K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

*syvä huokaus*

Blogiin on tultu niin moneen kertaa hakulauseella Onko Enkeli-Elisa totta, ennen tämän päiväistä Hesarin artikkelia, että jotenkin koen aiheelliseksi sanoa pari sanaa. Ei, en ole lukenut kyseistä artikkelia, joten en tiedä kaikkia skeptisen mielen tuottamia kysymyksiäkään. Mun ei edes tarvitse tietää, koska Enkeli-Elisa on totta tuhansille kiusatuille lapsille ja heidän vanhemmilleen, jotka ovat saaneet voimaa ja elämänhalua siitä, että tarina on tuotu julkisuuteen. Näin ollen mulle on aivan sama onko tarina faktaa vai fiktiota.

Ymmärsin Enkeli-Elisan naamakirjasivulta, että suurin epäilys olisi herännyt siitä, että Elisan vanhemmat eivät suostu tulemaan julkisuuteen. Ei edes nimettömänä tai siten, että kaikki tunnisteet on poistettu. Se saattaa olla todiste tarinan kuvitteellisuudesta, mutta toisaalta jos mun lapseni olisi riistänyt itseltään hengen sen vuoksi, että häntä on kiusattu koulussa, pysyisin itsekin visusti poissa kuvioista myös nimettömänä. Ei mun tarvitsisi todistella koko maailmalle, että lapseni kuoli koulukiusaamisen seurauksena oman käden kautta. Siinä todellisuudessa olisi jo ihan tarpeeksi. En mä ainakaan luottaisi toimittajien lupauksiin anonymiteetista pätkän vertaa. Toimittajat ei ole se ammattiryhmä, joka muutenkaan nauttii suurinta luottamustani.

Toimittajan tehtävänä on tietenkin tuoda esiin epäkohtia, joten hän on tehnyt vain työtään. Toisaalta joissakin asioissa totuuden julki tuominen on tärkeämpää kuin toisten. Minttu Vettenterän kirjoittama tarina on surullisen monelle arkipäivää. Koulukiusaaminen vahingoittaa hyvin monia nuoria tavalla tai toisella. Kaikki eivät päädy Elisan ratkaisuun, mutta ellei asiaan oikeasti puututa, niitäkin tulee lisää. Vaikka kiusattu jäisikin henkiin, niitä kiusaamisen aiheuttamia traumoja ei pitäisi kenenkään aliarvioida.

Luin hetkisen epäilijöiden kirjoituksia ja kommentteja naamakirjassa. Välillä tuli samanlainen olo kuin jonkin keskustelupalstan aiheita lukiessa. Aina joukossa on niitä, jotka uskovat maailman olevan kaikin puolin hyvä ja aloituksen olevan pelkkä provo. Vaikka maailmaa katsoisi vaaleanpunaisten lasien läpi, niin pahoja asioita tapahtuu, vaikka niitä kuinka väittäisi provoksi. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi myös olla kirjoittamatta mitään ja työntää päänsä pensaaseen. Mutta eihän he voi, kun Minttu sillä tavalla käärii hurjat rahat (ei muuten kääri) kirjastaan ja on mahdollista, että he ovat surreet aivan turhaan Enkeli-Elisan puolesta. Mun mielestä yksikään asian puolesta vuodatettu kyynel ei ole ollut turha. Enkeli-Elisan tarina on herättänyt niin paljon keskustelua, että tällä tavoin tärkeä asia on saanut sen ansaitseman huomion.

Olen ollut vaistoavani puolustuskannalle joutumista. Ehkä jopa syystäkin. Itsekin voisin loukkaantua siitä, että itselleni tärkeää asiaa epäiltäisiin feikiksi. Toisaalta on aivan sama, vaikka osa saadusta huomiosta olisi  negatiivistakin. Pääasia on, että pysytään otsikoissa. Vain siten aihe saa ansaitsemansa huomion eikä herätä vain yksisilmäistä keskustelua.

Toivotan silti voimia Mintulle, joka on joutunut ikävään tilanteeseen. Alkujaan pienestä lumipallosta kasvoi lumivyöry, joka on ehkä kovin paljon yhden ihmisen kannettavaksi. Toivottavasti yksi lehtijuttu ei onnistu pilaamaan hänen ansaitsemaansa lomaa perheensä ja lastensa kanssa.

Kuva

D niin kuin duck

Lotta ehdotti demokratiaa, mä valitsin ankan. Mutta kyllä se silti hiukan liittyy meidän valtion hallintoon. Säästetään se demokratia sinne, kun mulla tulee todella painavaa sanottavaa siitä.

Amerikkalaiset on joskus päästäneet ilmoille ajatuksen, että

Jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se on ankka.

Se on ainoa lause, joka mulla tulee mieleen Arajärven ja tanskalaisten yhteistyössä järjestämästä kohusta. Tanskasta myönnettiin, että kuvien ottamisen välillä on 7 tai 8 minuuttia. Tarja taas sanoo, että tilanne aiheutti kotona muutakin kuin naurua. Tottakai aiheutti, harvan naisen mies pääsee oikein lööppeihin tuijottelemaan toisten tissejä. Vaikka kuvat olikin otettu pitkällä aikavälillä, niin tosiasioita ei voi kieltää. Arajärven katse oli hakeutunut prinsessan (vai mikä se nyt oli) poveen. Ja pysäytyskuvassa jopa pysyi siellä.

Mä en kuitenkaan ymmärrä, että miksi presidentin puoliso olisi sen kummallisempi kuin muutkaan ihmiset tai miehet. Miehet tykkää katsella daisareita. Ja vaikka kuinka yrittäisi itseään hillitä, niin kyllä mä ainakin huomaan jääväni tuijottamaan nähdessäni jotain silmiä hivelevän miellyttävää. Se on aivan luonnollista sekä miehille että naisille. Mun onneni on, että ketään ei kiinnosta valokuvata mun liian pitkiksi venyviä katseita väärään kohteeseen. Mä jään korkeintaan kiinni katseen kohteelle itselleen. Enkä mä oikein usko, että kukaan pahastuu ihailevista katseista. Etteks te muka koskaan jää kii edes itsellenne?

Tai no, jos mun tissejä luullaan silmiksi, niin kyllä pahastun.

Ö niin kuin överit

Mikä ihmeen saikuttelubuumi? Voi hyvänen aika sentään, kun isot pomotkin jo ovat alkaneet arvostaa terveyttään enemmän kuin sairaana töihin menoa. Sehän nyt on vallan kamalaa. Antaa nyt sellaista esimerkkiä alemman tason työntekijöille, että sairaana saisi jäädä kotiin lepäämään. Varsinkin silloin se on tosi epäilyttävää, jos sitä sairautta ei voida mitata tai se ei muuten ole ulospäin selkeästi näkyvää. Kyllä kai sitä vähemmästäkin menee konsultin pasmat sekaisin.

Avautumisen sai aikaiseksi Sarasvuon jyrähdys, josta Päivikin eilen hyvin ansiokkaasti kirjoitti. Eilen vielä osasin suhtautua asiaan suhteellisen tasapainoisesti, tänään jo hiukan ärsyttää. Olen huomannut, että Facebookilla on monesti osuutta ärsytyskäyrän nousuun. Kun joka toinen tai kolmas kaveri suosittelee samaa uutista, niin johan alkaa asiat nyppiä ihan tosissaan. Musta tää nyt vaan alkaa mennä överiksi. Enkä mä edes ole vaivautunut lukemaan Sarasvuon kolumnia Hesarissa.

Jos totta puhutaan, niin mä olen niitä tunnollisia työntekijöitä, jotka menee melkeinpä pää kainalossa töihin. Useimmiten se on esimies, joka ilmoittaa, että "sulla muuten alko saikku just nyt". Siis silloin, kun tämä tällainen moraaliton ja epäoikeudenmukainen sairastuminen jostain kumman syystä pääsee tapahtumaan muulloin kuin vapaapäivinä tai loma-aikoina. Eiku, olenhan mä lähtenyt kesken päivän omasta aloitteesta migreenin vuoksi. Soitin aamulla kiltisti töihin ja kysyin mikä tilanne on - ja sovittiin, että mun saikku alkaa puolilta päivin.

Mun kokemus siis on, että suurin osa ainakin mun tuntemista ihmisistä menee töihin kipeänäkin. Jos Valviran pääpomo tai Nokian kaupunginjohtaja jää sairaslomalle juuri jonkin kriisin aikoihin, niin tietenkin se kriisi siihen on syynä. Ei voi olla mitenkään mahdollista, että kysymys oli vain viimeisestä iskusta, joka katkaisi kamelin selän. Tai jos joku on niin vahva, että kokee työn ja ihmisten pariin menemisen olevan juuri oikea tapa käsitellä asiaa, se ei välttämättä ole sitä kaikille.

Kyllä, mä allekirjoitan sen, että polvivamman saanut istumatyöläinen ei välttämättä tarvitse sairaslomaa työstään. Mutta jos mielellä on flunssa, niin se on ihan samanlainen peruste saikutella (voi kilinv... mikä sanakin) kuin vaikkapa syöpä. Mä en usko, että lääkärit kirjoittaa niitä sairaslomia ihan turhaan. Mä luulen, että lääkärit on vihdoin alkaneet ymmärtää, että on muitakin syitä olla työkyvytön kuin mitattavissa oleva kuume. Ja mä todella soisin, että yhteiskunnan asenteetkin alkaisi pikkuhiljaa muuttua. Aika harvassa on ne työntekijät, jotka kärsivät lorvikatarrista. Ei muutaman mädän omenan pitäisi pilata koko säkillistä.