Daniel Kehlmann: Maine

"Kirjallinen taidonnäyte" Die Welt

"Olisivat lisänneet siihen, että myös hauska, fiksu ja helppo lukea" Aamuvirkku yksisarvinen

Kirjan nimi: Maine

Kirjoittaja: Daniel Kehlmann
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)

Julkaistu: 2009/2011

Sivuja: 175
Mistä minulle: Kirjasto

Kuva tammi.fi

Jos olisin lukenut Maineen ennen Globalia -äänestystä, se olisi taatusti ollut suosikkilistallani, kirja oli yllättävän tyrmäävä lukukokemus!

Lainasin Maineen, koska se oli asetettu kirjastossa houkuttelevasti esille. Ajattelin jo vähän jatkuvaa myös maailmanvalloitus -haastetta, ja tietenkin tämän vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta.  

Maine on oikeastaan kokoelma novelleja, mutta toisaalta novellit muodostavat niin yhtenäisen tai oikeastaan eri suunnista katsellun tarinan, että voidaan hyvin puhua romaanista. Aiheena ovat identiteetti, yksityisyys ja modernin viestintätekniikan vaikutus näihin. Samat henkilöt saavat eri novelleissa tai kappaleissa erilaisia rooleja. 

Kirjan takakanteen on tosiaan painettu Die Weltin kommentti "Kirjallisesta taidonnäytteestä". Valitettavasti tuon kaltaiset kommentit - varsinkin vakavalta saksalaiselta lehdeltä - saavat minut yleensä joko haukottelemaan tai kiertämään kirjan raskassoutuisuuden pelossa mahdollisimman kaukaa. Nyt otin kuitenkin lähinnä pienen sivumäärän ja jännältä kuulostavan aiheen kannustamina riskin. Ja kyllä kannatti!
 
Kirja alkaa novellilla Ääniä, jossa päähenkilö saa vahingossa kuuluisan näyttelijän puhelinnumeron omaksi numerokseen. Karmaisevalla tavalla paras ja hauskin novelli on kuitenkin mielestäni Rosalie lähtee kuolemaan, jossa parantumattomasti sairas Rosalie lähtee kohti Sveitsiä eutanasia mielessään. Toisaalta myös Kuinka minä valehtelin ja kuolin oli yhtä hyvä kuin jo nimi antoi odottaa. 


Vaikka kirja on monitasoinen ja siitä voisi uusilla lukukerroilla löytää yhä uusia kerroksia, se ei silti tyrmää huvitustakaan etsivää lukijaa vahvasta intertekstuaalisuudesta huolimatta. 


Siinä se. On ihan mahtavaa löytää uusi kirjailija jolla on potentiaalia suureksi suosikiksi. Aion taatusti lukea myös Kehlmannin läpimurtoteoksen Maailman mittaajat. Pikaisen googletuksen perusteella sen ainekset, valistuksen ajan tiedemiehet ja maagisen realismin piirteet, kuulostavat todella houkuttelevalta yhdistelmältä. Jos kirjailijan taso on vakaa, voin  pahimmassa hädässä sitten alkaa lukea niitä saksankielisiä, vielä suomentamattomia teoksia.


Vaikka kirjan ovat lukeneet ja siitä postanneet minua ennen ainakin Hanna, Minna, anni M., Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Noora. Maine näyttä keränneen myös huomattavan paljon lehtikritiikkejä. Tunnustan silti, että kirjan kirjastossa bongatessani en muistanut siitä koskana kuulleenikaan. Kesällä blogeja tosin tulikin seurattua vähemmän kuin muulloin, ehkä siinä syy.      

Kun kaikki on sanottu: Katja Ketun Kätilö

Kätilö toisen maailmansodan ajan Lapissa rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin. 

Tuskin mitään kirjaa on ruodittu kirjablogeissa yhtä paljon kuin Katja Ketun Kätilöä. Eikä suotta: Voittihan se muun muassa ensimmäisen blogistanian Finlandian! Minäkin äänestin kirjaa omalla Finlandia -listallani, vaikka en äänestäessäni ollut edes lukenut sitä.

 Kirjan nimi: Kätilö

Kirjoittaja: Katja Kettu

Kustantaja: WSOY 

Julkaistu: 2011

Sivuja: 348
Mistä minulle: Kirjasto

 

Kuva WSOY

 Kaikkien lukema
Mutta niin: Nyt Kätilö on jo "melkein kaikkien lukema", kirja, josta jokaisella tuntuu olevan ainakin jonkinasteinen mielipide. Siitä suorastaan pitää olla mielipide! Joihinkin kirja on kolahtanut täysillä, toisten postauksista käy ilmi pieni pettymys, osa myöntää avoimesti ärsyyntyvänsä kirjan runsaasta kielestä. Silti: Kukaan ei ole tainnut sanoa, että Kätilö olisi turha kirja tai ei olisi palkintojaan ansainnut. 


Sodassa ja rakkaudessa... 
Kätilö taitaa olla ensimmäinen lukemani sotakirja. Sotakirjoiksi lasken nyt tässä yhteydessä kaikki kirjat, jossa käydään sotaa jossain muualla kuin fantasiamaailmassa tai tähtien välillä. Sota on aina hirveää ja kamalaa, murtaa monen ihmisen elämän ilman vaihtoehtoja, loukkaa ihmisyyttä ja saa ihmiset kadottamaan oikean ja väärän rajan. Kaikki tuo inhottava ja kärsimys välittyy Kätilöstä erinomaisesti. Keskitysleirien veroiset vankileirit, ihmiskokeet, auktoriteettien nöyrä totteleminen. 


Taistelurintamien tapahtumat jätetään sentään Kätilössä käsittelemättä, onneksi. Muualla tapahtuva kamaluus saa näin vahvemman otteen. Silti kirjasta välittyy jonkinlainen sodan tunnelma: Mielestäni siellä ei ole urheutta eikä sankaruutta millään puolella, koska kaikki toimivat, kun on pakko.


Tietenkin Kätilö on myös rakkaustarina, mutta ei todellakaan kaunis tai siloteltu. Pikemminkin järjetön. Ihan kuin kirjan tapahtumat muutenkin, ei niin, etteivätkö ne olisi voineet tapahtua, vaan niin, että kun tapahtumia katsoo ulkopuolisen silmin, henkilöitä tekisi mieli ravistaa näkemään mitä he ovat tekemässä.


Poikkeus nykysuomeen
Kirjan kieltä on luonnehdittu muun muassa vahvaksi ja rikkaaksi. Kieli on hienoa, ja oikeastaan se ehkä vähän tasoittaa kirjan tapahtumien rosoisuutta. Kuten muuallakin on todettu se etäännyttää jossain kohdissa sopivasti. 


Ei kaiken tarvitse aina olla kivaa ja ihanaa
Mikään kiva kirja Kätilö ei missään tapauksessa ole. Erinomainen se on silti, sellainen, josta ajattelen, että hyvä että tämä on kirjoitettu ja oikein hyvä että niin moni on lukenut tämän. Kuten Sallakin Kätilöä arvioidessaan totesi, asiat, jotka täällä ja nyt voivat tuntua vain kaukaiselta historialta, ovat silti monessa paikassa yhä totta. Jos Puhdistus (joka minulla on äänikirjana kesken) on jonkinlainen pysähtyneempi ajankuva, ja siinä mielessä rinnastettavissa Kätilöön, että sekään ei ole kiva, mutta siitäkin ajattelen, että hyvä kun on kirjoitettu ja hyvä kun luetaan, Kätilö taas on monilta ideoiltaan paljon laajemmin ympäri maailmaa eli sotia yleistettävä kirja, vaikka se tapahtuukin Lapissa.

Viimeisen megalauseen jälkeen minulla ei ole enää muuta todettavaa kuin jos ette ole lukeneet, lukekaa. Ihan sama tykkääkö vai ei, ikäviäkin asioita kannattaa joskus ajatella. 

Stanislaw Lem: Solaris

Kirjan nimi: Solaris

Kirjoittaja: Stanislaw Lem

Kustantaja: Tammi. Mikäköhän kirjasto tämä on, saman tyyppinen kansi esimerkiksi Uljaassa uudessa maailmassa.

Julkaistu: 1961/1973 (alkuperäinen/suomeksi)

Sivuja: 250
Mistä minulle: Kirjasto 

Stanislaw Lem, kuva Wikipedia

 Nyt kun olen kertonut, miksi scifiä kannattaa lukea, esittelen tarkemmin ensimmäisen scifi -haasteeseen sisällyttämäni kirjan. Solaris kuuluu Classics -listan mukaan klassikoihin, joten tässä vaiheessa sijoitan kirjan luokkaan 5, science fictionin moderni klassikko. Otan kuitenkin vapauden rukata kirjojen kategoriasijoituksia vielä myöhemmin sopivaksi katsomallani, luonnollisesti sääntöjen hyväksymällä, tavalla :).

Solaris on siis yksi genren klassikoita, ja no, vähän niin kuin Vieras kartanossa, sekin on hyvin psykologinen kirja. Avaruusaluksia siis on, mutta sivuja ei todellakaan ole täytetty millään tieteisjargonilla. Päähenkilö sentään on kunnon tiedemies, avaruustutkija nimeltä Kris Kelvin. 

Maapalloltakin on jo kauan sitten huomattu kahta aurinkoa kiertävä Solaris -planeetta. Elämää planeetalla kuitenkin on, nimittäin valtameri. Meri ei ole mikään stabiili vesilammikko siinä mielessä kuin sen helposti käsittää, vaan ajatteleva olento joka muuttaa muotoaan. 

Solariksella on tutkimusasema jossa valtamerta koskevaa tutkimusta on tehty jo pitkään. Paikassa tosin on jotain outoa: Tutkijat ovat kuolleita tai eristäytyneitä ja käyttäytyvät oudosti. Kaiken lisäksi Kelvinin kuollut rakastajatar vielä ilmestyy paikalle. Merellä taitaa olla jotain osuutta asiaan. Friikkiä? Kyllä. 

Avaruusaluksista huolimatta kirja ei tunnu erityisen kovalta scifiltä (kyllä, suppeiden empiiristen kokeideni mukaan avaruusalukset viittaavat aina kovaan scifiin), vaan tarina on kuin onkin psykologisempi. Kirjan parhaat ansiot eivät ole kielessä tai ehkä ihan tarinan kerronnassakaan (vaikka kieli tai kerronta eivät häirinneetkään) vaan jossain syvällä juonessa. Solaris tuntuu siltä, että minulta meni jotain ohi, ja haluaisin lukea sen heti uudestaan. Harmi, nyt en malta, mutta taatusti joskus myöhemmin. Haluan saada tarinastakin vielä paremmin kiinni.

Miksi lukea scifiä?

Kun ilmoittauduin Raijan Taikakirjaimet -blogissa organisoimaan scifi -haasteeseen, ajattelin saman tien, että aloitan haasteen kertomalla, miksi minusta jokaisen olisi hyvä lukea scifiä, tuota välillä niin kovin väärin ymmärrettyä kirjallisuuden lajia, edes vähän. Edes joskus, vaikka ei yhtään avaruusaluksista tykkäisikään (scifi ei aina = avaruusalus). Vaikka se scifi ei ihan omimmalta tuntuisikaan. No, aloituspostauksen tekeminen vähän venyi, ja olen ehtinyt tekemään haasteelle ihan oman sivunkin tänne. Mielessä on myös osallistuminen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan, molemmille tosin on vielä sivut tekemättä... 

Kuva weheartit.com / http://blog.optisch-edel.de/2011/05/black-sun.html

Mutta niin, miksi lukea scifiä vaikka ei olisikaan innostunut avaruusaluksista 5-vuotiaana (tosin kuka ei?):

• Tarinat ja kuvaukset nykyhetkestä ovat aina jo jollain tavalla historiaa. Siksi on hyvä kertoa tulevasta. Ja noin yleisesti ottaen, tulevaisuuden kuvaaminenhan on (ainakin yleensä) yksi scifin kantava idea.  
• Edelliseen liittyen: Missään muussa kirjallisuuden lajissa harvemmin kerrotaan, millaista ehkä on 10, 20, 100 tai 1000 vuoden päästä. Osa otaa kantaa myös siihen, miten tilanteeseen on päädytty, osa ei. Joka tapauksessa, erilaiset tulevaisuudenkuvat saavat usein ajattelemaan nykyhetkeä ihan uudelta kannalta. Mielenkiintoisinta voi olla ajatella, onko kuvattu tulevaisuudenkuva juuri se todennäköisin, jos kaikki jatkuu kuten nyt näyttäisi jatkuvan. Toisaalta se, millaiseksi tulevaisuuden kuvittelemme tai miten johonkin tulevaisuusskenaarioon nyt suhtaudumme, voi kertoa tästä hetkestä paljon enemmän kuin se, miten nykyhetkeä nyt kuvataan.
• Jotkut kauan sitten absurdit asiat ovat jo totta, kehitys kehittyy ja silleen. Matka maan keskipisteesee ei ehkä toteutunut, mutta kuussa on käyty. Kannattaa siis miettiä, tuntuvatko ne energiavallankumoukset, ydinsodat ja muut ehkä kuitenkaan niin kovin kaukaisilta vaikka 20 vuoden päästä
• Uhkakuvat. Ymmärrämmekö, mihin olemme menossa, ja mihin valitsemamme reitti johtaa? Vaikka vaaroja osattaisiinkin väistellä, pitää ne jonkun merkata että niitä osattaisiin väistää.
• Vielä mielenkiintoisempia ovat tietenkin uhkakuvien ratkaisut. Onko kukaan edes vaivautunut miettimään, mitä voisi tehdä? Miksi aurinkoenergiaa ei hyödynnetä nykyistä enemmän Afrikassa? 
• Mahdollisuudet. Jos kaikki maailmassa elävät 500 vuotiaiksi tai osa väestöstä ei enää tarvitsekaan unta, keksimme tavan jolla tuottaa loputtomasti energiaa tai lentää seuraavaan galaksiin, mitä sitten voisi tapahtua?
• Mahdollisuuksiakin voidaan käsitellä monelta eri näkökantilta eli oikein kunnon spekulointi. On tietysti ihan eri asia saavuttaa jonkinlainen energiavallankumous kuin huimaa edistystä lääketieteen rintamalla.
• Monet vanhat scifiromaanit ovat aika suoraviivaisia ja jopa vähän kökösti kirjoitettuja. Niitä lukee usein enemmän tarinan tai spekulaatioiden kuin hyvän kirjoituksen vuoksi. Niille, jotka arvostavat ennen kaikkea taitavaa kirjoitusta, voisin suositella vaikka heti esimerkiksi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, Johanna Sinisaloa tai Margaret Atwoodia. 
• Nouseminen pienen ihmisen yläpuolelle. Yksittäisen ihmisen tarinalla voi toki kertoa paljon ja tehdä asioista helposti lähestyttäviä, mutta kyllä se galaktinen näkökulma silti on toisinaan ihan jees. 
• Todellisuudessa on todelisuutta ihan tarpeeksi. Todellisuuden rikastaminen tekee ihan hyvää, ainakin kirjoissa.

Erinomaisia listoja eri tyyppisistä scifi -romaaneista on linkattu haasteen aloituspostaukseen.

Keksivätkö scifi-allergikot tämän litanian jälkeen vielä vastaväitteitä? Entä olisiko scififaneilla lisättävää?

Kirjatohtorilla käymässä

Lappeenrannan maakuntakirjastossa oli taas mielenkiintoinen tapahtuma: Eilen, ystävänpäivänä, siellä järjestettiin kirjankorjauspaja! Valitettavasti ehdin paikalle vasta viisi minuuttia ennen pajan loppua, mutta sain kuitenkin ystävälliseltä kirjatohtorilta, Minna Toloselta, pikaesittelyn siihen, mitä kaikkea pajassa oli päivänä aikana puuhattu. 

Kuva weheartit.com

 Jostain syystä en aikaisemmin ollut tullut edes ajatelleeksi, että tietenkin kirjaston kirjat kuluvat ja vaativat jatkuvaa korjausta ja että niitä todella korjataan jatkuvasti! Irronneet sivut kiinnitetään ja revenneet kannet korjataan, mahtavaa. Tämä kaikki vaatii tietenkin oman osaamisensa ja laitteistonsa.

Kuvia kirjankorjauspajasta pääsee katsomaan täältä. Olen muutenkin iloinen, että kirjasto tiedottaa aktiivisesti Facebookin kautta, näin minäkin saatan vahingossa vaikka kuulla kaikesta järjestetystä. Facebookissa selvisi kirjastosta kadonneiden Pallo -tuolien kohtalokin: Ne ovat onneksi vain korjattavina.

Käyttekö te kirjastoissa järjestetyissä erikoistapahtumissa? Mitä teidän kirjastossanne on järjestetty? 

Minä olen käynyt kuuntelemassa Hynysen esitelmää kirjoittamisesta. Ko. esitelmää käsittelevä postaus on muuten blogin ehdottomasti suosituin yksittäinen postaus koskaan, kiitos Kotiteollisuuden kotisivujen linkkauksen. Muita kirjailijapuheenvuoroja en ole käynyt kuuntelemassa, vaikka ne periaatteessa ihan mielenkiintoisilta vaikuttavatkin. Tutkin myös aina kaikki erilaisten teemojen ympärille kootut kirjavinkit.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Kirjan nimi: Vieras kartanossa

Kirjoittaja: Sarah Waters

Kustantaja: Tammi, keltainen kirjasto

Julkaistu: 2009/2011 (alkuperäinen/suomeksi)

Sivuja: 594
Mistä minulle: Kirjasto

Kuva Wikipedia.fi

Miksi, mitä, missä?

Blogistanian Globalia -kilpailun jälkihuumassa minunkin oli tietysti hyökättävä palkinnon saaneen kirjan kimppuun. Psykologinen kummitus- ja  salapoliisikertomus brittiläisessä kartanossa, vähän sen ajan jälkeen, johon uusin sarjasuosikkini Downton Abbeykin sijoittuu, kuulosti tietysti äärimmäisen houkuttelevalta.

Vieras kartanossa kertoo siis 1940 -luvusta Englannin maaseudulla. Sodat ovat repineet yhteiskuntarakenteet rikki, ja entinen eliitti löytää itsensä talousvaikeuksista rapistuvista kartanoista. Tilojen kunnossa pitäminen ja päivittäinen elämä olisi hoidettava niukan palvelusväen turvin, eikä mahtisukujen rooli uudenlaisessa maailmassa tunnu olevan selvä oikein kenellekään - vähiten yhdelle näistä suvuista itselleen. 

Kirjan päähenkilö on lääkäri, tohtori Faraday. Työnsä kautta hän tutustuu Hundreds Hallin kartanoon ja sen asukkaisiin. Kartanon väellä ei mene hyvin, se on selvä. Faradaykaan ei oikein ymmärrä, mistä asukkaiden kurjuus johtuu, mutta kietoutuu tapahtumiin ja pääsee niihin osalliseksi ehkä enemmänkin kuin haluaisi. 

Tarinaa voi nopeuttaa paitsi editoinnilla, myös kirjamisella...

Ihan ensiksi: Kiitos sille, joka on keksinyt Keltaisen kirjaston täydellisen sivujen taiton: Sivut ovat juuri sopivan kapoisia ja teksti juuri sopivan kokoista. Törmäsin näihin kiitoksiin jossain muuallakin, mutta tämmöisen ulkokirjallisen seikan tärkeys todella korostuu Vieras kartanossa -kirjan kaltaisten pitkien mutta periaatteessa nopealukuisten opusten kohdalla. 

Vieras kartanossa ei siis mielestäni ole ylipitkä, vaikka siinä onkin paljon sivuja. Silti tarina tuntui lähtevän kunnolla liikkeelle vasta kirjan puolivälin paikkeilla. Koska luin Vieraan kartanossa harvinaisen tiiviiseen tahtiin, en ärtynyt alun hidastempoisuudesta. Jos en olisi nauttinut kirjaa kunnon haukkaisuina, alun pitkä tarinan petaaminen olisi voinut häiritä. 

Kummituksia kirjassa on tosiaan vain nimeksi, eikä se missään tapauksessa ole kauhugenreä. Mieleen tulee minullekin vähän Diane Setterfieldin erinomainen Kolmastoista kertomus, josta pidin kyllä vielä enemmän kuin Vieraasta kartanossa. 

Puuttuikohan vielä jotakin?

Kirja on siis oikein mainio, mutta ihan vähän jotain lisätwistiä jäin vielä kaipaamaan. Yllätyksiä on, mutta ei nyt ihan sykähdyttävästi. Kirjan olisi voinut laskea käsistään enkä oikein tiedä, miten pitkään muistan sen vielä lukemisen jälkeen. Lukemisen arvoinen, kyllä, vuoden käännöskirja, en ole ihan varma.

Kirja on luettu niin monessa muussakin blogissa, että laiskuuksissani en ala nyt linkkejä listaamaan, mutta kirjan jo lukeneita tai juonispoilereita kaipaavia suosittelen kurkkaamaan Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskusteluun. Jatkossa vastaavanlaisia juonien ruotimisia tulee löytymään muuten myös blogista Juonittelua.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

Jäätävät säät pakottivat minutkin usein parilla viime viikolla kulkemaan työmatkat polkupyörän sijasta bussilla. Koska bussimatka on periaattessa ihan lyhyt, noin 10 minuuttia, tavalliseen kirjaan ei oikein kannata tarttua. Käytännössä matka on kuitenkin ajallisesti paljon pidempi: Bussipysäkille lampsimiseen, odotteluun ja lopuksi työhuoneelle kävelyyn kuluu niin paljon aikaa, että matkaan menee 30 minuuttia. Erinomainen aika äänikirjalle annettavaksi!

John Steinbeck, kuva Wikimedia Commons

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjoittaja: John Steinbeck

Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2007
Aika: 4 h xx min: Unohdin napata tiedon kotelosta ja nyt en löydä sitä mistään... 
Mistä minulle: Kirjasto
Muuta: Äänikirja, lukija Esko Salminen, suomentaja Jouko Linturi 

John Steinbeck oli minulle ennestään tuttu jostain yläasteella tai lukiossa "pakkoluetusta" kirjasta. Traumoja ei siis jäänyt, ja tulipa tutustuttua ennestään vieraaseen kirjailijaan. Steinbeckin tarinat ovat siinä mielessä hyviä varmaan monenikäisille koululaisille, että ainakaan nämä, joihin minä olen tutustunut, eivät ole mitenkään pitkiä, mutkikkaita tai vaikeita, mutta niissä on silti syvällisyyttä ja kirjoista voi taatusti esittää kysymyksiä monesta eri näkökulmasta. 

 Kova työmies ja parivaljakon aivot
Kyseessä on itse asiassa traaginen pienoisromaani. Päähenkilöitä voidaan sanoa olevan kaksi, George ja Lennie. Parivaljakko (miesten suhteelle ei oikein ole oikeaa sanaa: Mikään pariskunta he eivät ole, varsinaisista ystävistä puhumattakaan) kiertää ilmeisesti lähinnä Kalifornian alueella tilalta toiselle ja tekee töitä siellä missä käsipareja kulloinkin tarvitaan. George on välkky ja ovelakin, Lennie sen sijaan hyvin yksinkertainen. Ilmeisesti hän on jollain tavalla kehitysvammainen, ja käytännössä George velvollisuudentunnosta huolehtii Lenniestä. 

Onneksi Lennie on kuitenkin kelpo työmies, ja selvät ohjeet saatuaan heittelee säkkejä sellaista vauhtia, että muut työntekijät taatusti hyytyvät. Lennietä kiinnostaa lähinnä pörröiset eläimet, kuten hiiret ja etenkin kanit. George haaveilee toisinaan elämästä ilman Lennien painolastia, kimpaantuukin riippakivelleen. Toisaalta taas George alkaa suunnitella mahdollista yhteisen maatilan ostoa Lennien ja kolmannen työmiehen kanssa. 

Ääni auttaa kuuntelijaa
Georgen ja Lennien tausta paljastuu hitaasti mutta varmasti. Tarina etenee ainakin nyt kuuntelun jälkituntuman mukaan ennen kaikkea henkilöiden repliikkien kautta. Siinä Esko Salmisen äänityö pääseekin oikeuksiinsa, hän suorastaan näyttelee repliikit! Mistään ylinäyttelystä ei mielestäni ollut kyse, vaan esimerkiksi Lennien yksinkertaisuus välittyy tämän puhetyylistä mainiosti. Toisaalta vahva äänenkäyttö auttoi myös erottamaan henkilöt toisistaan. 

Steinbeck oli Amerikan Huovinen
Kirjassa on mielestäni jotain samaa kuin Veikko Huovisen tuotoksissa, tietenkin ympäristö on 1900 -luvun alkupuolen Suomen sijaan saman aikakauden Kalifornia. Yksittäisten henkilöiden kokemukset ovat kuitenkin keskeisiä. Kumpikaan ei kaihda taloudellisesti muista riippuvaisen  työväenluokan kuvaamista. Toisaalta Steinbeck kuvaa myös yksinäisyyttä, rotusortoa ja amerikkalaisen unelman tavoittelua, sitä, miten aina voi haaveilla ja yksilöllä on mahdollisuuksia vaikka hetkellisesti tilanne näyttäisikin vaikealta. 

Kirjavalinta vähän yllätti itsenikin, mutta Steinbeckistä jäi niin positiivinen tunnelma, että voisin lukea häneltä vielä jotain muutakin. Ei turhaa kikkailua tai venytettyä tarinaa, mutta silti tapahtuu ja juoni on rakennettu taitavasti. Huomaa, että kirjailija on tehnyt työnsä ennen liian helppoa tekstinkäsittelyä. 

Kirjan kuunteleminen toimi erinomaisesti, jatkossakin suurin äänikirjahaaste on varmaan se, että en oikein koe löytäväni niille aikaa. Sofi Oksasen Puhdistus on kuitenkin päässyt täyttämään työmatkoja Steinbeckin jälkeen.  

Kirjoja.fi - melkein ostin

Sain pari päivää sitten yhteydenoton Kirjoja.fi -palveluun liittyen. Aktiivinen e-kirjameuhkaamiseni on siis kantautunut kauas. Hienoa, että eri kustantamojen e-kirjoja ollaan kokoamassa samaan paikkaan, ensivaikutelman mukaan myös aika helppokäyttöiseen palveluun!

Kuva We heart it

Palvelu jätti ensitestailulla niin hyvän mielikuvan, että melkein ostin. Pahoittelen, vielä se jäi melkein-tasolle, mutta luulen että tilanne kyllä korjautuu vielä.

Palvelun etusivu on selkeä, ehkä aavistuksen liiankin hailakka (huutelee tyttö valkoiselta blogialustalta...). Yksinkertaisuudessa on kuitenkin puolensa, sillä sivustolla on helppo navigoida. 

Kirjavalikoima on vielä melko rajallinen. Kirjoja voi selata kirjailijoittain, uusimpien, myydyimpien ja parin muun kategorian mukaan. Jäin kuitenkin kovasti kaipaamaan selausmahdollisuutta hinnan mukaan. Kirjojen hinnat alkavat 17,90 eurosta, josta löytyy valikoimaa jo ihan mukavasti.  Toivottavasti kirjoja voi valikoiman laajentuessa hakea myös genreittäin. 

Vilkuilin palvelua useampana päivänä. Ostoslistani ykköspaikasta tappelivat Beth Revisin Across the Universe, Matka alkaa (ihan BTW, eikö ole tosi hämmentävää että käännöskirjalla on puoliksi englannin kielinen nimi? Luulin ensin harhautuneeni jo jollekin vieraskielisten osastolle. Sori, mutta tästä piiskaa Otavalle!) ja "joku" minulle vielä vieraista Kjell Westön teoksista.

Kirjoja.fi tarjosi Ohjeet -sivulla (ihanan loogista) selkeät ohjeet siitä, mitä iPadiin pitää ladata ennen kirjojen ostamista. Silmät osuivat ihan oikeaan aikaan jopa linkkiin "Adobe DRM -suojatut e-kirjat ja iPad". Latailin kaiken tarvittavan padiin.

Ostoskori jäi kuitenkin vielä tyhjäksi, kun Bluefire Readerin mukana sai taas muutaman ilmaisen kirjan ja aloin yksinkertaisesti nihkeilemään Across the Universen ja Westöjen kohdalla. Mikään Westön kirjoista, jota en vielä ollut lukenut ei vaikuttanutkaan erityisen kiinnostavalta tai ihan hintansa arvoiselta (Westö: Hyvä hinta-sivu -suhde ja voisi kestää useamman lukukerran), ja Across the Universen arvostelusurffauksen jälkeen kirja vaikutti niin hyvältä, että haluan luetuttaa sen kotioloissa muillakin kuin itselläni, ja siihen käyttöön paperikirja taas on parempi. Hmph. 

Nyt odottelen lisää kiinnostavaa 17,90 e -valikoimaa. Siihen saakka tykkään Facebookin Kirjoja -yhteisössä, että pysyn edistyksessä mukana.

Vladimir Nabokov: Lolita

Huhhuh. Blogissa on ollut hiljaista, mutta se johtuu vain siitä, että olen lukenut paljon ja nyt postausvuoroaan odottamassa on kokonaiset neljä kirjaa ja postausaiheita on muutenkin oikein jonossa. Tässä kuitenkin ensimmäinen kommentti selätetystä kirjakasasta ja kirja, joka lymyili lainattujen pinossa kotonani niin kauan, että tavoitin uusimisrajan maksimikynnyksen. Krhmh.  

 Kirjan nimi: Lolita

Kirjoittaja: Vladimir Nabokov

Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1955/1959/2011 (alkuperäinen, ensimmäinen suomennos, uusin painos)
Sivuja: 384
Mistä minulle: Kirjasto 

Kyllä, kuva on esiintynyt blogissa aikaisemminkin.

 Lolitan aihe on varmaan monelle tuttu: Kirja kertoo keski-ikäisen, Humbert Humbert -nimellä esiintyvän miehen rakkaudesta 12-14 vuotiaaseen Lolitaan, Dolores Hazeen. Humbert on ollut jo pitkään viehtynyt lapsen ikäisistä tytöistä. Lolitan seuraan hän sujahtaa liehiteltyään tämän äitiä, joka kuitenkin kuolee jo muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen. 

Kirja keskittyy kuvaamaan Humbertin ja Lolitan yhteiseloa ja matkoja halki Pohjois-Amerikan. Humbert riutuu rakkaudesta, Lolita osittain kai antaakin käyttää itseään hyväksi milloin minkäkinlaista palkkiota vastaan. 

Pedofiliaa kuvaavan kirjan voisi kuvitella olevan äärimmäisen kammottava ja ällöttävä, mutta minun mielestäni Lolita ei ollut päällimmäiseltä tunnelmaltaan ällöttävä tai kammottava vaikka päähenkilö äärimmäisen epämiellyttävä onkin. Omituinen, aiheen kanssa ristiriitainen tunnelma syntyi varmasti Nabokovin erittäin omaleimaisesta tyylistä ja Lolitan oikkujen kuvaamisesta. Humbert ei välttämättä olekaan suhteen ainoa hyväksikäyttäjä. 

Nabokov on kiistämättä erittäin, erittäin taitava kirjoittaja. Välillä hieman venytetyiltäkin tuntuvat kuvailut avaavat kirjan maailmaa ja kertovat jotain Humbertin yksinäisestä oman päänsä sisällä tapahtuvasta riutumisesta. Kaikki kuvaus tapahtuu tietenkin Humbertin kokemuksen ja tuntemusten läpi, onhan hän kertoja, ja yksipuolinen kuva välittyykin lukijalle hyvin.

En silti ihmettele, että kaikki eivät taatusti pidä kirjasta, tai että se kiellettiin heti ilmestymisensä jälkeen. Ehdoton klassikko tämä silti on, ja hyvin erilainen kuin suurin osa maailman muista koskaan kirjoitetuista kirjoista. 

Jonkinlaiseen hämmentävään välitilaan tässä silti jäi. Oi, onneksi en vieläkään anna kirjoille tähtiä :). 

Tämän kirjan kohdalla suosittelen tavallistakin enemmän lukemaan myös muiden mielipiteitä siitä, ainakin Sallan, Kirjapedon, Morren ja Kaikki mitä rakastin -blogin Eevan.

Tammikuun luetut

Tammikuu alkoi kohdallani suhteellisen vauhdikkaasti: Kokonaiset yhdeksän luettua kirjaa! Postaus jäi tekemättä yhdestä. Luettujen kirjojen joukko on erittäin sekalainen, mutta yhtenä erottuvana linjana joukosta nousevat Blogistanian Finlandia -kilpailussa kärkisijoille nousseet romaanit.

Kirjavuoden aloitti vähän tympeästi  Hal Duncan: Pako Helvetistä. Ei niin yli hilseen kuin Vellum, mutta ei nyt mikään erityisen nautittavakaan kokonaisuus.


Raa'an väkivallan jälkeen oli hyvä siirtyä vähän pinnallisempaan ympäristöön, Manhattanille. Aivot nollautuivat tehokkaasti jossain Gossip Girlin ja Sinkkuelämän välimaastossa. Tämä kirja oli Bergdorf Blondes.


Epävirallinen ja listaamaton klassikot tutuksi -projektini sai vauhtia Project Gutenbergin ja iPadin hyvien pimeässälukuominaisuuksien ansiosta. Talvisilla automatkoilla taittui 1800-luvun arkea käsittelevä Työmiehen vaimo.


Mielensäpahoittaja oli pitkään jotain, josta en oikein tiennyt tarttuako siihen vaiko ei. Onneksi Elisa-kirjan tarjous ratkaisi tämän ongelman ja pääsin tutustumaan Kyröön.

Luinkin pian myös Kerjäläisen ja jäniksen, josta pidin hyvin paljon. Se nousee vaivatta kuukauden kirjaksi. 


Välissä kahlasin ensimmäisen lukemani Isomäen kirjan ja kummastelin, miksi en ollut tarttunut herran tuotantoon jo aikaisemmin. Jumalan pikkusormessa oli paljon hyvää vaikka kirja ei mikään aivan huippu kokonaisuus ollutkaan. 


Odelma oli vähän niin kuin Pako helvetistä. Sori, oikeasti. Olin molemmista vähän pihalla, molemmat olivat lyhyitä ja olin tyytyväinen kun olin saanut luettua ne loppuun. Ai mikä ihmeen suorituskeskeisyys... Blogistanian Finlandia -voittajien kahlaaminen siis kuitenkin jatkui hyvää vauhtia. 


Metsäjätti olikin sitten kuukauden yllättävin esitys. Minun ja Nousiaisen käsitykset maailmasta ja sen kuvaamisesta eivät todellakaan kohdanneet. Kuukauden pettymys. 


Bloggaamatta jäi Paula Heinosen Vihdoinkin hyvä olo, suolisto kuntoon ruokavalion avulla (Gummerus). Kyllä, juuri sitä miltä kuulostaakin. Voin muuten tiivistää vinkit tähän: a) syö paljon kasviksia b) syö paljon kuituja c) syö vähän lihaa. Ihan oikeasti hyvä kirja siis, ja tämä ei ole irvailua! Välillä tekee hyvää lukea tämmöistäkin, että muistaa pysyä karkeista kaukana että tarpeeksi iso kasa marjoja ja kasviksia maistuisi.

Globalia -ohitus ja helmikuun suunnitelmia

Kirjablogit täyttyivät eilen listoista vuoden 2011 parhaista käännöskirjoista. Minä en julkaissut listaa, koska niistä muutamasta hassusta lukemastani vuonna 2011 suomeksi käännetystä kirjasta ei oikein noussut kärkeä esiin. Jostain syystä näytän lukevan kotimaisia uutuuksia hyvää vauhtia niiden ilmestymistahdin mukaan, mutta käännöksillä on enemmän "sitten kun ehtii" -tilanne.  Välitöntä muutosta ei ole näköpiirissä, kun mielenkiintoisia vanhempiakin kirjoja näyttää löytyvän koko ajan lisää. 

Olen kuitenkin kurkkinut muiden Globalia -listoja ahkerasti, ja näköjään useammalta hyvillä perusteluilla listalta löytyvä Vieras kartanossa päätyi jo kirjaston varaujonon jatkoksi.

Helmikuussa on kirjarintamalla tiedossa kaikenlaista: Aion startata maailmanvalloitus- ja scifi-haasteen kunnolla ja kertoa piakkoin vähän laajemmin siitä, miksi minun mielestäni jokaisen kannattaisi lukea scifiä tai miksi ainakin minusta sitä kannattaa lukea. 

Ihana pitkä Murakami on edelleen kesken, taidan napata jostain välistä muutaman tunnin yhtenäistä lukuaikaa. 

Olen myös suunnitellut uutta Huxley vs. Orwell -postauksen kaltaista kirjavertailua, tosin nyt ihan eri tyylilajin teoksilla. Tammikuun luetuistakin tulee tietenkin kooste jossain vaiheessa. 

Aurinkoista helmikuuta!