Guy Delisle: Pjongjang

Kirjan nimi: Pjongjang

Kirjailijan nimi: Guy Delisle

Julkaistu: 2003/2009

Kustantaja: WSOY

Mistä minulle: Kirjasto

Pääsin sarjakuvien makuun näköjään juuri nyt. Monen sarjishehkuttajan (Booksy, Salla) innoittamana vierailin kirjastossa sarjishyllyllä, ja vaikka en oikein tiennyt mitä etsin (ainut, mitä olisin muistanut ulkoa, on se Fables, ja sitä en löytänyt), mukaan tarttui kokonaiset kolme sarjakuva-albumia. Kaikki on piirtänyt ja kirjoittanut kanadalainen, ilmeisesti Quebecissä ainakin elämänsä alkuvuodet viettänyt Guy Delisle.

Kaikkia kolmea mukaan nappaamaani sarjakuva-albumia yhdistää idea: Delisle on kuvannut niihin elämäänsä jossain kaukaisessa, vieraassa maassa.

Aloitin Pohjois-Koreasta. Ystäväni kävivät siellä muutama vuosi sitten –kyllä, erittäin ohjatulla ryhmämatkalla, muita vaihtoehtoja ei oikein ole – ja reissusta kuullut jutut olivat niin huimia, että vaikka ne eivät todellakaan innostaneet minua varaamaan seuraavaa reissua Pohjois-Koreaan, halusin ehdottomasti lukea aiheesta lisään.

Kaikki varmasti tietävät Pohjois-Korean hirveyksistä, jos muistiaan haluaa teroittaa, viikko sitten Helsingin Sanomien Sunnuntaisivuilla oli taas laaja juttu aiheesta, mutta niin ystäväni kuin Delislekin keskittyivät tarinoissaan siihen, miten absurdina maa näyttäytyy siellä vierailevalle ulkomaalaiselle. 

Delisle on päätynyt maahan, koska on itse asiassa tiiviisti mukana animaatioiden tuotannossa. Kun yhä suurempi osa animaatioista tuotetaan nykyisin digitaalisesti, on kallis ja hidas perinteinen piirustustyö viety yhä halvempiin ja halvempiin maihin. Ja yllätys yllätys, rankankielistä animaatiotyötä on viety suurissa määrin Pohjois-Koreaan! Hah, tämän jälkeen en muuten koskaan enää katso aamupiirrettyjä samalla silmällä…

Joka tapauksessa, Delislen tehtävänä on paimentaa muutaman kuukauden ajan pohjoiskorealaista piirtäjäporukkaa. Turhan usein hän ei tosin heitä näe. He eivät tiedä turhan paljon edes animaation perusteista. Ja kaikki muu… Se se vasta hassua onkin.

Ulkomaalaisten päivät on ohjelmoitu tarkasti ja valvottu vielä tarkemmin. On turhaa haikailla kävelemään yksin ulos ilman omaa vartijaa, ei kun siis opasta. Muiden paikallisten kanssa on turha toivoa juttelevansa. Eikä välttämättä kannatta ihmetellä, miksi tyhjiä pikateitä bussilla valmiiksi ohjelmoituna vapaapäivänä muistomerkiltä toiselle kiitäessään näkee pikatien lähettyvillä kyliä, joihin ei kuitenkaan johda liittymiä mistään.

Hotellivaihtoehtoja on kolme, ja ne taidetaan päättää matkailijan puolesta. Ne ovat jättimäisiä, mutta kussakin suunileen vain puolessa kerroksessa on koskaan valot. Vartiointiaan voi koittaa ajoittain höllentää pysymällä oppaansa kanssa hyvissä väleissä ostamalla tälle vain ulkomaalaisille tarkoitetusta kaupasta viinaa ja tupakkaa.

Jotkut ulkomaalaisetkin asuvat silti Pohjois-Koreassa vuosia: Nykyisin senkin kanssa tehdään bisnestä, vaikka maahan toimitetaan älytön määrä ruoka-apua. Iso osa ulkomaalaisista onkin avustusjärjestöjen työntekijöitä.

Vaikka Pohjois-Korea aiheena on aina lähtökohtaisesti jotenkin traaginen, Delisle onnistuu kertomaan sen absurdiudesta niin hulvattomalla tavalla, että sain naureskella kirjaa lukiessa monta kertaa. Piirrosjälkeen tms. Kuvalliseen ilmaisuun en oikein osaa ottaa kantaa, mutta se ei ainakaan häirinnyt tarinan kulkua. Ajattelin myös lukiessa monta kertaa, että tarina toimi erinomaisesti nimenomaan sarjakuvalla kerrottuna. Suosittelen! Nyt olen siirtynyt Delislen opastamana jo Burmaan, sen jälkeen vielä Sengzheniin.

Daniel Kehlmann: Maine

"Kirjallinen taidonnäyte" Die Welt

"Olisivat lisänneet siihen, että myös hauska, fiksu ja helppo lukea" Aamuvirkku yksisarvinen

Kirjan nimi: Maine

Kirjoittaja: Daniel Kehlmann
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)

Julkaistu: 2009/2011

Sivuja: 175
Mistä minulle: Kirjasto

Kuva tammi.fi

Jos olisin lukenut Maineen ennen Globalia -äänestystä, se olisi taatusti ollut suosikkilistallani, kirja oli yllättävän tyrmäävä lukukokemus!

Lainasin Maineen, koska se oli asetettu kirjastossa houkuttelevasti esille. Ajattelin jo vähän jatkuvaa myös maailmanvalloitus -haastetta, ja tietenkin tämän vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta.  

Maine on oikeastaan kokoelma novelleja, mutta toisaalta novellit muodostavat niin yhtenäisen tai oikeastaan eri suunnista katsellun tarinan, että voidaan hyvin puhua romaanista. Aiheena ovat identiteetti, yksityisyys ja modernin viestintätekniikan vaikutus näihin. Samat henkilöt saavat eri novelleissa tai kappaleissa erilaisia rooleja. 

Kirjan takakanteen on tosiaan painettu Die Weltin kommentti "Kirjallisesta taidonnäytteestä". Valitettavasti tuon kaltaiset kommentit - varsinkin vakavalta saksalaiselta lehdeltä - saavat minut yleensä joko haukottelemaan tai kiertämään kirjan raskassoutuisuuden pelossa mahdollisimman kaukaa. Nyt otin kuitenkin lähinnä pienen sivumäärän ja jännältä kuulostavan aiheen kannustamina riskin. Ja kyllä kannatti!
 
Kirja alkaa novellilla Ääniä, jossa päähenkilö saa vahingossa kuuluisan näyttelijän puhelinnumeron omaksi numerokseen. Karmaisevalla tavalla paras ja hauskin novelli on kuitenkin mielestäni Rosalie lähtee kuolemaan, jossa parantumattomasti sairas Rosalie lähtee kohti Sveitsiä eutanasia mielessään. Toisaalta myös Kuinka minä valehtelin ja kuolin oli yhtä hyvä kuin jo nimi antoi odottaa. 


Vaikka kirja on monitasoinen ja siitä voisi uusilla lukukerroilla löytää yhä uusia kerroksia, se ei silti tyrmää huvitustakaan etsivää lukijaa vahvasta intertekstuaalisuudesta huolimatta. 


Siinä se. On ihan mahtavaa löytää uusi kirjailija jolla on potentiaalia suureksi suosikiksi. Aion taatusti lukea myös Kehlmannin läpimurtoteoksen Maailman mittaajat. Pikaisen googletuksen perusteella sen ainekset, valistuksen ajan tiedemiehet ja maagisen realismin piirteet, kuulostavat todella houkuttelevalta yhdistelmältä. Jos kirjailijan taso on vakaa, voin  pahimmassa hädässä sitten alkaa lukea niitä saksankielisiä, vielä suomentamattomia teoksia.


Vaikka kirjan ovat lukeneet ja siitä postanneet minua ennen ainakin Hanna, Minna, anni M., Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Noora. Maine näyttä keränneen myös huomattavan paljon lehtikritiikkejä. Tunnustan silti, että kirjan kirjastossa bongatessani en muistanut siitä koskana kuulleenikaan. Kesällä blogeja tosin tulikin seurattua vähemmän kuin muulloin, ehkä siinä syy.