Jemma Forte: From London with Love

Eilen kirjan ja ruusun päivän kirjaostosten kylkiäisenä saadun Tuomas Kyrön Miniän on tässä taloudessa ahminut jo kaksi ihmistä. Koska molemmat lukivat kirjan yhden vuorokauden kuluessa, kirjasta oli jopa mahdollista keskustella ihan järkevästi. Tarkempia kommentteja myöhemmin, mutta voivoi niille jotka eivät kirjaa käsiinsä saaneet - parempi onni ensi kerralla ja toivottavastsi joku kaveri lainaa ainakin pahimmille Mielensäpahoittajan fanittajille.

Jatkan kuitenkin nyt luettujen mutta bloggaamattomien pinon purkamista. Seuraavaksi pitää varmaan oikeasti aloittaa joku pitkä kirja, varastossa on nyt ihan kokonaiset kolme bloggaamatonta vielä tämänkin jälkeen. Kuulostaa vähältä, mutta taitaa olla suurin määrä koko blogihistoriassani. 

Asiaan: 

Kirjan nimi: From London With Love

Kirjoittaja: Jemma Forte

Kustantaja: Penguin Fiction
Julkaistu: 2011
Sivuja: 474
Mistä minulle: Heräteostos Amazon.co.uk

"Everyone wants to be famous, don't they? Not Jessica Granger. Her father is the movie star who played the world's favourite James Bond and, worse, her mother was voted sexiest-ever Bond Girl for her role as Heavenly Melons. Like it or not, fame is in her blood."

Kirjan takakansi vihjailee halvalla tavalla viihdyttävästä ja vähintäänkin bimbosta kirjasta. Kumpikaan ei kuitenkaan ihan täsmälleen pidä paikkaansa. Kirja oli kerrassaan mainio ja kapusi erikoisesta alkuasetelmastaan huolimatta chic lit -suosikkieni joukkoon. 

Jessica Granger, 26 v, on syntynyt monellakin mittapuulla kultalusikka suussa: Vanhemmat ovat suprstaroja, joilla rahaa riittää. Välit äitiin eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta se ei suuremmin isän Los Angelesin kartanossa asuessa haittaa. Työpaikkoja järjestyy suhteilla, ja ura taiteen parissa starttaa hyvin, kun salaperäinen ostaja, siis oma isä, tyhjentää gallerian setellitukku kourassa.

 Jessica alkaa kuitenkin potea parikymppisille tyypillistä "mikä on elämän tarkoitus?" -kriisiä, mutta ei saa enää vastaukseksi ikävän karkoitusta. Isän nurkissa hengaaminen ei enää sytytä, ja nainen kokee tarvetta vihdoin erkaantua niin parhaasta pinnallisesta ystävästään kuin LA:n bilepiireistäkin. Hän haluaa oman elämän, jossa kukaan ei arvosta häntä vain hänen taustansa takia. 

Jessica ratkaisee ongelman ostamalla pelkän menolipun Lontooseen. Isä on ex-britti ja täti asuu kaupungissa. Ottamalla isänsä oikean sukunimen käyttöön Jessica voi sulautua miljoonakaupungin massaan ilman jatkuvia ennakkoluuloja. Työpaikkakin on saatava, ja vaikka se ei ei-kenään ole helppoa, irtoaa Jessicalle viimein minipalkkainen apulaisen tehtävä BBC:ltä. Tehtävä vain ei ole ihan sitä, mitä omilla ansioillaan menestystä kaipaava nainen haluaisi. Jessican on buukattava julkkiksia yhteen Iso-Britannian suosituimmista keskusteluohjelmista.

Forte ei hihityttänyt lukijaansa samaan tapaan kuin Kinsella parhaimmillaan, mutta kirjaa lukiessa hymähteli silti usein. Jessica Granger on kuitenkin mielestäni todella virkistävä luomus chic littin päähenkilöksi: Ei paikoilleen jämähtänyt, ehdottoman fiksu ja miellyttävä, erikoisesta taustastaan huolimatta jopa samaistuttava ja sympaattinen. Forte onnistui mielestäni myös hyvin rakentamaan kevyen mutta mielenkiintoisen, tosin vasta kirjan lopussa paljastuvan vakavamman, Keyes -tyyppisen tarinan. Keyesistä poiketen Forte piti kuitenkin henkilöskaalan rajatumpana ja tarina kulki ehkä vielä paremmin eteenpäin.

Pakollinen rakkaustarina on tietenkin mukana, samoin kuin se bimbo ystävä.

Kaiken muun lisäksi kirjassa mielenkiintoista oli tuotantoyhtiön tai oikeastaan BBC:n yhden ohjelman tuotannon kuvaaminen. Meni sitten ihan metsään verrattuna todellisuuteen tai ei, mutta juttuja ohjelman tekemisestä oli ainakin minusta kiva lukea.

Guy Delisle: Shenzhen

Ihan aluksi hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille! Täällä tapahtui niin miellyttävästi, että hyvin suorien (eilen esitettyjen, ettei vaan pääse unohtumaan) vihjeideni jälkeen sohvapöydällä on kirja ja tulilatva!

Varsinainen ostoskirja oli itse asiassa George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan viides pokkari (vaikka en ole lukenut vielä edellisiäkään, uups....), mutta ostamisen pääasiallisena tarkoituksena oli saada (miehelle) Kyrön vain tänään yli 10 e kirjaostojen kanssa jaettu Miniä.

Mutta niin, luettuihin kirjoihin.

 

Kirjan nimi: Shenzhen

Kirjoittaja: Guy Delisle

Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2010
Sivuja: ?  
Mistä minulle: Kirjastosta

 Viimeinen suomennettu, lukematon Delisle! Luin ja luetutin edelliset, Merkintöjä Burmasta ja Pjongjangin tiiviiseen tahtiin nekin.

Omalla tavalla syrjäinen ja eristynyt Shenzhen oli samanlainen kuin kaksi muuta Delisleä, mutta silti tietenkin ihan erilainen. Shenzhenin harmaaseen savusumuiseen tunnelmaan pääsi sukeltamaan vähintäänkin vaivattomasti. Kirja on rakenteeltaan ja idealtaan hyvin samanlainen kuin kaksi muutakin: Delisle kuvaa elämistään kummallisessa, länsimaiselle ihmiselle vieraassa kaupungissa. 

Shenzhen on jonkinlainen Kiinan Kouvola (sori): Harmaa kaupunki keskellä ei oikein mitään. Kaupungissa ei ole edes yliopistoa, eli nuoret, englannin kielen taitoiset ihmiset tuntuvat puuttuvan tyystin.

Shenzhenin tunnelma on paljon edellisiä suttuisempi: Jonkinlainen teollisuuskiinalaisuus todella välittyy sarjakuvasta! 

Kirja jaksoi taas ainakin hymähdyttää useammankin kerran. Jos jotain opin, niin sen, että sillä, missä päin Kiinaa asuu, on todella väliä. Shenzhen vaikuttaa olevan miellyttävyydeltään ja mielenkiintoisuudeltaan ainakin kiinaa osaamattomalle Pjongjangin luokkaa. Paitsi että saasteita on tuhatmäärin enemmän. 

Shenzhen ei tuonut yhtä paljon ahaa-elämyksiä kuin Pjongjang tai Merkintöjä Burmasta, mutta oli silti mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen taas lämpimästi kaikille.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Tajusin, miksi edellisessä postauksessa mainittu Amanda Hocking kuulosti niin tutulta. Hän on yksi uuden ajan kirjailijailmiöistä, miljoonia omakustanteilla myyneistä naisista. Tunnustan, että jo ensimmäisen 70 sivun aikana kohotin pari kertaa kulmiani asioille, joihin olisin luullut kustannustoimittajan puuttuneen, mutta voi siis hyvin olla, että minkään sortin kustannustoimittaja ei kirjoja ole koskaan vilkaissutkaan. Silti, myönnän jo nyt, addiktoivaa kamaa. 

Nyt alan kuitenkn purkaa jo aiemmin luettujen pinoa.

Kirjan nimi: Soitellaan, soitellaan!

Kirjoittaja: Sophie Kinsella
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2012
Sivuja: 372  
Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Sophie Kinsellan on kirjoittanut muutaman mainion chick littin: Ensimmäiset Himoshoppaajat -naurattivat, Can you keep a secret oli hauska, The Undomestic Goddess mainio, Remember me? hyvä ja Twenties girl vielä jotenkin siedettävä. Nyt tämä Soitellaan, soitellaan!... Eieiei!

Lyhyesti: Poppyn, n. 30-vuotiaan fysioterapeutin elämä näyttää ottaneen iiiihaaanaaan suunnan, kunnes eräs iltapäivä päättyy vähemmän ihanasti antiikkisen vihkisormuksen ja puhelimen kadottamiseen. Sormus pitäisi löytää, ja kadonneen puhelimen Poppy korvaa nokkelasti nappaamalla roskapöntöstä konsulttitoimiston sihteerin sinne nakkaaman työkännykän. Työkännykän kautta on tietysti hoidettu komean mutta ah-niin-ärsyttävän itsekkään uramiehen asioita.

Näistä aineksista ja mielettömän ärsyttävistä henkilöhahmoista Kinsella sitten yrittää kursia asiaa melkein 400 sivuksi. 

Kaikki edellisten kirjojen huonot puolet oli kerätty yhteen: Avuton, köyhä ja vähän yksinkertaiseksi kuvattu tyttö, rikas mies, toinen rikas mies, hassu sattuma ja voi argh. Kaikkein eniten, alusta loppuun, minua ärsytti päähenkilön Poppyn yksinkertaisuus ja jonkinlainen ylikiltteys. 

Minä niin olen luottanut Kinsellaan, mutta tämän jälkeen en enää voi. Hupia kaipaavat, tarttukaa mihin tahansa Kinsellaan edellisistä kirjoista, mutta älkää tähän. 

En ymmärrä, miksi Kinsella ei voi kirjoittaa enemmän The Undomestic Goddessin kaltaisia kirjoja, joissa päähenkilölläkin tuntuu olevan aivot.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku/Nenä kirjassa (huomaan tehneeni Poppyn älykkyydestä ihan erilaiset havainnot - luultavasti kirja alkoi ärsyttää minua liikaa jo ensimmäisillä sivuilla), Sanna/Luettua ja  Kata/Luettuja maailmoja.

Takaisin arkeen, taas

Kaikki hyvin, vaikka mitään ei postaamattomien kirjojen kasvavasta pinosta huolimatta kuulu: Laukku on ollut taas pakattuna, ja miehelle 30 v-synttäriyllätykseksi järjestetty pikamatka Riikaan onnistui erinomaisesti. Lisää reissusta lähiaikoina matkablogin puolella.

Samoihin aikoihin muuten Kuinka purjehtijaksi tullaan/Norppa on ollut katsastamassa Saimaan sisävesiä mökkilomalla. Tiet kulkivat ristiin, mutta postauksia tutuista paikoista piti käydä ihastelemassa matkaltakin. 

Paikallisessa kirjakaupassa vieraillessa (ainakin yhtä välttämätöntä kuin nähtävyyksien katselu) mukaan tarttui pari kirjaa ihan vaan multimillion copy (miljoona kärpästä ei voi olla väärässä jne) -tarran ja etäisesti tutun kirjailijan nimen takia. 

  Teevarastoja oli myös täydennettävä kun vaihtoehtoja kauppahalleilla riitti. Ginger mojito ainakin maistuu, pari muuta ovatkin jo ennestään tuttuja.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjan nimi: Poikani Kevin
Kirjoittaja: Lionel Shriver 
Kustantaja: Avain
Julkaistu: 2003/2006 
Sivuja: 544  
Mistä minulle: Kirjamessuilta Avaimen osastolta

Lionel Shriverin Poikani Kevin on niitä kirjoja, joista kirjoittaessa tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Lyhyesti: Kirjassa Eva, omituisen ja sittemmin koulusurman toteuttaneen Kevin -pojan äiti käy läpi tapahtumia ennen lapsensa joutumista vankilaan. Kirjaa on kuvailtu kamalan hyväksi ja hirveän hyväksi ja kuvaukset sopivatkin Poikani Keviniin aivan kirjaimellisesti. 

Kiinnostus kirjaan oli syttynyt minulla puhtaasti muiden bloggaajien innoittamana, ja pelkäsin, että keskustelujen lukeminen kirjasta etukäteen jotenkin laimentaisi lukukokemusta. Silti on ihan eri asia lukea romaani, jossa koulumurhan toteuttaneen pojan äiti käy kirjeissä läpi poikansa lapsuutta ja murhaa kuin lukea kirjasta kirjoitettuja postauksia. Vasta kirjaa lukiessä pääsin ihailemaan Shriverin taituruutta kirjoittaa noin vaikeasta aiheesta yhden ihmisen kautta tavallaan niin uskottavasti ja silti erilaisia näkökulmia mukaan tuoden. Hienoa fiktiota, kerrassaan.

Kirja vie perimmäisten kysymysten äärelle: Onko pahuus synnynnäistä, onko äidin aidon rakkauden puute ajuri hirmutekoihin ja miten vanhempien ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua näennäisesti normaaliin, mutta epäilyttävällä tavalla omiin maailmoihinsa lukkiutuvaan lapseen?

Vaikka Kevinin äidillä Evalla olikin heikkoutensa, sympatiseerasin tätä silti kirjan hahmoista eniten. Mitä ihmettä tehdä siinä vaiheessa, jos huomaa, että ei oikein pidä lapsestaan, ja kaiken lisäksi tunne tuntuu olevan molemminpuolinen? 

Minusta Kevin on kaikista lukemieni romaanien henkilöhahmoista ehdottomasti ällöttävin ja inhottavin henkilö. Hän ei tunnu olevan minkään sairauden tai vamman vallassa (niin, pitääkö olla sairas jotta jotain vastaavaa ylipäätänsä voisi toteuttaa, vai olisiko se sairaalle itse asiassa liian pitkä ponnistus, vähän tulee Breivik mieleen...) vaan harkitusti kiusaa sekä äitiään, siskoaan, mielistelee isäänsä (joka Kevinin harmiksi ei sitä koskaan tajua) ja lopuksi lahtaa vielä kasan luokkatovereitaan? Kevinillä on ulkokohtaisesti kaikki täydellisen hyvin, mutta silti mieli on jollain tavalla niin vinksahtanut, että hän ei pysty mihinkään muuhun kuin ikävyyksien tuottamiseen läheisilleen. Kevin ei arvosta mitään eikä ketään.

Kevinin isän, Franklinin suhtautuminen lapseen tuntuu kummalliselta. Miksi tämä haluaa katsoa kaikkea Kevinin tuottamaa pahaa sormien välistä? Jos hän tunnustaa Kevinin tekevän pahaa, tunnustaisiko hän samalla itselleen epäonnistuneensa isänä vai jotain muuta? Ihmeellisintä ja uskomattominta kirjassa on mielestäni kuitenkin se, miksi Eva tuntuu kiintyvän poikaansa kunnolla vasta hirmuteon jälkeen. 

Jotenkin toivon, että tämä ei jää vuoden 2012 parhaiden lukukokemusten top 3 -listalle vaikka siellä nyt onkin. Toivottavasti löydän vielä hyviä, mutta jotenkin vähän kivempia kirjoja. Olen silti ehdottoman tyytyväinen, että luin Poikani Kevinin. Mitään vastauksia kirja ei anna, mutta herättää kyllä paljon kysymyksiä. Kirja saa kuitenkin lisäpropseja sopivasta, tasaisen ripeästä temmostaan ja yllätyksellisistä käänteistään. 

Poikani Keviniä on luettu mielettömän laajasti, siksi linkkaankin nyt vain tuoreeseen Katja/ Lumiomena -arvioon (ja sen kommenttiboksiin) ja kirjan jo lukeneille suosittelen myös Juonittelua -blogin keskustelua.

Hyvää paluuta arkeen!

Kaverin koti-kotona (Koti-kotona on paikka, jossa vanhemmat/vanhempi asuu. Samaan aikaan voi olla myös jo oma koti, ei siis pelkkä "kämppä".) oli kananpoikasia. Joo, siis ihan oikeita tipuja!!!

Pääsiäinen oli ja meni. Pitkä viikonloppu (ja sitä ympäröivät kaksi lyhyttä työviikkoa) kelpaisivat kyllä useamminkin, samoin kuin tuommoiset rennot juhlapyhät ilman pakollista tekemistä - ei nyt sillä, että esim. joulu valmiiseen pöytään marssivalla mitenkään erityisen rankka olisi, mutta kuitenkin. 

Kuten moni muukin on leikkisästi manaillut, lomilla aikaa kuluu aina helposti yllättävän paljon kaikkeen muuhun kuin lukemiseen kuten sosialisointiin, ulkoiluun ja syömiseen. Ei sillä, nyt onneksi pysyin enimmäkseen kaukana tietokoneestakin joten neljä päivää olivat todella kaukana arjesta. 

Kirjoja ehdin lukea pienen pinon: Kuluvalla viikolla pääsen postaamaan ainakin "kaikkien muiden" lukemasta äiti ja koulumurhaaja -kirjasta, erään animaattorin työstä ikävystyttävässä Shenzhenissä ja Kinsellan uutukaisesta. Menossa on myös matkakuumetta nostattava Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois, 543 päivän reppumatka. Toistaiseksi en ole saanut vastakaikua sohvan pohjalta kantautuville "lähdetään meditoimaan Intiaan", "ei kun mennään vaeltamaan Nepaliin", "haluun muuten ihan todella Bhutaniin!!!!" -huudahduksille joten ennätän kyllä varmaan postaamaan tuostakin.

Tipuja sai pitää kädessä. Ja sitten ne helposti nukahti siihen. Niiiiin söpöjä. Nämä kaverti kuuluvat tulevaisuudessa taatusti promilleen maailman onnellisimmista munantuottajista.

Se, mistä kirjablogeissa ei tarvitse kirjoittaa

Viime päivinä muoti/tyyli/lifestyleblogeissa on leimahtanut taas mielenkiintoinen keskustelunaihe: Rahankäyttö. Aiheen starttaus löytyy kosmetiikkablogin pitäjän Sannin Karkkipäivä -blogista ja muut avainkirjoitukset White Trash Diseasen Natalta ja Kalastajanvaimo -Johannalta.

Keskustelu on päässyt useamman sadan kommentin ansiosta ja syvällisiin sfääreihin. Niissä mietitään mm. sitä, miten kukin rahankäyttönsä priorisoi, onko kaikilla samat lähtökohdat rahanhankintaan, onko bloggaus työtä ja mikä velvollisuus bloggaajilla on esikuvina selittää rahankäyttöään. 

Minusta on joka tapauksessa hienoa, että aihetta käsitellään nyt blogeissa, jossa kuluttaminen korostuu tavalla tai toisella vahvasti. Vaikka bloggaajat eivät lukijoistaan vastuussa olekkaan, he voivat silti olla jonkinlainen esimerkki ja mittapuu osalle ihmisistä, halusivat tai eivät. 

Turha miettiä, miksi pikavippifirmat rikastuvat.

No mutta siis kas niin, tämähän on kirjablogi! Siksi yritinkin miettiä vähän kieli poskessa, millaista keskustelua bloggaajien kirjamääristä voisi repiä. Klassinen tapahan olisi kysellä kommenttilaatikossa "miten sulla on tohon varaa?" ja jatkaa pohdintaa ilkeään sävyyn joko demi.fi:ssä, vauva.fi:ssä tai kaksplus.fi:ssä (Kyllä, uskomattomat blogipohdinnat ovat ainut syyni eksyä välillä vauvafoorumeille. Paitsi tietysti myös se klassinen, jo vuosia edennyt miten paljon vettä riisiin -kiista on myös mielenkiintoinen. Ymmärtää taas paremmin, millaisessa yhteiskunnassa sitä oikein elääkään. Ja joo, sori, monilla kotiäideillä on selvästi aivan liikaa aikaa, aloittaisivat vaikka oman blogin että ei tarvitsisi muita soimata...).

Selviä kohtia iskeä kirjablogisteihin olisivat esimerkiksi kyselyt siitä, miten graduaan kirjoittavalla opiskelijalla voi kuvallisen todistusaineiston mukaan olla hyllyssään sata lukematonta kirjaa, pohdinta kuinka eräällä freelancerilla on epäilyttävä määrä Otavan keltaista kirjastoa ja miksi eräälläkin scifistillä hyllyt oikein tursuavat kirjoja, vaikka nainen väittää vaihtaneensa lähes kokonaan sähkökirjoihin. Älkää vaan erehtykö kysymään, heillä on luultavasti kaikkeen ihan luonnolliset selitykset :).

No, oikeastihan näistä ei mitään draamaa revi. Suomessa kirjoja voi kuka tahansa noutaa ilmaiseksi kirjastosta, kirppareilla ja kierrätyskeskuksissa ne ovat myös melkein ilmaisia, bloggaajat voivat pyytää arvostelukappaleita, antikvariaatitkaan eivät saa useimpia töitä tekeviä vielä vinguttamaan Visaa ja kirja-aletkin ovat usein ihan kohtuullisia löytöpaikkoja. Kaiken lisäksi kirjoja on luonnollisempaa kuljettaa mukanaan 5, 10 tai 15 tai vaikka 50 vuotta kuin H&M:ltä ostettuja t-paitoja eli innokkaan kirjanhaalijan kokoelma kasvaa helposti isoksi kun syytä poistamiseen ei välttämättä ole. Case closed. Tämä on sitä nollatutkimusta...

Jos lifestyle (ja muoti ja tyyli ja mitänäitänyton) blogeissa esiin nousee kuluttaminen, kirjablogeissa siihen verrattavin suure on aika. Jostain syystä, tai siis oikeastaan ainakin osittain ihan aiheesta, aika mielletään kuitenkin paljon demograattisemmaksi suureeksi kuin raha. Lukemiseen käytetystä ajasta ja ajan riittävyydestä keskusteltiin aikanaan kiivaasti Kirsin kirjanurkassa, kun eräs anonyymi tiedusteli bloggaajan ajan riittämistä muhkean kirjamäärän lukemiseen. Loppupäätelmä oli muistaakseni ihan sama kuin noissa muotiblogeissa: Kyse on ennen kaikkea prioriteeteista.

Loppuun vielä kuvallinen tunnustus aiheesta miksi minä ostan aina vaan lisää kirjoja, vaikka en ole lukenut vielä entisiäkään. Kyllä, minä ihan oikeasti haluan lukea jokaisen ostamani kirjan, mutta silti luulen, että alla olevassa kuvassa piilee totuuden siemen. Siinä, missä vaatteita ostaessa ehkä yritetään ostaa itselle kauneutta ja meikkejä ostaessa hehkeyttä, kyllä minä kirjaa ostaessani tavallaan haaveilen tietämättäni myös siitä ajasta.

We heart it.com

Kuvitteleeko joku muu ostavansa kirjoilla aikaa? Tai uskaltaako joku tunnustaa lukuharrastuksen ajaneen pikavippikierteeseen?

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Ei mennyt kauaa, kun palasin Guy Delislen sarjakuvatarinoiden pariin. Kirjoitin oikeastaan ensimmäisestä lukemastani sarjakuva-albumista (joka ei ole Aku Ankka tai Fingerpori),  Delislen Pohjois-Koreaan sijoittuvasta Pjongjang -albumista vasta pari viikkoa sitten.

Kirjan nimi: Merkintöjä Burmasta 
Kirjoittaja: Guy Delisle 
Kustantaja: LISTA Wsoy 
Julkaistu: 2007/2008 
Sivuja: Enemmän kuin Pjongjangissa - vähän hassua muuten, että näissä Delislen albumeissa ei ole ollenkaan sivunumeroita...  
Mistä minulle: Kirjasto

Jos Pjongjang -vahvisti käsityksiäni Pohjois-Koreasta, Merkintöjä Burmasta kertoi minulle maasta, josta en tiennyt ennestään oikeastaan mitään. Burma, tai siis Myanmar, on tietenkin vaaliensa ansiosta juuri nyt äärimmäisen ajankohtainen. Guy Delisle piirsi silmieni eteen kuvan taas äärimmäisen absurdista, ja mielestäni lännessä omalla tavallaan unohdetustakin maasta. 


Taustatiedoksi: Guy Delisle on Kanadan Quebecissa kasvanut animaattori ja sarjakuvapiirtäjä. Delislen vaimo työskentelee ranskan Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Oman ja vaimonsa työn ansiosta mies on päässyt tai joutunut asumaan hyvin eksoottisissa paikoissa. Kokemuksistaan hän on tehnyt sarjakuvakirjoja, jotka koostuvat lyhyemmistä ja pidemmistä tarinoista. 


Niin. Burma, tai siis Myanmar, on minulle ollut aina kaukainen ja pieni maa jossain Aasiassa. En suoraan sanottuna ole edes kamalasti miettinyt, miten maata hallitaan (vastaus: raa'asti), tai miksi ulkomaalaisilla on maahan mitään intressejä (itse asiassa oikein rikkaiden luonnonvarojen takia). Maa on ollut viimeiset noin 50 vuotta sotilasjuntan vallassa, ja Nobel -palkittu, viimeisimmissä vaaleissa menestynyt Aung San Suu Kyi oli yhteensä noin 15 vuotta kotiarestissa. 


Elämä Myanmarissa on todella äärimmäisen kummallista: Lehtiä sensuroidaan yhä saksimalla, byrokratia on massiivista ja pääkaupungin siirrosta ilmoitetaan virkamiehille 24 h ennen sen tapahtumista - mitäs siitä, että uutta kaupunkia ei vielä varsinaisesti ole olemassa, tai ainakaan sinne ei tule sähköä tai vettä ja käärmeitä on älyttömästi, virkamiestenhän on pakko muuttaa jos eivät halua vankilaan. Kirjan rankinta osaa edustavat kuulopuheet siitä, kuinka maan pohjoisosan jadekaivoksissa toimitaan: Työläisten palkka maksetaan heroiinina, ja jos kaivostunneli sattuu romahtamaan, työläisiä ei viitsitä edes yrittää pelastaa. Totta tai ei, maan pohjoisissa väitetään olevan kyliä, jossa melkein 90 % väestöstä on narkomaaneja. Väestö pysyy mukavan rauhallisena ja poissa kapina-aikeista, kun sillä on ns. muuta tekemistä. 


Kirja ei ole niin karu kun edellinen kappale antaa ymmärtää. Aivan kuten albumi Pjongjang, myös Merkintöjä Burmasta keskittyy ennen kaikkea Delislen arkielämän kuvaamiseen ulkomaalaisena kummallisessa maassa. Hän onnistuu siinä taas erinomaisesti, ja imeyttää samalla ainakin valistumattomaan lukijaan jättisaavillisen uutta tietoa. 

Joka tapauksesa: Voin vain suositella Delisleä kaikille vähääkään maailmasta kiinnostuneille ihmisille. Delisle tarjoaa turvallisen tavan tutustua kummalliseen maailmaan. Itse miettisin nyt aika pitkään, matkustaisinko esimerkiksi Pohjois-Koreaan tai Burmaan turistimatkalle, se kun luultavasti tarkoittaisi vain diktaattorien rahallista tukemista. 


Ilahduin, kun huomasin, että Shenzhenin lisäksi minulla on vielä miehen uutukainen, Jerusalemiin sijoittuva kirja lukematta. Se on voittanut palkinnonkin: Fauve d'Or, ta Best Comic Book Award at Angouleme Comic Festival. Kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta ehkä jo ihan kohta...?


Delisleä ovat aiemmin lukeneet ainakin Kujerruksia, Salla, Norkku ensimmäisenkerran ja Norkku toisen kerran, anni.M, Paula, Paula toisen kerran, Booksy ja Hanna. Minä lupaan vierastaa sarjakuvia tästä lähtien vähän vähemmän.