Weathering With You (elokuva)

Uusimman Sight&Soundin teemana on sattumoisin anime, joten koko perheen anime-kokemuksesta palatessa kelpaa pohtia, mikä itseä tuossa erikoisen universaalissa animaatiotaiteessa kiehtoo ja miten se sopii tähän harvinaiseen herkkuun, Tampereellakin teatterilevityksessä pyörivään anime-filmiin "Weathering With You" (2019).

Itselle parasta tässä "Weathering With You" -nuorisofantasiassa on käsikirjoituksen omaperäisyys. Tarina on kerrassaan erikoinen yhdistelmä satuja ja myyttejä, joista osa (rukoilun pragmaattisuus, neitsyt Maria -hahmo, taivaan symboliikka kuoleman valtakuntana) näyttäisi ilmeisen kristilliseltä hapatukselta, jollei kyse olisi japanilaisesta elokuvasta (ja shintolaisista rituaaleista).

Lisäksi kerronta etenee aivan uskomattoman joutuisaa tahtia hukkamatta silti mitään ympäristöjen yksityiskohdista ja niiden annista (huijarimedian toimisto, ruokalajien valmistus) tarinan tematiikalle: liian varhaiseen aikuisuuteen pakottaminen aiheuttaa sukupolven "tunnemyrskyjen" siirtymisen Tokion taivaalle. Elokuvan alkuperäinen nimi näyttäisi tarkoittavan "Sään lasta", mutta englantilainen versio tiivistää paremmin elokuvan symboliikan säästä ihmisiä yhdistävänä tunnetilana, jopa metafyysisenä tilana.

Piirrostyylien yhdistely ja digitekniikalla avustaminen tuntuu toimivan 2000-luvun animessa aina vain tarkemmin. Enimmän aikaa hahmot on piirretty perinteiseen tapaan kaksiulotteisen jäykkinä, vaikka ympäristö pursuaa kolmiulotteisia yksityiskohtia, koska tällainen yhdistelmä vie nopeilla leikkauksilla etenevää tarinaa taloudellisesti eteenpäin.

Orpolapsien romanssi on itsessään niin tuttu animesta, ettei katsojalla ole mitään epäilyksiä siitä, miten tarpeellista ujouden ja epävarmuuden piirroksellinen liioittelu (etenkin ääninäyttelemisessä) on kussakin kohtauksessa. Ja vaikka piirrosjälki olisi monesti kovin tutunoloista, niin yllättävät leikkisät melodiat jättävät tietyistä kohtauksista muistijäljen, joka kestää.

Pidin elokuvasta jopa enemmän kuin Makoto Shinkain edellisestä animaatio-ohjauksesta "Your Name" (2016), varmaankin siksi, että Tokiota tapahtumapaikkana on käytetty samanlaisten spektaakkelimaisten uhkien näyttämönä kuin scifimmissä manga- ja animetuotteissa. "Your Name" on kyllä katsojan tulkinnoille haastavampi sukupuolenvaihtojuoneltaan, mutta "Weather..." tarjoaa enemmän yllätyksiä siinä, miten massiiviset mittasuhteet annetaan kahden nuoren romanssille.

Verrattuna Ghibli-tuotteisiin ja etenkin Miyazakin mestariteoksiin nämä Shinkain elokuvat ovat toki ärsyttävän laskelmoidusti optimistisia. Toisaalta ne ovat sentään kohtuullista korviketta sille, että Miyazakilta on turha odottaa enää uusia elokuvia. 

S&S:n esittelyssä todetaan, että animesta ei voi puhua genrenä vaan omana medianaan, jolla on niin vahva kansallinen luonne, ettei sitä tule Euroopassa ajatelleeksi: 87% Japanin yli viidestäsadasta elokuvastudioista on animestudioita. Animella on siis keskeinen tehtävä japanilaisten aikuistenkin päiväkuvitelmiksi maailman muuttumattomuudesta. 

Uudessa elokuvassa eurooppalaisen katsojan ärsytyskynnyksen herättää kuitenkin ilmastonmuutoksen kuittaaminen kyseenalaisella opetuksella: maailma on aina ollut "sekaisin", joten ei kolme vuotta kestävistä sateistakaan tarvitse huolestua. Samoinhan "Your Name" vakuutteli, että Fukushima ja muut katastrofit ovat sivuseikka verrattuna siihen miten jännää on kasvaa aikuiseksi.

Yhä aikuisempi aiheenkäsittely on tosin johtanut siihen, että uudessa elokuvassa on läpensä vastenmielistä eli perijapanilaista tirkistelymentaliteettia teinityttöjä kohtaan. Missä muussa K-7 -elokuvassa käsiteltäisiin esimerkiksi seksikauppaa uravaihtoehtona?

Toisaalta: minkä muun animaatiofilmin kestäisi katsoa vaikkapa heti uudelleen?

Upseeri ja vakooja (elokuva)

Yleensä epookkifilmin onnistuneisuuden voi arvioida naisten puvustuksesta: vaatteista itsestään syntyy se interiööri jota naishahmot kantavat mukanaan myös kartanoiden pihoilla ja kaupunkien kaduilla. Mutta "Upseeri ja vakooja" ("J'Accuse", 2019) on erilainen epookkifilmi. Sen vaikuttavuus ilmapiirin luomisessa perustuu valtaviin joukkokohtauksiin, joissa sadat upseerit, lakimiehet ja toimittajat rakentavat läsnäolollaan uuden aikakauden julkista tilaa. Tätä murroskauden tematiikkaa, porvarillisen julkisuuden muuttumista älymystön haastamaksi mediajulkisuudeksi, ohjaaja Roman Polanski käsittelee niin asialleen omistautuneesti, että se jo antaa syyn katsoa "Upseerin ja vakoojan".

Vastakkain ovat armeijan suljettu maailma, eräänlainen jäänne ranskalaisesta aatelista, ja uuden ajan kriittinen keskiluokka, johon armeijan sisäpiiristä tuleva eversti Picquart joutuu turvautumaan saadakseen oikeutta itselleen ja tutkimalleen Dreyfusin tapaukselle. Armeijan suljettua maailmaa edustaa se kapeiden käytävien ja natisevien kaappien rakennus, jossa tiedustelupalvelun upseerit keräävät tietoja vihollisvaltojen agenteista. Sen paranoidisen maailman upseereja Polanski tyypittelee hyvin tekemättä heistä kuitenkaan farssimaisia hahmoja.

Mitä mahtipontisemmin armeija pyrkii toimimaan 1800-luvulla muodostuneessa porvarillisessa julkisuudessa kansalliseen merkitykseensä vedoten, sitä enemmän se tulee paljastaneeksi sisäpiirissä sovituista, salaliittolaisista sopimuksista. Ja tästä syntyy se varsinainen draama, jota pohjustetaan jo komeassa alkukohtauksessa jossa tuhannet sotilaat näyttävät kerääntyneen paraatipihalle Dreyfusin upseeriarvon julkiseen riistämiseen. Repliikeissä, joilla upseerit kärkevimmin paljastavat persoonansa, toistuvat viittaukset kansalliseen häpeään, jota Ranskan armeija kantaa koko kansan edestä Saksalle hävityn sodan (1870-71) seurauksena.

Kiitollinen saa olla siitä, että näki tämän elokuvan isolta kankaalta, niin keskeisiä nuo isot joukkokohtaukset ovat teeman, uuden julkisuuden syntymisen kannalta. Mutta mikään poikkeuksellisen tärkeä elokuva "Upseeri ja vakooja" ei ole, etenkään Polanskin pitkällä uralla. Ei myöskään sellainen johon haluaisi palata näyttelijöiden ansiosta, niin juonivetoinen ja sellaisenaan haukotuttavan hidas tämä filmi kumminkin on.

Ensimmäinen puolisko filmiä on salaliittojännäriä, toinen puolisko oikeussalidraamaa. Elokuvaa on mennyt puolitoista tuntia ennen kuin Émile Zola, uuden aikakauden varsinainen sankari, tulee mukaan tarinaan, eikä hän senkään jälkeen saa kuin sekunneissa mitattavan kuva-ajan. Jean Dujardinin esittämä Picquart on Polanskin valitsema päähenkilö, syyttömien puolustaja vakamuksensa vuoksi, eikä sellaisenaan järin monipuolinen hahmo. Picquart tapailee salaa ministerin puolisoa ja toimii upseeriarvostaan huolimatta vakoilun eturintamassa, muttei hänelle kumminkaan tapahdu mitään jännittävämpää kuin sinänsä vaikuttavasti toteutettu kaksintaistelu pönäköimmän salaliittolaisen kanssa.

Näin käsikirjoitus pitäytyy historian todistetuissa tapahtumissa. Silti filmiä katsoessa tulee ajatelleeksi, että josko aihe on liian lähellä ranskalaisia kaikesta nationalismia ruotivasta asenteestaan huolimatta.

Emmanuelle Seigner tekee pikkuisen roolin Picquartin rakastajana. Muutoin elokuvaa ei tulisi edes ajatelleeksi Polanskin ohjaamaksi. Ehkä se on sekä paras suositus että osoittelevin valitus tästä teoksesta? Tosin ne jaksot, joissa kuvataan Dreyfusin elämää Pirunsaaren vankilassa, näyttävät siltä kuin taiteensa tunteva ohjaaja huvittelisi sillä, miten hullunkurista on käsitellä sekä etäistä AIKAA että etäistä PAIKKAA mukamas epookin ehdoilla...

Anders Tegnell (runo)

Anders Tegnell

Viel’ elää Tegnell, kenpä ties,
Kuin tauti olis' poissa.
Hän elää niinkuin Ruotsin mies
Ja kuolee – tilastoissa.

On Tegnell virkatyössä vaan,
Siis lähimpänä Luojaa.
Tuo viisain poika Ruotsinmaan,
Hän kutsuu laumat suojaan.
Hänt’ ajan hurjan myrskyihin
Vie varmuus hyvään sanssiin.
Hän sopii niihin tietenkin
Kuin tehty kuolontanssiin.

Tää aik’ on ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsis' vieraan viruksen
On ohjat maansa armaan.
Kyll’ itkee moni huokaillen,
Ett’ kipu käy jo hengel'.
Mut itkiessä toisien,
Niin itkekään ei Tegnell.

Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
”Niin kauan huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa.”
”Ken vaivojansa vaikertaa,
On tilastojen vanki,
Ei terveyttä maassa saa
Ken itse sit’ ei hanki.”

Tuo teot suuret kunniaa:
Tok’ nousee kruunu helttaan.
Ja Ruotsin tietä suorimpaa
Ne vievät happitelttaan.
Mut ruotsalainen meedia
Viel’ elää kansan suussa:
Kauniimpi karanteenia
On kuoro joka kuussa.

Kaarlo Kramsua mukaillen

Pajulahdella 27.7. 2020

© Soikkeli

Kalenteritytöt (näytelmä)

Miten syövän kaltaista aihetta käsitellään tappavan pandemian aikana? Periaatteessa kuten ennenkin. Mutta analyyttisen sarkastiseksi tarkoitettu näkökulma voi epäonnistua poikkeuksellisen raskaasti juuri tällaisena aikana, juuri tällaisen aiheen kohdalla, kuten viime viikolla nähty "Näkemiin professori" osoitti.

Sitäkin suuremmalla kiinnostuksella menin (18.7.) katsomaan syöpäaiheista näytelmää "Kalenteritytöt". Sekin lähestyy aihetta viisaan epäsuorasti ja tilannekomiikan sävytyksellä, mutta onnistuu kaikessa missä tuo elokuva epäonnistui.

Ihan helpolla kuolemanvakavan aiheen humoristinen käsittely ei onnistuisi, jollei näytelmän teksti perustuisi tunnettuun elokuvaan (2003), josta Ylöjärven museomäellä pyörivässä versiossa käsikirjoitus on (erillisellä luvalla) perinpohjaisesti lokalisoitu. Tekstin tunnettuus, etenkin tarinan tosipohjaisuus, tuo huumoriin arvokkuutta ja leppoisa paikallisuus maanläheisyyttä. Tämä on ilmeisen toimiva ja yleinen kaava kesäteatterien näytelmissä.

Erityistä "Kalenterityttöjen" huumorissa on se, miten tarinan arvokkaat henkilöhahmot uhraavat oman arvonsa (alastomuus tyttökalenterissa) saadakseen tukirahaa tabuna pidetylle elämänalueelle (syöpäsairauksien stigmaattisuus). Huumoria on kevennetty peribrittiläisellä vitsailulla riisumisesta ja alastomuudesta, mikä meikäläisen saunakulttuurin kontekstissa kuulosti monin paikoin hassun vanhahtavalta. No, sehän ei ole välttämättä haitaksi kesäteatterille.

Lisäksi draamasta paistaa sen alkuperä elokuvana. Ensimmäisen puoliajan näytelmä toimii sen varassa, miten marttakerhon aktiivit saadaan suostuteltua tabuja murtavaan projektiin, poseeraamaan tyttökalenterissa. Toinen puolisko näytelmää on toiminnallisempi, mutta draaman ainekset on jo käytetty, kun jäljellä on naisten yksittäisten konfliktien käsittely julkisuuden paineessa.

Katri Häti ohjaa museomäellä.

"Kalenterityttöjen" ohjaajaa Katri Hätiä voi siltikin kiitellä erinomaisesta tekstinvalinnasta. Harva draama antaa niin tasaisesti tilaa useille eri näyttelijöille, ja saa nämä vielä lisäksi profiloitumaan osana kollektiivia. Sekä aiheensa että rakenteensa puolesta "Kalenteritytöt" muistuttaakin läheisesti kotimaista näytelmäklassikkoa "Lumikit" (1988). Tosin "Lumikit" on surumielisempi, personoivampi, ja tietysti ajan & paikan kaavoihin tukeutuessaan ihan oikea draama verrattuna "Kalenterityttöihin".

Kuoleman kahtalaisilla (oma/muiden) merkityksillä pelaaminen jää toki etäiseksi "Kalenteritytöissä" verrattuna moniin syöpäfilmeihin, joissa tavanmukaisesti potilas itse saa verbalisoida sairauteen liittyvän kahtalaisuuden. Päätellen "Kalenterityttöjen" suosiosta eri paikkakuntien teatteriohjelmistoissa etäännyttäminen on kuitenkin se ainutkertainen ratkaisu, joka tekee näytelmästä universaalin: tappava sairaus on niin yhdistävä vihollinen, että sitä vastaan kamppaillessa kaikki keinot ovat kauniin karnevalistisia. Tämä sanoma verbalisoidaan "Kalenteritytöissä" monipuolisesti. Julistava verbalisointi voisi johtaa sietämättömään sentimentaalisuuteen (kuten monissa syöpäelokuvissa), jollei kesäteatterin kirjaimellisesti pystymetsäläinen ilmapiiri tasoittaisi tunnelmaa. Syöpään kuolleen muistolehdon voi nähdä sekä sankoihin istutetuissa auringonkukissa (symbolina) että lavasteiden takana kohoavassa hongikossa (tekstin lokalisointina).

Erityistä "Kalenteritytöissä" on tietty sekin, että se on Tukkateatterin ensimmäinen projekti kesäteatterina. Onneksi se toteutui. Yleisöä oli näkemäni perusteella jopa enemmän kuin ehkä tavanomainen kesälauantai vetäisi paikallisia ihmisiä. Koronan edellyttämät turvamääräykset hoituivat nekin kuin tappavat epidemiat olisivat jo osa arkeamme... jossa tällaiset näytelmät ovat nyt entistäkin universaalimmin koskettavia, kieltämättä...

Näkemiin professori (elokuva)

Näkemiin filmitaide, hyvästi elokuvateatterit. Jos viiden kuukauden korona-tauon jälkeen teatterit tarjoavat sellaista roskaa kuin "Näkemiin professori" niin mitään kiirettä ei ole pandemian tai sen toisenkaan aallon ohimenemisellä.

"Näkemiin professori" (2018, "Richard Says Goodbye") on kaikin tavoin alamittainen elokuva, joka on maahantuotu teatterilevitykseen vain paremman puutteessa. Se on mitä matalamielisintä miesmelodraamaa, jossa katsojan pitäisi välillä nauraa sille miten Johnny Depp imitoi kännisuorituksiaan ("Pelkoa ja inhoa", "Rommipäiväkirjat", "Pirates of C" -filmit) ja välillä osoittaa myötätuntoa Deppin tartu hetkeen -monologeille.

Depp esittää kirjallisuuden professoria joka saa tietää elämänsä viimeisten kuukausien olevan edessä pitkälle edenneen keuhkosyövän vuoksi. Elokuvassa ei ole mitään juonta, vaan se koostuu kohtauksista, joissa professorihahmo päästelee aivopieruja arvokkaan yliopiston luentosaleissa ja seurapiiritilaisuuksissa. Lähes kaikkien sivuhahmojen motivaatio perustuu sille, miten heidän on lopultakin pakko ihailla vallattomasti käyttäytyvää professoria.

Jos kykeni katsomaan oksentamatta tieteisfantasian "Transcendence" (2014), jossa Deppin esittämä tiedemies muuttuu digitaaliseksi jumalaksi, saattaa tämänkin professorikuvitelman kestää loppuun saakka. Me istuimme teatterisalissa, jonka kymmenestä katsojasta vain yksi jätti kesken. Itsekin istuimme sinnikkäästi loppuun saakka, sillä olimme valinneet "Näkemiin professorin" deittileffaksi, osittain sen vuoksi että Hesari sentään antoi ymmärtää sen olevan keskimääräistä kelvollisempi syöpämeloraama.

Mutta Hesari valehteli. "Näkemiin professori" on oikeasti keskimääräistäkin kelvottomampi leffa, kliseistä koottu muka-positiivinen, muka-radikaali, muka-draamallinen, juuri sellainen johnnydepp-egotrippi, joka äijäasenteidensa ja loputtomien penis-vitsiensä vastapainoksi yrittää kerätä vastapuolenkin pisteet kuvaamalla professorihahmon (verbaalista) suopeutta tyttärensä kaapistatuloa kohtaan. Kaiken lisäksi elokuva loppuu juuri sellaiseen tartu hetkeen -kohtaukseen, josta oikeasti kiinnostavan pandemia-ajan melodraaman pitäisi alkaa.

Mikäli syöpää ei olisi, Hollywood olisi sen keksinyt. Ei ole ilmeisesti mitään rajaa siinä, miten paljon tartu hetkeen -oppia hokevia sairausmelodraamoja voidaan tuottaa aivan ilman juonenkulkua. On sitä Suomessakin kokeiltu, yhtä heikoin tuloksin.

Pitkän ja tahmean perinteen päälle on onneksi Amerikassakin tehty taitavia, empatiastaan tinkimättömiä elokuvia kuten "Tähdissä on virhe" (2014) tai "Minä ja Earl ja kuolemansairas tyttö" (2015). Mutta niistä ei "Näkemiin professori" -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Wayne Roberts ole varmaan kuullutkaan. Jännittävää kyllä, hänen edellinen ja ainoa ohjauksensa on "Katie Says Goobye" (2016) joka kertoo 17-vuotiaan unelma-ammatista prostituoituna. Ilmeisesti samaa Will Ferrell -sarjaa melodraamana kuin penis-vitseihin fokusoiva syöpäfilmi.

Roy Andersonnin "Om det oändliga" saattaa olla ainoa erityinen filmi, jonka siirtymistä epidemian alta hamaan tulevaisuuteen voi murehtia. Muuten vuoden 2020 ensi-illoilta ei ilmeisestikään kannata odottaa mitään merkittävää. Finnkinon viimeiset sarjaliput voi tuhlata sellaisena päivänä kun täytyy pitää sadetta keskustassa.

Tallinnassa Eurooppaa simuloimassa

Keväällä lockdownin aikaan taisin toivoa lapsemme tavoin, että kesälle riittäisi kun pääsisi mökille, ja ehkä uimaan meressä. Toive palautui mieleen siinä vaiheessa, kun laiva puolivälissä Suomenlahtea alkoi jysähdellä jyrkästi lounaan puolelta tuleviin aaltoihin. Että ehkä tässä vielä päästään uimaan meressä. Se olisi hybriksen hinta, kun tappavan epidemian valtaamassa maailmassa kehtaa toivoa pääsevänsä merenrantalomalle.

Laiva tietysti selvisi Tallinnaan saakka turvallisesti. Edes aallokko ei ollut läheskään niin paha kuin viime joulukuussa Jaakon kanssa tehdyllä kaljoittelumatkalla. Puuskittainen tuuli vain tekee merestä pelottavan dramaattisen. Jää valittavaksi, istuuko sisällä laivan baarissa väistelemässä virus-tartuntoja vai ulkona laivan kannella napsimassa kahvilikööriä pelkoonsa. Väitän kyllä, että Pohjanmeren ylityksistä on jäänyt sellainen peruskammo keinuviin laivoihin, ettei sitä tavallisella risteilyturistilla osaisikaan olla.

Mutta Tallinna itsessään oli oikeastaan kauheampi kuin meri. Kaduilla, etenkin turistivyöhykkeellä, oli hiljaisempaa kuin mitä olen koskaan nähnyt. Olin kuvitellut matkan Tallinnaan olevan riittävä simulaatio eurooppalaisesta citymatkailusta, mutta enemmän se tuntui kuin olisi statistina Järvi-Laturin "Tallinnan pimeys" -elokuvassa.

Hotellikin oli omituinen. Steriilin siisti ja modernisoitu entinen tehdasrakennus, vähintään sata huonetta, mutta vain kourallinen turisteja. Pitkät tyhjät käytävät. Onneksi vierailu Jaakon suosittelemassa helvettiravintolassa (siis Porgussa) oli jälleen pelastava kokemus: maittavaa ruokaa, hienoa olutta, aidon ystävällinen palvelu. Fantsuinen talviloukko keskellä kesää.

Mutta tietenkään matkan omituisuus ei jäänyt siihen, että palaa hotellihuoneeseen juomaan marketin hyllystä haettuja laatukaljoja. Ylen iltauutisissa kerrottiin Tallinkin laivalla levinneistä tartunnoista, ja silti Ylen toimittaja (Nicklas Wancke) vain naureksi uutisia seuranneessa aamu-tv-mainoksessa: ketkäs uskaltavat seuraavaksi lähteä laivaristeilylle?

Siis: Suomessa tv-toimittaja voi pitää tappavaa epidemiaa VITSINÄ, samalla kun kaikki muut tv-kanavat ovat täynnä uutisia epidemian aiheuttamista ennätyskuolemista?
 

Pelastuslaiva irtoaa mustavalkoiseksi muuttuneesta Tallinnasta.

Kun laiva irtosi satamasta seuraavana aamuna, tuntui merikin jo tyyneltä verrattuna siihen, millaisen sairaan kupruisen mantereen tunsi jättävänsä taakseen. Matkustajia laivalla ei ollut senkään vertaa kuin edellisenä päivänä. Takakannella oli mukava istua ilman likööriäkin, aurinko pilkisteli pilvistyneen mantereen päältä ja poltti otsani karrelle. Kuuntelin ämppäriltä "Olive Kitteridgeä" äänikirjana. Se loppui juuri kun saavuttiin Länsiterminaalille.

Kävelin terminaalilta juna-asemalle kaljalootaa raahaten. Helsingissä oli jo oikea kesäpäivä, kadut täynnä sitä elämää joka Tallinnasta oli kadonnut, raitiovaunut kuljettivat suomalaisia alennusmyynteihin. Varmaan ne naureksivat kuten Ylen toimittaja ja löivät vetoa vaihtorahoistaan, että tuleekohan Intiassa vai Amerikassa uusi ruttoennätys.