Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kirjan nimi: Merkintöjä Jerusalemista

Kirjoittaja: Guy Delisle
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2012

Sivuja: 333

Mistä minulle: Kirjastosta
Muuta: Sarjakuva

Olen tunnustautunut Delislen faniksi jo aikaisemmin kolme häneltä suomeksi julkaistua sarjakuva-albumia luettuani. 

Kuva WSOY

Merkintöjä Jerusalemista on konseptiltaan periaatteessa aivan samanlainen kuin Shenzhen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Delisle kertoo omakohtaisesti kokemuksistaa vieraassa maassa asumisesta. Hän raottaa kulttuuria ja politiikkaa omien arkikokemustensa kautta, pieniä tiedonmurusia pudotellen, mutta ilman hitustakaan opettajamaisesta otteesta tai saarnaamisesta. 

Tällä kertaa Delisle on matkalla koti-isänä, kahden lapsensa ja Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa kanssa. 

Jerusalem ja Länsiranta näyttäytyvät Delislen kirjassa vielä sekavampina ja tavallaan kiinnostavampina  paikkoina kuin olen aiemmin ajatellut. En ollut ennen kirjan lukemista tajunnut, miten monimutkainen yhdistelmä eri kulttuurisia ryhmiä ja kirkkokuntia alue on. Alueen jännitteet eivät tosiaan johdu vain kahdesta maasta, vaan paljon monimutkaisemmasta nipusta historiallisia tapahtumia ja ryhmiä. On päivänsä raamatun lukemiseen käyttäviä ääriortodokseja, juutalaisia, islaminuskoisia ja vaikka ketä muita. On Gaza, siirtokuntia ja historiallinen Jerusalem. Israel määrittää Jerusalemin ja Tel Avivin roolit toisin kuin suuri osa muuta maailmaa. Mitään täydellistä katsausta alueen kokonaistilanteeseen kirjasta ei todellakaan saa, eikä se tietenkään ole tarkoituskaan, mutta nyt minäkin alan ymmärtää, miksi asiat ovat alueella kuten ne ovat. 

Vaikka kirja on taattua Delisleä, oli siinä silti jotain uutta aiempiin sarjakuviin verrattuna. Piirrosjälki ja ruudut olivat ehkä aavistuksen aiempaa yksinkertaisempia. Tarinat olivat hieman totuttua lyhyempiä, tai ainakin ne tuntuivat siltä, mikä tosin saattoi johtua Delislenkin mainitsemasta vähäisestä piirtämisestä Jerusalemin-vuoden aikana. Tämä teki lukemisesta ehkä vähän silppuista. 

Merkintöjä Jerusalemista on kuitenkin aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja pidin siitä ihan yhtä paljon kuin Delislen aiemmistakin kirjoista. Miehellä on mahtava kyky ottaa lukija keskelle omaa arkeaan ja juurruttaa lukijan mieleen enemmän tietoa kuin vuosien uutiset samasta aiheesta ovat tuoneet. Toivon, että Delisle päätyy matkustamaan ympäri maailmaa tulevaisuudessakin ja sivistää lukijoitaan siinä samalla.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Kirjan nimi: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä 

Kirjoittaja: Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso 

Sivuja:  213

Kustantaja: Docendo   

Julkaistu: 2013 

Mistä minulle: Vanhempien kirjahyllystä

Mies kansojen välissä

Ehdinkin jo ennen joulua fiilistellä mahtavaa kirjapinoa joka minua odotti saapuessani lomalle Suomeen. Aloitin sen tahkoamisen jo ennakkon minua kovasti kiinnostaneesta Ville Haapasalon uran alun vuosista kertoneesta kirjasta. 

Olen jonkin sortin Haapasalo-fani: olen katsonut melkein kaikki miehen tekemät Venäjä-sarjat (Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Sapuskaa, harashoo!) ja odotan jo kovasti pian alkavaa Jäämeri 30 päivässä -sarjaa. Ilokseni tajusin, että minulta väliin jäänyt Suomensukuiset 30 päivässä on pian nähtävillä YLE Areenassa. Haapasalo on minusta mielenkiintoinen henkilö, koska hyppääminen niin vieraaseen, vähän pelottavaan ja vaikeaankin kulttuuriin kuin Venäjä on kiehtovaa. Tajusin Haapasalon mielettömän suosion ja jonkinlaisen... merkittävyyden silloin, kun näin yhteiskuvan tästä ja eräästä entisestä professoristani ja työkaveristani tämän työhuoneen seinällä ja luin, että tämä oli käynyt Putinin kanssa kalassa.

Jos Haapasalon saavutukset ovat vielä vieraita, tässä joitakin niistä lyhyesti. Ville Haapasalo on suomalaisena Venäjällä omassa sarjassaan: Forbesin mukaan hän on Venäjän kolmanneksi arvokkain kasvo. Hän on henkilö, jonka venäläinen kuin venäläinen aina Moskovasta Siperiaan tunnistaa kadulla. Syynä on miehen valtavan laaja elokuvaura, joka sai vauhdikkaan potkun Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -elokuvasta, jossa tämä esitti vähän tyhmää mutta leppoisaa suomalaista. Tavallinen kansa arvostaa Haapasaloa, ja tämä on (vahingossa) onnistunut brändäämään itsensä kaiken kansan hauskuuttajasta suunnilleen kaikkien Eurooppaan liittyvien kysymysten ylimmäksi tietäjäksi aina energiaratkaisuista kulttuuriin. Haapasalo on kurkannut venäläisen yläluokan elämään ja osaa kuvata esimerkein, miten "mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy".

Jollain tavalla mies on onnistunut jo vuosia sukkuloimaan kahden kansakunnan välissä. Venäjällä hän on maineeltaan supertähti, Suomessa tavallinen tallaaja joka pyörittää omaa firmaa.

 

Mitä uutta kirja kertoi 

Kirjan lukemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Haapasalon suurin saavutus on aluksi täysin ummikkona pietarilaisesta, tai siis siihen aikaan leningradilaisesta teatterikorkeakoulusta selviytyminen. Jos puoletkaan miehen tarinoista opiskeluajoilta pitävät paikkansa, miehen myöhemmät saavutukset ovat kevyttä kamaa opiskeluajoista selviämisen rinnalla. 

Haapasalo kertoo esimerkiksi eläneensä käytännössä rahatta, pahimmillaan sähköttömässä ja vedettömässä kellariloukossa alkoholistien kanssa. Kerran hän sanoo tulleensa huumatuksi junamatkalla Moskovaan. Hän kertoo heränneensä eri junaan liitetyssä vaunussa Siperiassa ja yrittäneensä saada rahoja paluumatkaan kasaan myymällä Lahden kaupunginkirjaston kirjoja. Tämä oli tietysti vasta seikkailun alku.

Moni kirjassa kerrotuita tarinoista on tuttu Haapasalon uraa aiemmin seuranneille tai vain Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun lukeneille. Kirjaan kirjaimellista lisäväriä tuovat Juha Metson kuvat. 

En ole juuri lukenut elämänkertoja, joten en tiedä, miten paljon kirjoitusprosessia niitä kirjoittavat yleensä tuovat kirjassa esille. Minä hieman oudoksuin Kauko Röyhkän kuvailevaa otetta Haapasalon haastatteluun, johon koko kirja tuntuu pohjaavan. Se vaikuttaa tapahtuneen vaivaisessa kahdessa päivässä. Toisaalta, jos lopputulos on näinkin viihdyttävä, en tiedä haluanko varsinaisesti valittaa. Vaikka kirjan tekeminen vaatii aina vaivaa ja aikaa, vaikuttaa minusta silti siltä, että tämä kirja kirjoitti melkein itse itsensä. Kerronta etenee kuin Haapsalo olisi henkilökohtaisesti pöydän toisella puolella kertomassa tarinoitansa.

Ketä kirja kiinnostaa

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille Venäjästä ja Venäjän kulttuurista kiinnostuneille, hyviä tarinoita rakastaville, ja teille, jotka haluatte todisteita siitä, että mahdoton on mahdotonta vain niin kauan, kuin kukaan ei ole sitä vielä tehnyt.

Kirja on ehdottoman viihdyttävä, eikä sillä, että takeita kaikkien tarinoiden todenperäisyydestä ei ole, ole loppujen lopuksi mitään väliä. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Haapasalosta kertovan kirjan julkaiseminen ei tainnut olla Docendolta mikään typerämpi temppu, sen verran monen nettikirjakaupan top-listalla Et kuitenkaan usko nyt killuu.

Mitä onni on ja mistä sitä saa?

Luin onnellisuuskirjan. En olisi tätä vielä muutama viikko sitten itsekään uskonut, huhhuh. Amerikka taisi siis napsauttaa päässäni jotain lopullisesti. Tai sitten vakuutuin viimein siitä, että ihmiset uudessa maailmassa eivät ole iloisen, suorastaan onnellisen näköisiä vain jatkuvan kofeiiniyliannostuksen ja sokerihumalan ansiosta. Niin tai näin, päätin tutustu onnellisuus-teemaan bestsellerlistan kärjen kautta. Luin Gretchen Rubinin The Happiness Projectin.  

Kirjan nimi: The Happiness Project Kirjoittaja: Gretchen Rubin Sivuja: 315 Kustantaja: Harper Julkaistu: 2009 Mistä minulle: Lentokentän kirjakaupasta

Onni on aika laaja käsite. Tuntuu, että uppoan jo ihan aluksi käsitteenmäärittelyyn, mutta yritän silti. 

Anna Perho tokaisi Olivia-lehdessä ja sittemmin useamman monella FB-seinällä "Onni ei ole pienissä asioissa. Jos raha-asiat, terveys ja ihmissuhteet eivät ole kunnossa, ei paljon auta, jos näkee ulkona söpön oravan." Mielestäni rouva Perho yrittää tunkea suuhunsa liian ison palan piirakkaa kerralla. Minä olen sitä mieltä, että jos hyvää ja onnea ei onnistu näkemään pienissä asioissa, ei sitä koskaan näe isoissakaan. Vai tarkoittaako Perho, että kaikki köyhät ja velkaantuneet ovat automaattisesti nyt, aina ja ikuisesti onnettomia? Entä pitkäaikaissairaat? Entä avioeroa läpikäyvät tai vanhempansa tai lapsensa menettäneet? 

En väitä, että onnellisuusoppaan lukeminen tekisi syöpäsairaan ylivelkaantuneen avioeroa läpikäyvän henkilön onnelliseksi, mutta eikö tämäkin saisi olla edes hetken onnellinen söpön oravan nähtyään? Vai luodaanko suomenkielisestä sanasta onni jotain niin mahtipontista, että siitä tulee katonrajassa leijaileva heliumilmapallo, joka joka tavoittamisella liukuu vain kauemmas ja kauemmas? 

Sitten vielä onnen toinen puoli: Ei se "ilmesty" kaikille automaattisesti silloin, kun raha-asiat, ihmissuhteet ja terveys on kunnossa. Se kai onkin jonkinlainen aikamme tragedia, ja juuri siksi tällaisia kirjoja on mielenkiintoista ja joillekkin jopa avuliasta lukea. Onnellisuus tulee, kun sitä vähän vaatii käymään. Jokaisen tulisi miettiä, kuinka saa itsensä onnelliseksi. Sen yksi osa-alue voi toki olla rahan oikeanlainen säästäminen ja oikein käyttäminen, ihmissuhteista huolehtiminen ja terveyden ylläpito.

Gretchen Rubinin The Happiness Project onkin parhaimmillaan juuri melko onnellisten ihmisten parissa. Kuten kirjailija itse totesi, hänen tavoitteensa oli tulla onnellisemmaksi muuttamatta elämäänsä. Ei siis pakoa kolmanteen maailmaan, ei uutta asuntoa, parisuhdetta, lasten hylkäämistä tai edes uran vaihtoa. Uraloikan Rubin oli ehtinyt tekemään jo aiemmin juristista kirjailijaksi.

Sen sijaan Rubin otti onnellisuusprojektiinsa käytännönläheisen ja tavoitteellisen otteen. Hän määritti projektin alkupituudeksi vuoden ja kirjoitti jokaiselle kuukaudelle oman teemansa ja lupauksensa. Tammikuussa hän keskittyisi kasvattamaan energiatasoaan, helmikuussa avioliittonsa parantamiseen, maaliskuussa työelämään, huhtikuussa vanhemmuuteen, toukokuussa vapaa-aikaan ja niin edelleen. 

Rubin ei siis suinkaan lähde meditoimaan kohti onnellisuutta ja jää odottamaan sen iskemistä, vaan alkaa työskennellä hyvin, hyvin määrätietoisesti onnea kohti. Ja tiedättekö mitä? Se vaikuttaa toimivan! 

Rubin jakaa pitkin kirjaa todella käyttökelpoisia vinkkejä: Älä nalkuta, urheile, tee työtä joka sopii arvoihisi, pidä yhteyttä ystäviisi, käytä rahaa niin että se tekee elämästäsi mukavampaa ja niin edelleen. Vinkeistä tulee kuitenkin vielä käyttökelpoisempia, kun Rubin konkreettisesti näyttää, kuinka hän pystyy ne pitämään: Tarkkojen lupauksien avulla. Hän ei suosittele tavoitteita, vaan kehottaa tekemään lupauksia. Tavoitteet erottaa lupauksista niiden kertaluontoisuuden takia. Hänen tavoitteensa ei ole siis käydä jollain viikolla kolmea kertaa salilla, vaan käydä jatkuvasti joka viikko kolme kertaa viikossa salilla. 

Kirjan alkupuoli oli välillä hieman hidastempoinen ja epäilin jo pienen hetken, jaksanko kirjaa koskaan loppuun saakka. Taustatietojen sijoittelu kuitenkin sujuvoitui kirjan edetessä tai minä innostuin projektin vaihesta sen verran paljon, että kirjan luki oikein mieluusti. Teoriatausta oikeastaan vain ohjasi mukavasti Rubinin omia onnellisuuskokeiluja. 

Kirjan jokaisesta luvusta voisi kirjoittaa helposti kokonaisen blogipostauksen verran, mutta jätän nyt tarkemman referoinnin sikseen. Sen sijaan voin vain suositella The Happiness Projectia jokaiselle onnellisuus-teemasta kiinnostuneelle! 

The Happiness Project on ihastuttanut viime aikoina muuallakin, muun muassa Eevan blogissa. 

Lopputulos: Suosittelen kaikille, jotka haluavat olla vähän onnellisempia, mutta eivät kaipaa kirkasta valaistumista vaan uskovat enemmän suoraviivaiseen työntekoon. Rubinin ajatuksiin voi tutustua tarkemmin tämän suosittua The Happiness Project -blogia seuraamalla. 

Mielensäpahoittajaa ruskealla kastikkeella ja Imagella

Kirjan nimi: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (äänikirja)
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö

Lukija: Antti Litja
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2012
Pituus: 3 CD
Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Jouduin odottamaan Mielensäpahoittajaa ja ruskeaa kastiketta todella, todella kauan, vaikka olin varausjonossa ennen äänikirjojen ilmestymistä jo toisena. Sain äänikirjan kyllä jo muutama viikko sitten, mutta odottavan aika oli pitkä kun positiivisa kommentteja kirjasta virtasi kaikkialla! Äänikirja oli niin lyhyt, että sen kuunteli jo muutamalla automatkalla.

Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike jatkaa tuttua, Sysi-Suomen hieman änkyränkin vanhuksen tarkkailevaa ja kärkkäästi kommentoivaa linjaa. Nyt avainasemassa on ruoka. Ensimmäiseen Mielensäpahoittajaan on ehdottomasti kannattanut tutustua jo etukäteen, ja totta kai tämä sopii hyvin myös Kyrön Kirjan ja Ruusun päivän Miniän kanssa yhteen. 

Kirja oli hauska, oikeastaan voisi sanoa että taattua Kyrö -laatua. En nauranut katketakseni, mutta tunnistin kirjasta niin tuttuja ajatuksia kuin sellaisiakin, jotka eivät aiemmin olleet välähtäneet mieleeni. 

Kyrö tekee mielestäni fiksusti rajatessaan Mielensäpahoittajan tarinaa ensimmäistä kirjaa tarkemmin: Nyt näkökulmana on ruoka, joka on paitsi polttoainetta ja perinnettä, valmistuksensa puolesta mihelle hieman vieras teema. Aiemmin vaimo on vastannut perheen ravitsemisesta. Nyt Mielensäpahoittajan on otettava vastuu kokonaisesta uudesta maailmasta. 

Sitten haluaisinkin mainostaa viime viikolla ilmestynyttä Imagea: Jos ette ole aiemmin huomanneet, sen kannessa komeilee Tuomas Kyrö! Jutun nimi on Kyllä en ole tuote ja ingressi kuuluu näin: Kirjailija Tuomas Kyrö pahoittaa mielensä, kun häneltä kyselee brändinrakennuksesta. Ei hän mitään ole rakentanut. Silti Kyröllä on Suomen paras kirjailjiabrändi. 

 

Juttu käsittelee siis Kyrön läpilyöntiä - hänellähän on todellä pitkä ura takanaan ennen Mielensäpahoittaja -läpimurtoa - ja, noh, brändinrakennusta. Kyrö ei tietenkään itse myönnä mitään brändiä rakentaneensa, mutta markkinointia opiskelleena on kyllä pakko tähän väliin huomauttaa, että jokaiselle ja kaikellehan rakentuu brändi, rakensi sitä sitten suunnitelmallisesti tai ei. Jostain syystä päämäärätietoinen brändinrakennus on monella suomalaisella "viattomalla kulttuurialalla" vielä tabu. Kyrö on tehnyt todella kovasti töitä menestyksensä eteen. Hän on tehnyt hurjasti niin kirjoitus- kuin markkinointityötäkin. Ja kysyn vaan, että jos kaikki jutussa mainitut toimenpiteet eivät ole brändinrakennusta, niin mikä sitten...

Kyröstä syntyy jutun perusteella sympaattinen ja todella, todella ahkera kuva. Suosittelen ehdottomasti lukemaan koko jutun, toimittaja (Joanna Palmén) on osannut asettaa kysymyksensä sopivan napakasti ja taustatyötä on tehty. Juttu on kaikkiaan seitsemän sivua pitkä, osa on tietenkin kuvia.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Kuva Siltala Publishing

Toinen mainio faktaproosa putkeen! Blogeissakin paljon käsitelty Amu Chuan tiikeriäidin taistelulaulu vetäisi mukaansa kuin pohjoismaalainen dekkari, sen halusi ahmia loppuun. 

Ensimmiset muistoni kirjasta liittyvät Helsingin Sanomien isoon, Amu Chuaan keskittyvään juttuun. Kaikki kirjan hurjimmat jutut aina tuntikausien pakollisesta - korostaisin vielä, pakollisesta - soittoharjoittelusta aina takaisin sysättyihin äitienpäiväkortteihin oli tietenkin otettu mukaan. 

Lyhyesti heille, joille kirja on ennestään täysin vieras: Amy Chua on siirtolaiskiinalaisten lapsi, joka ei lapsena käytännössä saanut tehdä mitään oman mielensä mukaan. Kiinalaisessa kulttuurissa menestyminen ja siihen johtava raaka työt ovat mielettömässä arvossa. Epäonnistuminen käytännössä missä tahansa mihin on ryhtynyt on täysin käsittämätöntä ja mahdotonta, minkä takia aktiviteetit, joihin panostaa, kannattaa jo alun perin valita tarkkaan. 

"Kiinalainen kasvatusmalli" tuntuu kuitenkin tuottavan ympäri maailmaa uskomattomia soitinvirtuooseja, mahtavia tiedemiehiä ja lahjakkaita asianajajia ja ekonomisteja. Selityksenä on tietenkin läpi lapsuuden ja nuoruuden kehitetyt istumalihakset ja sinnikkyys. Ja lukemattomat harjoitustunnit. 

Lasten kasvattaminen kiinalaiseen malliin ei kuitenkaan ole helppoa alkuperäisen kulttuurin kehdon ulkopuolella - ja juuri tästä Chua kertoo. Miten sovittaa yhteen perhe, jossa on kaksi työssäkäyvää vanhempaa, lapset, jotka käyvät koulua josta saavat tuoda pelkkiä kymppejä kotiin ja joiden on harjoiteltava soittamista jopa viisi tuntia tavallisena arkipäivänä? Entä millaista on perheen elämä, kun kaikki vapaa-aika tunnutaan uhraavan lasten musiikkiharjoituksille, olipa opettaja sitten tunnin, puolentoista tai sillä kertaa vaikka kahdeksan tunnin päässä?

Kirjan mielenkiintoisinta antia on kuitenkin se, mitä tapahtuu, kun länsimaisessa ympäristössä kasvava lapsi ei hyväksykään kiinalaista mallia. Mitä tapahtuu, kun lapsi tekee lakon? Missä vaiheessa sitkeimmänkin kasvattajan on pakko luovuttaa? Miten lapsesta voi tulla ainakin hetkeksi kaikkea sitä mitä on yrittänyt välttää, vaikka on niin kovasti yrittänyt työntää tätä aivan toiseen suuntaan?

Erittäin, erittäin mielenkiintoinen kirja. Ei todellakaan mikään lastenkasvatusopas, mutta loppujen lopuksi Tiikeriäidin taistelulaulussa ei minusta ole kyse ensisijaisesti lastenkasvastuksesta, vaan ajatusmaailmasta. Tavasta tehdä asioita, asettaa tavoitteita ja puskea kunnes niihin pääsee. Koko malli on helppo kyseenalaistaa, samoin kuin asetetut tavoitteet - mitä hyötyä yksilölle loppujen lopuksi on siitä, että hän saa soittaa pianoa/viulua jonkun kuuluisan konserttisalin näyttämöllä, varsinkin jos tämä ei edes tähtää ammattimuusikoksi... Loppujen lopuksi onnistuminen voi kuitenkin rakentaa itseluottamusta ja tuottaa iloa, varsinkin jos matka onnistumiseen on rankka ja pitkä.

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka

Kuva Tammi

Kirjan nimi: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois, 543 päivän reppumatka
Kirjoittaja: Merja Mähkä
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2012
Sivuja: 254
Mistä minulle: Kirjastosta

Bongasin kirjan Kodin Kuvalehden kirjasivulta äitini vinkistä. Mainiota, ajattelin jo lyhyen selostuksen kirjasta nähtyäni, sillä matkakertomuksia en ole juurikaan lukenut, ja jostain syystä en muista kirjasta koskaan aiemmin kuulleeni. 

Merja Mähkä on kolmekymppinen toimittaja, joka päättää toteuttaa sisällään kyteneen pitkäaikaisen haaveen: Matkustaa maailman ympäri. Ei enää ikäviä töitä, ei arkipäivän oravanpyörää, hyvästi loska ja pimeys, tervetuloa ikuinen kesä! Matkallaan Mähkä bloggaa ja tekee ilmeisesti samalla aika hyvät muistiinpanot kirjaansa varten.

Mähkä todella ottaa lukijansa mukaan rinkkareissunsa parhaille paloille. Niin Laos, Burma kuin Afrikan savannitkin ovat aavistuksen tutumpia kuin ennen. Nyt tiedän, että matkaoppaasta kannattaa ennen Etelä-Amerikkaan suuntaamista lukea myös tyypillisistä huijauksista kertovat sivut mutta venematka Etelä-Amerikasta Keski-Amerikkaan ei oikein houkuttele. 


Kirjan parasta antia ovat Mähkän kuvaus kymmenen päivän meditaatioretriitistä Kaukoidässä, pohdinnat La Pazin vankilaturismista ja Afrikkaan sijouttuva kuvaus - ja kovin paljon niiden välillä. Silti kirjassa on myös vähemmän nautittavia osia: Kirjan alkupuolella muun muassa Burman vierailuun liittyvä kaksinaismoralismi ("no ei pitäis mennä kun rahat menee sotilasjuntalle, mutta voinhan sentään mennä katsomaan nähtävyyttä yöllä ja olla maksamatta siitä erikseen vielä juntalle menevää pääsymaksua niin eihän se ole niin paha") ärsyttää, mutta toisaalta, enpä olisi tiennyt noistakaan asioista Delislen sarjakuvakirjaa enempää ilman Mähkän raporttia. 


 Mähkä on ottanut kirjassaan kauttaaltaan hyvin henkilökohtaisen linjan. Hän kertoo niin pienen valoilmiön myötävaikutuksesta lähtöpäätökseen kuin kaukosuhteen kariutumisen aiheuttamasta tuskasta. Ajoittain minulla olo lukijana oli vähän semmoinen lievän myötähäpeän sävyttämä "ei nyt olisi tätäkin tarvinnut ihan näin tarkasti ruotia", mutta loppujen lopuksi myös ne tunteenpurkaukset istuivat kirjaan hyvin. Ja kirjan hyvät hetket korvaavat ehdottomasti sen huonommat. Helpottavinta on huomata, kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta nainen vaikuttaa matkansa jälkeen, vaikka vain hetkeä aikaisemmin koki kodittomana vaeltelun päättymisen olevan suunnilleen maailmanloppu. 


Mähkän toimittajuus näkyy kirjassa: Vaikka se on periaatteessa kronologisesti etenevä kertomus, siihen on silti maltettu poimia vain parhaat palat yli vuoden mittaiselta matkalta. Kieli on hyvää, ja tarina kulkee eteenpäin ihan samaa tahtia kuin matkakin. 


Suosittelen kirjaa matkakuumeisille ja etenkin heille, jotka aikovat matkustaa maailman ympäri ajan kanssa "sitten joskus". Uskon, että kirjasta voi nauttia myös, vaikka haluaisi kokea kaukaisista maista vain pieniä paloja kotisohvallaan.

Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Mad World, Seikkailijan Atlas

En ole Madventures TV-sarjan suuri fani: Sillä oli hyvät hetkensä, mutta sitten myös aika paljon niitä, joiden takia en läheskään kaikkia jaksoja ole katsonut.

Miesten kirjoista olen sen sijaan innostunut paljon enemmän. 

 

Kirjan nimi: Mad World, Seikkailijan Atlas

Kirjoittajat: Tuomas Milonoff ja Riku Rantala

Kustantaja: Johnny Kniga

Julkaistu: 2011

Sivuja: 352

Kansi: Sami Saramäki/Agent Pekka

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla
 
Jo kaksikon edellinen reissukirja, Madventures, Kansainvälisen seikkailijan opas oli mielenkiintoista luettavaa ainakin pahan matkustuskärpäsen puraisemalle. Siinä, missä Kansainvälisen seikkailijan opas tarjosi hyvin käytännönläheisiä vinkkejä reissun, tai oikeastaan yleensä matkalle pääsyn suunnitteluun ja erilaisiin tilanteisiin matkan aikana, Seikkailijan Atlas roihauttaa reissukipinän rovioksi. 

Seikkailijan Atlas ei tosiaan ole mitään reissulla mukana raahattavaa kokoa - sähkökirjaa odotellessa...

Oikeasti, kenen muka kannattaa koskea tällaiseen kirjaan, jonka kevyen selailunkin jälkeen haluaa matkustaa Kambodzaan, Kameruniin, Kanadaan, Kap Verdeen ja Kazakstaniin (kyllä, kohteet on esitelty aakkosjärjestyksessä)? Sanoisin, että kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita vähääkään takapihaansa suuremmasta alueesta, ja varsinkin niiden, jotka eivät vielä ole. Tosin, viime päivien "Voitasko alkaa miettiä lomaa vähän enemmän" ininästä päätellen minä olisin voinut jättää kirjan heti muiden lainattavaksi. 


Kyseessä ei siis ole kohdeopas, vaan fiilistelyyn ja matkojen suunnitteluun keskittyvä opus, oikeastaan hipsteriversio Geographicasta. Kirjan alkuosa keskittyy eri matkakohteiden - ei siis vain maiden, mukana ovat esimerkiksi Alankomaiden Antillit - 1/2-1 sivun esittelyihin, joita seuraavat 57 oikein asiallista karttaa. Tämän jälkeen kirjassa on vähän lukion maantiedon oppikirjan kappaleita muistuttavia artikkeleita, tietenkin paljon päräyttävämmällä otteella kirjoitettuna.  Lopuksi esitellään vielä 11 reitti-ideaa, maaiman festareita ja seikkailijan 10 käskyä. Hauskoja lisiä ovat myös tekijöiden (tekijäkaarti on paljon Milonoffia ja Rantalaa laajempi) esittelyt ja kirjan lopusta omasta taskustaan löytyvä juliste.  

Kap Verdelle olen halunnut aina enkä näe mitään syytä olla matkustamatta Kazakstaniin. Matkaseuran houkuttelu jälkimmäiseen voi tosin olla ns. haastavaa.

 Kirja on alusta loppuun laadukasta työtä. Matkakohteisiin on selvästi perehdytty ja jokaiselta sivulta löytyy paljon uutta tietoa. Kuvat ovat mielettömän upeita. Loppuosan artikkelit ovat myö erittäin huolella taustatoimitettuja, tietolähteitä on käytetty hyvin ja ne on myös luetteloitu artikkelien perään. 


Aivan täydellinen kirja siis, vai? 

Yksi keskisuuri miinus on pakko antaa. 


Milonoffin ja Rantalan kirjoitus kantaisi eteenpäin letkeänä ja kiinnostavana vaikka kirjasta ei löytyisi jatkuvasti flekkaamista, tsajuja, spliffejä, sufettelua jne jne jne. Siitä revin tuon vähän halventavan hipsteri-Geographica -nimityksenkin. Kuulostan varmaan tosi tylsältä ja nipolta, mutta en todellakaan vaadi kirjakieltä, rento mutta silti huolellisesti toteutettu kirjoitusasu toimii hyvin, mutta en välttämättä haluaisi joutua googlettamaan jatkuvasti sattuneesta syystä itselleni vieraita sanoja ainakaan kun luen suomeksi. Jotkin maaesittelyistä tuntuivat aavistuksen virallisemmin kirjoitetuilta, ja mietinkin, näkyykö laajan tekijäjoukon käden jälki tässä.

Silti:  Jos joululahja jollekin (esimerkiksi itselle, tai vinkvink, jollakulla minulle...) on vielä hommaamatta, suosittelen opusta todella lämpimästi. Vaikka kirjalla ei vielä vakipaikkaa omassa hyllyssä olekaan, pelasti se myös jo yhden 30-vee synttäreiden lahjapulman. 

Kirjasta löytyy runsaasti hyvälaatuisia maistiaisia täältä. 

Minä jatkan keltakuumeen tartuntakarttojen tutkimista, ihmettelen Namibian historiaa ja buddhalaisuuden mysteerejä. Nuo alun houkuttelevat kohdesivut isoine värikuvineen voisin vaikka liimata yhteen kunnes olen päässyt Kap Verdelle ja Kazakstaniin.

Kertokaa te sillä välin, millaisten matkakirjojen ystäviä te olette?

Kirjamessut 2011: Untuvikon kokemukset ja muistilista vuodelle 2012

Ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takanapäin! Vaikka täältä Venäjän rajamailta lähteminen vaatii aina omat järjestelynsä, kaikki oli ehdottomasti vaivan arvoista. Suosittelen messukäyntiä ehdottomasti kaikille kirjoista, lukemisesta tai vaikka vain yhteiskunnallisista aiheista vähääkään kiinnostuneille. Tapahtumakattaus on loistava, ja esillä olleesta kirjamäärästä tekee pakostakin löytöjä vaikka tarkoituksena ei olisi ostaa yhtään kirjaa. 

Tosi mukavan lisämausteen omalle messukäynnilleni toi monen muun kirjabloggaajan tapaaminen Avain -kustantamon järjestämässä blogikokoontumisessa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan myös kahteen kirjailijaan. Kanadalainen Annabel Lyon kertoi (esikoisestaan?) Aleksanterin opettajasta ja belgialaisen Annelies Verbeke toisesta kirjastaan, Kalanpelastajasta.

Seuraavassa melko perusteellinen (=tolkuttoman pitkä) kertomus messupäivästäni, loppuun keräsin vielä puolihumoristisen muistilistan vuodelle 2012 joten malttamattomimmat voivat hypätä suoraan sinne :).

Messukeskuksessa olimme hyvissä ajoin pian kymmenen jälkeen. Ensimmäinen messuohjelmasta ympyröity ohjelma, Alivaltiosihteerien Joukossa virallisuus tiivistyy alkoi jo 10.30. Tässä vaiheessa paljastettakoon, että sain lopulta houkuteltua myös mieheni mukaan messuille mikä (hyvällä tavalla) vähän vaikutti ohjelmavalintoihin. Samalla sain myös järkkäritasoisia kuvia, kiitos niistä :). 

Vaikka en varsinaisesti Alivaltiosihteeri -fani olekaan ollut, kolmikon esitykset uudesta kirjasta jaksoivat kyllä hymyilyttää. Viimeistään lopuksi erilaisin tehokeinoin esitetyt palindromit alkoivat naurattaa. Ehdottomasti hyvä alku päivälle siis :).

Tässä esitetään luultavasti palindromin hienointa lausuntamuotoa, eli ryhmälausuntaa tehokeinolla.

 Alivaltiosihteereiden jälkeen kiertelimme messualuetta. Katsottavaa oli paljon, "perinteisten" kustantamojen osastojen lisäksi Messukeskuksesta löytyi myös antikvariaattinen puoli, Viini & Hyvä elämä - messut sekä musiikkimessut. Minä keskityin kuitenkin koko päivän tiukasti kirjoihin.

Päivän saalis oli onneksi kuitenkin aika hillitty.

Päivän saalis oli hyvä. Kirjoja olisi voinut ostaa vaikka miten paljon, mutta onnistuin pitäytymään viidessä, tai oikeastaan kuudessa, todella mielenkiintoisessa kirjassa: Siri Hustvedt: Lumous, Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian, Lionel Shriver: Poikani Kevin ja erikoisen hyvänä löytönä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Joka kerta kun puhutaan hyvistä dekkareista KPN nousee jossain vaiheessa esille ja pian alkaa hämmästely siitä, enkö todella ole lukenut kyseistä dekkareiden klassikkoa. No en. Se ei vaan ikina ole sattunut kohdalle. Tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa on myös ("käännä vain kirja ympäri")  Roald Dahlin novellikokoelma Joku Kaltaisesi. Sille ei ole suuria odotuksia, mutta jos Dahlin nimi kuulostaa ärsyttävän tutulta, kannattaa käydä katsomassa tämä Wikipedia -sivu niin miehen uran monipuolisuus selviää. 

Myös antikkapuolella pengottavaa olisi ollut vaikka miten paljon.

11.30 kuuntelimme paneelikeskustelun Uhkakuvia nyt ja huomenna jossa Kirsi Luukkanen haastatteli Risto Isomäkeä, Jukka Niskasta, Antti Tuomaista ja ohjelmasta poiketen jälkikäteen muisteltuna "jotain kolmatta" kirjailijaa. Keskustelu polveili siitä, miten kirjailijat romaaneihinsa uhkakuvat valitsevat aina lyhyesti siihen, mitä he uskovat todella tulevaisuudessa tapahtuvan. Keskustelun aikana koin, että neljä haastateltavaa oli ehkä jo melkein liikaa tämänkaltaiseen keskusteluun jossa kaikilla oli paljon sanottavaa.

Kello 12.00 suuntasimme takaisin Aleksis Kivi -lavalle Don Rosan haastattelua katsomaan. Mies oli promoamassa joulumarkkinoille ehtivän kirjasarjansa ensimmäistä osaa. Rosan haastattelu oli hauskaa kuultavaa selityksineen siitä, miksi vaimo joutuu Suomen vierailujen ajaksi jäämään kotiin ja kertomuksineen lopullisiin sarjakuviin eksyvästä suuresta virhemäärästä. 

Don Rosaa haastattelivat Riku Perälä (vas.) ja Jukka Heiskanen.

Pienen kiertelyn jälkeen yhdeltä kuuntelimme Pertti "Fingerpori" Jarlaa Arktisen Banaanin osastolla. Jarla tuntuu melkein tutulta maaliskuussa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä olleen laajan jutun jälkeen, mutta paljon hauskaa uuttakin haastattelussa tuli esille. Niin, ja nyt melkein tekisi mieli sanoa, että lähettäkää hyvät ihmiset ihmeessä kaikki mahdolliset Fingerpori -ideanne Jarlalle, mies tuntuu olevan jatkuvasti niiden tarpeessa! Pari minuuttia Jarlan jälkeen osastolle saapuneen Roman Schatzin ihmetystä seuratessa ja haastatelijan erinomaisia organisointitaitoja ihaillessa tuli esiin myös se, että näin jättimäisen kokonaisuuden suunnittelu ja sen osasenakin oleminen mahtaa vaatia melkoisia organisointitaitoja. Schatz sai kuitenkin omistuskirjoitukset jaettuaan jatkaa matkaansa seuraavaan paikkaan, ja Jarlan haastattelu lipui äärimmäisen sujuvasti eteenpäin vaikka haastattelijakin vaihtui välillä. 

Vaikka pieniä sekaantumisia tapahtuisikin, The Show Must Go On: Schatz singeerasi ja kiisi seuraavaan määränpäähän.

 Messupäivä päättyi Avaimen organisoimaan bloggaajien tapaamiseen. Alussaki mainitut kirjailijat Annabel Lyon (Aleksanterin opettaja) ja Annelies Verbeke (Kalanpelastaja) kertoivat kirjojensa tarinasta, niiden kirjoitusprosessista (Lyon suunnitteli ensin tarkasti, kirjoitti sitten, Verbeke kirjoitti alun luvut, sitten ihan lopun ja sitten tarinan keskelle) ja kysyttyäni napakasti myös siitä, miksi minun ne pitäisi lukea. Perustelut olivat sen verran hyvät ja kirjailijat niin sympaattisia että en yksinkertaisesti voi olla tarttumatta heidän kirjoihinsa. Suosittelen lukemaan haastattelusta tarkemmin vaikka Katjan Lumiomena -blogista. Salla on kirjoittanut erikseen myös Lyonista. Joka tapauksessa, kirjailijoiden mietteitä oli äärimmäisen kiinnostavaa kuulla! Kirjat tulivat kirjailijoiden kautta jotenkin tosiksi ja läheisiksi.

Avaimen Anna-Riikka Carlson kertoi lyhyesti kustannusalan kuulumisia - jotka ainakin näin alan ulkopuoliselle olivat äärimmäisen kiinnostavia - ja nostatti uudelleen juhlatunnelmaa torstaina kirjablogien saaman Rakkaudesta kirjaan -palkinnon johdosta. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että toivon kuulevani lähiaikoina, tai no, seuraavan vuoden sisään vähän uudenlaisia avauksia sähkökirjoihin liittyen. Minäkin olen aiheesta kamalasti paasannut, eikä asia tietenkään ole yksinkertainen. Anna-Riikan puheenvuorosta tuli joka tapauksessa selväksi, että Suomen kustantamoissa asia on noteerattu ja otetaan tosissaan, mutta hidasteina olevissa solmuissa riittää vielä ratkomista.  

Kiitos Avaimelle hyvän tapahtuman järjestämisestä! En ole koskaan aiemmin mihinkään blogitapaamiseen päässyt, joten kirjamessujen yhteydessä järjestetty kokoontuminen oli ihana kädenojennus myös näin kauempaa tuleville. 

Niin ja kirjamessut kokonaisuudessaan: Ehdottomasti uudestaan, ja seuraavalla kerralla toivottavasti kahdeksi päiväksi! Sunnuntainakin olisi ollut supermielenkiintoista ohjelmaa, mutta kaikkea ei aina voi saada yhdellä kertaa.

Sitten vielä lopuksi ne vinkit:

En ollut käynyt kirjamessuilla koskaan ennen lauantaita. Koska naistenlehdissäkin aina jaetaan asiantuntevia kommentteja alennusmyynneistä selviämiseen, ajattelin jakaa jo näin ajoissa ensi vuoden varalle vinkkejä messu-untuvikoille. 

• Jos olet kiinnostunut kirjamessuilla järjestettävästä ohjelmasta (kirjailijahaastattelut, paneelikeskustelut eri teemoista jne), valmistaudu huolella aikatauluttamalla päivää. Varaudu pettymyksiin: Kaikkea ei kuitenkaan ehdi nähdä. Virallisen messuohjelman pläräämisen lisäksi kannattaa selvittää myös kustantamojen omilla osastoillaan järjestämä ohjelma. 
• Jos olet yleisen kiertelyn lisäksi kiinnostunut ohjelmasta ja yleisestä sosialisoinnista, yksi päivä ei riitä mihinkään. Oikeasti. 
• Jos samaan aikaan tilassa on muutakin mielenkiintoista kuin kirjamessut (nyt myös Viini & Hyvä elämä ja Musiikki) se yksi päivää ei todellakaan riitä mihinkään. Usko jo. 
• Ainakin lauantaina porukkaa oli mielettömän paljon. Kahta henkeä suuremmissa joukkueissa ympäriinsä liikkuminen on melko tuhoontuomittu yritys, ainakin jos messuhumussa ei kulje laput silmillä päättäväisesti kohteesta A päämäärään B. 
• Vesipullo olisi kannattanut hankkia jo ennen kuin jano iski, nimimerkillä jälkikäteen jomotusta nestehukasta.
• Treenaa käsien ja hartioiden lihaksia niin, että jaksat kantaa painavia kirjakasseja koko päivän
• Koska et kuitenkaan ole treenannut tarpeeksi, varaa seuraavaksi päiväksi Mobilatia/IcePoweria tai vastaavaa. Hartiat kiittävät.
• Koroista pitäville suosittelen (muuallekin kuin messupäiviin) korkokenkiin sopivia geelipohjallisia. Olipa outoa kun illalla päkiät eivät huutaneetkaan hoosiannaa, vaikka jalat kannattelivat koko päivän oman painon lisäksi myös niitä kirjakasseja.

Tauno Tiusanen: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet

Kirjan nimi: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet

Kirjoittajat: Tauno Tiusanen

Kustantaja: Edita Publishing Oy

Julkaistu: 2011

Sivuja: 161

Mistä minulle: Bookplussasta

Tunnustan: Tein jotakin moraalisesti vähintäänkin kyseenalaista. Luin lahjaksi ostamani kirjan ennen kuin annoin sen lahjaksi. Kyllä, melkein näen kohoilevat kulmat tänne saakka ja jo nyt, mutta antakaa kun selitän... 

Olen istunut professori emeritus Tauno Tiusasen luennoilla kymenniä tunteja. Olen lukenut aika monta hänen kirjoittamaansa vähän tieteellisempää (tentti)kirjaa, mutta aiemmin julkaistu Elämä rautaesiripun varjossa jäi lukematta. Nyt kun sitten erään kirjasta ilahtuvan sukulaisen syntymäpäivä sattui sopivasti vähän tämän uutukaisen julkaisun jälkeen, ja sattuneesta syystä olin tiettynä päivänä professorin liikkeistä niin tarkasti selvillä että pystyin noutamaan kirjaan omistuskirjoituksen, pidin vähintäänkin arveluttavana jättää kirja lukematta. 

Narutettu sukupolvi sopii lähihistorian tapahtumia uudesta kulmasta avaamaan ihan jokaiselle, vaikka historiaan tai kansantalouteen ei aiemmin syvällisesti olisi perehtynytkään. Järkyttävää voi tietysti olla, että etenkin kypsemmät lukijat voivat saada tästä kirjasta vähän erilaisen kuvan Neuvostoliitosta kuin mitä kouluaikoina auliisti jaettiin. 

Tiesittekö esimerkiksi, että Neuvostoliiton asukkaista 2/3 eli 1990 köyhyydessä? Tai että maassa oli välillä sellainen tilanne, että työntekijöitä ei saanut moitivoitua ahkerampiin työsuorituksiin edes palkankorotuksilla? Kaupoissa kun ei ollut mitään ostettavaa vaikka rahaa olisi ollut millä mitalla tahansa. Monelle on varmaan jo ennestään tuttua, että suunnitelmataloudessa vain tuotannon määrällä oli väliä, laadulla ei niinkään. 

Erittäin kuvaava oli myös yhdellä sivulle kerrottu perunaesimerkki. 

Jonain vuonna (tämän siitä saa, kun ei kirjoita kirjasta kun se vielä on käsillä...) NL tuotti perunaa 31,4 mrd tonnia vuodessa, USA 15,0 mrd tonnia. Kauppakuntoista perunaa NL tuotti 12,0 mrd tonnia, USA 13,7 mrd tonnia. Vähittäismyyntiin tulleen perunan märää oli samana vuonna Neuvostoliitossa 8,0 mrd tonnia, USA:ssa 12,5 mrd tonnia. 

Niinpä, ei se määrä vaan se laatu. Kirja havainnollisti monessa kohdassa myös sen, miksi teollinen tuotanto ei voi toimia ilman kilpailua: Vaikka luonnonvaroja olisi millä mitalla, niitä kyllä tuhlataan juuri sillä samalla mitalla jos mitään syytä pyrkiä parempaan ei ole. 

Kirjan kaikkein tuoreinta antia oli tietenkin suomettumiseen liittyvät faktat.

Kyllä minäkin muistan, miten historiantunnilla kehuttiin Neuvostoliiton suunnileen pelastaneen Suomen talouden sotakorvausten muodossa, "piti saada tuotanto nopeasti taas pyörimään kun piti maksaa sotakorvaukset, ja mehän maksettiin kaikki. Ihmisille oli töitä ja niin edelleen." Heeetkinen.... Siis kymmenen vuotta sitten on vielä opetettu, että meidän rajan yli ilmaiseksi työntämämme tavaran tuottaminen pelasti meidät? Muistaako kukaan, että myöhemmin on keskusteltu siitäkin, että JOS Suomen olisi pitänyt sotien jälkeen alkaa tuottaa tavaraa avoimille, kilpailluille markkinoille eikä syytää sitä Neuvostoliittoon, missä esimerkiksi surkea muotoilu ja kaikenlaisen designin puuttuminen oli ihan ok, taloutemme voisi oikeastaan olla vielä paremmalla mallilla? Entäpä, jos meidän olisi pitänyt oppia myymään ja markkinoimaan jo muutama vuosikymmen sitten? Niinpä, näinä aikoina kun tuotanto on enimmäkseen ihan muualla, olisi kiva olla Ruotsi joka osaa kyllä hallita brändejä ja tuotteistaa vaikka ei mitään enää itse tuottaisikaan. Suomen vaate- ja jalkineteollisuudelle taas riitti pitkään se, että tuotteet olivat ihan vaan kestäviä. 

Tiusanen kirjoittaa myös paljon siitä, miten vahvan arvostelun kohteeksi hän faktoihin perustuvien mielipiteidensä takia joutui. Viran saamista Suomessa pidettiin mahdottomana, koska hän oli kuulemma "ulkopoliittisesti epäluotettava". 

Tiusanen antaa kunniaa myös modernille kaunokirjallisuudelle Sofi Oksasen Puhdistuksen kautta. Puhdistusta ei olisi koskaan voitu julkaista suomettuneessa Suomessa, joten siinä mielessä meilläkin on vanhojen traumojen käsittelyssä jo edistytty.

Omistuskirjoitusta noutaessa en tietenkään voinut välttää kiusausta kysäistä ihan paria juttua kirjasta ennen kuin olin sen jo lukenut. Kerroin tietenkin kirjoittavani kirjasta ja pienestä juttutuokiostamme blogiini, joten tässä tulee:

Mikä sai sinut kirjoittamaan vielä yhden kirjan?

"Nyt eläkkeellä on aikaa purkaa asioita. Minua on lyöty aiemmin päähän monta kertaa, olen saanut jopa tappouhkauksia. Suomettumiseen liittyen on väitetty, että kaikki meni hyvin, mitä tietenkin komemmentoin jo edellisessä kirjassani. Siinä en kuitenkaan maininnut nimiä, johon Helsingin Sanomien kritiikissä tietysti mainittiin. No, tässä kirjassa niitä nimiä nyt sitten on.

On absurdia miten historiaa vieläkin käsitellään. Käytin pitkään opetuksessani lainausta kommunistipuolueen ohjelmasta. Siinä väitettiin, että -80 luvulla siirryttäisiin täyskommunismiin, jossa rahaakaan ei enää tarvittaisi. Ei käynyt ihan niin.

Ei minua kuitenkaan kaduta, että olen sanonut asiat suoraan. Äitini sanoi minulle, nuorimmalle pojalle, että 'sinulla ei ole lahjoja, joten ole ainakin rehellinen'. No minä olen ollut. Isä kuoli sotatantereella siksi, että voisin täällä sanoa mitä haluan, ei siksi että kumartelisin johonkin suuntaan. 

Toivoisin, että etenkin nuoret tutkijat lukisiva kirjan. Kuten Glasgowssa valassa (ilmeisesti professorinvala tms.) lausuttiin, etsin totuutta. Se olisi jokaisen tutkijan hyvä muistaa. Eräänlainen korruptio vaan tuntui kuuluvan tietyn ajan henkiseen pääomaan. Haluan olla toisenlaisen, Tiusasen tien edustaja."

Tiusanen on ollut Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa erittäin suosittu luennoitsija, joka pystyy maustamaan luentonsa todella autenttisilla esimerkeillä ja tietolähteillä, joiden tietoja ei kirjallisessa muodossa löydy. Vaikka virallisesta eläköitymisestä on kulunut jo aikaa, Tiusanen on kuitenkin tähän saakka nähty vuosittain ainakin yhtä kurssia luennoimassa - nyt kuulemma kuitenkin oli viimeinen vuosi.

Tom Henriksson ja Leo Stranius: Ekopop!

Huhhuh. Ekopoppia lukiessa olisi todellakin pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Ajattelin kyllä muutaman kerran riippumatossa löhötessä muistivihkosen ja kynän noutamista, mutta tämän kirjan äärellä ajattelemisesta ei jäänyt voimia enää moisiin fyysisiin ponnisteluihin. Toivottavasti tärkeimmät pointit välittyvät silti.

Kirjoittajat: Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas

Kirjoittaja: Tom Henriksson ja Leo Stranius

Kustantaja: Avain

Julkaistu: 2011

Sivuja: 320

Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale

Tämä kirjoitus valuu oikeastaan aika kauas kirja-arvostelusta, tämä on pikemminkin kannanotto. Mutta siihen arvosteluun sopivat osat heti: En osaa vieläkään ihan päättää miten kirjaan suhtautuisin. Suosittelen silti ihan kaikkia lukemaan sen. Ja haluan silti varoittaa, että lukijalla pitää olla vähän innostusta, jotta kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen.

Ekopop on hyvin erilainen kirja verrattuna siihen, mitä yleensä luen. Sen kirjoittajat ovat hyvin erilaisia ihmisiä kuin ne, joiden kanssa päiväni vietän. Haluan kulkea samaan suuntaan kuin kirjoittajat, pelastaa maailman, mutta polku näyttää kulkevan osittain aika eri reittejä ja päättyvänkin vähän eri kohtaan. Tällaiset kirjat eivät aina ole niitä mistä pidetään, mutta silti niitä on hyvä lukea: Tulihan ajateltua ainakin nanosekunti ja ehkä jopa seuraavalla kerralla mietittyä kaupassa vielä vähän tarkemmin, mitä kärryihinsä pistää.

Vaikka Ekopop on innostuneesti ja positiivisella otteella kirjoitettu, se ei ole kevyt kirja. Ennalta ajattelin, että se sisältäisi paljon käytännöllisiä niksejä ekologisemmasta elämästä ja onnellisemmasta arjesta. Sisälsi Ekopop niitäkin, mutta myös paljon, paljon muuta. Kirja käsittelee laajasti myös päätöksentekoa, yksilöiden aktivoitumisen merkitystä, painottaa toisaalta yksilön vastuuta, toisaalta poliittisen päätöksenteon merkitystä, Suomen ympäristöliikkeen historiaa ja kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Ja niitähän riittää.

Kirjan perspektiivi on hyvin helsinkiläinen. Välillä melkein luulen kirjoittajien olettavan kaikkien asuvan Helsingissä, vaikka Stranius ei siellä selontekonsa mukaan lapsuuttaan olekaan viettänyt. Tämä Helsinki vs. muu maa –asetelma aiheutti minulle jo kirjan alussa vähän turhaa nikotusta. Kirjoittajien utopia tuntuisi olevan, että kaupunki olisi rakennettu tiiviisti täyteen hyvin korkeita kerrostaloja, joiden välejä somistaisivat ihastuttavat puistot jossa kaupunkilaiset voisivat rentoutua, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupungista. Aidomman luonnon kaipuu voitaisiin tyydyttää välittömästi kaupungin reunalla alkavassa luonnonvaraisessa metsässä, jossa toki kuitenkin olisi viehättäviä merkittyjä vaelluspolkuja. Metsän ääreen pääsisi luonnollisesti raideliikenteellä.

Kirja sivusi voimakkaasti minimalismiin liittyviä ajatuksia: Onni ei tule tavaroista, vaan elämyksistä. Elämyksiä voi saada myös vaikuttamisesta ja hyvän tekemisestä. Raha ei ole avain onneen.

Kirjassa oli myös vahva vasemmistolainen perspektiivi. Myönnän lukeneeni välillä melkein kateellisena, miten innostunut Leo oli työstään ja Tom opinnoistaan. Tässä kohtaa päässäni kävi myös jonkinlainen naksahdus, jonka olisi halunnut kertoa kirjoittajille: Ymmärrättekö, että vaikka esimerkiksi minä pidän kovasti työstäni ja nautin opiskeluistani, en silti tekisi niitä ilmaiseksi, valitsin alani ja työpaikkani osin hyvän palkan takia (näyttääpä tuo muuten pahalta kirjoitettuna) ja jos vaihtoehto olisi puuhastella omien projektien parissa eikä käydä töissä, saattaisin valita sen omien projektien äärellä puuhastelun? Nyt minua kuitenkin palkitaan rahamäärällä, jonka avulla pystyn jossain määrin viihdyttämään itseäni myös kohtuullisella vapaa-ajallani, ja siksi olen valinnut työssäkäynnin sen sijaan, että tekisin jatkuvati asioita, joista nautin kaikkein eniten. Uskon, että aika monella siltasuunnittelijalla, putkimiehellä ja ajoittain jopa sairaanhoitajalla tai lääkärillä on sama asenne, ja siksi kaikki ei vain koskaan tulisi sujumaan ihan yhtä ihanasti kuin Leo ja Tom rivien välissä maalailevat. Okei, tiedän että rivien väleihin vetoaminen on vähän ilkeää, mutta silti. Kaikki eivät ole jatkuvasti äärimmäisen innoissaan siitä, mitä tekevät, ja se on ihan ok.

Se, mitä olisin kirjalta kaivannut, olisi ollut joidenkin asioiden tarkempi asettaminen perspektiiviin ja mittasuhteiden huomiointi. Olen ehkä tässä(kin) vähän insinööri, mutta jos ihmisille annetaan ohjeita, mielestäni niiden olisi syytä olla vaikuttavia ohjeita. Vaikka Tom selvästi haluaa elää ekologisesti, lentelee hän kirjan alkuosan maailman puolelta toiselle (tai siltä se ainakin vaikuttaa, välillä ollaan kaverin luona Bostonissa, välillä muistaakseni jossain päin Aasiaa). Tarkoitan siis sitä, että vaikka esimerkiksi yksityisautoilua jatkuvasti parjataan, voisi olla syytä muistuttaa, että yhdellä vuosittaisella edestakaisella lennolla Suomesta johonkin voi olla ihan samankokoiset tai paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin hurjalla määrällä kaksin autoilluilla kilometreillä vuodessa. Tämä ”autoilu on kamalinta, mitä voi tehdä” –näkökulma kalahteli (se koira tietysti älähtää johon kalikka kalahtaa jne…) minuun vähän turhankin voimakkaasti, mutta nuo ehdotukset tyyliin ”päästökiintiöt joilla saa ajaa kerran kuukaudessa mökille” saivat verenpaineeni ajoittain nousemaan. Sen sijaan, että esimerkiksi mökkeilyä ei olisi suorastaan tuomittu, olisi voinut nostaa esiin myös parannusehdotuksia: Mökkiin ei perinteisiä sähköjä ja juoksevaa vettä vaan aurinkopaneelit ja kompostoiva käymälä, vuokramökkien hyödyntäminen jne. Lisäksi haluaisin nyt tässä mökkeilyn puolustuspuheenvuorossani nostaa esiin sen, että siellä mökillä kuitenkin yleensä on aika paljon vähemmän mahdollisuuksia huomaamattomaan energiantuhlaukseen kuin kaupungissa: Ainakin tämän Aalto -yliopiston tutkimuksen mukaan.

Hyviäkin juttuja löytyi: Esimerkiksi lihansyöntiä kannustettiin vähentämään, minkä henkilökohtaisesti näen yhtenä helpoimmin toteutettavista edistysaskeleista ihan kenelle tahansa. Lisäisin tosin myös maitotuotteet vielä selkeämmin harvennettava –listaan.

Kirjasta kuitenkin välittyy sekä Leon että Tomin innostus vaikuttamiseen ja luonnonsuojeluun. Tomin kanta luonnonsuojeluun paljastuu kirjan myöhemmässä vaiheessa huomattavasti Leon asennetta teknologiamyönteisemmäksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat herätellä itseään ja mahdollisesti saada myös käytännöllisiä vinkkejä. Suosittelisin tätä kovasti myös jokaisella lukiolaiselle, koska tästä opuksesta saa taatusti poimittua paljon sitä yo-tutkintolautakunnan arvostamaa kypsää ja kriittistä ajattelua. Kirjaa ei ole somistettu kuvilla ja tarina on paikoin melko runsasta ja polveilevaa, että omaa innostusta kirjan lukemiseen täytyy kuitenkin riittää.

Maailma on nykyisin todella täynnä ristiriitaisia viestejä, mutta tästä kirjasta pystyi taas poimimaan jotain omaan maailmankatsomukseensa. Kuten K-blogin Jennikin vasta totesi, hyvän kirjan ei aina tarvitse olla mukava.

Hynynen!

Mitä Kotiteollisuuden Jouni Hynynen luki pienenä? Millaista on biisitekstien kirjoittaminen? Mistä Hynynen keksi alkaa kirjoittaa kirjoja? Mitä Hongisto sanoi Hynysen ensimmäisen Me Naiset -haastattelun jälkeen? Entä minkä tuu-tu laulun Hynynen laulaa mieluiten illalla lapselleen? Lue rauhassa eteenpäin, kaikki selviää kyllä...

Mutta ihan ensiksi tunnustus: Minusta tuntuu siltä, että alan tulla vanhaksi. Teen nimittäin asioita, joita en joskus seitsemän vuotta sitten olisi ikina voinut kuvitella tekeväni. Tänään tosiaan esimerkiksi istuin kiinnostuneena kirjastossa kuuntelemassa Jouni Hynystä, joka kertoi kirjoittamisesta, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Ai ja että mistä tuo seitsemän vuotta sitten tuli? Silloin jouduin puolivahingossa pikkufestarien yhteydessä Kotiteollisuuden keikalle, jolla Hynynen oli mielestäni kiroileva sovinisti jota joistain ihan siedettävistä kappaleista huolimatta en enää livenä olisi välittänyt tavata. 

Ennakkoluulot Hynysen kamaluudesta hävisivät kuitenkin vuosien aikana ja muun muassa tämä Imagen juttu antoi miehestä oikein positiivisen kuvan. Jostain syystä en silti vielä ole tarttunut Hynysen kirjoihin, mutta nyt taitaa olla sekin edessä. Lappeenrannan maakuntakirjasto tiedottaa nykyisin modernisti ja fiksusti Facebook -sivujen kautta, joten minäkin osasin Hynystä kuulemaan.

Yleisön kysymysten ympärille rakentunut "luento" alkoi Hynysmäisillä tokaisuilla "Mitäs te kaikki täällä oikein teette?" "Eikös kirjastossa pitäisi olla hiljaa?". Tunnin aikana mies paljastui kuitenkin pitkän linjan kirjaston käyttäjäksi. "Aloin käymään täällä (Lappeenrannan maakuntakirjastossa) joskus 70-luvun alussa. Niin, ja olen siis syntynyt -70. Aluksi upposivat seikkailuromaanit, sitten siirryin Väinö Linnaan. *Yleisön epäuskoista naureskelua* Kyllä, neljännellä tai viidennellä luokalla vein kouluun lukutunnille Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja miusta se oli silloin, ja on vieläkin, paras kirja. Opettajan mielestä se ei tosin ollut sopivaa luettavaa sen ikäiselle." Hynynen oli siis aktiivinen lukija jo nuorena aina siihen saakka, kunnes kuvioihin tuli ensin teini-iässä urheilu, sitten tytöt ja parikymppisenä vielä keskiolutkin. "-90 luvulla ei tullut luettua juuri mitään." 

Mistä tämä bändijuttu alkoi?

Biisien teon Hynynen aloitti kyllä jo lukion abikeväänä. "Opettelin kitaran soinnut ja tein 12 biisiä, ne kiinnosti enemmän kuin ruotsin kielioppi. Biisit ei kyllä enää ole tallella...". Kuulijoita kiinnosti tietenkin muun muassa, mistä biisien aiheet tulevat ja miten ne syntyvät. "Kirjoitan sumassa. Välillä menee pitkiä aikoja niin, että en kirjoita mitään paitsi nettisivuja. Biisien tekstit syntyy pakon edessä kun biisit on olemassa ja ne pitää sanoitaa.". Sanat eivät kuitenkaan selvästi synny itsestään eikä niitä vain repäistä hetkessä jostain mielikuvitusten syövereistä, vaan "Aiheet tulee niin että niitä edeltää hirveästi pohjatyötä ja merkintöjä muistikirjaan, esimerkiksi runokirjoista. Kun alan sanoittaa, puran sitten hirveän määrän muistiinpanoja, se on kuin palapeli. Uusimman levyn, ei nyt yhteiskuntakritiikki vaan enemmänkin... yhteiskuntanalyysi taas on tullut lehtiä lukeamlla, myös järkyttävistä 'mies vetää lärvit ja tappaa perheensä' -jutuista. Paneehan se ajattelemaan ja herättää ajatuksia." Hynynen kuvaa biisinsanoitustaktiikkansa olevan "yrityksen ja erehdyksen kautta keskinkertaiseen lopputulokseen johtava."

Suuri partakeskustelu

Jotta koko ajan ei ihan alkuperäisessä aiheessa pysyttäisi, yleisöä puhuttaa tietenkin myös  Hynysen taannoinen partadraama. Suureen partakeskusteluun  päästiin -ainakin minusta hieman yllättäen- vanhemman naishenkilön "Onko partaa ikävä?" kysymyksen kautta. Tämän ja usean täydentävän kysymyksen jälkeen selvisi muun muassa, että 

a) partaa ei ole ikävä 

b) parran kasvatus on noin puolen vuoden projekti ja 

c) parta on päätymässä keväällä avattavan Mikkeliläisen suomirock-/iskelmäbaarin sisustuksen osaksi. Baarin nimi ei selvinnyt. Huomautettakoon tässä yhteydessä, että yleisöstä kysyttiin muun muassa onko parta pääsemässä museoon. Ei siis ole. 

Hynynen ja Yrjänä

Osa kuulijoista oli paneutunut minua huomattavasti syvällisemmin Kotiteollisuuden biisien sanoituksen kehittymiseen. Sanoitukset ovat kuulemma muuttuneet vuosien saatossa suoremmiksi, suorastaan yksinkertaisemmiksi. "(Kotiteollisuuden) Alkuaikoina yritin olla taiteilijamaisempi. Mm. Martti Syrjä ja A.W. Yrjänä olivat esikuvia, mutta he ovat kuitenkin oikeita sanoittajia." Koska Hynynen haluaa sanoa asiat suoraan normielämässäkin, on luontevaa sanoa ne nykyisin suoraan myös kappaleissa. "Haluan, että kappaleet ovat helppoja. Olen kertosäeihminen, suorastaan poppari. Ei minua kiinnosta hevimaailma. Kertosäkeeseen ei saa tehdä vaikeaa tekstiä tai siinä menee koko biisi." 

Yleisö halusi kovasti verrata Hynystä jo aiemmin mainittuun Yrjänään, mutta Hynynen teki eron selväksi: "A.W. Yrjänä on vaan erilainen. Se tuntee kaikki muinaiset myytit ja muut, ja jos ootte lukeneet sen runojakin niin tiedätte."

Sanoittaminen vs. kirjoittaminen

Biisinteosta, bändin työnjaosta ja muusta sellaisesta puhuttiin vaikka kuinka pitkään, mutta kirjabloggaaja kiinnosti tietenkin kirjallisuus. Kysyinkin, mistä Hynynen oikeastaan alun perin sai koko idean alkaa kirjoittamaan kirjoja. "Aloite tuli LIKE -kustantamon puolelta. Siinä vaiheessa olin jo kirjoittanut Keskisuomalaiseen kolumneja ja Ilosaarirockin nettisivuille. Olin LIKElle että 'ei kiitos' ja mietin että 'on ihan naurettavaa että jotkut rockipellet alkaa kirjoittamaan'. No, eihän siinä mennyt kuin pari vuotta, kun LIKE otti uudestaan yhteyttä juuri kun olin lopettanut kolumnien kirjoittamisen koska oli alkanut tuntua, että ihmiset eivät enää suuttuneet kolumneista. Kirjoitin sitten noin 50 jo julkaistua juttua uudestaan ja LIKE julkaisi ne kirjana." Hynynen kuvaili, että tämä on hänelle hyvin tyyppillistä: "Asiat vaan tapahtuvat.". 

Halusin myös tietää, miten Hynynen koki biisien kirjoittamisen eroavan kirjojen kirjoittamisesta. "No, en varsinaisesti ole kirjoittanut kirjoja kun ne on olleet sellaisia kokoelmia. Näitä tekstejä on helpompi kirjoittaa. Esimerkiksi kolumneissa saa purkaa itseään. Se lähtee jostain vihan tunteesta, esimerkiksi kun avaa telkkarin ja joka kanavalta tulee vaan kokkaus- ja sisustusohjelmia eikä länkkäreitä ja väkivaltaa. Kun jutun on sitten kirjoittanut, on samalla tavalla tyhjentynyt hyvä olo kuin vaikka olisi käynyt paskalla." Joskus konkretia kyllä selventää kivasti tilannetta, kiitos vaan. "Biiseissä taas on tietty määrä rivejä ja tavuja, niitten kirjoittaminen on yhtä helvettiä. Yleensä siinä vaiheessa kun biisi pitää sanoittaa, alan kaivella kirjahyllystä runokirjoja ja katsoa voisiko sieltä varastaa jotain. Biisien kirjoittaminen on pidempi ja vakavampi prosessi. Toisaalta esimerkiksi kolumnien kirjoittaminen pitää tietynlaista kirjoitusvirettä yllä koko ajan, biisien kirjoittaminen sitten joskus on vähän helpompaa vaikka välissä on voinut olla 1,5 vuoden tauko." 

Tiivistettynä: "Kolumnien kirjoittaminen on kuin hiekkalaatikolla leikkimistä. Biisinteko taas on kuin teloituskompanjan edessä seisomista mistä yrittää selittää itseään pois."

Hynysen tavassa kirjoittaa korostui toisaalta hauskuuden tärkeys ja toisaalta sisäinen vimma: Kun kolumnien kirjoittaminen ei enää ollut hauskaa, hän lopetti sen (tosin on sittemmin aloittanut taas uudestaan). Biisejä hän taas tuntuu kirjoittavan, koska siihen ajaa jonkinlainen sisäinen pakko. Työhuone kuulemma on, mutta "jos ei huvita niin en ole siellä".

Luovuus

Eräs naishenkilö kysyi, mitä luovuus Hynyselle antaa. "Oon hengissä enkä narunjatkeena. Kirjoittaessa osaan avautua toisin kuin puhuessa. Se on henkireikä. Sitä on vaan pakko tehdä, en osaa elää ilman."

Nyt ja sitten

Kiertuelämä vie tällä hetkellä paljon aikaa. Muuta ei juuri ehdi saamaan aikaan, kun keikkoja on usein keskiviikko-sunnuntai tai ainakin perjantai-lauantai -välillä ja päivät ovat tällöin pitkiä. "Kiertuelämä on semmoista, että siellä ei synny mitään. Kokeiltu on. Kiertueet ehkä kuulostavat helpolta, mutta tosiasiassa niihin kuuluu treeniä, soundcheckiä, haatatteluita, keikka, tuttuja pitäisi ehtiä tavata, kaljalla pitäisi ehtiä käydä, ja tietysti matkustaa paikasta toiseen. Sunnuntaina on aika poikki."

Yleisöä kiinnostivat myös tlevaisuuden kirjasuunnitelmat. "Kyllä, kustantaja on kysellyt, tottakai ne haluaa rahaa! Tosin minä en tarvitse nyt niin kovasti. Ei huvita." Erään kyselijän epäilyyn siitä, kiinnostavatko bändihommat vielä kymmenen vuoden päästäkin, saatiin täystyrmäys: "Kyllä varmasti kiinnostaa! Meillä oli keikkatauko, nyt on aloitettu uudestaan, ja on kivaa päästä kotoa karkuun ja rentoutua... En tajua miten ihmiset voi elää ilman. Kirjan kirjoitan, jos huvittaa. Odotan siis insipiraatiota. Tajusin kyllä jo pienenä kun työnnettiin kesätöihin, että normaalit työt eivät sovi minulle. Sama parikymppisenä kun piti tehdä 'oikeita töitä'. En halua enää pakottaa itseäni mihinkään." Treenikämpällä hikoilu ei enää huvita ihan entiseen tahtiin, vaan biisejä suunnittelee mieluummin vaikka kotisohvalta muille välillä soitellen.

Hynynen ei kirjoita pöytälaatikkoon: Jos jotain jää yli, niistä voi kasata vaikka kirjan. Oma kirjamaku koostuu lähinnä elämänkerroista, "helposti lähestyttävästä matskusta", viimeksi Aila Meriluodon viimeisistä jäähyväisistä. Viime aikoina luttavana on ollut myös Arto Mellerin Pääkallolipun alla. Sanoituskaudella runot ovat tärkeässä roolissa.

 

Hynynen ja MeNaiset

Vähän nolostellen mies paljasti menevänsä torstaina MeNaisten kuvaussessioon Helsinkiin. "MeNaisten kiinnostus alkoi, kun julkaisin ekan kirjan. Meillä oli samaan aikaan kiertue menossa, ja hämmästyttävästi eturivissä alkoi olla miun ikäisiäni ja vähän vanhempiakin naishenkilöitä jotka olivat tulleet katsomaan miltä se Hynynen näyttää. Tässä sen näkee, kirjallisuus on korkeakulttuuria ja musiikki kaljupäisten miesten menoa. Kun otti kynän käteen, naisetkin kiinnostui."

Ai ja mitä se Hongisto sanoi ensimmäisen MeNaiset -haastattelun jälkeen? Oli kuulemma ollut niin järkyttynyt ettei ollut saanut sanaa suustaan. Ja lapselleen Hynynen ei kuulemma laula.