eli ainahan se on mielessä: työ.
Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.
Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin,
nautiskella.
Mutta kuinkas sitten kävikään?
Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.
Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä
kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.
Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.
Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.
Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta
jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.
Tai sitten murehtisin jotain muuta.
|
Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat. |
Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.