Happy End (elokuva)

Lähes loppuun jaksaa uskoa, että "Happy End" (2018) vielä syvenee aidoksi Haneke-tapaukseksi. Mutta loppua kohden käy selväksi, että antieeppisen perhetarinan sijaan tarjolla onkin vain haalea pastissi ohjaajan urasta: vähän medialaitteilla etäännytettyä yhteiskuntakritiikkiä, vähän tekstiseksiin etäännytettyä sadismia, vähän aggressiivisella dialogilla raavittuja perhesuhteita, ja välikkeinä mykkää tilannekomiikkaa. Elokuvan lopetus tuntuu jopa röyhkeän lattealta, kunnes muistaa filmin nimen ja suostuu uskomaan, että ilman tällaista pastissiteosta Michael Haneke ei ehkä motivoituisi tekemään jotain erilaista. Seuraavaksi.

Tietysti mestarin keskinkertainenkin filmi sisältää runsaasti mietityn poikkeuksellisia kohtauksia. Niiden erilaisuus toisiinsa nähden saa havaitsemaan kytkentöjä sekä eurooppalaisten että ranskalaisten tarinoiden välillä. 13-vuotiasta armomurhaajaa esittävä sympaattinen teininäyttelijä muistuttaa Isabelle Huppertia nuorena, ja itsetuhoisan suvun vanhusta esittävä Jean-Louis Trintignant tekee tarkoituksellisen samansuuntaista hahmoa kuin Haneken "Amour'issa" (2012). Nyt vain kaikki on kylmempää, murheellisempaa, tuomitumpaa ennalta. Esimerkiksi Toby Jonesin ei tarvitse tehdä muuta kuin esittäytyä Huppertin kihlattuna niin suhde näyttää solmitun  eurooppalaisen filmitaiteen häijyksi metavitsiksi: brittiläinen liikemies on ranskalaisen partnerihahmona jossain perverssiyden tuolla puolen.

Ja tämän kaiken Haneke saa toimimaan mitään painottamatta, mitään selittämättä, erinäisiä juonenlankoja solmimatta, vaikka se sisäsiistiltä pastissilta tuntuukin. Huppertia itseään käytetään sukutarinan matriarkaksi hyvin niukasti ja hahmoa syventämättä, tietoisena siitä, mitä kinkyjä salaisuuksia katsoja odottaisi Haneken paljastavan juuri tämän "Pianonopettajasta" (2001) tutun näyttelijän kohdalla.

"Happy End" jättää hyvän olon vain siksi, että se on niin paljon tarinavetoisempi kuin tylsähkö "Amour" oli ja että tällä(kin) kertaa Haneke säästää katsojat banaaleilta yksityiskohdilta. Voisi se siis olla myös jäähyväisfilmi? Armokuolemasta jauhetaan niin paljon ja sävyttömästi, että tuntuu kuin Haneke anoisi armolopetusta koko taiteenalalleen. Vai onko se vain ärtynyt vastareaktio perhetarinoiden nostalgiaan Euroopassa?

Ainakin tämä elokuva pakottaa toiseen katselukertaan, kuten "Kätketty" (2005) teki. Sekin on jo riittävä saavutus nykyisen filmikulttuurin aikakautena.

Black Panther (elokuva)

Black Pantherin pitäisi edustaman supersankarifilmien uutta emansipatorista kärkeä. Tosiasiassa se edustaa poliittisen korrektismin itseisarvoa, joka levittyy kuin käärmeöljy mediasta toiseen. Ensimmäisen mustan supersankarin lanseeraaminen ja naissankareiden tukuttaminen sidekickeiksi ovat taanneet BP-elokuvalle maineen, jolla ei ole mitään tekemistä filmitaiteen tai edes -viihteen kanssa.

Black Pantherin erityisyys etnoactionina on tuonut mukanaan puvustukseen ja musiikkiin uusia sävyjä. Mutta siihen se scifinkin perinteelle tuttu afrofuturistinen lisuke loppuukin. Afrofuturismi on genreperinteeltään leikkisää ja utopioivaa tieteisfantasiaa. Black Panther on totinen ja typerryttävän tavanomainen mäiskintäfilmi, jonka kankeutta korostaa jäykästi poseeraava pääosan näyttelijä.

Black Pantherin utopia Afrikasta näyttää Narnialta, jonka keskellä törröttää samanlainen tekno-Manhattan kuin tuhannessa muussa scifi-pläjäyksessä. Miten tämän Wakandan asukkaat elävät? Kuljeksivat Star Warsin aavikkocityn basaarissa ja ostelevat käsitöitä? Siltä se näyttää. Välillä pistäydytään tapaamaan elämäntapapaimenia ja tunteilemaan Leijonakuninkaan kohtauksissa.

Loppukamppailu on Marvel-filmiksikin poikkeuksellisen sekava. Se tuo paljaiten näkyville, miten vähän tätä BP-filmiä on yritettykään käsikirjoittaa.

Keskelle elokuvaa on upotettu vartin mittainen jakso korealaisella kasinolla, laiskana kopiona Bond-filmeistä ("Skyfall" teki kasinokohtauksen retroarvokkaaksi lainatessaan sen "Kultaisesta aseesta" jne). Tällä  herutetaan oletetun yleisön toiveita nähdä seuraavaksi mustaihoinen Bond. Ja taas poseerataan... ja sitten vähän hypitään seinille ja autojen katoille... ja sitten myös Klonkku ja Bilbo pistäytyvät tarinaan tuomaan spefi-uskottavuutta...  ei vaan ihan tosi, näillä näyttelijäspekseillä mennään kun mitään afroerityistä tarinaa ei uskalleta laatia.

Jos Hollywoodin ainoa vaihtoehto kulttuuriryöstöille on tällainen aivoton pidättäytyminen filmilainojen sisäpuolella ja kuvitella siten Ugandan tilalle afronarnia, niin totisesti supersankarigenre on löytänyt viimeinkin seinän jota se ei osaa kiivetä.

Mitä tulee elokuvan etniseen väritykseen, on syytä vilkaista niitä luentoja, joissa tuodaan paljaasti esille miten Black Panther on yhtä rasistinen filmi kuin muutkin Marvel-universumin tuotteet. Linkkisuositusta jakaen löytyy esim. Christopher Lebronin analyysi (Boston Review -lehdestä). Sen pointit BP:n rasismista on syytä lukea (spoilerit huomioiden!) jos erehtyy elokuvan katsomaan:

- Afroamerikkalaiset eivät kelpaa edustamaan mustaa identiteettiä, vaan ainoastaan afrikkalainen aatelisto, joka ei yritäkään haastaa Yhdysvaltojen etnistä sortoa YK:n edessä.
- Elokuva toistaa jenkkiviihteen rasistista trooppia, että mustan ydinperheen kyvyttömyys toimia yhdessä edustaa kaikkien mustien yhteisöjen yhteentoimimattomuutta.
- Ainoa afroamerikkalainen nainen elokuvassa on äänetön sivuhahmo, pahiksen tyttöfrendi, joka tapetaan nopeasti ja johon ei tämän jälkeen viitata.
- Afrikkalaisen utopian pelastaa lopultakin valkoihoinen hahmo, jonka uhrialttius on merkittävämpi kuin mustien.

"Black Panther is not the movie we deserve. My president already despises me. Why should I accept the idea of black American disposability from a man in a suit, whose name is synonymous with radical uplift but whose actions question the very notion that black lives matter?"

http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther

Teatteriharjoituspäiväkirja 8

Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Kaikki on valmiina, mutta onko se riittävää, että näytelmän tekijöillä on itsevarmuus sisällöstä ja muodosta? Eipä niin, tarvitaan myös varmuus siitä, miten vastata elävän yleisön odotuksiin. Tiedän osaavani repliikit ulkoa, mutta on eri asia sanoa ne pelkästään reaktiivisesti Ketolalle, jonka ympärillä tarina pyörii, kuin tehdä repliikeilä (proaktiivisesti) elävä sivuhahmo, jonka vuoksi Ketolan tarina on suljetussa maailmassaan monipuolisempi.

Yleisön kannalta Kyytimies on toki varman viihdyttävä ja seurattava, koska kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja tarinaa on helppo seurata matkana sodan ytimeen, Tampereen itärintamalle. Ja kun 100-vuotisjuttuja kansalaissodasta tarpeeksi lukee, tuntuu että niihin muutamiin viikkoihin koko sota tiivistyi, vaikka tuhansia enemmän tapettiin niiden jälkeen. Ehkä sodan neutraalikin nimi sietäisi jo vaihtaa "kostosodaksi".

Kyytimiehessä sodan kumpikaan osapuoli ei näyttäydy järin edustavana, ja Ketola on ainoa kunniallinen hahmo. Siksi loppupuolella pitäisikin alleviivata yleisölle Ketolan muuttumista eikä päästää hahmoa pois Tampereen helvetistä ihan niin helpolla paperi jumalalta -ratkaisulla kuin nyt. Romaanissahan loppuratkaisu on juonellisesti yhtä siloiteltu. Mutta proosassa fiktiohahmo toimii eri tavoin: hahmo on proosassa yhtä kuin kaikki tapahtumansa yhtä aikaa ymmärrettynä, näyttämöllä taas niiden lopputulosta. Draama tähtää prosessin lopputulokseen, jopa meta- ja brechtiläinen draama.

Erikoisin kehityskulku Kyytimiehen teossa on tämä: täydellisesti sujuneet pesäpallosodat ovat vähitellen muuttunet haparoiviksi, kun kaikki muu sujuu täsmällisemmin. Kun ajattelu alkaa syrjäyttää actionia, mustelmien määrä on suoraan suhteessa repliikkien runollistumiseen.

Artemis (romaani)

Andy Weirin "The Martian" (2011) paalutti scifin 2000-luvulle. Mutta kirjailija itse saattaa jäädä yhden kirjan tapaukseksi. Näitähän on useita scifin historiassa, teoksia joiden aiheeseen kirjailija pumppaa kaiken asiantuntemuksensa juuri kun aihe on trendikkäin tiedeuutisissa.

Mars-tarinan tosituntumaan verrattuna Weirin uusi kirja "Artemis" (2017) on erittäin heikko romaani jopa scifistisiltä osiltaan. Ja erityisesti niiltä. Sen juoni on rakennettu väkinäisesti skenaario skenaariolta esittelemään miten kuukaupunki toimii. Kirja tuo mieleen Clarken Selene-romaanin (1961), jossa kuuteknologian ongelmat esiteltiin yhden katastrofin ympärillä. Juonta ei yritettykään vääntää, vaan eipä kirjakaan ollut novellia pidempi.

Kuukaupungin yhteisökuvauksena Weir jää niin ikään kauaksi jälkeen edeltäjistään, etenkin Heinleinista, jonka oikeistoanarkistiset yhteisöt ovat säilyttäneet sentään genreuskottavuutensa läpi vuosikymmenten.

Weir esittelee Artemiksen kaupunkia vimpaimet etualalla. Huolella kuvaillussa katastrofitarinassa scifistiset vimpaimet ovat aina myös osa ongelmaa. Tällaiset tarinat voivat ylläpitää scifin verneläistä perinnettä, usein kömpelösti, mutta sentään testaten mitä olemme halukkaita uskomaan tiedeuutisista, millaista teknologiaa pitämään mediaseksikkäänä.

Noh, kuu ei ole mediaseksikäs. Varsinkaan jos siellä ei muuta ole kuin turistikasinoa muistuttava kuplakaupunki. Näin Weir visioi perustan kuun ensimmäisille 2000 asukkaalle. Katastrofin ainekset sekoittuvat vasta kun kuun olosuhteista löytyy ison bisnesmomopolin mahdollisuuksia. Kovin 1950-lukulaista markkinaspekulaatiota, eh?

Luin aivan äskettäin Ian McDonaldin Luna-sarjan kakkosromaanin (Wolf Moon, 2017), jossa kuukaupungit pursuavat seksiä, väkivaltaa ja mafiosoja. Pidin siitä kovin, vaikka romaanina sekin oli kuin ultracooleista raapaleista koottu salaattipöytä.

Teinimielisiä lukijoita mielistelevä ultracool tyylittely on silti parempi ratkaisu scifin yhteydessä kuin madaltaa teknobabblen luettavuutta Weirin tapaan: minäkertoja, isäänsä vastaan kapinoiva muslimineito, ironisoi taukoamatta tekojensa ja repliikkiensä lapsekkuutta. Hän on "paha tyttö" jenkkisarjojen tylsimmässä merkityksessä, se sellainen joka mokailee kaikessa mutta lopulta kasvaa sankaruuteen.

Artemis-romaanin insinööriproosassa on kyllä kieltämättä jotain järisyttävän suomalaista, joten en ihmettelisi jos tämäkin käännettäisiin suomeksi. Hitsaaminen on kuvailtu tässä kirjassa yhtä perusteellisen tarkasti kuin Mars-kirjassa perunoiden kasvatus. Tämän scifi-romaanin Hannu Salamakin lukisi. Mutta Elon Musk ehkä ei. Heinleinin The Moon is a Harsh Mistress (1966) sen sijaan kuuluu olevan Muskin lemppareita.

Mutta harrastajan kannalta Weirin Artemis on kuin löyhähdys scifin kuolleesta kultakaudesta - jotain minkä haluaa unohtaa yhtä ehdottomasti kuin pitää Weirin marsilais-romaanin majakkanaan.

Presidentti ja tyttö (näytelmä)

Tyypillinen Tampereen työväenteatterin näytelmä on musikaali tai farssi. Niiden katsojasuhteesta 70% on hupailun eetosta, 20% yleisöä mielistelevää paatosta ja enintään 10% draaman muotoisia ajatuksia. "Presidentti ja tyttö" ei paljoa poikkea tästä kaavasta, mutta riittävästi antaakseen kunniallisen merkityksen 'teatteriviihteelle'. Lienee se myös poliittisinta teatteria mitä Tampereen työvis on rohjennut tehdä vuosikausiin. Siihen ennätykseen ei kyllä paljoa vaadita. "Poika ja Ilveskin" riittäisi.

Viime syksynä ensi-iltansa saanut "Presidentti ja tyttö" valikoi Urho Kekkosen loppu-uralta ne kyseenalaisimmat tähtihetket, kosteat ulkomaan vierailut ja yksinvaltiaan asemaa koettelevat hallituskriisit. Valtiasta palvova "tyttö", kolmekymppinen toimittaja Tyrkkö, on paikalla kaikessa. Mitä "tytön" on tarkoitus edustaa jää avoimeksi. #metoo-aikakauden näytelmäksi palvova tyttöhahmo on yhtä roisi kuin jos asetelmaa olisi käsitelty vain molemminpuolisena hyötysuhteena. Kekkosen perässähiihtäjät kun on sentään analysoitu pirullisen tarkasti, samoin kuin "rakastaja" Anita H.

Näytelmä etenee vuodet 1973-1981, ilman, että katsojalla on muuta odotettavaa kuin Kekkosen sairauden eteneminen. Draama henkilösuhteina rakentuu helpohkon metateatterin varaan. Hahmo nimeltä Kiiski esittäytyy olevansa Kekkosen antagonisti ja tivaakin aika ajoin tältä, joko näytettäisiin vuoden 1974 poikkeuslain tapahtumat.

Ei siis draama itsessään vaan sen esitys pelaa katsomon odotuksilla, miten tunnetut henkilöt ja tapahtumat tullaan ratkaisemaan näyttämöllä. Ja niin on hyvä. Rento varmuus, jolla seitsemän näyttelijää pyörittää Kekkosen hovia, vastaa mielikuvia 70-lukulaisesta hyväveli-politiikasta, jonka ei tarvitse pelätä mitä valtiasta palvova media heistä sanoo - ennen kuin 40 vuotta myöhemmin, kun Tyrkkö alkaa rahastaa muistelmiaan.

Poliittinen näköisfarssi ei itseäni yleensä huvita, etenkin kun se on televisiossa niin laiskasti tehtyä, mutta tähän näytelmään on otettu Paavo Haavikolta muitakin kelluvia ideoita kuin sitaatteja vallan symboleista. Jopa Kekkosen näköiskuva lumosi minut täysin, niin tarkkaan on annosteltu eetosta, paatosta ja ajattelua tälle hahmolle. Ja epäilemättä Tommi Raitolehdolla on kuningasroolilta vaadittavaa itsevarmuutta sen tekemiseen. Kyllä tämä on niitä harvinaisia näytelmiä, jotka kannattaa nähdä jo yhden näyttelijätyön ansiosta.

Laulumusiikin tuomat keskeytykset olivat ainoa varsinainen vitkaste yli 2.5 tuntiin venyvässä esityksessä. Ensemblen yhteen kokoavat pianonumerot taitavat olla ohjaaja Samuli Reunasen tavaramerkki? Mutta jos kaikki teatteriviihde olisi tällaista kuin "Presidentti ja tyttö", voisin ostaa häneltä vaikka hanurimusikaalin.

Tavallinen työviikko: perjantai

Hiekoituskone herättää 6:lta. Talomme on hiljainen kuin hanki, mutta kaikki koneäänet ulkoa tulevat ikkunoiden lävitse. Lueksin sohvalla lautapelifoorumeita. Ennen 9:ää ehdin juoda kahvit, lapsi vasta heräilee, lähden toimistolle läppäri repussa.

Tänään sitten avaan oman sotakirjan fileitä, editoin Holy War -tutkimuksesta tehtyä memoa kappalevalmiiksi kokonaisuuksiksi. Motivaatio on matala, mutta pakkohan näitä memoja on työstää sitä mukaa kun uusia vielä syntyy. Erinäisiä memofileitä olen kadottanut ja löytänyt vasta kun kirja, johon ne oli tarkoitettu, on jo ilmestynyt. Näin käy kun työstää kirjoja tilkkutäkin tapaan. Väitöskirjastakin hukkasin monta sivua teologian puolelta tehtyjä muistiinpanoja, jotka tuntuivat silloin ihan olennaisilta rakkauden semiotiikalle.

Mutta enää en aio romansseihin palata. Sota on kuumempaa hottia. Kysykää vaikka Patrian pyssykauppiailta kuten Suvi Lindeniltä.

11:ltä haen lähikaupasta broilerieinestä. Vaikka broileria siinä ei ole kuin mauksi. Koko ajan houkuttaa lähteä kotia kohti, päästä kotisohvalle lueksimaan mitä huvittaa. Itsepetoksen pehmittämiseksi teen tauolla kirjastohakuja puuttuvista esimerkkikirjoista ja löydänkin, että viereisestä Sampolasta saisi O'Brienin kuuluisan Vietnam-novellin, Wintersonin Napoleon-romaanin ja Thukydideen sotahistoriaa. Venytän tätä siirtymää puoli kolmeen, jotta neljä tehokasta työtuntia tulee täyteen. Kirjastosta voin mennä bussipysäkille ja kuukausikortin synergialla siirtyä kilometrin matkan kotiin.

Kotona editoin projektia X. Kustantajalle sitä jo ehdotinkin, mutta konsepti jäi vaille tuomiota. Lapsen lähdettyä ensimmäiseen rope-sessioonsa katsomme Pilvikartastoa, nukahdan välillä, mutta ei se leffan seurattavuutta haittaa. Saaran lähdettyä hakemaan lasta ja sisarta jaan rauhan kahtia: tunti Truffauta, tunti Vietnam-fiktoiden opasta. Kirjoittaminen saa jäädä viikonlopun ajaksi. En ole luova taiteilija, jolla olisi sydän chiliä ja kaatolupa metaforiin. Olen tekstityöläinen.

Tavallinen työviikko: torstai

Näin unta, että olin Tukholmassa eksyksissä museossa nimeltä Bastion. Herään puoli kahdeksan, kello soi 7:55. Kun lapsi on lähetetty koulutielle, pakkaan omankin reppuni ja lähden Pirkkalaisten toimistolle. Sovimme sähköpostilla milloin toimisto sattuu olemaan tyhjillään. Muutama tunti siellä on aivan erilaista työaikaa kuin kotona vietetty sohvaelämä. On pakko avata kone ja joku keskeneräinen työ.

Tänään avaan Axun postuumin käsikirjoituksen, jonka on/off-editorina olen ollut yli vuoden ajan. Niin hitaasti tällaiset projektit etenevät, kun kyse on akateemisesta tietokirjasta. Toivon samalla, että Axun sota-aiheisen käsikirjoituksen työstäminen motivoisi työstämään omaakin sota-aiheista tietokirjaani. Samalla syyllisyys oman apurahatyön heikkouksista kävisi kompensoiduksi.

Axun tekstin toimittaminen on helpompaa kuin oman tekstin editointi, mutta herättää kahjon turhautuneita tuntemuksia. Miksei Axu palaa itse korjaamaan näin ilmeisiä virheitä? Jos joku voi kuolla niin arkisen yllättäen, niin miksei hän voi yhtä arkisen helposti olla taas elossa? Miten monta versiota ehdin tätä kirjaa editoida ennen kuin kuolen itsekin?

En ajattele näin analyyttisesti, mutta tällaisiin ajatuksiin vievät ne tuntemukset, jotka katkeavat kesken lennostaan. Tekstituntemukset. Kun tietyt ihmiset ovat elementaarinen osa omaa maailmaa, heidän tekstinsä ovat isompia kuin heidän poissaolonsa. Kuolemassa asiantilana ei ole mitään groteskia. Kuolema tekstin tilana on, sen sijaan, oudon kylmäävä ja todellinen.

Saara hakee lounaalle 12:lta. Syömme kerran viikossa PikkuPandan puhvetissa. Se on puoliväli kodin ja kaupungin välissä.

Palaan toimistolle jatkamaan korjauksia Axun käsikirjoitukseen. Kustantajan kautta saadut lausunnot kirjoituksesta ovat erinomaisen opettavaisia. Ensimmäinen lausuja on käynyt lävitse tarkasti kirjan kielen, toinen vaatii laajoja täydennyksiä aiheen kehystämiseen. Helpointa on aloittaa kielen tasolta. Muutan tapaus kerrallaan lähes kuusikymmentä "toteaa"-rakennetta. Samaan aikaan viidakossa Ville suunnittelee kirjalle esipuhetta, jolla voisimme kehystää aihetta sukupuolen- ja historiantutkimukseen.

Runsaat neljä tuntia tehokasta työaikaa. Lähden toimistolta 14:30. Käyn kaupasta salaattia, tomaattia, leipää ja mehua. Kotona on pihvejä ja kasvispihvejä, jotta voimme jatkaa eilistä hampurilaisvaliota. Kotona lysähdän sohvalle lukemaan sotakirjoja.

Illalla on vietävä lapsi tanssitunnille, samalla matkalla voin käydä yliopiston kirjastolla täydentämässä lähdeteoksia. Tauko tanssikoulun kahvihuoneessa: ehdin lukea Vietnam-fiktoiden johdannon, kun 10-vuotiaat balettitanssijat sirkuttavat käytävässä.

Kotona ollaan puoli seitsemältä. Saara tekee päivälliseksi nuudelipataa. Vielä voi katsoa Vietnam-elokuvia, jos ei jaksa lukea niiden analyysiä.

Onneksi kevään alku on hiljaista aikaa kirjajulkaisuissa. Muuten ilta-ajasta pakollinen osa menisi arvosteluteosten lukemiseen. Eturintamassa. Siinä missä suomalainen sotilas sanonnan mukaan syö rautaa ja paskantaa kettinkiä, suomalainen kriitikko syö pulppia ja pullauttelee klassikkoja.

Tavallinen työviikko: keskiviikko

Herään ennen 6:a, nettisurffailen sohvalla lautapeliblogeja. 7:10 soi kello, lapsi ruokitaan ja lähetetään kouluun. Palaan sohvalle. 9:30 lähden kirjastokierrokselle ja tulen kaupan kautta juuri kun Saara on lähdössä Helsinkiin.

Paistan grillitassuja ja syön ne leivän päällä. On erittäin ylellistä saada koko asunto edes pariksi tunniksi itselleen. Joskus käytän sen tehokkaaseen editointiin. Tänään ei sellaista tekstiä ole tarjolla, kun ei huvita edistää proosaprojekteja. Ylipäänsä läppärin avaaminen velvoittaa muistamaan kaikki keskeneräiset projektit. Pitäisi ostaa uusi läppäri.

Helpompi on tuottaa sitä editoitavaa tekstiä eli laatia memoja luetusta. Lysähdän sohvalle lukemaan Scottia, sitten Curreyn Vietnam-kirjaa Musta valo ja Aldingtonin Erään sankarin kuolema. Puen ylle peltipaidan, se sattui tulemaan tänään postissa. Sotakuvauksissa ilahduttavaa on ironian moninaisuus ja uppoan niihin kuin rooliasuun. Sotaproosaan verrattuna sotafilmit ovat yhtä verimakkaraa, silloinkin kun ne yrittävät esittää kritiikkiä sodan periaatteista. Ironian oppikirjan voisi laatia pelkän länsimaisen sotaproosan perustalta. Nimetä se Irony Cross.

Lapsi palaa koulusta jo 13:lta ja kysyy joko hamsterihäkki tuli. Kävelen ärrälle hakemaan laatikon. Se on valtava. Takanani lottokansalaiset katselevat epäluuloisina. Enää hamsteri puuttuu. Hyvää ystävänpäivää teillekin.

Luen Curreyn halvalta maistuvia tekstipalasia, nukahdan tunniksi, herään. Paistan pihvejä mikrolla. Lähetän lapsen kouludiscoon 18:ksi. Menen itse leffavisaan, millä matkalla sijoituksesta riippuen viivyn 20-21:een. Sillä välin lapsi kytkeytyy äitinsä läppäriin pelaamaan. Lapsen elämä on kytkentöjä ja heräämisiä. Ymmärrän sotaakin paremmin kuin lapsia ja niiden tekijöitä.

Tavallinen työviikko: tiistai

Tiistaina herään puoli 7 lumiauran ääniin, harvoin saan nukutuksi näinkään paljon. 7:10 soi kello, haen lapsen parveltaan äitinsä viereen, laitan kahvin tippumaan ja jaan Hesarin 3 osaan: oikea lehti, kulttuuriosasto, sarjissivu.

Lapsi lähtee kouluun 7:55 nuristen kuten aina. Haen toisen kupillisen kahvia, luen Scottin Ivanhoeta, sitten kirjaa Jean Giraudoux'sta, joka on vähiten tunnettuja sodan kuvaajia, vastakkaista laitaa kuin Scott. Vaihdan lukemaan läppäriltä Tolstoi-tutkimusta Sodan ja rauhan estetiikasta. Kirja on epäilyttävän tietoviisas eli ei juuri viittaile lähteisiin. Parempi silti kuin ne tutkimukset, jotka keskittyvät arvioimaan S&R-jättiläistä osaksi venäläisen formalismin jäämistöä.

11:ltä avaan läppärini lapsen huoneen pöydälle raivattuun tilaan: siinä on työhuoneeni. Kun S kirjoittaa makkarin pöydällä, meillä on kaksi ovea erottamassa ajattelurauhan. Alakerran koira räksyttää välillä, muuten on hiljaista. Ehdin kirjoittaa puoli sivua muistiinpanoja, kun toimittaja soittaa sovittuun aikaan, tekee pitkän haastattelun, poikkeuksellisen hyvän eli on lukenutkin uuden kirjani.

S käy kaupassa, tuo mustamakkaraa puoli kiloa minulle ja lapselle. Siirryn olohuoneen sohvalle läppäreineni, koska lapsikin palaa kotiin, raivoaa tehdessään pianoläksyjä 5 minuuttia ja istuu sitten hiljaa huoneessaan tuntikausia tubevideoita tuijottaen.

Työrauha on kuitenkin katki. Toinen toimittaja soittaa, ehdottaa että teen Q&A-formaatilla pienen jutun romanssileffoista. Esittelevä juttu vie 20 minsaa. Mutta sen jälkeen en jaksa tehdä mitään olohuoneen nurkkahyllyyn kertyneiden sotakirjojen suhteen. Ne kertyvät kuin minun ja ihmiskunnan yhteinen häpeähylly.

 15:30 lähden bussilla kohti teatteria hyvissä ajoin. Ehdin hakea Metsosta Scottin Talismanin ja istua Tukkateatterin vieressä olevaan kahvilaan lukemaan toimittajan lähettämän haastattelutekstin tabletilta. Ei näin huomiorunsasta päivää ole kuin kerran kahdessa vuodessa.

Näytelmäharjoitukset 16:30-19:30. Tänään on ihan eri tunnelma kuin eilen, koska nyt paikalla ovat myös tuottaja, valomestari ja puvustaja. Saamme oikean yleisön ja hauisten mukaan räätälöidyt käsinauhat peltipaitoihin. Kurikka-hahmoni saa tuuhean peruukin, joka saa minut näyttämään enemmän Amerikasta vierailevalta blues-veljeltä kuin sosialismin saarnamieheltä. Mennään lävitse kakkosnäytös kokonaan. Se on vieläkin tarinavetoisempi kuin ykköspuoli, vaikka näyttelijät käyttävät harkitusti ajattelevia hiljaisuuksia traagisimpien tapahtumien edellä ja jälkeen.

Laukontorilta juoksen keskustorille, jo oppineena, että ehdin nipin napin täsmäbussiin ollakseni kotona ennen kahdeksaa. S on tehnyt päivällisen. Katsotaan, sovitusti, kaksi ST-sarjan viimeistä jaksoa. Siihen uppoaa puolitoista tuntia ilman muita ajatuksia kuin sarjan hölmöys, jota muutamat ST-versumia kunnioittavat ideat terävöittävät. Aivotonta perheaikaa. Onko muunlaista?

Iltakymmeneen mennessä olen liki unessa yöpöytäscifiä lukiessa, taidan nukahtaa sivun jälkeen, S ja lapsi jatkavat.

Tavallinen työviikko: maanantai

Tavallisin työviikko on sellainen, joka on ihan erilainen kuin edellinen viikko. Kun viime viikosta kolme päivää meni vatsataudin nujertamana makuulla sohvalla, tällä viikolla olen sohvalla työasennossa eli välillä sentään istuallaankin.

Maanantai on viikkojen ainoa rutiinipitoinen päivä. Nousen tarkalleen 7:10, käyn komentamassa lapsen hereille, mutta hän saa mennä hetkeksi lämpimään Saaran viereen, sillä välin kun S heräilee ja menee hakemaan lapselle kouluvaatteet. 7:40 mennessä lapsi on syönyt ja lähtee 7:55 kouluun. Ehdin katsoa sähköpostit, joita ei nykyään juuri tulekaan, joten tehokasta työaikaa ei aamuisin osallani ole. Tänään lapsi menee poikkeuksellisesti kouluun vasta 9:ksi, joten kirjoitan vain lyhyen lautapeliraportin eilisestä sessiosta ja lähden sitten 9:30 kävelemään Saukkolaan.

Saukkolan äijäjumpassa on tehokas tahti 10:00-10:50. Sitä seuraa tarpeettoman pitkät venyttelyt ja rentoutus, mikä syksyllä ärsytti, mutta nyt talvella siinä voi miltei nukahtaa hetkeksi. Saukkolasta lähden 11:35 kävelemään Gopaliin, missä maanantairutiinin mukaisesti syön lounaan. Gopal on maanantaisin ihmeen hiljainen, mikä sopii minulle. En kestä sinne vauvojaan kärrääviä äitipiirejä ja vegaaninatseja, jotka kehuvat kovaan ääneen yhteistä aatettaan.

Nyt lumien aikaan laiskottelen bussilla takaisin Kalevan lävitse, vaikka matkaa on niukat kaksi kilometriä. Käyn kaupassa matkalla, koska niin vain on tapana, että useimmiten ruokaostokset talouteen teen minä.

Tekstityöläisen työpöytä ennen sohva-aikakautta...

Kotona olen varttia vaille yhden. Enkä ole tehnyt vielä mitään sen eteen, mihin saan apurahan muodossa palkkani. Enkä  tee vieläkään.

Luen maanantain sähköpostit. Muuta työhön liittyvää ei ole kuin Sampolan kurssien suunnittelu: kevään kritiikkikurssille on liian vähän ilmoittautuneita, joten sitä ei tule; syksyksi ehdottelen matkakertomusten kurssia. Sitten alan kirjoittaa Työväen Näyttämöpäivien juttua Kulttuurivihkoihin. Siihen on materiaalina sähköpostitse pyydettyjä haastatteluvastauksia kahdelta ohjaajalta, kolmatta odotan. Omista blogimerkinnöistä ei paljoa hyötyä ole eikä kahden sivun juttuun tietysti paljoa mahdukaan. Tämä tekstityö on mukaisan konfutselaista velvollisuustyötä.

Kahden jälkeen lapsi tulee koulusta ja tehokkaan työajan mahdollisuuskin katoaa. Puoli kolmelta S menee tekemään päivällistä, jotta ehdin syödä ennen teatterille lähtöä. Lupaan tiskata viikonlopun tiskit. Tällainen on työnjako. Tällainen on maanantai huolellisesti tuhlattuna. Bussissa ja lähtöjä odotellessa ehdin lukea "Kyyroksen sotaretkeä". Se sentään edustaa apurahatyötäni.

Teatterilla tulen olemaan puoli kahdeksaan saakka, joten kotiin palattua on ilta jo niin pitkällä, että katson vain telkasta Simpsoneita lapsen kanssa, sitten vartin verran illan elokuvien alkua, täysin välittämättä mitä kanavat tarjoavat. Iltakymmeneen mennessä olemme puolittain unessa. Lapsi on nyt talvella niin väsynyt, että sammuttaa omatoimisesti valot huoneestaan. Maanantai päättyy.

Äijäjumppaa aikakuplassa

"Käsi käden pesee", sanoi porvarihallitus, kun kierrätti poliitikkojaan ministerien paikalle.

"Taitaa olla pudotuspeli", sanoivat äijäjumpan äijät, kun ryhmän kersantti teetti kolme kierrosta kuntopiiriä kahden kierroksen sijaan. Presidentti Niinistö ei siinä porukassa pärjäisi. Niinpä se harjoittaa äijäjumppaa vain lakanoiden välissä. Meill' ukoilta jo syntyy sylilapset. Suomi etenee kuin mummo lumeessa.

Eletään aikakuplassa. Kansalaiset nojaavat raskaasti alaspäin ollakseen liukastelemasta eteen tai taakse. Kevättä kohti ei voi nostaa katsettaan tai taju luiskahtaa mediapinnalla. Näiden lumeiden kanssa on elettävä vielä neljä kuukautta ennen kuin voi avata ikkunat maailmaan.

Päätin päivittää Bittein Saaria: nyt sieltä löytyvät suorat linkit kirjallisuuskritiikkeihin 1997-2010 ja viidakkokirjoina julkaistuihin päiväkirjoihin 2007-2012, samoin kuin julkaisuluettelon kautta linkit erinäisiin artikkeleihini, jotka ovat olleet joskus saatavilla verkossakin. Siirsin Bittein Saarille myös sadoittain valokuvia, joiden pitäisi nyt täydentää VerkonAatoksen juttujen, päiväkirjojen sekä yksittäisten artikkelien ja matkaraporttien sisältöä. Puuttuu vain talviaikaan päivitetty indeksikuva.

Tuorein tekstitapaus viidakossa on Agricola-arvosteluni kirjasta Sukupuoli ja väkivalta. Se on kirjoitettu alunperin kuukausia sitten, mutta kritiikit kuten muutkin kommentaaritekstit vanhenevat hitaammin kuin tietämys itsessään. Kirja on muuten ladattavissa ilmaiseksi netistä, mikä on tätä SKS:n nykylinjaa: kovenevien kirjamarkkinoiden viidakossa selviää vain sillä että leikitään kuin ne eivät lainkaan koskettaisi akateemista julkaisemista...

Teatteriharjoituspäiväkirja 7

Kolmen viikon tauon jälkeen "Kylmien kyytimiehen" harjoitukset aloitettiin taas 29.1. ja niitä pidettiin heti ma-ti-ke-su -tahdissa neljänä iltana viikossa. Repliikit olisi pitänyt siis jo osata, mutta ei toivoakaan, että olisin jaksanut niitä opetella. Ihan täysin ei onneksi muutkaan omiaan osaa, paitsi pääosan Juho, vaikka on mukana jokaisessa kohtauksessa.

Tässä vaiheessa projektia ohjaaja Terhi syvensi kohtauksia pyytämällä näyttelijöitä kommentoimaan millaisena nämä tällä hetkellä näkevät hahmonsa motiivit ja suhteet muihin hahmoihin. Tämä syventäminen johtui osittain siitä palautteesta, mitä Terhin edellinen ohjaus oli saanut Tnp:llä: näytelmän sanoman täytyy käydä selvemmin ilmi jo ekasta kohtauksesta ja henkilöiden suunnat on oltava tarkemmin harkittuja kussakin kohtauksessa. Tämä kaikki tietysti (?) palautuu hahmojen suhteisiin, joiden täytyy muuttua näytelmän kuluessa, jotta kyse olisi draamasta.

Oma hahmoni, Matti Kurikka, on kuitenkin päähenkilö Ketolan yksityinen shamaani, joten sen pitäisi heijastella vain Ketolan omia ristiriitoja: minkä verran voi antaa periksi aatteista. Tuurin alkuperäisteksti on asian suhteen vaitelias, juuri siksi, että Ketolan arvoituksellisuus on koko romaanin (ja trilogian) tematisoiva idea. Mutta ei minua itseäni repliikkien tai motiivien sisäistäminen huoleta niinkään kuin ihan fyysiset esteet: miten mikkipiuhan siirtely näyttämöllä onnistuu ilman että kiskon vähätkin lavasteet ja Ketolan nurin, miten pesäpalloilla käyty tulitaistelu onnistuu virheittä, ja miten hengittää ruumiskasan alla lavasteita esittäessä. Tai miten saada uskottavuutta puolijumalana toimineeseen Kurikkaan, jolla oli paksu musta tukka ja "palava katse". Ihan sellaista en löydä peilistä.

Niiden kohtausten aikana, kun näytelmää saa itse seurata katsomosta, huomio kiinnittyy yhä enemmän näyttelijöiden jalkoihin. Näyttämöllä on tolkuton määrä jalkoja, jotka eivät näytä kuuluvan kellekään, kun niiden omistajat ovat kasvoineen ja aikeineen kiinnittyneet toiseen suuntaan. Ehkä kaikki tragediat pitäisikin esitätä polvillaan ja vain komediat seisaallaan? Joukkokohtauksessa on olohuoneen kokoisella lavalla 8 henkilöhahmoa, joista parhaimmillaan 3 hevosia. Se on melkoinen rykelmä jalkoja, käsiä ja pesäpallomailoja. Mutta voi siinä syntyä myös oma erityinen universuminsa, kunhan se repliikeillä ja tarinalla saadaan tiiviiksi. Tnp-festivaalin valintavastaava, ohjaaja Sirpa Riuttala mainitsi aivan erikseen Tukkateatterin esimerkkinä siitä, miten pienelle näyttämölle mahdutetaan  "kokonaisia maailmoja" (sanamuoto oli jotakuinkin näin klubi-illassa). Se oli kunnianosoitus.

Eilen sunnuntaina mentiin sitten eka kertaa lävitse koko ensimmäinen näytös sellaisena kuin sen pitäisi toimia. Siihen meni 70 minuuttia, jossa oli enintään 10 minuuttia löysää, arveli Terhi. Se on vähähappisessa kamariteatterissa ihan liian pitkä aika ensimmäiseksi näytökseksi, joten jotain täytyy karsia tai siirtää väliaikaa aiemmaksi.