Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kirjan nimi: Auringon ydin

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Sivuja: 339

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2013 

Mistä minulle: Kirjastosta

 

Alkoholi: kielletty; kahvi: kielletty; kaikki, missä on kapsaisiinia: kielletty.

 

Sinisalo on kuulunut kotimaisiin kirjailijasuosikkeihini jo pitkään, ja uusi Auringon ydin vain vahvistaa hänen asemaansa.

 

Sinisalo on tullut kuulusaksi realistisia ja spekulatiivisia elementtejä yhdistelevistä kirjoistaan. Sinisalon kirjat ovat usein ottaneet myös vahvasti kantaa ympäristön puolesta. 

 

Sinisalo on tuonut myös Auringon ytimeen spekulatiivisia elementtejä, mutta hallitsevimpana elementtinä kirjassa on sen genre, dystopia. 

 

Kielletään kaikki ja jalostetaan naisia

Suomen Eusistokraattisen tasavallan historia on hieman erilainen kuin Suomen Tasavallan. Eusistokraattisen tasavallan rajat on laitettu melkein kiinni, ja vain joidenkin ylempien virkamiehien matkustelu sallitaan. Huumeet, kahvi, alkoholi ja nikotiini on kielletty. Naisia on alettu jalostaa jo vuosikymmeniä sitten nöyriksi, palvelualttiiksi, mahdollisimman feminiinisiksi, tyhmiksi ja itseään tyrkyttäväksi. Toivottujen ominaisuuksien läsnäolo tyttölapsissa varmistetaan jo nuorena ja viimeistellään koulutuksella, josta voi valmistua pääsemällä naimisiin. 

Sinisalo on valinnut päähenkilökseen Vannan, entiseltä, ei tarpeeksi naiselliselta nimeltään Veran. Veraa ja tämän siskoa Mannaa (Mira) kasvattaa näiden ulkomailta muuttanut naissukulainen, jolta ei vaadita yhtä naisellista käytöstä kuin suomalaisnaisilta yleensä. 

Fiksu täti ymmärtää, että Vera ei ole aivan niin tyttömäinen kun pitäisi. Kun virkamiehet tulevat katsastamaan siskoksia, Vanna yrittää hylkiä paloautoa ja paijailla nukkevauvoja kuten kunnon tytön kuuluu. Kasvaessaan Vanna opettelee esittämään naisellista naista ja alkaa elää kaksoiselämää.

Sinisalo ei takerru jaarittelelemaan Eusistokraattisen tasavallan toimintamallista ja historiasta kirjassaan juuri lainkaan, vaan yhteiskunta toimii vain taustana tapahtumille ja yksilöiden, lähinnä Veran, tarinalle. 

 

Kirjan ytimessä on chili

Kirjan suuren, juonta eteen päin kuljettavan tarinan keskiössä on chili. Kofeiinin ja muiden luettelemieni nautintoaineiden lisäksi Eusistokraattisessa tasavallassa on kielletty myös chilit niiden sisältämän kapsaisiinin takia. Vera tarjoaa kevyen katsauksen omaan chiliriippuvuuteensa, mutta oikeastaan tarina kirja perustuu  siihen, miten kiellettyä ainetta aletaan kasvattaa ja diilata tarkasti valvotussa yhteiskunnassa. 

Ydin ei ole tiivis mutta antaa tilaa lukijan ajattelulle

Sinisalo ei alleviivaa kirjassaan tällä kertaa oikein mitään. Toisaalta pohdin, onko Sinisalo miettinyt mitään suurempaa teemaa kirjansa pohjaksi tällä kertaa ollenkaan, mutta toisaalta vähän epävarmaksi jättänyt kirja jätti ainakin minulle muutaman suuremman teeman mieleen pyörimään.

 

Sinisalo ripottelee tuttuun tyyliinsä "fakta-artikkeleita" ja henkilöiden kirjeitä tai päiväkirjamaisia otteita muun tekstin sekaan. Tälläkin kertaa ne sopivat joukkoon hyvin ja monipuolistavat tarinaa mukavasti. Kauhistuttavaa, joskin mielenkiintoista yhteiskuntaa raotetaan lähinnä niiden kautta. 

Sinisalo luo vahvan tarinan, jossa minua välillä jopa vähän häiritsee tekstin tietynlainen suoruus ja kirjan loppuun ripautettu outous tai maagiset elementit. Tällä kertaa maagiset elementit ovat joidenkin kirjan alussa tehtyjen valintojen takia välttämättömiä juonen päättämiseksi, mutta mielestäni tarina olisi toiminut hyvin myös vähän puhtaampana vaihtoehtohistoriana.

Kaiken kaikkiaan: Vaikuttava kirja, joka pysyy mielessä vielä päiviä lukemisen jälkeenkin.

Kirjasta riittää paljon kerrottavaa, joten lue lisää esimerkiksi näistä blogeista: Hannu Kirjavinkeissä, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.       

 

Käärmeenlumooja ei lumonnut

Luettu on! Saan lisätä tammikuun luettujen listalle Käärmeenlumoojan ja Raksan (josta lisää myöhemmin), joiden lisäksi minulla on jo hyvässä vauhdissa yksi viime vuonna blogimaailmassa paljon luettu ja kovasti pidetty kirja. 

Kirjan nimi: Käärmeenlumooja
Kirjoittaja: Annukka Salama 
Sivuja: 330 
Kustantaja: WSOY 
Julkaistu: 2012
Mistä minulle: Ostettu 

Innostuin Käärmeenlumoojasta sen voitettua kirjablggaajien Kuopus-palkinnon. 

Kirjan päähenkilö, juuri peruskoulun päättänyt Unna on faunoidi. Faunoidi on ihminen, jolla on vahvoja voimia joltain eläimeltä. Unna on tytöksi poikamainen, äärimmäisen lahjakas missä tahansa harrastamassaan urheilulajissa eikä juuri välitä ikäistensä seurasta. Oman erikoisuutensa takia Unna on vapaaehtoisesti lähes erakoitunut. Sosiaaliset kontaktit kirjassa kuvatulla kesälomalla tuntuvat rajoittuneen lähinnä viikonloput mökillä viettäviin vanhempiin ja lääkärisisko Sallaan perheineen. 

Unnan elämä mullistuu kesän lopussa kun hänet löytää, suorastaan haistaa, yhden kaupungissa asuvan faunoidiporukan jäsen. Pelottavan löytäjän sisään yhteyden Unnaan saa etsiä joukon henkinen johtaja, Rufus. Kauttaaltaan tatuoitu 19-vuotias tutustuu Unnaan paikallishuoltsikalla keskellä yötä. 

Rufuksen kautta Unna tutustuu kokonaiseen toiseen maailmaan, jossa metsästäjät väijyvät supervoimin varustettuja faunoideja ja elementin on uskottu siirtyneen jo pitkään isältä pojalle. 
  
Tartuin kirjaan kovin odotuksin, joten rysähdin korkealta. Ensiksi kehut: Juoni oli vetätä ja tarina eteni vauhdikkaasti. Luin kirjan suhteellisen nopeasti. Sitten moitteet: Kirja oli jostain syystä minulle nolostuttavaa luettavaa. En kaipaa pitkiä kuvauksia siitä, miltä teinitytöstä tuntuu, saati sitten että teini vielä ajattelisi puhekilisesti. Kiemurtelin suuren osan kirjasta jonkinlaisen päähenkilöihin tekemisten, sanomisten ja ajattelun myötähäpeän kourissa. Toisaalta en kyllä enää kuulu kirjan kohderyhmäänkään. Silti uskon, että ymmärrän Twilightista karmivia tuntemuksia saavia vähän paremmin. 

Silti: En sano, että Käärmeenlumooja olisi missään mielessä suoranaisesti huono, mutta sei ei vain ollut makuuni. Lisäksi noin tuhat eri pikkuasiaa ihmetytti kirjaa lukiessa. Niistä olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, mutta ihmettelin muun muassa, miten 19-vuotias voi olla jo niin kokonaan tatuoitu kuin Rufuksesta väitetään, ja miksi moderni tietotekniikka ei kuulunut Unnan elämään juuri lainkaan. Unna oli hassulla tavalla myös välillä vähän avuton. 

No, onpahan luettu. Positiivisemmin kirjasta ovat bloganneet muun muassa Kirsi, Booksy, Morre, Salla, Linnea ja Katinka. Eniten samaistun Lauran bloggaukseen.      
 

Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Kirjan nimi: Kosmokomiikkaa (Le Cosmicomiche)

Kirjoittaja: Italo Calvino

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: alkup. 1965
Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivuja: 159
Mistä minulle: Ostos jostain pokkarialesta

Tämä on taas niitä kirjoja, joista ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Vai jotain siltä väliltä. Italo Calvino on kirjoittanut paljon hienolla tavalla omituisia kirjoja, joissa sattuu ja tapahtuu sellaista, mitä ei koskaan näe.

Kosmokomiikkan tarinoissa päähenkilöt ovat matemaattisia yhtälöitä. Myös yksinkertaiset solurakenteet ovat edustettuina.

Miljöö ei ole sen suppeampi kuin maailmankaikkeus: Milloin kiidetään galaksien välillä, milloin taas siirrytään maailman alussa vedestä maalle.

Lempikohtaukseni kirjassa on sen alkupuolella, kun henkilöt käyvät arkipäiväisesti retkillä lähellä mollottavassa kuussa. Erään kerran kuu alkaa kuitenkin etääntyä, ja erään henkilön yrittäessä hypätä kuusta maahan hän jää leijailemaan hämmentävään välitilaan maan ja kuun välille. Tässä kohtauksessa on todellakin moniulotteista arkielämän symboliikkaa.

Kuten edellisestä voi ehkä päätellä, Calvinon kirja oli yllättävä ja ennen kaikkea hämmästyttävä. En ole valmis nostamaan tätä millekään suosikkilistallen, sen verran äimistyneeksi jäin, mutta pidän kirjan taatusti itselläni toista lukukertaa varten. Kosmokomiikkaan todella vinksahtaneiden kannattaa ehdottomasti lukea myös suomeksikin julkaistu Koko kosmokomiikka.  

Kosmokomiikasta on blogannut myös ainakin Mikko Kirjavinkeissä, mutta kuulisin mielelläni muidenkin mielipiteitä kirjasta! 

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Postaustahti vain kiihtyy, että pääsen jossain vaiheessa listaamaan lokakuun luettuja. Lokakuun viimeisen kirjan sain päätökseen eilen.

Kirjan nimi: Sydämen mekaniikka

Kirjoittaja: Mathias Malzieu

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2007/2011

Sivuja: 221

Suomentanut: Lotta Toivanen 

Kansi: No enpä tiedä, ilmeisesti tieto on jemmattu kirjaston viivakoodin alle... Oikein tihrustamalla voi lukea "Graafinen suunnittelu Jenni Noponen"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

RC -helikopteri - selvää mieslukijoiden kosiskelua!

Kiinnostuin tästä kirjasta nimen takia. Minusta se kuulostaa samalla tavalla hyvältä kun Siilin eleganssi. Tai Kulinaristin kuolema. Samaan jonoon sopisi siis erinomaisesti myö Sydämen mekaniikka. Niin, ja en siis ole lukenut Siilin eleganssia tai Kulinaristin kuolemaa.

Asiaan. Kirja oli ihan erilainen kuin odotin. Tai ei ehkä erilainen odotuksiin verrattuna, vaan siihen, mitä kaikkea muuta olen viime aikoina lukenut. 

Lyhyen kirjan laajakaarinen juoni menee näin: Päähenkilö Jack syntyy Edinburghissa 1800 -luvun loppupuolella. Hänet auttaa maailmaan jonkinlainen kyläkätilö, jonka luona yleensä vieraillaan ei-toivottujen lapsien syntyessä. Naisen nimi on Madeleine. Koska yö on kylmä ja Jackin sydän ei halua toimia, asentaa Madelein tämän sydämen tilalle käkikellon. 

Jack jää asumaan Madeleinen luo muiden orpojen keskelle. Koska käkikellosydän ei kestä vahvoja tunteita, Madeleine varoittaa Jackia kerta toisensa jälkeen rakastumasta. 

Mutta mitenkäs käykään? Tanssijatyttö Miss Acacia tietysti jyrää ajatuksissa tylsät varoittelut, ja se on menoa kohti Espanjaa. 

Tarina, joka yhdistää jotain epänormaalia (käkikellosydän), 1800 -luvun ja Edinburghin ei voi olla huono. Silti olen tästä kirjasta aika hämilläni. Tyyli on tosiaan jotain todella poikkeavaa tähän hetkeen ja tilanteeseen. Muistan äidinkielenopettajani joskus puhuneen ranskalaisesta kirjoitustyylistä sellaisena asiaa pyörittelevänä, kiertelevänä ja kaartelevana, ja verranneeni minun jotain ainettani kyseiseen tapaan käsitellä asioita. Luulen, että tässä kirjassa ollaan aika lähellä sitä kiertelyä ja kaartelua. 

Lukukokemus ja jokainen sivu on tässä kirjassa lopputulosta tärkeämpi. Oikeastaan voisin kyllä lukea tämän uudestaan, koska, luulen, että tästä kirjasta voisi löytää vielä useamman uuden jutun, kunhan pääsen tuosta ihmeellisestä tyylistä yli. 

Toisaalta kirjassa oli myös mieleenpainuvia tapahtumapaikkoja ja kohtauksia: Esimerkiksi Jackin työ kummitusjunassa ja Edinburghin katujen kylmyys olivat selvästi aistittavissa. Malzieu esittää kirjassaan myös sangen vakuuttavan sarjan henkilöitä friikkisirkukseen.

Kirjan sisäliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan myös rokkari. Saman sisäliepeen mukaan kirja huokuu "Timburtonmaista tunnelmaa" ja heti ilmaisun luettuani tajusin että no niinpä muuten huokuu! Kirjasta on tekeillä myös 3D-animaatio, ja pystyn jo kuvittelemaan kokonaisia kohtauksia mielessäni. Animaatio kiinnostaa siis jo nyt. 

Lopputulos: Kirja jätti minut hämmennyksen valtaan. Jos Ystävät hämärän jälkeen meni yhdeltä laidalta mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Sydämen mekaniikka meni sieltä toiselta laidalta. 

Ainakin blogeissa Kirjojen Keskellä, P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella ja Lumiomena on luettu sama kirja.

Hyvää Halloweenia! Luettuna: John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Nyt koen olevani ns. ajan hermolla: En ole mikään Halloween -vouhottaja (vaikka iloitsinkin kovasti jonkun naapurirapun portaille kovertamista kurpitsalyhdyistä, jee!) mutta kauhukirja sopii kyllä taatusti kaikista vuoden päivistä parhaiten juuri tähän. Jossain vaiheessa mietin Book Chick Cityn tapaan vähän pidempiaikaistakin kauhuteemaa lokakuulle, mutta uskokaa tai älkää, minun hermoni olisivat taatusti pettäneet ennen lukijoiden hermoja, joten hautaan ajatuksen hyvin pitkäksi aikaa. Eli tässä todennäköisesti vuoden ainut kauhukirjani, olkaa hyvä.

Ohuita sivuja ja aika pientä pränttiä. Tässä riitti luettavaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun kirja ei sopinut iltalukemiseksi.

 

Kirjan nimi: Ystävät hämärän jälkeen

Kirjoittaja: John Ajvide Lindqvist

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: Ruotsiksi (Låt den rätte komma in) 2004

Sivuja: 607

Mistä minulle: Facebookissa John Ajvide Lindqvististä tykkäämällä (Gummerus taisi promota silloin Lindqvistin kirjaa Kuinka kuolleita käsitellään)

John Ajvide Lindqvistin esikoinen Ystävät hämärän jälkeen joutui odottamaan lukuvuoroaan 14 kuukautta saapumisensa jälkeen, katsokaa vaikka täältä. Lukuinnon veivät silloin kirjan saamat kauhistuttavat kommentit (siis että se on oikeasti kamala). Nyt se nousi lukupinon päällimmäiseksi, kun huomasin, että kirjasta USA:ssa tehty elokuva on saapumassa lähivuokraamoon. Sittemmin sain kommentteja, joiden mukaan kirjasta alun perin Ruotsissa tehty versio on itse asiassa paljon parempi. Nyt kirjan luettuani voin kertoa, että en kyllä taatusti halua katsoa yhtäkään siihen perustuvaa elokuvaa, ellen sitten joskus halua kokeilla miltä tuntuu valvoa kolme yötä peräkkäin vain siksi, että pelottaa nukkua. 

Edellisestä varmaan selvisi, että tämän kirjan lajityyppi on kauhu. Piste. Ei mikään halpa pelottelukauhu (en kyllä kai sellaista ole lukenutkaan), vaan vakavia asioita käsittelevän suureen tarinaan nivottu kauhu. 

Lyhyesti juoni menee näin: 12 vuotias Oskar on vakavasti koulukiusattu. Hän purkaa tuskaansa fantasioimalla pahuudesta kiusaajiaan kohtaan. Oskar on myös äärimmäisen kiinnostunut kaikenlaisista väkivaltarikoksista ja kerää aktiivisesti niihin liittyviä lehtileikkeitä. 

Naapurissa asuva hento tyttönen Eli alkaa kuitenkin viedä Oskarin huomion. Eli on kyllä aika omituinen, kulkee ulkona avojaloin, ruoka ei kelpaa ja päivisin häntä ei näy. Tyttö herättää Oskarin epäilykset - onko Eli lainkaan ihminen?

Samaan aikaan uneliaan, joskin ehkä hieman huonomaineisen tukholmalaislähiön Blackebergin lähimetsissä tapahtuu kummia. Lahdattu ruumis saa asukkaat uskomaan julman rituaalimurhaajan olevan liikkeellä.

Kuva omalta kuvaajalta. Pian on pimeyttä rakastavien aika herätä...

 Kirja sekoittaa paljon eri tavoin kamalia elementtejä: Vampirismia, tappokohtauksia, pedofiliaa, koulukiusausta, isättä elävän pojan yksinäisyyden sekä lähiössä tylsistyneiden poikien tuskaa.


Oskar on surkeudessaan ja inhottavista kuvitelmistaan huolimatta sympatiat keräävä hahmo. Koulukiusauksen kammottavuus ja jatkuvan pelon luova ilmapiiri saa ymmärtämään Oskarin käyttäytymistä. Hänen pitkiä iltapäiviään kotona on kuvattu myös jotenkin pysäyttävällä tavalla: Melkein koin olevani ruotsalaisessa 80 -luvun lähiöasunnossa, joka on periaatteessa tilava ja valoisa, mutta toisaalta ikkunoista näkyvät vain toisten samanlaisten betonielementtitalojen seinät. Ihan näin tarkkaa miljöökuvausta kirjassa ei ole, mutta Lindqvist osasi luoda tapahtumapaikat rivien väleissä.

Vaikka kauhun kai pitäisi virallisesti olla jotenkin määrittelemätöntä pelkoa, tässä kirjassa tuodaan esiin elementit joita pelätään: Vampyyri ja koulukiusaajat. Toisaalta yksin joutuminen. Vaikka alussa kirjoitin, että en varmaan nukkuisi kolmeen yöhön kirjasta tehtyjen elokuvien katsomisen jälkeen, luulen, että elokuvissa pelottavia ovat ennemminkin eri tavoilla hirveät, ällöttävät ja kuvottavat kohtaukset kuin varsinainen kauhu itsessään. 

Mihin kauhua sitten tarvitaan? Olen kuullut perusteluja, joiden mukaan kauhukirjat ovat vähän kuten huvipuistolaitteet: Turvallinen tapa pelätä. Minä en lue kauhua pelätäkseni, vaan koen, että kauhun kautta pystytään käsittelemään sellaisia vaikeita asioita, joita muuten olisi vaikeaa käsitellä. Kauhu tuo niihin lisäväriä, toisen tason tai ehkä jotenkin jopa etäännyttää niin, että kamalista asioista pystyy lukemaan. Ja joitain elementtejä ehkä jopa ymmärtämään, vaikka ei hyväksymään.

Kirja on erinomaisen hyvä. En silti usko lukevani sitä enää uudestaan: Yksi kierros erittäin uskottavista tapoista, vampyyriksi muuttumisen tuskasta ja kiusaajien kidutuksesta riittää. Silti, kirja on ainakin parhaassa viidesosassa kaikesta siitä, mitä olen koskana lukenut. 

Olen lukenut Lindqvistiltä aiemmin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, mutta Ystävät hämärän jälkeen hakkaa sen mennen tullen niin kauhuelementeissä kuin vakavien asioiden käsittelyssäkin. Kirjailijan uusin "Kultatukka, tähtönen" kiinnostaisi myös, mutta voi olla, että sitä pitää säästellä seuraavaan Halloweeniin saakka...

Loppuun vielä Neil Gaimanin pyyntö: Antakaa tänään kauhukirjoja lahjaksi! Monelle saattaa tulla jo kiire, mutta ensi vuonna vaikka sitten :).

Vuoden paras? - Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kirjan nimi: Enkelten verta

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2011

Sivuja: 274

Mistä minulle: Kirjastosta, varaamalla

 

Ymmärsin varata Sinisalon uutuuden "Enkelten verta" ajoissa ja taisin saada sen heti, kun se oli saatettu kirjastossa lainauskuntoon. Luin alle 300 -sivuisen kirjan tiiviisti viikonlopun aikana. 

Kirja sijoittuu 2010 -luvun jälkipuoliskolle. Mehiläisten joukkokatominen, pesäautio, on ravistellut Yhdysvaltoja. Mehiläisten katoaminen ei tietenkään tarkoita vain ikävien pörrääjien häipymistä, vaan käytännössä maanosan ruokatuotannon tuhoutumista. Ruokaa ei enää riitä ihmisille, saati sitten rehua lihakarjalle. Kirjan suomalainen päähenkilö, lähinnä harrastuksenaan mehiläisiä kasvattava Orvo löytää selittämättömästä syystä hylättyjä pesiä myös omalta tarhaltaan. 

Kirjan takakansi laittaa Einsteinin väitettä siitä, että jos mehiläiset häviävät maailmasta, ihmislajilla on noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. 

Mehiläisten katoamisten takia koittava ekokatastrofi on kirjan päällimmäinen, pikku hiljaa avautuva teema. Silti kirja kertoo paljosta muustakin: tuotantoeläinten käsittelystä, lapsesta jonka äiti hylkäsi, miehestä jolla on sairas suhde isäänsä, miehestä jonka poika kuoli, ihmisen vastuusta valinnoistaan ja eettisistä peruskysymyksistä - jos voisimme hypätä toiseen maailmaan, tekisimmekö sen. Uskomatonta kyllä, Sinisalo sitoo kirjan kaikki ainekset saumattomasti yhteen.

Spekulatiiviisen fiktion elementti on vahvasti läsnä ja keskeinen osa tarinaa. En silti usko sen häiritsevä lajityyppiä vierastavaakaan lukijaa.

Vaikka kirjan pääpeloke on väistämättä lähestyvä sota ruuan loppumisesta, pakottaa se lukijan miettimään jo tätä hetkeä ja länsimaisen elämäntavan paradoksaalisuutta ja itsekkyyttä. Miksi sivistysvaltioissa teollinen lihateollisuus on niin julmaa ja miksi nykyisillä, luontoa kestämättömästi kuluttavilla raiteilla on pysytty näin pitkään. Kun yli 300 gramman viikkoannos lihaa on oikeasti havaittu ihmiselle haitalliseksi, miksi ihmeessä edes yhtä kasvisruokapäivää viikossa ei saada kaikkiin kouluihin? Miksi eläimiä kohdellaan julmasti? Miksi päivittäisestä lihasta on muutamassa kymmenessä vuodessa tehty perusoikeus kaikille?  Miksi liha ei voi olla niin kallista, että eläimiä kasvatettaisiin vähemmän ja kohdeltaisiin paremmin? Miten turkistarhaus voi olla vieläkin Suomessa laillinen elinkeino? Miksi muuten tupakkaa myydään vieläkin päivittäistavarakaupoissa? Kirja ei silti ole mikään tunteisiin vetoava törkypaketti, vaan enemmänkin kysyy, miksi faktoihin ei vastata faktoilla.

Suorimmin kantaa ottavat tekstit löytyvät Orvon pojan Eeron blogikirjoituksista. Blogiin kirjoitettuja kommentteja voisi pitää Sinisalon erinomaisena ja äärimmäistä kekseliäisyyttä vaatineena kirjoitustyönä, jollei Sinisalo paljastaisi niiden olevan osittain autenttisia, vastaaviin keskusteluihin kirjoitettuja kommentteja. Uskon sen ihan liian hyvin.

Mikä tämän kaiken maailmantuskan herätti? Kirjaa olisi kiva pitää ihan vaan viihdyttävänä, äärimmäisen taitavasti kirjoitettuna spekulatiivisena fiktiona, mutta jokainen ympäröivää maailmaa vähänkään seurannut tietää, että kirjasta on suurelta osin fiktio aika kaukana.  Lisäksi mehiläisyhdyskuntien romahtamisia on jo tapahtunut. 

Lähitulevaisuuteen sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota tai scifiä on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa, mutta Sinisalo onnistuu siinä pelottavan hyvin. Hän vaikuttaa tehneen kovaa työtä taustojen tutkimisessa ja luettelee kirjan lopussa myös käyttämiään lähteitä.

Lopuksi: "Johanna Sinisalo on iskussa" ei ole takakannelta turhanpäiväistä liioittelua. Kirjan lukemisen jälkeen tekisi toisaalta mieli hypätä itsekin edes päänsä sisällä toiseen maailmaan ja surffata vaikka tyhjänpäiväisestä muotiblogista toiseen, toisaalta tekisi mieli huutaa miksi kukaan ei tee mitään.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Kirjan nimi: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Kirjoittaja: Leena Krohn

Kustantaja: WSOY

Julkaistu:1983

Sivuja: 82

Mistä minulle: Kirjaston poistomyynnistä.

Ennen viime postauksessa kuvailtua Hynysen luentoa tutkin tarkkaan kirjaston ala-aulassa olleet poistokirjahyllyt. Kirjoja oltiin poistamassa oikein olan takaa ja kun eurolla sai viedä mukanaan kymmenen kirjaa, tarttui niitä minulla mukaan seitsemän. Muita lukemattomia ja kirjastosta lainattuja on kyllä kotona yllin kyllin, mutta supertarjousta ei vaan voinut vastustaa varsinkin kun odotan kaikkien mukaani kahmimien kirjojen olevan hyviä. 

Yksi mukaan napatuista kirjoista on Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Krohn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta kirjablogeista hänen nimensä on jäänyt positiivisella tavalla mieleen. 

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on kokoelma erittäin pieniä tarinoita, kirjan takakannen mukaan "...novellit ovat kuin minaityyrejä, joilla on oma sisäistynyt maisemansa esseen, novellin ja proosarunon välimaastossa." Kuvaus on mielestäni oikein osuva. 

Kirjan kertoja ei ole itse Donna Quijote, vaan hänen läheinen ystävänsä joka tuntuu oleskelevan Donnan kanssa erittäin paljon ja pääsee tekemään tarkkanäköisiä havaintoja tästä kovin erikoisesta henkilöstä. Tarinat kertovat tiiviisti yhden tapahtuman kerrallaan. Jokaisessa tapahtumassa on kuitenkin jotain merkittävää ja joskus hieman outoakin. Välillä tulee mieleen, onko Donna kaikessa erityisyydessään aivan samalta planeetalta tai onko hänellä outoja kykyjä joita tavallinen ihminen ei voi ymmärtää. 

Kertoja ei kuvaile pelkästään Donna Quijotea, vaan myös muita kaupunkilaisia, välillä myös aivan muissa kaupungeissa kohtaamiaan ihmisiä. Myös he ovat usein jollain tavalla erikoislaatuisia. Kertoja on, kuten jo mainittu, tarkkanäköinen, mutta tuntuu joutuvan tavattoman usein kohtaamaan hieman erikoisia -kuin toiselta planeetalta pudonneita-  persoonia. 

Krohnin tyyli kuvata on hieno. Ehkä kirjan lukeminen tuntui erityisen ihanalta siksikin, että olen nyt lukenut monta englanninkielistä kirjaa peräkkäin. Silloin lukukokemuksessa juoni on vielä tärkeämmässä osassa kuin suomeksi luettaessa, tässä kirjassa jo hieno kieli ja ihailemani kerronnan tiiviys kantoi pitkälle. 

Suosittelen tarinoita kaikille, jotka haluavat lukea parin minuutin pätkissä tai huomata, miten paljon voi kertoa jo pienessä sanamäärässä. Näitä tarinoita on taatusti hiottu tunti jos toinenkin, mutta niiden terä ei ole silti kadonnut.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Joululoman alkamisen kunniaksi (=kirjoja pitää palauttaa kirjastoon) luin heti aamusta oikein kaksi kirjaa loppuun. Niistä ensimmäinen on Johanna Sinisalon mainio novellikokoelma. 

Kirjan nimi: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2005

Sivuja: 366

Mistä minulle: Kirjastosta, siitä todella mystisestä vasta löytämästäni "nuoret aikuiset" -hyllystä.  

 

Kuva Teos.

 

 

Kädettömät kuninkaat kokoaa samojen kansien väliin Sinisalon etupäässä aiemmin julkaisemia novelleja. Vain yksi kirjan novelleista on sitä varten kirjoitettu. Minulle melkein kaikki kirjan novellit olivat kuitenkin uusia, vain Sorsapuiston muistan lukeneeni aiemmin. 

Koska kyseessä on pitkältä aikaväliltä koottu kokoelma, olivat novellit tietysti tyyliltään ja ehkä tasoltaankin hieman heittelevitä. Joitain selviä suosikkeja minulle kuitenkin nousi: Sorsapuiston lisäksi pidin erityisesti novelleista "Me vakuutamme sinut", "Tango merellä" ja "Etiäinen" (tuo sana tuli minulle muuten tutuksi vasta sarjasta Pasila...). 

Melkein kaikki novellit sijoittuvat selkeästi meidän aikaamme ja maailmaamme (Baby Doll tosin ilmeisesti tulevaisuuteen ja Yhdeksän ruukkua historiaan). Novellit alkavat periaatteessa aivan järkevästi eikä niiden tyylilajista ole siinä vaiheessa tietoakaan, mutta pikku hiljaa pienien vihjeiden kautta lukijalle selviää, että kaikki ei taida olla ihan kunnossa. Joissain novelleissa outoudet ilmestyvät tasaisemmin, toisissa räjähtävänä loppuna. Monen novellin jälkeen jäi vähän höveli olo, ja kuten takakannessa lupaillaan, maailmaa ja itseä saattaa katsoa ainakin hetken hieman eri vinkkelistä kuin ennen. 

Tämä kirja ansaitsee siis ehdottomasti suosituksia, sopii vaikka matkalukemiseksi tai muuten pieninä, lyhyttä keskittymistä vaativina pätkinä naposteltavaksi. En kuitenkaan suosittele herkkäunisimmille iltalukemiseksi :).

Teoksen sivujen mukaan (mistä nappasin kuvankin) Kädettömät kuninkaat on loppuunmyyty, mutta AdLibriksestä löytyisi näköjään pokkariversio naurettavan halvalla.

Palkintotunnustuksia ja vähän Uuskummaa

Jee jee, sain INAhduksen Inalta näin hienon tunnustuksen! Kiitos! Eteenpäin tämä lähtee Teresitalle, Commentsille, Suklaasydämelle, Eriqoulle,  Donnalle, Emilielle ja Karoliinalle (huomatkaa erityisesti blogien genrerajat ylittävä mix!). Täytyy sanoa, että olen jo vähän sekaisin kelle kaikille tämä haaste on jo mennyt, joten tyydyn nyt kuuden nimeämiseen :).

Editedit: Niin, aamuvirkut yksisarviset eivät ole enää virkeitä kymmeneltä illalla, joten lisättäköön nyt aamulla, että nämä tunnustuksen saaneet henkilöt ovat siis myös haastettuja paljastamaan seitsemän asiaa itsestään!

Justhan minä kirjoitin seitsemän asiaa itsestäni, nyt sitten muka pitäisi keksiä lisää. Ehkä ne ekat seitsemän meni alkuesittäytymisen piikkiin, joten tässä tulee:

1) Olin koko opiskeluajan käytännössä hyvin epäaktiivinen lukija. Luin ehkä 10 kirjaa vuodessa, kun ei muka ollut aikaa eikä intoa. En voi kyllä väittää että muut asiat eivät silloin olisi vieneet aikaa ja intoa, mutta sisimmässäni olin aina lukija.

2) En pidä siivoamisesta ja inhoan sotkua. Toisaalta pidän kuitenkin siivoojan palkkaamista rahanhukkana (okei, asun kaksiossa jossa on toinenkin asukas...). Hieno yhdistelmä joka tapauksessa.

3) Olen blogin nimen mukaisesti aika aamuvirkku. Herään mielelläni kuudelta. En halua rynnätä suoraan töihin, vaan aamublogittelu ja -liikunta on pop. Iltaisin simahdankin aika ajoissa.

4) Sängyssä lukeminen ei sovi minulle, nukahdan alta kahden sivun.

5) Ala-asteikäisenä kirjastoauto oli huippujuttu. Oikeaan kirjastoon pääseminen oli luksusta, kun sieltä löytyi aina niin paljon lukemattomia kirjoja.

6) Löysin Jane Austenin vasta 22-vuotiaana, kun ylpeys ja ennakkoluulo esitettiin joululomalla sinä tosi pitkänä tv-versiona. Aiemmin olin pitänyt Austenia pitkäveteisenä ja ällönä. Kirjoja lukiessa huomasin, että tapahtumat etenee oikein vauhdilla tv-sarjaan verrattuna.

7) Innostun uusista jutuista (ja kirjoista) tosi helposti ja kovasti.

Muuten voin sanoa lähinnä että terveiset kaniheräämö Tessalasta. Toinen vänkyräleuka vähensi syömistä sen verran radikaalisti, että kiikutin sen eläinlääkäriin ja tuomio oli ennusteen mukaisesti uusiutuneet hammaspiikit, voi kamala. Toivotaan, etteivät nyt sentään kahden kuukauden välein ala uusiutua, niin usein ei tuollaisia pikkueläimiä oikein voi täyteen narkoosiaineita pumpata.

Lukurintamalle kuuluu sellaista, että mennessäni maanantaina palauttamaan yhtä kirjaa kirjastoon lähti sieltä viisi uutta mukaan. Ja minähän olin siis ajatellut nyt lukevani vähän noita ostettuja kirjoja pienemmäksi kasaksi ja mahdollisesti diilaavani eteenpäinkin, että saisin taas hyllyyn vähän tilaa. Kirjastossa kuitenkin iskee usein kummallinen haalimisvietti, eli jos näkee kirjoja, jotka "oikeastaan pitää kuitenkin jossain vaiheessa lukea" (Sinun jälkeesi Max ja Herra Darwinin puutarhuri esimerkiksi) niin eihän niitä oikein voi jättää sinne hyllyyn, kun voi olla että niitä ei enää koskaan löydä varaamatta...

Tein myös uuden löydön: Nuorten aikuisten hyllyn. Ja joo, en ole ollut kyseisen kirjaston aktiivikäyttäjä kuin vasta vuoden. Olen kyllä kirjojen saatavuuksia netistä etukäteen tutkaillessa huomannut, että jotain hyviä pakko lukea -kirjoja (kuten esim se Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen) on useammin paikalla jossain nuortenosastolla kuin aikuistenosastolla, mutta paikkaa en ole jaksanut turhan tarkkaan merkata ylös. No, nyt sitten siis löytyi hylly jossa Downhamkin on pitänyt majaansa. Jännä hylly kyllä olikin. Tiesittekö, että nuoret aikuiset käsittävät kirjamaun aina Sweet Valley High -sarjasta (joo, luin joskus 12-vuotiaana) aina Sinuhe egyptiläiseen ja Dostojevskin Peluriin? Yhdistelmä oli mielestäni vähintäänkin jännittävä, mutta täytyy sanoa, että siitä hyllystä olisi lukenut paljon enemmänkin luettavaa kuin nyt mukaan napattu Pasi Ilmari Jääskeläisen Missä junat kääntyvät ja yksi Johanna Sinisalon novellien kokoelma.

Öö niin mutta oon jotain oikeesti lukenutkin. Ainakin puoleenväliin. Kyse on nyt spekulatiivisen fiktion kokoelmasta, Jukka Halmeen toimittamasta "Uuskummaa? Modernin fantasian antologia" -opuksesta. Viisi ekaa novellia on nyt luettu, ja tiivistävänä kommenttina tähän mennessä voisi olla vaikka HuHHuh!, ja ihan positiivisessa mielessä. Yhden lyhyehkön novellin kyllä jouduin lukemaan heti toiseen kertaan, kun loppu antoi sille ihan uusia ulottuvuuksia (lue: en keskittynyt ja tajunnut ekalla lukukerralla), ja tuntuu että nuo muutkin timantintiiveiksi hiotut tarinat voisivat kaivata toisen lukukerran. Kun tietää mihin kiinnittää huomiota, saa novellista ihan uusia juttuja irti.

Mutta, kyllä, hyvältä vaikuttaa. Oikein, oikein hyvältä. Enkä pääse minäkään mussuttamaan siitä, että juonta ei olisi osattu tiivistää tai tarinassa olisi tyhjäkäyntiä.

Yann Martell: Piin elämä

Valitin edellisessä postauksessa kärsiväni Piin elämän aikana lukublokista. Sääli, ja korostettakoon heti, että kyse oli tosiaan kaikkeen kaunokirjallisuuteen liittyvästä lukublokista, jota näin hieno kirja kuin Piin elämä ei olisi ansainnut osakseen.

Kirja kuuluu siihen ”luulen kaikkien, jotka kaunokirjallisuutta lukevat, tämän lukeneen, vaan minä en, oi miksi?”. Lisättäköön, että samaan sarjaan kuuluvat mielestäni mm. Richard Adamsin Ruohometsän kansa, Paulo Coelhon Alkemisti, Peter Hoegin Lumen taju, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (on jo hyllyssä!) ja Jeffrey Eugenidesin Middlesex.

No, viimein oli siis Yann Martellin Piin elämän vuoro. Periaatteessa juoni menee siis näin: intialainen Pii Patel, 16 v, haaksirikkoutuu laivalta bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa. Se, mikä kirjassa ruokki lukublokin syntymistä, oli kuitenkin se, että tämä takakannessa, sisäliepeessä ja ympäri maailmaa ko. kirjan yhteydessä kuulutettu fakta ei suinkaan tapahtunut ihan heti, vaan vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Alku tuntui siis vähän lämmittelyltä, vaikka kuvaus mielenkiintoista olikin. 

Kirjaa kuitenkin ehkä vaivasi hienoinen ”Jumalat juhlivat öisin” –syndrooma (keksin ihan itse): Sitä on hehkutettu kaikkialla niin paljon, että lukukokemus ei sitten kuitenkaan ollut ihan niin huima ja wow –faktoria täynnä kuin odotin. Hyvä kirja joka tapauksessa oli ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, ei tätä syyttä raapusteta jokaiselle näkemälleni ”sata kirjaa jotka kaikkien olisi luettava” –listalle. Se, että kirjassa ei kuitenkaan varsinaisesti tapahtunut hirveästi yllätyksiä, oli minulle yllätys.

Selkeinä teemoina kirjassa nousevat esiin yksinäisyys ja sitä seuraavat ristiriidat. Kirjan suurin ansio on varmaan kuitenkin uskomattomien tapahtumien kertominen realistisesti eli juuri se, mikä maagisessa realismissa jaksaa kiehtoa. Lisäpisteitä Yann Martel saa mielenkiintoisesta tyylikkäästä lopusta. Vauhti kiihtyy loppua kohti. Silti: Haruki Murakamin hienoisesti samankaltainen kuvaus saa minut innostumaan ja haltioitumaan vielä enemmän. 

Onko teillä listaa "nämä kirjat varmasti kaikki paitsi minä olen lukenut" -kirjoista?

Puhdasoppisia taruolentoja

Jorge Luis Borgesin ”The Book of Imaginary Beings” julkaistiin suomeksi 2009 nimellä ”Kuvitteellisten olentojen kirja”. Kirjan suomennosta odotellessa huomasin sitä käsittelevän etukäteishehkutuksen, ja koska olin samaan aikaan tekemässä tilausta brittien Amazonista, on minulla kirjan englanninkielinen laitos. 

Borges (oikeasti viisaan Wikipedian mukaan Jorge Francisco Isidoro Luis Borges Acevedo) on argentiinalainen kirjastonhoitaja. Tämän on luonnehdittu näkyvän hänen kaikissa teoksissaan runsaina viittauksina ja lähdemateriaalin käyttönä, ja ainakin minä näen Kuvitteellisten olentojen kirjan syvällisen tutkimuksen ja lähteisiin perehtyneisyyden osoituksena. Kirja on siis pohjimmiltaan kuvitteellisten olentojen (kaunis sanapari muuten mielestäni) hakuteos. Tätä pientä kirjaa ei välttämättä kannata tai tarvitse lukea kerralla kannesta kanteen, vaan sieltä voi lyhyellä bussimatkalla tai muuta fantasiateosta lukiessaan kerrata, millainen on yksisarvinen tai seireeni. Myös tavallisen ja kiinalaisen yksisarvisen ero selviää kätevästi. Kirja tuntee myös esimerkiksi olennot ”An animal imagined by C. S. Lewis” ja ”The T’ao T’ieh”.

Tässä vielä tekstinäyte: 

"The Gnomes

The Gnomes are older than their name, which is Greek but which was unknown to the ancients, since it dates from the sixteent century, Etymologists attribute it to the Swiss alchemist Paracelsius in whose writings it appears for the first time.

They are sprites of the earth and hills. Popular imagination pictures them as bearded dwarfs of rough and crotesque features; they wear tight-fitting brown clothes with monastic hoods. (…)”.

Jos et ota elämää tai maailmaa liian vakavasti, tämä pieni kirja on oivaa odottelulukemista niin bussimatkoille kuin hammaslääkärin vastaanotollekin.