Meidän viikko: Sunnuntai

Sunnuntai 26.09.

Suuren urheilujuhlan tunnelmissa pöytäsimme tänään Die Macher -lautapelin. Mukaan saimme viisi pelaajaa kokeilemaan miltä tuntuu Saksan puoluejohtajista tänä Euroopan historiaa kääntävänä vaalipäivänä. Peli eteni varsin tarkalleen odotusten mukaan: eka kierros selityksineen vei alle puolitoista tuntia, toka alle tunnin, ja kolmannen kierroksen lopussa oli mennyt kolme tuntia siitä, kun kaikki istuivat pöydän ääreen. Peli saatiin tässä kiihtyvässä tahdissa loppuun varttia vaille viiteen tuntiin. Porukallamme oli kokemusta Die Macherista yksi kerta viime maaliskuulta, joten rahojen alkusäästeliäisyys ja kabinettikorttien loppuinvestointi osattiin ottaa huomioon. Kuudennella kierroksella umfrage-korttien mahdollistamasta hyvän tuurin manipulaatiosta bidattiin jo 30-40K euroa, kun rahaa oli säästelty liikaakin. Aloitusvuoron bidaus kääntyi nopeasti ympäri verrattuna kevään pelikertaan: nyt osattiin haluta ennemmin kierroksen viimeiseksi. Silti aloituksesta bidaukset olivat vain 1000-5000 e. Kokeneilla pelaajilla nekin voivat olla bgg:n legendojen mukaan kymmeniä tuhansia.

Jo ekan kierroksen pisteisiin oli niin kova kilpailu alkuasetelmassa, etten yrittänytkään siihen mukaan, joten jäin kauaksi jälkeen jäsenmäärissä neljään kilpailijaan verrattuna. Mutta siitä ei näköjään ollut mitään kumuloituvaa haittaa. Voitin vaalit kierroksilla 2-5 (jonkin niistä koalitiossa) mikä takasi hillittömät bonukset sekä mediakuutioiden rivillä että kansallista mielipidettä manipuloimalla, ja sain jäsenmäärätkin nousemaan riittävästi mielipiteiden valikoinnilla. Koalitiot eivät osoittautuneet kovinkaan merkitseviksi. Vihreillä ja kristillisillä oli kahteen kertaan koalitio, minkä vuoksi muut pudotimme heidän trendikertoimiaan, kunnes SPD:ni pääsi karkaamaan pisteissä eikä sopivia umfrage-kortteja sattunut nousemaan SPD:n vakavaksi vahingoittamiseksi. Saksan vaalien tasausjärjestelmä, jolla edustajapaikkojen määrä voi kasvaa vaalien yhteydessä, selittänee sen omituisuuden, että maksimimäärän osavaltion ääniä voi voittaa useampi puolue?

Näin SPD:ni päihitti muut puolueet yli sadan pisteen kaulalla; 368 pistettä tuntui aivan mielettömältä verrattuna keväällä kokeiltuun lyhytversioon pelistä. Yhtä ylivoimaiselta ei kuulosta todellinen SPD uutisten perusteella, vaikka puolue saattaakin voittaa. Hallituspohjan tunnustelu onkin sitten oma virtuaalimaailmansa eikä peliksi taipuisa.

Vieraiden lähdettyä jäimme odottelemaan lapsen paluuta maailmalta. Mitään ei jaksa lukea pelisession viritettyä aivot ja olut&pretzel-ruokavalion turrutettua sohvaperunaksi. Läppäri on silti pakko avata ensi viikon opetusten pohjustamiseksi. Muuten ensi viikon päivistä tulee niin repaleisia, ettei vähiäkään tekstitöitä saa aikaiseksi.

Ensi viikko tulee olemaan tämän viikon toisinto: samat opetustunnit, samat junavuorot, sama hotelli. Viikon ainoa sosiaalinen kuvio on jälleen sunnuntain lautapeli, tosin siihen ei ole ketään vielä ilmoittautunut. Ehkä joudumme improvisoimaan jotain elämällämme.

 

Ihminen ja illallinen eivät aina löydä toisiaan.

Meidän viikko: Lauantai

 

Lauantai 25.09.

 

"Koko junahenkilökunnan puolesta" toivottaa hyvää matkaa konduktööri Janne. Junassa ei oikeasti ole muuta "henkilökuntaa" kuin Janne ja junankuljettaja, mutta VR on lanseerannut tämän kuvitelman, että VR merkitsee asiakaspalvelua. Oikeasti VR palvelee yhtä vähän IHMISIÄ ihmisinä kuin Gestapo palveli ihmisiä keskitysleirikuljetuksilla. Tulomatkalla Poriin konduktööri äyski maskittomalle matkustajalle, että jos sinulla kerran on astma niin varmaan sinulla on myös astmalääkitys, joten nyt käytät sitä maskia. Tällaiseen kohteluun suomalainen tyytyy .... Mutta tästä tällaisesta karjavaunuasenteesta olen VR:lle laittanut osaltani palautetta vuosien varrella aina kun tilaisuus tulee. Koska VR yhtiönä on aivan eri asia kuin miten mukavaa on, oikeasti, istua helpossa junakyydissä, joka pysähtyy jopa Tesomalla, aivan kuin VR oikeasti kuuluisi pienimpään paikalliseen maailmankokemukseen per kaupunginosa.

 

Porin juna-asema on epätodellisempi paikka kuin Kuopion tai Siilinjärven asema, koska Pori kaupunkina on yllättävänkin iso, mutta asema syrjäinen ja eloton. Tällainen kokemus alkaa helposti todistaa itse itseään. Porissa. Istuin paistattelemassa päivää kello 13:45, oli puoli tuntia junan lähtöön, kun taitolentokone pyyhkäisi matalalla aseman ylitse ja alkoi tehdä kieppejä taivaalla. Oli Pori-päivä.

Olin herännyt, tänäänkin, jo puoli kuusi, vain huomatakseni, että mp3-soitin ei toimikaan. Kuuntelin uniplaceboksi puhelimen radiokanavalta keskustelua psykooseista, oikeasti kiinnostavaa asiaohjemaa jollaisessa Yle on edelleen parempi kuin tietääkään. Nukahdin kuunnellessa mutta heräilin ohjelman typeriin ääniefekteihin – jollaisissa Yle on turhamaisempi kuin siellä välitetään ajatella.

 

Kello 7:50 puhelin herätti aamiaiselle, ja nyt oli pakko uskoa, että hotelli on tosiaan täynnä. Osa aamiaista mussuttavista oli verkkariasuisia nuoria naisia, mikä ehkä selitti muidenkin turistien täyttöasetta: kaupungissa pelattiin tänään naisten pesäpallomestaruuden loppuottelu. Oli myös Pori-päivä, mikä sekin saattoi tuoda ylimääräisiä ex-pat-porilaisia kaupunkiin. Eivätpä ehkä tienneet, että Satakunta on edelleen koronan leviämisvaiheessa eikä täällä mitkään rajoitukset poistu niin kuin uutisissa hurrataan.

 

Opetuksen jälkeen juna-asemalle kävellessä tuli miettineeksi, miten näin iso ja kolkko kaupunki on mahtanut muokata niiden tuttujen luonnetta, jotka ovat täältä kotoisin – ja missä määrin on edes REILUA ajatella kaupunkeja omanoloisensa identiteetin muokkaajiksi. Enhän ole itsekään vähääkään 'kuopiolainen'.

 

Asiaa voisi lähestyä tältäkin kantilta: jos kaupunkien identiteetit määrittyvät naapureistaan käsin niin miksi eivät sitten kaupunkilaisten? Junamatka Porin ja Tampereen välillä on niin lyhyt, että on oikeasti mieletöntä, miksi Hämeenlinna tai Jyväskylä tuntuu läheisemmältä kuin Pori. Ikään kuin jotkut kaupungit olisivat jo vakiinnuttaneet asukkaidensakin identiteetin., joten niihin on turha matkustaa: niissä ei ole mitään sisäistä semanttista avaruutta, missä hengailla, lukea, ajatella uusiksi. Ja kuitenkin Porissa näin jopa itsenäisen kirjakaupan (Kipa), millaista kulttuurikaupunkina itseään pitävälle juntti-Tampereelle on turha haaveillakaan.

 

Neljän tienoilla olen taas Tampereella, fillaroin kotiin, yritän torkahtaa hetkeksi. Kuudelta poljemme Saaran kanssa keskustaan, syömme väliaikaisen lapsivapauden saatuamme illallista Katmandussa ja menemme sieltä pienelle lasilliselle Plevnaan. 

 

Illan kruunaa oikeasti hyvä fantasiafilmi, "Green Knight", joka on - niin kuin arvasin - aivan muuta kuin mitä traileri antoi ymmärtää: aikuisten satufantasia jossa kerrankin kunnioitetaan alkuperäisten myyttien symbolipitoisuutta. Tuskin lienee toista ritaritarinaakaan, jossa poimitaan lähikuvaan sankarin siemennestettä? Kerrontatyyli on jossain aivan omassa sfäärissään, mutta kuitenkin jossain Tarsemin ja Monty Pythonin välisellä skaalalla.

 

 

Meidän viikko: Perjantai

 

Perjantai 24.09.

 

Onhan minulla sentään seitsemän tuntia unta alla, kun herään viideltä enkä saa enää unta. Menen suosiolla olohuoneen sohvalle, katselen japanilaista kauhufilmiä pädiltä; kauhupätkät jaksavat tehdä vaikutuksen edelleenkin, kunhan niiden äänimaisema pääsee oikeuksiinsa kuulokkeissa ja kaikki minkä näkee on pädin pieni kuvaruutu pimeässä.

 

Torkahtelen ehkä joskus ennen 9:ää, jolloin tuleekin jo lievästi tahdittava kiire syödä aamiainen ja pyöräillä jumppapaikkaan. Nyt talon ala-aulaan on ilmestynyt virallisen näköinen tarra, jossa lukee: "Alkuverryttely portaisiin". Tarkoittaa sitä, että jumppasali on seitsemännessä kerroksessa eikä hissi yleensä toimi. Äijiä on perjantain ryhmässä kuutisentoista, paljoa enempää ei tähän tanssijoille tarkoitettuun saliin mahtuisikaan. Ikkunoista näkee hyvin Tammelan ylitse, se on säästynyt toistaiseksi paremmin kuin Kaleva, mutta kaupunki aikoo täyttää sieltäkin kaikki aukeat tontit uusilla kerrostaloilla. Gryndereiden sorakuoppa koko kaupunki.

 

Yleensä käyn 11:ltä syömässä Gopalissa maanantaisin ja perjantaisin, mutta nyt kun jumppaa on aikaistettu ehtisin hikisine paitoineni paleltua ravintolan aukeamista odotellessa. Haen kotimatkalla kaupasta salaattia Saaralle ja itselleni evästä junaa varten, syön kotona taannoista jauhelihaa. Pari tuntia on aikaa viimeistellä vielä huomistakin opetusta, tämän illan osuus menee eilen läpikäydyn kertauksena. Jotain kirjojakin pitäisi ottaa mukaan Poriin, jotta ei puhuisi kirjoista kuin kesäperhosista, mutta havainnollistavia tietokirjoja on painavampi kanniskella kuin kaunoa.

 

14:n junalla kohti Poria. Junavuoro on uskomattoman täynnä, aivan kuin kaikki muut tietäisivät paljon paremmin kuin minä mitä Porista löytyy. Katselen valmiiksi nettikartalta reitin mitä kulkea kaupungin halki, sillä viime reissusta Poriin on ainakin kaksikymmentä vuotta. Asemalta keskustaan kävellessä mikään ei näytä tutulta. Suunnistaminen ruutukaavalla on täällä sentään helppoa, etenkin kun kadut ovat likimai tyhjillään. Hotelli sijaitsee aivan opetuspaikan, kansanopiston vieressä, joten sekin tuntuu palkanbonukselta.

 

Kurssilla on paikalla yhdeksän kymmenestä, osa paljon kokeneempia tietokirjoittajina kuin tulen koskaan itse olemaan. Täytyy vain toivoa, että oma näkökulma luovaan tietokirjoittamiseen on tarpeeksi erilainen kuin mitä he ovat tulleet käytännöissään ja perusopinnoissa ajatelleeksi. Oppituntien jälkeen kävelen sen verran, että haen lohisalaattia, sipsejä ja saunakaljan. Hotellin sauna on kuin betonipunkkeri eikä ketään muita ole miesten vuorolla. Tätä mainostetaan saunakäytävään avautuvassa ovessa aitona suomalaisena kokemuksena. Asteikolla siisti-siistimpi-steriili ei ole kerta kaikkiaan olemassa sisustusmallia saunalle, muutoin kuin hotelliarkkitehtien papereissa. Aistit nollaavana, universaalina deprivaatiokokemuksena tällainen sauna on kuitenkin juuri sitä mitä tarvitsen.

 

Hotellihuoneeseen palattua huomaan, etten muistanut ottaa mitään luettavaa mukaan. McEwanin sikiö-Hamletista kertova "Nutshell" olisi äänikirjana ämppärisoittimessa, mutta en ole siitä järin innostunut. Kai katselen tv-kanavia niin kuin jälkisaunasuomalaiset.

 

Sinun säkeilläsi, porilaisten farssi, olen taannoista jauhelihaa...

 

No niin, viimein tuli jotain kirjallista luoduksi tälläkin viikolla.

 

Meidän viikko: Torstai

 

23.09. 2021 TORSTAI

 

Tällä kertaa heräsin puoli neljältä. Muistin unesta vain jättiläismäisen viiksekkään miehen, jonka kanssa kuljin pitkin talvista ja öistä kaupunkia järjestettyä festivaalia, kunnes mies äkkiä ilmoitti että hänen pitää mennä sairaalaan, ja siellä olin paikalla kun hänelle sanottiin että häneltä on jokin piuha katkennut sisältä.

 

Avasin pädin ja aloin lukea Tudoreiden historiaa siitä mihin se oli jäänyt kesällä kesken, itsensä Bloody Maryn hallituskauteen. Ackroydin tarinointi tästä vastareformismin roviokaudesta oli niin jännittävää ja täynnä uskomattomia anekdootteja, että äkkiä kello olikin puoli kuusi eikä nukuttanut vieläkään, mutta pakko oli yrittää.

 

Aamiaiselle ja kouluun lapsi tuli tänäänkin reippaasti, koska tiesi pääsevänsä matkaan kohti Mikkeliä koulun jälkeen. Tämä on mutkikas järjestely vanhempien työtehtävien helpottamiseksi, mutta myös korvaus lapselle hänen karanteenijaksonsa turhauttavasta vankeudesta. Itse en olisi uskaltanut lähteä matkustamaan Suomen halki junalla 13-vuotiaana, mutta fillarointi Kuopiosta Helsinkiin Pinen kanssa ei ollut kummoinenkaan seikkailu: valtatiet me tunsimme omaksemme. Enää en tuntisi mitään paikkaa omakseni tässä maassa, paitsi joskus hiljaisen sinisen hetken savolaisessa järvimaisemassa sen kylmennettyä niin, että kaikki koneväki on vetäytynyt vesiltä.

 

Jäin taas olohuoneeseen veistelemään tekstitiedostoja, mitään tarkkaa en saanut aikaiseksi, koska väsytti niin ja odotus uuden opetuskurssin aloittamisesta piti aivot ylivireinä. Lisäksi päivän aikataulu oli repaleinen ja ulkona talvisen kylmä tuuli, etäkokous juuri ennen opetusta.

 

Hyvissä ajoin ennen viittä lähdin yliopistolle, arvasin ettei omalla läppärillä yhteys salin koneeseen kumminkaan onnistu. Lainakoneella pp-sulkeiset pyörivät sen sijaan sujuvasti. Saliin tullut porukka oli kaikki tuttuja edeltävästä virtuaalikurssista, nyt maskien takaa ei vain kaikkia tunnista. Kahdeksan tienoilla vaksi kävi kurkistelemassa, joko kohta lopettelemme, se sopi minulle, kurkku tulee kuivaksi ja sitten kipeäksi puhuessa kolme tuntia maskin läpi. Huomenna joudun puhumaan kaikki samat asiat läpi Porissa, samoin opintovaatimuksin. Enemmän pitäisi keksiä yhteisen keskustelun aiheita ja uusia luovuutta haastavampia pikaharjoituksia.

Satoi kaatamalla ja myrskysi, mutta opiskelijat pitivät fuksisuunnistusta pimeässä Sorsapuistossa kuin oppipolultaan eksyneet, repaleisia jätesäkkejä leikkinaamioinaan. Kotona S katseli "Valkoinen kuningatar" -sarjaa, liityin sohvalle joukkoon, ruokaakin oli taas valmiina. Puoli kymmeneltä käytiin nukkumaan, pitkästä aikaa saisi arkiperjantaina venyttää heräämistä puolitoista tuntia myöhemmäksi.

 

 

Meidän viikko: Keskiviikko

22.9. 2021 KESKIVIIKKO

 

Univelkaa oli sen verran, että nukuin seitsemään. En muistanut unista muuta kuin että olin sellaisen kaksikerroksisen bussin kyydissä, jonka kuski teki outoja parkkikäännöksiä aivan jyrkänteen laidalla; näitä unia joissa epätodellisinta on epävarmuus uhkan välittömyydestä.

 

Ja tänään on kuin eilen, samat kaksi ruispalaa joissa kaksi palaa paistettua kananmunaa tai juustoa ja kurkkua, kahvia ja mehua. Tänään Saara sieppaa Hesarin A-osan, mutta kulttuuriosastossa on sentään juttu Agricola-romaaneista, ja sillä välin kun Saara käy keittiössä vaihdan lehdet eikä hän edes huomaa mitään, vaan jatkaa kulttuuriosaston lukemista. Lapsi saadaan ylös kun sen pitäisi olla jo kaverinsa tapaamispaikalla, ottaa leivänpalan mukaan koulutielle. S arvelee, ettei ET-opettaja anna merkintää myöhästymisestä, mutta lapsi on skeptinen. Koulu rankaisee ET-lapsia sillä, että heidän on herättävä keskiviikkoisinkin kaikkia kristinlapsia aiemmin. Tämän häpäisyperiaatteen lapset itsekin ymmärtävät.

 

Saara avaa koneensa makuuhuoneessa ja se muuttuu hänen työhuoneekseen. Toimistolla olisi varmaan tänäänkin tyhjää, mutta voin kuvitella miten kylmä se on pakkasyön jäljiltä. Täälläkin minulla olisi koko iso olohuone työhuoneeksi, jopa kirjahyllyllä erotettu työnurkkaus, mutta myös liikaa houkutuksia lukea vääriä kirjoja eikä niitä joita pitäisi lukea Lem-juttuun tai Orwell-juttuun, näihin projekteihin, joista valtio maksaa minulle apurahaa, jotta LUON taiteilijana mutta TYÖSKENTELEN toimittajan tarkkuudella.

 

Joskus ihmettelen miten oikeat toimittajat jaksavat jatkuvasti aloittaa uuden tekstitiedoston aina vain uusia aiheita varten, kun itse en jaksaisi pitää yllä kahtakaan tiedostoa kuukaudessa. Mutta toisaalta. Uusimmassa Journalistin numerossa oli juttu tyypillisestä free-toimittajasta, joka laskutti lehdiltä kuukaudessa 4300 euroa sillä, että kirjoitti niille kaksi aukeamajuttua, kaksi henkilöjuttua ja kaksi pitkää reportaasia. Se kuulostaa tolkuttomalta määrältä työtä, mutta tarkemmin ajatellen kirjoitan itsekin kiireisinä kuukausina saman verran lehtitekstiä. Siihen ei vain suhtaudu samalla tavoin JOURNALISMINA, koska suurin osa on kritiikkitekstiä Portin kaltaiseen piskuiseen genrejulkaisuun – ja koska siitä ei makseta, paitsi nyt poikkeusaikana taiteilijatoimittajana, mistä saan 1970 euron taiteilija-apurahan. Palkan suuruudestakin voi jo päätellä, miten pelleilynä valtio pitää taiteilijan työtä verrattuna vaikkapa journalisteihin, tosin apurahasysteemi sallii marginaaliset sivutyöt, kuten opettamisen.

 

Lueksin Orwell-kääntäjän toista käännöstä, James Hogg -kirjaa, koska sen saaminen suomeksi on vieläkin isompi tapaus kuin uusi käännös Orwellista. Sitten kello tulee 11, menen kiireesti lounaalle Papu & Pataan.. Tänään se täyttyy vieläkin nopeammin kuin yleensä, koronasuluista vapautuminen tuntuu ajaneen puolet Kalevan asukkaista nauttimaan lounasravintoloiden vapaudesta. Sentään joka neljännellä asiakkaalla on edelleen maski sisään tullessa. Sitten fillarointia, jotta tulee saaneeksi edes jotain liikuntaa. Tavallisin ja helpoin kohde on fillaroida lenkki Koivistonkylän kierrätyskeskuksen ja City-Marketin Zywiec-hyllyn kautta. Tällä kertaa löytyy Zywiecien lisäksi John Hustonin devariharvinaisuus.

 

Kotona postailen toiselle Orwell-suomentajalle selkokielisestä versiosta, vastauskin tulee saman tien. Teen hieman lisäyksiä Lem-juttuun, syön eilistä jauheliharuokaa, sitten juutun hölmöön väittelyyn postilistalla ja olemme myöhästyä Portti-lehden postitustalkoista. Talkoolaisiakin kertyy kahdeksan, enemmän kuin koskaan normaalioloissa, joten lehdet saadaan tarroitettua ja paketteihin tunnin töillä. Palkkiosämpylöillä pistäydytään kahvila Runossa, enpä ole sielläkään eläessäni käynyt, kun ei sen kirjallinen atmosfääri lainkaan vastaa sitä mitä Turussa on Kirjakahvila. Silti Runossakin on niin paljon asiakkaita, ettei porukkamme mahdu edes samaan kerrokseen. Jos Runossa olisi edes B-oikeudet niin sinne voisi kuvitella palaavansa, mutta ikävän tamperelainenhan se on söpöilevässä keskiluokkaisuudessaan.

 

Kotona katselen Youtube-opetusvideota sunnuntain lautapeliin, säännöt on syytä osata hyvin, sillä Saksan vaalien simulaatio tulee kestämään ainakin viisi tuntia. Yhdessä katsotaan striimijakso "Kohtauksia avioliitosta", muistelen nähneeni alkuperäisteoksen lyhennettynä elokuvaversiona, mutta en muista juonesta kerrassaan mitään.  Tylsähköä näyttelemistä ja rutiinimaisesti sovitettu sarja, mutta yhdessä katsottavia sarjoja/elokuvia ei juuri muutakaan löydy, vaikka meillä on kolme maksettua striimipalvelua.

 

Eikäpä sitten tänäänkään tullut tehtyä mitään luovaa, vaikka talkoissa paljonkin puhuttiin luovan työn merkityksestä ja motivoivuudesta.

 

 

Kukahan maksaisi pelkästä taiteen arvovaltaisesta tunnistamisesta?

 

 

Meidän viikko: Tiistai

 

 21.9. 2021 Tiistai

Joku on aina hereillä kello neljä. Usein se olen minä, paitsi tänä yönä heräsin kello viisi. Muistin nähneeni unta, että suomalaiset olivat keksineet kuorma-auton näköisen liikkuvan tulostimen, jonka metallinhohtoisesta perästä tipahteli tyhjälle kadulle rokotustodistuksia. Muuta en unesta muistanut kuin että otin yhden todistuksista käteeni.

 

Tiedän pitkästä kokemuksesta, etten saa uudelleen unta ellen lue jotain. Äänikirja toisi unen nopeammin, mutta vieressä makaava puoliso saattaisi herätä siihen. Hain pädin olohuoneesta ja lueksin sähkökirjasta Lavie Tidharin haastattelua. Olin saanut luettua vastikään Shaun Bythellin "Confessions of a Bookseller", joka oli pakollinen jatko-osa "Elämäni kirjakauppiaana" -teokselle – jota Saara oli tarjonnut minulle luettavaksi jo vuosia sitten – ja sen jälkeen samojen kirjojen vaihtoehtoisen eli naisnäkökulmaisen version "Three Things You Need To Know About Rockets". Ne olivat kuin pohjaton karkkikuppi: höpsön kepeää sanailua kirjakeräilyn ja Skotlannin ihanuudesta. Mutta niiden jälkeen on ollut vaikea löytää yhtä kevyttä yölukemista.

 

En muista nukahtaneeni, mutta heräsin silti kellon soittoon 7:15. Taloudessamme olen ainoa joka herää täsmällisesti. Etuoikeuteni on kiusata vaimo ja lapsi hereille, vaihtelevalla menestyksellä, ja jakaa lehti siten, että saan kelvollisen osan Hesaria enkä naistenmakasiiniksi muuttunutta kulttuuriosastoa. Lapsi tuli olohuoneeseen syömään pakollisen leipäpalan 7:50, minkä jälkeen lähti kouluun poikkeuksellisen sujuvasti, ehkä siksi, että sai eilen kympin alkuainetentissä. Niin, tämä on scifi-talous eikä keräilytalous. Köksässä hän ei menesty lainkaan yhtä hyvin. 

 

Lapsen lähdettyä menin sohvalle yrittäen päättää nukahtaisinko uudelleen vai lukisinko jotain. Kello yhdeksään mennessä olin päättänyt lähteä yhdistyksen toimistolle, koska todennäköisesti siellä ei olisi ketään muita. Lämpöpatterit ovat aina tähän aikaan vuodesta niin kylmillään ettei rakennus kelpaisi eläimellekään, hädin tuskin siis kirjailijallekaan. 

 

Toimiston keittiöön oli joku jättänyt sähkölämmittimen päälle, joten siellä pystyi istumaan läppärin kanssa. Aloin hahmottelemaan rakennetta Stanislaw Lem 100 vuotta -artikkelille, ja niinhän siinä kävi kuin sohvalta poistuttua parhaimmillaan käy, että kello on yhtäkkiä yhden tienoilla ja artikkelista puolet valmiina ja vatsa kurnii niin että selkää koskee. Poljin syömään Gopaliin, joka oli aivan täynnä, ihan kuin pandemia olisi juuri tänään julistettu hävitetyksi ja viimeisetkin joogaurpot lähteneet etsimään syötävää. Tätäkö uneni tiesi?

 

Palasin toimistolle kahdeksi, katselin Lem-juttua, eipä siinä ollutkaan kuin ehkä kolmannes valmista materiaalia. Poljin kotiin, tiskasin, jotta en väsähtäisi sohvalle. Saara kokkasi minulle ja lapselle jauhelihakastiketta, tein sillä välin lisäyksiä Lem-juttuun. Zlibrarystä löytyi kolme Peter Swirskin teosta Lemistä, mutta ne ovat ajatukseltaan ja hyödyltään erittäin epätasaisia, etenkin Lemin omat jorinat. On pakko löytää jotain omaa sanottavaa yksittäisistä teoksista. Laitoin varaukseen Lemin Kuolemattoman planeetan, Isännän äänen, Voittamattoman ja Futurologisen kongressin. En ole niitä lukenut vuosiin, vaikka olevinaan muistan ne hyvin, jos en tarkkaan. Silti Nuhakin oli yllätys, kun sitä viime vuonna luin, miten se oli säilyttänyt monikerroksisen maailmankuvansa.

 

Sohvapöytä toimii usein työpöytänäni.

Söin kastiketta spagetin kanssa, jälkiruoaksi jäätelön. S lähti tapaamiseen, lapsi nukkui kouluväsymystään, katselin keskittymättä Zulawskin elokuvaa "Yön kolmannes" (1971). Se on vieläkin omituisempi kuin Zulawskin kuuluisa "Possession", joka on oikeastaan ihan perinteistä kauhufilmiä, mutta tehty piittaamatta genrekauhusta. Sellaista ihmettä ei scifin puolelta löydy. Mutta en minä tästä Zulawskista kärryille pääse. Osa tuotantoa on ilmeisen höynähtänyttä kitschiä ja pehmopornoa, osa taas tällaista pelottavan maanisesti näyteltyä kirkollista kafkaa. Ja wikipediasta sitten sattumalta luin, että elokuva sijoittuu Zulawskin isän kokemuksiin Ukrainan Lvivissä – siis samaan kaupunkiin mistä Lem oli kotoisin! Mielipuolinen yhteensattuma? Onneksi kukaan ei väitä Lemiä ukrainalaiseksi.

 

Saara palasi vähän ennen kahdeksaa, leipoi lapsen kanssa murekekakkua. Tein sillä välin päivityksiä torstain ja perjantain kurssidioihin. Kun murekekakku oli valmis, kello olikin jo yhdeksän. Aika mennä nukkumaan, paitsi lapsi joka saattaa valvoa ties miten myöhään.

 

Meidän viikko: Maanantai

 20.9. 2021 MAANANTAI

Eilen kävelyltä tultua katsoin peräjälkeen neljä elokuvaa. Niinpä näin todella omituisen elokuvallista unta, jossa olin saanut niin karun opiskelijakämpän, että sinne piti hypätä kuilun ylitse. Avain oli laitettava ensin taskuun, sitten hypättävä, ja sitten roikkuessa avattava ovi. Ajattelin että tällaisessa vuokrakämpässä en asu montaa kuukautta. Asunto muistutti hieman Turun yksiötäni, mutta kulmakomeron sijalla oli ylimääräinen ulko-ovi ja portaat rinteeseen, jossa käveli lumiukkoja, yksi kohotti katseensa minuun päin. Se ei edes tuntunut oudolta. Sitten asunto olikin iso ja pyöreä, rauniomainen talo, josta terassin portaat kiertyivät alas kellarin ovelle, josta laskeuduin kellariin: siellä oli kuilun aukko ja kuilussa jokin koneisto, josta kurottui esiin valtava haravamainen väline joka raapi kivilattiaa. Työnsi haravan kuiluun ja suljin kuilua peittävät puuluukut, jolloin koneisto jäi jyskyttämään luukkuja. Kiipesin takaisin ylös asuntoon ja sanoin Saaralle: "Minun oma talokin nauraa minulle." Vein hänet katsomaan kellaria, jolloin näimme miten joku tonttumaiseen punapukuun pukeutunut henkilö ryömi takaperin ylös kellarin portaita.

Heräsimme puoli kuudelta, kun läheiselle rakennustyömaalle menevät kuorma-autot jyrisivät kadulla. Tätä eri tyyppistä rakennustyömaiden meteliä on jatkunut vuosikausia, kun Kalevaa alettiin "täydennysrakentaa" raitsikkaradan ympärille. Kalevasta ei ole pian muuta jäljellä kuin elementtitaloja ja asfalttiliuskoja. Nukahdimme uudelleen, heräsimme jälleen 7:15 kännykän hälytykseen. Lapsen koulun takia joudumme joka aamu herämään täsmälleen tähän aikaan: keittämään kahvin, paistamaan kananmunia lapsen aamiaiseksi, jakamaan Hesarin kahtia. Hesarin kulttuuriosa on nykyään niin saamattoman surkea, että sen enimmäkseen vain selailee läpi ja jää odottamaan että toinen saa luettua varsinaisen lehden.

Kahdeksalta lapsi lähti kouluun ja avasin läppärin, mitä en tee suinkaan joka aamu, niin vaativalta työkoneelta se tuntuu. Halusin editoida valmiiksi Kiiltomatoon menevän arvostelun Hurskaisen romaanista ja lähettää sen, jotta voisin tällä viikolla kirjoittaa jotain ihan muuta kuin arvosteluja. Yhdeksältä keräsin vaatteita lähteäkseni jumppaan, kun muistin että se olikin peruttu tältä päivältä. Ryhdyin päivittämään tietokirjoittaminen-kurssin pp-dioja, tällä viikolla tarvitsen niitä sekä Tampereella että Porissa. 

Puoli kahdeltatoista lähdimme raitsikalla keskustaan: lupauduin Saaran avuksi hakemaan steampunk-myyntipöydistä jääneistä kirjoja. Oli kirkkaan aurinkoista, mutta jäätävä tuuli. Kävimme syömässä Plevnassa, myyntipaikan vieressä. Kirjalaatikoita oli lopultakin vain kolme jäljellä, joten S olisi saanut tuotua ne yksinkin vanhoilla kaljakärryillämme, mutta kävihän tämä ulkoilusta ja parisuhteen laatuajasta juoda pitkät Plevnassa. Kotona ehdin olla pari tuntia vastaillakseni sähköposteihin ja infotakseni uusia kurssilaisia. Sähköposteihin menee aivan tolkuttomasti aikaa joinakin päivinä, ja joinakin päivinä taas tuntuu, että koko maailma on hylännyt kun ei tule mitään postia. Tähtään siihen, että vuoden 2022 loppuun mennessä olen päässyt pois kaikilta sähköpostilistoilta.

Puoli neljältä lähdin fillarilla kirjaston kautta teatterille, missä tuotantotiimi kokousti verkkosivujen täydellisestä remontista ja teatterin brändin kirkastamisesta. Samalla sovin näytelmäni casting-päiväksi 12. joulukuuta. Tuotantotiimin perustaminen on varsinainen enkelikaarti minun kannaltani. Se pelasti näytelmäprojektini.

Myytäviä lautapelejämme

Vähän ennen seitsemää tulin takaisin kotiin, jotta olisin vastassa lautapelin hakijaa. Laitoimme pitkästä aikaa ison kasan pelikokoelmaamme myyntiin, mutta niistä tuli vain kolme kyselyä. Eikä se hakijakaan tullut. Kuukauden sisällä koetut muuttotalkoot motivoivat nyt toivomaan, että edes hieman saisi kodin hyllyjä tyhjemmäksi. Lämmitin eilisen perunoita ja kanaleikkeitä; jo neljäs päivä peräkkäin kanaa eri muodoissaan. Ei siksi, että olisi niin kiire napsia ruokansa pieninä helppoina lihapaloina, vaan koska kana eri muodoissaan on helpoin tapa ruokkia lasta. Tällaisina viikonloppuina Saara joutuu tekemään itselleen omat ruokansa tai syömään edellisen viikon jämiä.

Puoli yhdeksään mennessä olemme molemmat olohuoneessa ja voimme katsoa uuden jakson Billionsia ennen nukkumaan menoa. 

Tällainen oli maanantai. Mitään luovaa en saanut aikaiseksi, en edes yrittänyt, en edes ajatellut.

Dyyni (elokuvahko)

 

Ainakin räkäindeksillä "Dyyni" on 2000-luvun merkkiteos...

Denis Villeneuven ohjaama "Dyyni" (2021) jatkaa niiden attraktioelokuvien perinnettä, jotka ovat filmitaiteeseen tottumattomille yleisöille tärkeitä ryhmällisen ja ryhmäyttävän ihmetyksen kokemiseksi. Myös ohjaaja itse on epäsuorasti puolustanut tätä attraktioperinnettä julistaessaan, että elokuva on tehty “as a tribute to the big-screen experience". 

Siis vähät elokuvataiteesta? Siltähän se kuulostaa. Ja siltä se myös näyttää.

"Dyynin" perustana on Frank Herbertin romaantrilogia (1965), joka oikeutetusti edustaa tieteiskirjallisuuden kärkeä, etenkin avaruusoopperan haastavassa alalajissa. Ison tarinamaailman sovittaminen elokuvaksi vaatii kuitenkin sekä poikkeuksellisia resursseja että taitavaa käsikirjoitusta. Tähän Villeneuvella on ollut käytössään vain edellistä. "Dyynin" käsikirjoitus on kompromissien summa niin kuin vain Hollywoodissa voi pahimmillaan käydä, niin kammottavan lattea, että aina kun näyttelijät avaavat suunsa toivoisi etteivät. 

Ääniefektit ja Zimmer-wooferit ovat kyllä niin kuurouttavan lujalla, ettei puheesta mitään erottaisikaan, jollei olisi alatekstejä.

Kun alkutekstiä ei ole uskallettu sovittaa tuoreemmaksi, on "Dyynin" sanomakin pidetty entisellään, ikään kuin komeilla kuvilla saataisiin tarinamaailmaetäännytettyä  siitä 1960-luvun Lähi-Idästä, jota Herbert käytti maailmanluontinsa perustana. 

Riittävää yritystä erottautua edellisistä "Dyynin" elokuva- ja tv-sovituksista ei ole tehty. Edelleenkin aavikkoplaneetan arabikulttuuri odottaa saavansa messiaan valkoisesta aatelisnuorukaisesta. Messiashahmo katselee muutaman minuutin youtube-hologrammeja vieraasta kulttuurista, oppii pari keskeistä vieraskielistä käsitettä, ja kelpaa heti aavikkokansan herraksi. Näin siis vuonna 1965 ja näin edelleen vuonna 2021. 

Aavikkokansaa edustavista hahmoista nostetaan etusijalle kaksi afroamerikkalaista näyttelijää (Zendaya ja Babs Olusanmokun) sekä yksi korostetusti englantia murtava latino (aina yhtä  jäykkä Javier Bardem). Nämä saavat edustaa eksoottista aavikkokansaa. Statistit pysyttelevät huiviensa ja kaapujensa takana piilossa.

"Dyyni" on tuotannoltaan hyvinkin samanlainen, ulkoisesti komea ja sisäisesti täysin hengetön filmikokemus kuin Ridley Scottin viimeiset Alien-jatkotekeleet. Lajityyppiä voisi nimittää fantasian ylisuosittua trendiä seuraillen grimdark-scifiksi. Poissa on kyberpunk-henkinen fiilistely teknologian katu-uskottavalla näyttävyydellä, tilalla ovat kauhufilmien kammiomaiset tilat ja sotafilmien raskaat materiaalit hiekankellertävine suojaväreineen.

Jostain syystä taidefilmeillä (Polytechnique ja Vangitut) aloittanut Villeneuvekin tekee ennemmin tällaista betoniheviltä kuulostavaa ja näyttävää elokuvaa – sen sijaan, että ottaisi oppia omasta ohjauksestaan Arrival (2015), joka on edelleen 2000-luvun hienoin ja vaikuttavin tieteisfilmi, jonka käsikirjoituskaan ei falskaa kuin aivan viimeisellä vartilla. 

"Dyyni" sen sijaan falskaa kaiken aikaa. Sen laajaan näyttelijäkaartiin on mahtunut liikaa Bardemin kaltaisia fakkisuorittajia, joille scifi on yhtä kuin Disneytä tai Tähtien Sotaa, mutta myös sen käsikirjoituksesta puuttuu uskallus ja näkemys, joita tämä MAAILMANRAKENNUKSELLE omistettu genre edellyttäisi. 

Jopa Villeneuven edellinen, yhtä isosti mainostettu scifi-adaptaatio "Blade Runner 2049" (2017) oli monin tavoin parempi elokuva, koska Villeneuve ei juurikaan yrittänyt ympätä tehokkaaseen kuvakerrontaansa dialogia. Heti kun joku näyttelijä (etenkin se eräs suomalainen...) avasi suunsa niin tunnelma romahti kuin kekoäly katuojaan. Mutta efektidollareiden tielle lähdettyään ei Villeneuve enää välitä mitä kuvien keskeltä kuullaan.

Eikä tässä kaikki, tietenkään. Pröts! kuuluu "Dyynin" valkokankaalta kahden ja puolen tunnin jälkeen. Niin, elokuva siinä loppuu aivopieruun kuin tv-sarjan jakso. Mitään Hollywoodille ominaista kolmen näytöksen rakennetta ei tarvita, kun katsoja jätetään kakkosnäytöksen puoliväliin odottamaan, josko sankariosan Timothée Chalamet'lta irtoaisi jokin muukin ilme kuin murjottavan teinin. Ja kun paikkalippu Finnkinon ISENSE-saliin maksaa miltei kaksikymmentä euroa, tyhmä ei ole tuotantoyhtiö, vaan asiakas joka suostuu maksamaan popcornistakin öljylitran hintoja.

Vain Hesarin fanipoikakirjoittajat voivat ihquilla tällaisista tehosteidensa volyymilla kilpailevista elokuvista. "Mestariteos", väittää Jussi Ahlroth tämänaamuisessa (17.9. 2021) arvostelussaan. Etäisesti tuo ihquilu mieleen sen SARV:n seminaarin vuonna 2005, jossa samainen Ahlroth ylisti Colossus-konsolipeliä "traagiseksi" sen vuoksi, että sitä pelatessaan hän koki "traagillisia tunteita". Ahlroth & co vähät välittävät siitä, miten moisella ihquilulla he rapauttavat sekä elokuvailmaisua että genreä koskevat odotukset. Toki "Dyynikin" on runsaasta väkivaltaisuudestaan huolimatta (tai juuri siksi) tehty ensisijaisesti 12-vuotiaalle yleisölle, mutta Ahlroth & co:n sijaisposeeraaminen kulttuuriosastossa on  suunnattu sentään lukutaitoiselle yleisölle. Miten hömppänä lukutaitoinen yleisö mahtaa pitää scifi-genren lajikohtaisia kriteereitä, jos "Dyynin" kaltainen videopelimäinen kuvapläjäys on lajia edustavan fanipojan näkemyksessä "mestariteos"?

Ihan hyvin voitaisiin palata lockdowniin, jos "Dyyni" edustaa sitä mitä koronakausi jätti meiltä elokuvista pitäviltä näkemättä.

Postilaitoksen uusi sivuraide

 

EU:n ulkopuolelta – nykyään siis myös Britanniasta – lähetettyjen pakettien tullaaminen on tehnyt Postin logistiikkaan sivuraiteen, joka entisestään pitkittää kuljetusaikoja ja lisää hävikkiä. Ikään kuin kotimaisen postin hukkaamisessa ei olisi ollut jo riittävästi ihmeteltävää. Heinäkuussa, muutoksen tultua voimaan koko EU:n alueella, Posti väitti ainakin Hesarin uutisissa hallitsevansa tullattavien pakettien tulvaa. Sosiaalisesta mediasta löytyvien keskustelujen perusteella Tullin ja Postin yhteistyö on kuitenkin muodostanut uuden byrokraattisen solmun, jota kukaan ei ole halukas avaamaan.

Oma kokemukseni toimikoon esimerkkinä. Kesäkuussa, ennen tullisääntöjen muutosta, tilasin Amazonin kautta tietokirjan, mutta paketti ei koskaan saapunut perille. Verkkokauppa lupasi lähettää korvaavan kappaleen, vaikka virhe mitä todennäköisimmin ei ollut heidän. Seurantakoodin avulla sain sitten seurata Postin uusia hitausennätyksiä. Uusi paketti saapui seurantakoodin perusteella Suomeen 2. heinäkuuta, jolloin se juuttui tullivarastoon kuukaudeksi, ennen kuin Tulli sai ilmoitetuksi asiasta minulle. Suoritin tullimaksun ja Postin "käsittelymaksun" 12. elokuuta. Tämänkin jälkeen vei 12 päivää, että paketti siirtyi Tullilta Postille.

Viimeinen tieto tästä hitausennätyksiin pystyvästä paketista on 24.8. Vantaan lajittelukeskuksesta. Sen jälkeen ei mitään. Kaksi viikkoa myöhemmin Posti vastasi kyselyyni, että ulkomaisen verkkokaupan tulisi tehdä selvityspyyntö, joka auttaisi Suomen postilaitosta etsimään hukkaamaansa pakettia.

Digitalisaatio on mahdollistanut postilaitokselle julkisivun, jota voi vahvistaa varsinaisten toimintaperiaatteiden heiketessä. Pakettien seurantakoodeilla luodaan vaikutelma koneistosta, jossa lähetystä pidetään tarkasti silmällä. Oikeasti tehokasta on vain koodien liikuttelu, ei pakettien. Postin lukuisat verkkolomakkeet, joiksi yrityksen palvelutoiminta on muutettu, siirtävät vastuun virheistä niin kauaksi tulevaan, että asiakkaat väsyvät kamppailemaan ohjelmoidun byrokratian kanssa. Tilastot postilaitoksen hukkaamista lähetyksistä näyttävät varmasti harmittomilta, jos valittaminen virheistä on tehty entistäkin vaikeammaksi, ellei jo mahdottomaksi.

Tämän kirjan olisin halunnut lukea...

En liiemmin sure sitä, jos Amazon jää edes omalta osaltani vastaisuudessa käyttämättä. Mutta brittiläisiin verkkokirjakauppoihin haluaisin saada uuden yhteyden. Ehkä joku voisi koota mesenaattikampanjan kirjojen salakuljetusjärjestelmän luomiseksi Britanniasta pohjoismaihin?

Yhdessä (elokuva)

 

"Yhdessä" ("Deux", 2019) edustaa vuoden laadukkainta filmidraamaa ja vuosiin omintakeisinta romanssia mitä teattereissa on nähty, vaikka aivan loppuun saakka sen tiiviin tehokas käsikirjoitus ja hämmentävän hieno leikkausrytmi eivät kanna, aivan kuin tuottaja olisi pelästynyt, jaksaako maksava katsoja istua edes puoltatoista tuntia vanhusten rakkaudesta kertovan tarinan äärellä. Minä pidin tästä jopa enemmän kuin samaan aikaan teattereissa pyörivästä toisesta vanhuuskuvauksesta "Isä" (2020), joka sekin on tämän laihan filmivuoden helmiä. "Yhdessä" on kuitenkin ehdottomasti elokuvakerronta edellä etenevä taideteos, kun taas "Isä" jähmettyy auttamatta aiheensa ja näytelmäpohjaisen asetelmansa rajoituksiin juuri niin kuin kaupallinen laskelmointi edellä tuppaa käymään.

Jo "Yhdessä"-elokuvan aloittava parin minuutin prologi johdattelee siihen, että tässä romanssissa on taikaa, jota ilman se ei olisi mahdollinen konservatiivisen ranskalaisen yhteiskunnan varjossa: unenomaiset ja uniin tulevat lyhyet välikuvat selittävät vähitellen, että Mado ja Nina ovat pelastaneet toisensa kuoleman kaltaiselta kohtalolta. "Yhdessä" onkin parhaimmillaan kuin kiltin humoristinen kauhufilmi, kun draama tapahtuu kahden puolijulkisen asunnon välillä konservatiivista perhejulkisuutta edustavia ihmisiä vältellen. Samaa suljetun tilan kauhua ja lumoa tähän tilojen suhteellisuudella pelaavaan kerrontaan latautuu kuin toisessa ranskalaisessa vanhusromanssissa, Haneken "Amour" -elokuvassa (2012). Joka taas oli omasta mielestäni hölmistyttävän tylsä ja yhdentekevä ollakseen Hanekea.

Ensimmäinen puoli tuntia "Yhdessä"  etenee niin näppärästi, että isoimman juonenkäänteen myötä tuleva hidastuminen ärsyttää tavattomasti, samoin ikävän lattea lopetus: näin vain lopuksi tapahtuu, selvittämättä miten merkittävästi ihmisten asenteet ovat muuttuneet. Kohtuuttomalta tuntui sekin, miten työväenluokkaa edustava hoitajan hahmo on tyypitelty, kun kerran muuten filmin sanoma on hienoisen saarnaavakin kategorisia ennakkoluuloja vastaan. Ja näitä tarinamaailman harsoja jäi törröttämään kyllä muitakin: siis mitenkäs sille kissalle (=tyttären tyrkyttämälle lapsikorvikkeelle) lopulta kävikään? Olihan se hauskan symbolinen ele juuri lopetukseen, mutta alleviivasi sekin loppuratkaisun sietämätöntä helppoutta.

Heinäkuussa uutisoitiin, että "Yhdessä" tulee saamaan uudelleenversioinnin englanniksi. Ainoa kiinnostusta herättävä ominaisuus kulttuurikohtaisessa sovittamisessa on rakastavaisten unelmakaupungin nimeäminen. Voiko Rooma merkitä brittirakastavaisille samanlaista nuoruuden toiviopaikkaa kuin ranskalaisille?