Makkarakesä (kesähitti)

MUISTAN MAKKARAKESÄÄ
Säv. S. Hurmerinta
San. M.G. Salakulo

Kun jäätävä puukko, se veisteli sua,
Mua järkytti mieleen, en vältä tunteilua.
Silloin nautinto alkoi, sain rahasta verta:
Toinen mähnäinen keppi, toinen vähän kai slerba.

Muistan makkarakesää
Kun ne lakaisee luitas.
Rasva-altaat tyhjennetään,
Kättä nuolen kuin muistas.

Olit verta ja lihaa, olit jauhoinen,
Hehkuit rasvasta ihran, soiro säännöllinen,
Ja kun nuolin maun, tiesin, joutuisin KYKSiin,
Ja sen huussinkin taa kakoisin sykähdyksin.

Muistan makkarakesää
Kun rasvat oirehtii suoleen.
Vatsan tuskastus häviää,
Pallit lyhenee puoleen.

Niin läksy on tullut:
Kyrsät jäi makkarakesään.
Sä kädettömän opetit kaulimaan,
Muttet riettaaseen pesään.

Muistan makkarakesää,
Kun tulit palttua antaa.
Silloin vartaat erilaiset
Viilsit kuoresta kantaan.

Muistan mennyttä kesää,
Sika mulle jäi mieleen,
Kärsänmakee liha suolainen,
Lainasanat sain kieleen...

Tukholma 25.-28.7.

Olen niin nokkela eli kokenut Tukholman matkaaja, että varasin kaksi ensimmäistä yötä hotelliin keskustassa ja kolmannen yön lähelle Slussenia eli laivaterminaalia. Tämä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä keskustan hotelli oli Drottninggatanilla, joka oli muuten hiljainen illalla, mutta karaokebaari sijaitsi samassa rakennuksessa ja sieltä kantautui bumbum-biitin keralla musaa aamuyhteen...

Drottninggatan olisi muuten erinomainen paikka kokeneenkin turistin tukikohdaksi, sillä hotelli sijaitsi auringonlaskuja mukailevalla rinteellä, hiljaisten hienostokorttelien ja monilla matkoilla ihailemamme observatoriokukkulan kyljessä. Kukkula 1700-luvulla rakennettuine pyhättömöisine tähtitorneineen ja temppelimäisine kirjastoineen on kuin tämän metropolin salainen sydän tai hiljaa huokaileva strindbergiläinen povi. Aivan sen itäpuolta leikkaa Sveavägen joka on jo sietämättömän meluisa, uusrikkaiden ja eksyneiden turistien hukkabulevardi. Siitä itään alkaa Östermalm, jota en tunne kuin pitkinä läpikulkukatuina. Näin on, että tällaisia rajavyöhykkeitä cityturisti huomaamattaan rakastaa.

Mutta kolmannen yön majoitus, Hotel Hornsgatsn, on vieläkin parempi löytö: vain 80e yö, ei omaa kylppäriä, mutta hiljaisen huomaamaton sijainti ja Södermalmin kaikki palvelut lähellä. Vieressä sijaitsee myös hyvä stadsmission kirppari, josta kertyi 3 kirjaa lisää kantamukseen, mukaan lukien kaipailemani jatko Vingen koiraplaneettakirjalle.

Ruotsissa on miltei koko maahan julistettu helteen (32c) takia "säähälytys", mut ei tämä yhtä tappavalta tunnu kuin vuosi sitten samoihin aikoihin samoissa hellelukemissa. Ratkaisu on tasan siinä, että viilentää itseään joko metrossa tai filmiteatterissa, tai Skanssenin rannoilla varjossa. Siellä on hyvä raapustella queer-versiota Maaritin Jäätelökesästä, tuosta genrensä kauneimmasta "itkevä huilu" -biisistä.

Kirjailijan lomakuva juoruvuosilta.

Tukholman varsinainen Pride-viikko alkaa toki vasta ylihuomenna, mutta off-tapahtumia olisi jo nyt runsaasti ja sateenkaariliput liehuvat pankkienkin saloissa. Esimerkiksi Sf-bokhandelissa olisi ollut eilen queer-aiheinen lautapeli-tapahtuma joka olisi pitänyt ehdottomasti nähdä, mutta hellepaahde oli moinen, että jämähdin istumaan Kungsholmenin laiturille season-ipan variaatioiden kanssa.

Illalla vietetyt kaksi tuntia viileässä leffateatterissa (John Wick 3, ei täällä parempaa pyöri) osoittautui myös pelastukseksi. Sen viileyden (ja ultraväkivallan) jälkeen oli jotenkin normalisoitunut olo. Ruokailemiseen on itsensä pakotettava, jopa lukemiseen, niin hidastunut on fiilis, niin kerrostunut niin monesta aiemmasta pakomatkasta tähän kaupunkiin, että jokainen askel on oikeastaan vain ennakoiva askel kohti Viikkarin terminaalia.

Mutta juuri nyt Södermalmin hiljaisuus ja monikulttuurinen rentous tuntuvat aivan eri kaupungilta kuin edelliset kaksi päivää Norrmalmilla, kuin totuudelta jonka tästä kaupungista olisi muutoin unohtanut.

Midsommar (elokuva)

White Inferno? Cannibal Kaustinen?

Toisteetaan taas kerran: jos ohjaaja ei usko elokuvansa visuaaliseen voimaan, ei mikään pelasta sitä sen paremmmin tarinana kuin genretuotteena. Näin käy kertaalleen Ari Asterille, kauhugenren uudistajana pidetylle ohjaajalle, joka on tunkenut kaksijapuolituntiseen kauhuelokuvaan "Midsommar" (2019) kaikki mahdolliset kliseet. Uudistavaksi näkökulmaksi tarjotaan sitä, että kauhukohtauksia ei kuvatakaan pimeän ja hämärän rajalla, vaan kirkkaassa auringonpaisteessa, yöpuolen aihelmat kukkaisiksi hörhörituaaleiksi muutettuina.

Elokuvana "Midsommar" on juurikin niin tahattoman koominen ja lähes niin lapsellinen kuin sen asetelma antaa myöten ennakkoluuloille: joukko amerikkalaisia opiskelijoita päätyy ruotsalaiseen kylään, jossa arjalainen herrakansa juhlii valkoisuuttaan palttinaisilla kansanpuvuilla ja psykedeelisillä luomutuotteilla.

Toki ohjaaja-käsikirjoittaja Aster huvittelee antropologiseksi kauhuksi sanotulla alalajilla, etenkin filmin loppurykäisyssä eli käsikirjoituksen loppukääräisyssä, mutta genreaffekteihin hän suhtautuu kamalan totisesti ja mekaanisesti.

Jos "Midsommar" olisi vailla dialogia, pelkkiin antropologisiin "aineksiinsa" keskittyneenä, se OLISI voinut olla genrefilmi, joka sentään jää mieleen sietämättömän kesäisenä erityistapauksena. Ja elokuvan olisi saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin. Etenkin amerikkalaiset keskushahmot pohjustava alkujakso on sekä tarinan että draaman kannalta täysin turha: näiden hahmojen välillä on niin vähän kohtaamisia, että mitään perustelua yksi-tyttö-vastaa-poikaporukka -asetelmalle ei tarvittaisi. Samoin yksityiskohdat päähenkilö Danin traumassa, syyt jotka pakottavat hänet tarrautumaan poikaporukan mukaan Amerikasta Ruotsiin, jäävät hyödyntämättä varsinaisessa tarinassa.

Gorea on käytetty "Midsomarissa" hyvin säästeliäästi, siitä kiitos, mutta sekin vähä on täysin tarpeetonta, samoin kuin seksploitaatio-kohtaus, jonka olisi voinut kuvata K12-versionakin tunnelman ja joukkokuvan särkymättä. Mutta kun kerran joukkoseksiä on antropologiselta kauhulta totuttu odottamaan, niin sitä sitten tarjoillaan.

Kaikki kiitokset menevät tämän elokuvan osalta statisteille ja kyläjohtajien pienet roolit tekeville näyttelijöille, jotka pitävät tämän höpsöttelyn käynnissä. Florence Pugh kärsivänä ja kärsimyksestään kasvavana Danina, päähenkilönä, menee puolestaan hukkaan. "Lady Macbethin" (2016) perusteella Pugh osaisi esittää hallitun hysteeristä hahmoa paljon tarkemminkin kuin mitä ohjaaja Aster antaa hänelle tilaa. Hänessä olisi samaa maanläheistä uhkaa ja punaposkista seksikkyyttä kuin nuoressa Theresa Russellissa. Mutta "Midsommarissa" Pughin odotetaan käyttäytyvän kuin 16-vuotias ensitanssiaisissaan.

Affektitietoisen katsojan olisi syytä säästää "Midsommar" katsottavaksi Ruotsissa (etenkin jos sinne pian matkustaa), koska aivan varmasti ruotsalainen yleisö osaa nauraa tälle Unkarissa kuvatulle ruotsalaisuuden demonisoinnille juuri niin makeasti kuin kalkkunaksi luokittuva filmi ansaitsee. Suomessa jähmeän vakavan multiplex-yleisön keskellä "Midsommar" tuntui vieläkin hölmömmältä ja turhemmalta kuin Asterin kiitelty esikoinen "Hereditary" (2018).

Kyllä 33-vuotiaalta ohjaajalta silti sietää odottaa jotain oikeaakin elokuvaa, genren kahleissa tai ei. Muutama niin osuva vitsi "Midsommarissa" on ruotsalaisista, että ne nostavat hetkeksi koko kauhugenren metataiteen asemaan. Tai ehkäpä ne vain osoittavat miten monella tapaa Roy Anderssonin elokuvat ovat sementoineet käsitykset Ruotsista ihmiskunnan omatuntona.

Spider-Man Far From Home (elokuva)

Supersankari vs eurooppalainen sivistys...

Amerikkalaiset turistit Euroopassa -aihelma on menestynyt hyvin Hollywood-elokuvissa siitä pitäen, kun amerikkalaisen keskiluokan massaturismi vanhalle mannermaalle alkoi 1950-luvulla. Aluksi Euroopan suurkaupunkeja, lähinnä Pariisia ja Roomaa, myytiin Hollywood-kuvastossa yhdistelmänä pikkuporvarillista ylellisyyttä ja boheemia taiteilijaelämää. Hyvinkin erityyppisiin genreihin toistettiin hyvinkin samanlaista, aurinkoisen leppoisaa ravintolakeskeistä elämäntapaa, johon tummia sävyjä heittivät vain muistutukset maailmansodan muistosta ja kylmän sodan rajaaman Itä-Euroopan läheisyydestä.

Aihelman käyttäminen amerikkalaiseen supersankarifilmiin ei ole sekään iso hyppäys fantisoinniltaan eri mittaluokan kuvastojen välillä, kunhan ihaileva periamerikkalainen fanikunta kuljetetaan sankarin mukana, kuten tässä teiniromanssin ympärille rakennetussa Spider-Man - Far From Home -elokuvassa (2019). Siirtämällä sankari ja hänen viiteryhmänsä yhdessä Euroopan kamaralle saadaan hitaasti (tällä tuotantosyklillä) buustatulle supersankarikonseptille riittävä siirtymävaihe. Spider-Manin hahmoa rakennetaan teinistä aikuisemmaksi, ja samalla annetaan hengähdystaukoa MCU:n metajuonelle, joka puskettiin massiiviseen välipäätökseen Avengers-elokuvilla.

Hollywood-elokuvien perinnettä noudattaen Eurooppa on Spider-Man -filmissäkin se paikka, jossa luokkaerot katoavat houkuttavasti (ja opettajat menettävät kaiken auktoriteettinsa). Tästä dekadentista ympäristöstä saadaan supersankarille uudenlainen motiivi pyristellä eroon siitä yläluokkaisesta asemasta, johon hän on sekä syntynyt (vanhemmat ovat sopivasti kuolleet joten Spider-Manin alkuperä on puhtaammin siinä hetkessä josta hänen sankaritarinansa alkaa) että saanut ylhäältä alas ojennetun kutsun (teräshaarniskaan pukeutuneelta Iron Man -ylimykseltä). Euroopan kiertueen aikana sankaria sitten vedetään kahtaalle: toisaalta dekadentin Euroopan suosimaan pariutumiseen MJ-neidon kanssa ja toisaalta amerikkalaisen aateliuden velvoittamaan supersankarin rooliin.

Tällä 'prinssien lankeemus' -motiivilla on yhtä pitkä historia kuin Euroopalla, pidempikin, mutta hyvin se näkyy istuvan supersankarinkin tarinaan. Nuoren supersankarin tarinaa ei oikein muutoin osata enää kertoakaan.

Sen sijaan teiniromanssin kanssa supersankaritarina toimii tällä kertaa huonosti. Jopa edellisen Spiderman-syklin filmit, pääosissaan Tobey Maguire ja Kirsten Dunst, onnistuivat paremmin romanssikuvion kytkemisessä sankaritarinaan. Heihin verrattuna highschool-ihastusta esittävät Tom Holland & Zendaya Coleman ovat korostetun epäseksuaalisia ja -kiinnostavia parina.

Mutta jotain on osunut kohdalleenkin tässä uusimmassa genrejen ja konseptien yhdistelmässä: Euroopan illusiivisuus (amerikkalaisten kannalta) ja supersankarien illusiivisuus (mediakuluttajien kannalta) liitetään toisiinsa ihan oikeasti näpsäkän käänteen sisältävällä tarinalla. Näin MCU pyrkii alleviivaamaan, että MCU-tuotteissa on Jotain Muutakin kuin se CGI jolla ihmeet luodaan - sillä CGI-viihdytys ei paljoakaan eroa siitä että koko Eurooppa kierretään kuin isossa viihdepuistossa. Eurooppaan verrattuna teknologiatajuinen USA ja amerikkalaisuus näyttäytyvät todellisuuden metrimittana. Tätä Euroopasta tarttuvaa illusiivisuutta kommentoiva käänne onkin luvassa vielä ensimmäisessä loppuvitsissä, eräänlaisena yllättävänä cliffhangerina. En muista nähneeni ennen moista yllätystä MCU-tuotteissa.

Kokonaisuutena SM FFH on juuri niin hutera ja hölmö rakenteeltaan kuin mitä MCU:n välityöltä voi odottaa. Rakenteellinen epävarmuus ja sankarin välitilallisuuden korostaminen juonenkuljetuksen kustannuksella johtunevat siitäkin, ettei elokuvaa tehdessä ole oltu varmoja, edustaako SM FFH nyt MCU:n metajuonen "kolmannen vaiheen viimeistä elokuvaa" vai "neljännen vaiheen ensimmäistä elokuvaa".

Viihdykkeenä se on sentään hieman parempi kuin mitä siltä odotti ennakkotietojen perusteella. Ja tuo odotusten ylittäminen perustuu täysin niille pienille kiusoitteluille CGI:n illusorisuudella: kiusoitellaan arvaamaan miltä osin ja kuinka nopeasti katsojalle paljastetaan jotain nähdystä tarinamaailman sisäiseksi huijaukseksi. Vähän siinä on selittelynkin sivumakua, että Avengers-elokuvien YLITEHOKAS kauhuefekti puolen ihmiskunnan muuttumisesta pikselipölyksi oli ehkä sittenkin tosiaan vain pikselipölyä eikä oikeasti suoritettu massamurha - sellainen kun sopii niin ikävästi MCU:n positiiviseksi tarkoitettuun lapsekkuuteen.

Toisaalta taas elokuvan TOINEN loppuvitsi on vieläkin parempi ja tuntuu antavan mielekkään selityksen sille, miksi koko SM FFH tuntuu siltä kuin se olisi sivupoikkeama MCU:n metajuonessa.

Tällekin ratkaisulle löytyy itse asiassa rakenteellinen malli siitä, miten Marvel käytti koomisempaa ja kevyempää elokuvaa myös aiemmin sijoittaessaan Ant-Man'in MCU:n metajuonen edelliseen, tuotantohanat riskeyttäneeseen käännekohtaan:

"Perhaps, the comedic films are seen internally as tonal respites before returning to heavier content. Ant-Man famously ended with two post-credit scenes: one that acted an epilogue to the film, and a second one that acted as a primer for Phase Three's first film, Captain America: Civil War. Maybe this means we can expect Far From Home to include a teaser for the first Phase Four film." (Newsweek, 20.4.2019) 

Jep, rakenneratkaisu on täsmälleen sama ja teaser paikallaan siellä toisena loppuvitsinä. Niin tarkalleen nämä MCU-tuotteet ovat kopioita toisistaan, ettei edes loppuvitsiä heitetä vitsinä vaan näyttelijöiden improvisaatiolta näyttävinä siivuina metajuonesta joka elää jossain rinnakkaistodellisuudessa silloinkin kun seuraavaa MCU-tuotetta odotetaan vuosi lisää.

Autonomous (romaani)

Kyberpunkissa tyylilajina on selvästikin jotain, mikä uhmaa romaanin mittaista sidoksisuutta. Ehkä se johtuu tyylin edellyttämästä ärhäkkäästä itsetietoisuudesta ja -ironiasta: tuskin missään scifi-teoksissa tyyli on niin fetissinen itseisarvo, ja tuskinpa missään muussa scifin alalajissa kirjailijat ovat toistuvasti epäonnistuneet romaanin mittaisen tarinan koossapitämisessä.

Myös Annalee Newitzin esikoisromaani Autonomous (2017) on hyvässä ja huonossa tyypillinen kyberpunk-teos, joka saa täydet pisteet vain tyylitietoisuudesta ja katu-uskottavista päivityksistä lajityypin cool-faktoreihin. Tarjolla on 2100-luvun merirosvoja, silpputyön vastaisia manifesteja, älykkäitä taistelurobotteja, korporaatioiden superagentteja, ja paljon paljon queer-seksiä. Vähänhän ne lapsellisen huvittavilta useinkin tuntuvat. YA-imellys on monessa mukana, ja viimeistäänkin se, että kilttien kapinanörttien laboratorio muistuttaa Frendit-sarjan olohuonetta, saa mitäkuinkin jättämään kirjan kesken... ja että päähenkilöiden kaupunkiravinto koostuu hipsteri-sämpylöistä, jotka muistetaan hakea juuri siitä naapurin co-op -leipomosta... Queer-tietoisuuskin on tällaisessa YA:n tavoin fiilistelevässä mukavuusproosassa pelkkää erikoisefektiä, jossa ihmissuhteet voidaan pelkistää pariteetiltaan jännittäviksi seksipartnereiksi. Päähenkilön kampausta myöten jokainen katu-uskottava yksityiskohta on kompromissi aikuisten mangan ja kirjallisen scifin väliltä.

Mutta erikseen ovat ne romaanin yllättävät ja hyvät puolet. Kyberpunkin kultakauteen, 1980-90 -lukuun vertailtuna Autonomous uudistaa hämmästyttävällä notkeudella niitä keskeisiä kehokäyttöliitymän ideoita, joiden varassa kyberpunk teki aikoinaan naurettavaksi avaruusscifin mahtipontiset laitteet. Newitzin temppu perustuu farmakologian ja bioteknologian pätevään tuntemukseen, tai ilmeisen hyvään tiedonkeruuseen. Enää ei riitä ihmisevoluution parantelu intiimillä mediateknologialla, kun seuraava luonteva askel ovat täsmälääkkeillä tehdyt aivopäivitykset, jotka saavat silpputyönkin tuntumaan elämäntehtävältä.

Kirjan loppusanoissa kirjailija tosin toteaa että tärkein hänen lähteistään oli se asiantuntija joka osasi kuvailla miten helposti yhteiskunnan vajoaisivat takaisin orjuusjärjestelmään. Ja se tosiaankin on kirjan scifistisyydessä se jännitteisin, koossapitävin aihelma, miten kirjassa kuvatut indentuuri-järjestelmät (yhdistelmä oppisopimusta ja määräaikaista orjatyötä) tuntuvat täysin mahdolliselta lähitulevaisuudelta. Ylikansallisten lääkefirmojen maailmanvalta korvaa mediakorporaatioiden vallan, koska globalisoituneessa maailmassa epidemiat uhkaavat ihmisiä enemmän kuin nettimeemit. Energiasta, sen sijaan, ei näy olevan mitään puutetta 2100-luvun maailmassa, ja muutenkin maailma on monin tavoin utooppisempi paikka kuin perinteisessä kyberpunkissa. Kahleesta irti ponnisteleva robottikäsi romaanin kannessa lupailee, sikäli, enemmän kuin YA-imellytetty sisältö antaa myöten.

Autonomous-romaanin rakenteellinen heikkous on siinä, että se koostuu kahdesta irralleen jäävästä juonesta. Toisen päähenkilö on maailmankuulu lääkepiraatti, joka kopsaa lääkkeitä suuryhtiöiltä ja kehittää niistä halpisversioita köyhille kansoille. Toisen päähenkilö on älykäs robotti, joka haluaa kehittyä autonomiseksi tutkimalla rakkaussuhdetta ihmispuoliseen agenttikumppaniinsa. Juonet kohtaavat jälkimmäisten jahdatessa lääkepiraattia, mutta mitään ei Newitz saa lopultakaan irti tästä juonten välisestä jännitteestä; eikä tunnu edes yrittävän.

Otin Autonomous-romaanin kevyeksi matkalukemiseksi ja sellaiseen se oli omiaan. Mutta totean siitä saman kuin mitä kirjaa suositellut Saarakin: mitään ei oikein jää kirjasta mieleen, niin omaperäisen raikkaalta kuin se lukiessa tuntuukin. Enimmäkseen kirjassa seikkaillaan hyvinkin pohjoisilla leveysasteilla, etenkin nykyisen Kanadan alueella, mutta edes miljööstä ei jää mieleen niin merkitseviä tunnelmia kuin ison taistelurobotin erikoisista hellyydenosoituksista miespartnerilleen. Silti suosittelen kirjaa kelle tahansa, joka laillani uskoi kyberpunkin kuolleen ja paloitellun tv-viihteen troopeiksi.

Saksa 26.6.-5.7.

München 26.-28.6.

Lufthansan iltalento. Ilmamassa kuin kuiva sauna.
S1 tai S8 Hauptbahnhofille.
Etelän pimeä. Saksa kätkee paheitaan.
ArtHotel Munich.

Yksi päivä ja kaksi yötä klimatisointiin.
Ei mikään perheellisen city.
Pikaruokia ja pitkiä kaljoja.
Ei kultuuria, kiitos, ei muistoja nuoruudesta vuonna nolla.


Garmisch-Partenkirchen 28.-30.6.

Paikallisjuna vuoristoon. Majatalo AlpenGruss eli "Alppitervehdys".

Epämukavan historiallinen "Kotkanpesä" on toiseen suuntaan Münchenistä, mutta tuleepa sekin mieleen "gruss'ista". Niin paljon ottaa aivoon lukea historiallisten muistomerkkien tauluja, joissa kaikissa Saksan kansa esitetään toisen maailmansodan uhrina. Selitystauluissa on vierekkäin saksan- ja englanninkielinen versio, joiden ideologinen sävy on joskus aivan erilainen.

Juna siirtelee valinnanvaraisille hissi- ja polkupaikoille kohti huippuja.
Jopa perheet täällä vaeltavat, mennään hissillä ylös ja patikoiden alas.

Zugspitzen juurella vauhti pysähtyy: ylös 2000 metriä mustassa kopissa?
Laite näyttää avaruushissiltä, vuorenhuippu valosta värkätyltä illuusiolta.
Epäilys on epäuskoa ja epäusko suhteellisuudentajua, ei pelkuruutta.

Ranskan saharalainen helleaalto (45.9C) työntää tänne sunnuntaiksi 37C.
Uimme vuorten juurella Eibseessä. Lämpötilaero on 15C ja vilustun.
Mutta me olemme jo tehneet urotyömme, aidon alppivaelluksen:

"Siis tyynny, sydän, hyvästele, lähde"

Würzburg / Rothenburg 1.-3.7. 

Tämä matka tehtiin perhekompromissina: lapselle kielikylpy saksaan,
minulle vuoret, ja vaimolle Rothenburg.

"...kun uhkaa tutuksi käynyt piiri turtumuksin..."

Rothenburg on lavastemaisen soma, muurien sisälle rajattu turistipyydys, hieman kuin Ruotsissa on Visby. Kaupunkia on käytetty lavasteena moniin historiallisiin elokuviin, jopa Harry Potter -filmeihin. Citykarkkia cityturisteille.

Rothenburgiin pääsee paikallisjunaa vaihtamalla Nürnbergistä tai Würzburgista. Olen valinnut jälkimmäisen tukikohdaksi. Se on oikeastaan kiinnostavampi kuin varsinainen matkakohteemme, täynnä opiskelijoita, kulttuuria ja elämää.
Ei siis mikään perheellisen city tämäkään.

Hellettä on yhä yli 30C, joten ei mikään city ole nyt elämälle suopea.


Lyypekki 3.-4.7.

Matkan viimeinen kohde on fiksun railaajan lepopaikka, Lyypekki.

Kaupunki on muuttunut melkoisesti sitten viime käyntien, 30 vuotta sitten.
Muistan sen hiljaisena ja synkkänä, niin kuin kaikkien kaupunkien tulisi olla,
"tiiligotiikan" mestariteoksena johon puolalaisetkaan eivät ole yltäneet.
Nyt tilalla ovat cocktail-terassit ja parkkivyöhykkeet.
Järkevä kitsi hallitsee siellä mistä sivistys on vetäytynyt.

"Ei mikään saa sydämelle tulla kotimaaksi."

Lyypekin jälkeen sääkin muuttuu, sade ja tuuli iskevät Tanskassa,
ratayhteydet katkeilevat, vaikka Skandinaviasta Brysseliin pitäisi olla
median mukaan jo ilmastomuutokselta pelastava lähijunayhteys.

Toivumme kaksi yötä ninjatädin luona stealth-ruotsalaisina.
Mutta edes kirsikat eivät maistu enää samalta kuin Saksassa.