iskee.

 

 

Hereillä koetut tapahtumat olivat kyllä nekin kuin dejavu-unta: samat keskustelut, monesti samat naamatkin kuin edellisissä coneissa...

Suurena keskustelijoiden kansakuntana ruotsalaiset antavat vieläkin enemmän tilaa paneelikeskusteluille kuin suomalaisissa coneissa tehtäisiin. Useimmiten yksi asiantuntija riittäisi kertomaan kaiken olennaisen, mitä muut paneelissa nyt sparraavat ja keskeyttelevät. Tutkijat Stefan Ekman ja Farah Mendlesohn olisivat sietäneet saada omat salinsa, joissa he esitelmöisivät ja vastaisivat yleisökysymyksiin erikoisaiheistaan (urbaani fantasia ja lasten/nuorten spefi). Paneelikeskustelujen kuviteltu tasavertaisuus ja -vertaistavuus on fandomin lapsenuskoa.

Kokemuksen mukaan ainoastaan kova tiedettä käsittelevät paneelit ovat coneissa niitä, joissa kuulee jotain aidosti kiinnostavaa eikä vain katu-uskottavuutta ujuttavia lukusuosituksia tai sudokulta tuntuvia genrerajojen uudelleenryhmittelyjä. 

Tällä kertaa parasta oli eksoplaneettoja käsitellyt paneeli, jossa tosin sielläkin olisi riittänyt se yksi aiheensa tunteva tutkija, tarkkaan scifi-yleisönsä mieltymykset tuntenut astronomi Katja Lindblom. CliFi-aihe oli sekin pakollisesti esillä kahdessa paneelissa, mutta ainakin energiakysymyksiin keskittynyt paneeli unohti täysin scifin ja höpötteli myötätuulisia utopioita kuin olisi Vihreiden puheenjohtajakisasta ollut kysymys. Voisikohan joku ystävällisesti lanseerata NoHopePunkin?

Isoin yllätys conissa oli suosikkikirjailijani Ian McDonald. En ollut ennakkotiedoista huomannut että hänkin oli tulossa EuroConiin. Eikä hänellä saapumiseen ollut välttämättä mitään syvällisempää syytä kuin että hän oli ESFS:n tämänhetkinen "Grand Master", joka tässä tapahtumassa sitten luovutti tittelin edelleen John-Henri Holmbergille... pohjoismaisen spefin ainoalle rokkisupertähteen rinnastuvalle hahmolle (ikä 73v). 

McDonaldia ehdin kuulla vain yhdessä paneelissa, koska ei ollut rohkeutta mennä edes kahvitapaamiseen nikottelemaan hänelle jotain fanboy-repliikkejä. EuroConeja järjestävä ESFS jäi sekin hämäräksi tahoksi. Conin loppujuhlassa ESFS jakoi "Grand Master" -tittelin lisäksi ainakin pari tusinaa erilaisia palkintoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Vähän jäi aavistus, että nämä seremonialliset elkeet palkintoineen on semmoisenaan kopioitu amerikkaisten coneista ja SFWA:lta.

 

 

Found family -paneeli juhlasalissa, oik. laidassa Ian McDonald.

Konventin toisena, kolmantena ja neljäntenä päivän suoritin jo useamman ohjelmanumeron. Saara sai olla edelleen se joka hoitaa sosieteeraamisen ja edustamisen minunkin puolestani. Conissa kyllä julkaistiin meiltä molemmilta käännösnovelli Nysalorin antologiassa, mutta conin valtavassa ohjelmavyörytyksessä ja pienkustantajien kisassa sitä kirjaa tuskin huomasikaan. 

 

Suomalaisten esittely- ja myyntipöytiä conin aulassa

 

Itse en ostanut tältä matkalta yhtäkään kirjaa, mikä on kaikkien aikojen ennätys conien suhteen. Mendlesohnin kehuman Karen Traviss'in City of Pearl -romaanin (2004) laitan testilistalle tälle kesälle, mutta kirja vaikuttaa ikävästi siltä samalta YA-tauhkalta joka hiertää makuhermojani aina vain enemmän. Ja, tietysti, sarjan avaukselta.

Conin kunniavieraalta Martha Wells'iltä olin ottanut matkalukemiseksi All Systems Red -dekkarin, joka osoittautui takuutuotteeksi scifinä. Silti jäi itselleni arvoitukseksi mikä tekee Well'sistä niin suositun. Ainakaan tuossa murderbot-sarjan avaavassa dekkarissa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä ja tarinakin voisi olla minkä tahansa toiminta-scifi-leffan aukikirjoitus. Tosin eihän Keanu Reevesinkään tarvinnut osata näytellä menestyäkseen Matrixissä? Riittävä lisäarvo amerikkalaiseen scifiin on genretietoisesti rytmitetty ammuskelu ja teknobabble...

 

Uppsalasta jäi edelleen näkemättä ne syvemmät kerrokset historiaa, jotka nyt 500. juhlavuonna olisi ollut hyvä syy nähdä. Mutta aurinkoiset puistot ja joenranta houkuttivat enemmän. Niissä saattoi sulkea täysin pois fandomin alipaineisen ilmapiirin ja median ylipaineisen todellisuuden. Conissahan ei kertaakaan missään paneelissa tai esitelmässä kukaan viitannut Euroopassa käytävään sotaan. Ei kertaakaan. Niin paksun suojakerroksen Ruotsi itsessään jo tarjoaa ja fandom sen toisen.

Paluumatkaa perheemme teki sunnuntaisen hitaasti Tukholman kautta seuraneiti T:a saatellen. Viimein laivalle päästyä ei tehnyt mieli enää kannelle katsomaan kanadalaisen tuhkan punaamaa auringonlaskua. Yhtä hyvin tämä saisi olla myös viimeinen con johon livenä osallistuu, jos kirjailijatähdilläkään ei ole enää mitään sanottavaa itse genreistä, vaan tyytyvät "found family" -tyyppisiin paneelilöpinöihin, siitä mikä nyt elämässä yleisesti on kivaa hei ja mikä ei. Genreillä ei sellaisissa paneeleissa ole muuta merkitystä kuin nostalgiaa suuntaavat ikäluokkaraamit.

Aftersun (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan tavallista mutta henkeäsalpaavan taitavasti tehtyä: kahden ihmisen henkilökuvaus viikon lomamatkalta.

Menin katsomaan Aftersunin (2022) ihan vain siksi, että se oli valittu viime vuoden parhaaksi elokuvaksi S&S-lehden äänestyksessä. Oletin voitton johtuvan kotikenttäedusta eli vahvasta brittipitoisuudesta. En tiennyt elokuvasta muuta kuin että englantilainen isä ja tytär lähtevät siinä lomamatkalle Turkkiin. 

Mutta yhtään en kiistä, etteikö kyseessä olisi 'vaikuttavin' ja tunnepitoisin filmi mitä olen vuosiin nähnyt, ja sikäli ainutlaatuisinta mitä kehnosta filmivuodesta 2022 jää  perinnöksi.

Aftersun ei edusta brittiläistä tiskirättinaturalismia eikä edes nyyhkyrealismia. Se vihjaa isän hajoavan psyyken ja 11-vuotiaan tyttären rakentuvan psyyken yrityksiin ymmärtää toisiaan sellaisessa poikkeuksellisessa välitilassa, missä eletään täysin sen varassa minkä ikäisiä ollaan ja minkä ikäisiä HALUTTAISIIN vielä/jo olla sen perusteella, mitä elämässä on enää/edelleen kokematta. Lomalla.

Mitä vähemmän Aftersunin kahdesta päähenkilöstä tietää sen enemmän se antaa tulkintatilaa. Naureksin teatterista lähtiessä, kun kuuntelin senioriyleisön sosiaalis-eettisiä tulkintoja ("Siinä oli varmaan ollut jotain huumeidenkäyttöä taustalla..."), koska ne eivät mitenkään liittyneet siihen MIELTEN ja LUONTEIDEN tutkimiseen, mikä tässä elokuvassa on olennaista. 

Vasta kotona luin wikipediasta Aftersunin juonikuvausta ja tajusin, että olin ymmärtänyt väärin kohtausten väliin leikkautuvat, sykkivinä strobo-kuvina toteutetut tanssikohtaukset. Eivät ne ilmeisesti olleetkaan muistoja. 

Mutta yhtä hyvin voi sanoa, ettei vääriä tulkintoja ole, kun juonikuvaus yrittää selittää vain sen mitä VÄHINTÄÄNKIN nähdään. Omasta mielestäni wikipedian juonikuvauksessa selitetään filmin viimeinen kuva pöyristyttävästi pieleen. Ei kyse ole lainkaan enää juonesta, väitän.

Eikä juonikuvaus voi alkuunkaan tehdä tiettäväksi, miten keskeinen tietty elokuvallinen motiivi saattaa olla tarinankin kannalta, kuten Aftersunissa kehollista epämukavuutta käsittelevät tilanteet: tyttären ironinen asema vesipallossa ja biljardipöydässä, isän kömpelöhköt tai chi -harjoitteet, ja tietysti toistuva aurinkovoiteen hierominen kuin kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus saada kosketus läheiseen ja samalla naamioida tämä, lopulta jopa historiallisen saven käyttäminen samaan tarkoitukseen!

 

Pienet visuaaliset viitteet ovat toissijaisia siihen nähden, että tällainen elokuva loistaa näyttelijöidensä ansiosta. 11-vuotiasta esittävä lapsinäyttelijäkin (Frankie Corio) on luonteva juuri niissä rajoissa, joissa hänen ei tarvitse olla sellainen pikkuaikuinen eli "valloittava persoonallisuus" jollainen hänestä olisi tehty Hollywood-versiossa.

Tarinahan on sinänsä universaalin tuttu: yhden viikon aikana isän ja tyttären suhde muuttuu niin että tytär huolehtiikin isästään. Draamallinen erityisyys on isän erityisyydessä. Isää esittävä 27-vuotias Paul Mescal huokuu samanlaista epämukavaa itsetuhoisuutta ja passiivis-aggressiivista hurmaavuutta kuin vanhempi kollegansa Tom Burke: heidän tyyppihahmojensa minuus on helposti hallittavaa pintaa mutta heistä voi aavistaa, ettei mitään ole pinnan alla. Tytär ei tätä tiedosta muussa merkityksessä kuin että isässä on jotain karismaa, jota isän pitäisi tuoda esille.

Aftersunissa ihmisen egopinnan toistuvaa hieromista ja hankaamista käsitellään elokuvan nimeen sisältyvällä metaforalla aurinkorasvasta: ollaan paljaina kuten aurinkolomaan kuuluu, mutta varaudutaan samalla elämättömyyteen aurinkoviikon jälkeen. Muutenkin pinnan/syvyyden metafora toistuu niissä tilanteissa, jotka lomanviettoon sopivat. Yksi tarkoituksella kesken jäävistä kohtauksista on se, jossa katsoja jätetään epävarmaksi, miksi isä ei sukella mereen vajoavien sukelluslasien perään...

Toki elokuvassa on myös nostalgian nostalgisointia: lomareissu tehdään aikakautena ennen diginarsismia; aikana jolloin ihmiset vielä oikeasti huomasivat toisensa ja saattoivat ihastella ensimmäisten pienten handycamien tuottamaa välitöntä muistoa. Rakeiset videokuvavälikkeet ovatkin oikeastaan ainoat visuaaliset kliseet tässä muuten ympäristöään (merenrantahotelli, paljon sinistä taivasta, paljon sinistä merta) omintakeisesti valikoivassa ja erittäin sujuvasti sataminuuttisensa täyttävässä elokuvassa. 

Ja sitten, kun se isoin kerronnallinen leikkaus tulee jossain tunnin kohdalla, on katsoja niin äkkiä äkkisyvässä päädyssä seuraamiensa henkilöiden elämässä, etten moista yllätystä muista kokeneeni ehkäpä koskaan yhdessäkään henkilödraamassa. 

Tuohon leikkauskohtaan saakka välittömät vertailukohteet hitaahkon realistiselle henkilökuvaukselle ovat olleet Lynne Ramseyn tai Joanne Hoggin elokuvat, mutta äkkiä ollaankin ihan ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wellsin omassa tarkoin tuntemassa maailmassa. Leikkaus näyttää yksinkertaisen nerokkaalta, koska se on niin ehdoton ja toistuu (edeltävää selittävästi) hitaammin elokuvan lopussa. Melkoinen suoritus esikoisfilmiltä.

Jälkikäteen voin vain kiitellä S&S-lehteä, että sen ansiosta poikkesin katsomaan tämän elokuvan. Niagarassa on nyt huhti-toukokuussa niin paljon uusia ensi-iltoja, että parhaatkin filmit saavat vain muutaman esityskerran.

Suosituksena Aftersunin valitsemiseen "edes yksi elokuva vuodessa" -tapaukseksi voinee lisätä sen, että  vaativan isäroolin Paul Mescal on kuulemma tuttu tv-katsojille Normaaleja ihmisiä -sarjasta (2020). Näkyypä hän kahlailleen erinomaisessa lomarantadraamassa aiemminkin, nimittäin Maggie Gyllenhaalin The Lost Daughter -elokuvan (2021) pienessä roolissa.