Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (Wsoy 2013) 445s.

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous on fantasiaa, dystopiaa ja kaikkea niiden väliltä. Olen lukenut kaikki Enorannan aikaisemmat kirjat, Nokkosvallankumous on niistä massiivisin, sillä sivumäärä pitää sisällään painavaa asiaa ja rankkaa tekstiä. Romaani ei ole traditioon pohjaava satu kuten Omenmean vallanhaltija, vaan synkkä kuvaus maailmasta, jossa eivät päde enää säännöt ja lait.

Suutelin häntä suulle. Sinä hetkenä en välittänyt vaikka kaikki katselivat. Sinä hetkenä minusta tuntui etää rakastin häntä, niin, luulen niin, mutta jokin hänen silmissään häiritsi minua. Eikö niiden olisi kuulunut olla siniset? (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.40)

Nokkosvallankumouksessa eletään aikaa, josta nousee esille ydinvoimaloiden ja savusuvun saastuttama miljöö. Auringon valo ei enää ulotu maan pinnalle, sillä saasteet peittävät taivaan. Kaupungista on jäljellä vain raunioita, ihmiset kulkevat rääsyissä, syövät lounaakseen harakkaa tai varastamiaan elintarvikkeita, sairastavat syöpää ja yrittävät selvitä. Kaupungissa valtaa pitävät eivät välitä tavallisten ihmisten ahdingosta, mutta lasten ja nuorten muodostama ryhmä, Nokkoset, hautovat vallankumousta.

Enoranta punoo tarinaa kahden kertojan välille. Vayu on äitinsä menettänyt poika, jolla ei ole maailmassa jäljellä enää mitään, Dharan Nokkosten johtaja, kivilinjan jälkeläinen, jolla on tehtävänään vallankumouksen voittaminen ja ikiaikaisten mysteerien selvittäminen. Poikien välillä on yhteys, joka nakertaa Dharan ja Kriton suhteeseen aukkoa. Kun Vayu saapuu Nokkosten leiriin ensimmäistä kertaa, pojat ymmärtävät tuntevansa toisensa, mutta eivät tässä maailmassa, vaan toisessa, jonne he ovat päässeet vain unissaan.

En tiennyt mikä minuun oli mennyt ja samalla tiesin tarkalleen mikä minuun oli mennyt, ne olivat silmät, Vayun silmät, ja hänen nimensä kaiku ja muisto jostain paikasta missä oli lämmintä ja missä valo oli aivan erilaista kuin minkään öljylampun valo, minkäänlainen sähkövalo, valo oli sellaista jota en ollut vuosikausiin nähnyt mutta jonka muistin silti. Se minuun oli mennyt, kun olin käynyt Vayun viereen kivelle istumaan ja nähnyt elottoman kauhun hänen katseessaan, kun lakana hänen äitinsä päältä oli palanut pois ennen kuin tuli oli tarttunut lihaan. Silloin minä olin kietonut käteni Vayun ympärille ja painanut hänen kasvonsa vasten rintaani, ettei hänen olisi tarvinnut katsoa.
(Enoranta: Nokkosvallankumous, s.73)

Nokkosvallankumouksessa Enoranta ei sievistele, vaan kirjoittaa seksistä, kuolemasta ja pölystä, jotka Nokkoset vetävät pillillä sieraimeensa kuin huumetta. Enoranta kirjoittaa poikien välisestä suhteesta niin luontevasti, ettei lukijalla käy hetkenkään vertaa mielessä, että kyseessä olisi vääryyttä kokenut seksuaalivähemmistö: Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat. Asetelma on virkistävä ja toimii hienosti osana dystopista maailmankuvaa. Enoranta kirjoittaa tarinansa niin, että lukijan on mahdotonta kyseenalaista rakkautta ja sen merkitystä. Sukupuolet ovat tässä sivuseikka, eikä kertomus ole kannanotto.

Lasten kirja Nokkosvallankumous ei kuitenkaan ole. Se eroaa suosituksi tulleen nuorille suunnatun dystopian perinteestä synkkyydellään ja toivottomuudellaan. Kertomuksen sävy on ahdistava, toistot ja pitkät lauseet lisäävät raskasta ja painostavaa tunnelmaa, vaikka eivät onneksi tee tarinasta vaikealukuista. Nokkosvallankumous tuntuu silti surulliselta kirjalta aina loppuratkaisuaan myöten.

Keräsimme ruumiit valtavaan kasaan ja poltimme ne. Me keräsimme minun Nokkoslapseni päällekkäin sikin sokin ja annoimme niiden palaa. Teimme eri rovion Kontraton miehille. Nokkoseni makasivat kasassa ja jotkut oli ollut pakko laittaa alimmaisiksi, jotkut rusentuivat muiden ruumiiden painosta. Mutta mitä olisimme voineet tehdä? Me keräsimme ne kasaan. (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.438)

Enorannan Nokkosvallankumous on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen lisä kotimaiseen dystopiaan. En löytänyt vielä blogiarvioita, joten laittakaahan lukulistalle. Suosittelen tätä kaikille dystopiasta mutta myös fantasiasta kiinnostuneille. Ihan pienimmille lukijoille Nokkosvallankumous ei ehkä sovi.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) 324s.

Minua aina pelottaa, kun blogeissa hehkutetaan jotakin kirjaa. Siitä tulee vastareaktio ja sellainen ajatus, että tästä en varmasti voi pitää, kun kaikki muut pitävät siitä niin tavattomasti. Olen krooninen vastarannankiiski, joka haluaa löytää itse suosikkinsa. Välillä kuitenkin käy niin, että oma makuni osuu yksiin "yleisen maun" kanssa. Sillon on helppo hymyillä ja sanoa, että onneksi olin väärässä kuvitellessani, että tämä kirja ei ole minua varten.

Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala on kutkuttava kertomus tytöstä, veljestä, ystävästä ja elämästä, jonka kuvakudos on kaunis mutta haavoittuvainen. Eleanor Maudin näkökulmasta kuvattu tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on kerrottu pikkutytön suulla, toinen nuoren naisen. Pienen Ellyn vilpittömyys ja elämänasenne on viattomuudessaan viehättävä. Aikuinen Elly katsoo asioita elämänkokemuksen kautta, mutta silti tarina ei paljasta kaikkea; se mitä ei sanota, leijuu ilmassa ja rivien väleissä mutta on silti yhtä tärkeä osa tarinaa.

     "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
     "Eleanor Maud", sanoin.
     "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
     "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
     "Koska se on poika", hän sanoi.
     "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
     "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
     "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (Winman: Kani nimeltä jumala, s.27)

Vaikka Elly on kertomuksen kertoja ja päähenkilö, hän on samalla myös sivustakatsoja. Tarinassa kuljetetaan mukana monta elämänkohtaloa. Ellyn ystävä Jenny Penny, jonka Elly kadottaa moneksi vuodeksi. Perheen majatalossa asuva Arthur, isän sisko Nelly, joka on aina ollut rakastunut äitiin, sekä Ellyn veli Joe, joka rakastaa Charlieta. Ellyn omat valinnat ja päämäärät jäävät sivuseikaksi, sillä perheen elämä ja sen vetovoimaisuus saa keskeisen roolin. Tarinaa on mahdotonta ajatella pelkästään Ellyn kertomuksena, sillä se on oikeastaan paljon isompi kokonaisuus, joka jättää sanomatta paljon, mutta juuri sellaisella tavalla, ettei kertomus jätä tyytymättömäksi.

Ahmin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Olen ollut kevätkauden tapani mukaan hienoisessa lukujumissa, joten Kani nimeltä jumala oli positiivinen ja varsin virkistävä kokemus. Se jää kummittelemaan mieleen ja luulen, että tämä on sellainen kirja, johon tulen palaamaan jossain vaiheessa uudelleen. Se vaatii hieman parempaa tarkastelua ja pohdintaa, luulen, että minulla jäi jotakin ymmärtämättä ja sisäistämättä. Tässä oli kuitenkin onnistuneita ja virkistäviä ratkaisuja kuten esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien kuvaaminen ilman turhaa alleviivaamista ja toisaalta myös suurten aiheiden käsittely hienovaraisen pelkistetysti.

Kirja on luettu jo useassa blogissa, joten en laiskuuttani linkitä tällä kertaa. Suosittelen Kani nimeltä jumala -kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea älykkään ja monitasoisen hyvänmielenromaanin, joka herättää tunteita ja ajatuksia ja jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kesäksi kuntoon? Inspiroivia kirjoja kevään projekteihin

Keväällä tekee mieli juosta! Paljasjalkakengät tuovat metsän lähelle.

Kirkkaaseen veteen on hyvä sukeltaa. Sitten kun kotimaan vedet lämpenevät,
täytyy vain metsästää vesi, jonka läpi näkee pohjaan saakka.

Minä en ole ollut koskaan niitä ihmisiä, jotka aloittavat keväällä vimmatun painonpudotuksen ja tuskailevat talven aikana kertyviä kiloja. Jokin hulluus keväällä silti iskee, joka vuosi. Se ei välttämättä ole halu ryhtyä kuntoilemaan, vaan pikemminkin jokin omituinen biologinen tarve päästä ulos sinne, missä ruoho kasvaa ja linnut laulavat. Tulee tarve liikkua, liikutella raajoja, juosta, hyppiä, sukeltaa, kieriä nurmikolla. Tänä keväänä olen haalinut itselleni myös kasan kirjoja, joissa kerrotaan miten kannattaa hyppiä, riehua ja pulikoida, että siitä olisi jotakin hyötyä.

Christopher McDougalin Syntynyt juoksemaan on amerikkalaisessa hengessä kirjoitettu, kotimaassaan suureen suosioon noussut teos, joka kertoo omaelämänkerrallisen tarinan McDougalin halusta juosta ja löytää juoksemisen ilo. Kirjassa etsitään Pohjois-Amerikan kesyttömillä seuduilla asuvaa Tarahumara-intiaaniheimoa ja Blanco Caballoa, joka juoksee. Tarinaa kuljettavat mukanaan tosielämän juoksijat ja sankarihahmot, kuten paljasjalkajuoksun puolestapuhuja Ted McDonald. Vaikka kirja onkin varsinaista amerikkalaista hapatusta, se sopii hyvin luettavaksi niille, jotka haluavat löytää juoksun ilon. Tämän avulla oivaltaa, että ihminen on oikeasti tarkoitettu juoksemaan, eikä nököttämään sisällä tietokoneen ääressä.

Muita kevätlukemisiani ovat olleet Marja Putkiston venyttelymetodia esittelevä Kaunis solakka vartalo, sekä Greg Whyten Kuntouimarin käsikirja. Kumpikin asiasisältöisiä teoksia, jos lajit kiinnostavat. Oppaita ja innostavia tietokirjoja löytyy vaikka millä mitalla, olennaista lienee löytää se laji, joka oikeasti kiinnostaa ja jonka parissa haluaa vietää aikaansa. Kirjoja ja lukemista rakastavalle ihmiselle on ollut kynnys lähteä notkuvien kirjapinojen ääreltä ulos. Ratkaisuna toimivat onneksi äänikirjat, jotka voi laittaa lenkillä ollessa pyörimään ja kadota tarinoiden maailmaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Toinen keväällä viettelevä aihe on puutarha ja puutarhakirjat, mutta siitä joskus toiste. Kannattaa käydä lukaisemassa Leena Lumin puutarhasta, sillä häneltä löytyy kokemusta ja näkemystä puutarhoista ja puutarhakirjoista. Minä vielä vaeltelen omalla pihallani, nypin rikkaruohoja ja ihmettelen mitä maasta tuppaa ylös.

Millaisia kevätinspiraatioita teillä on?

Toukokuu ja arvontavoittaja

Ja kevät saapui viimeinkin! Vielä muutama viikko takaperin näytti huolestuttavasti siltä, että talvi on tullut jäädäkseen. Tänään näin pihalla punavatsaisen valkopipoisen leppälinnun ja luin kirjaa aurinkolasit silmillä. Lukemattomien kirjojen pino kasvaa sitä mukaa kun aurinko alkaa paistaa ja pihatyöt vetävät puoleensa. Huhtikuun lukemisia verotti myös Camp NaNoWriMo, johon osallistuin 30 000 sanan tavoitteella ja pääsin rimaa hipoen, hiki otsalla päämäärään.

Nyt keväällä aion kirjoittaa yhdestä mielenkiintoisesta kirjauutuudesta, sekä etsiä jotakin oikeasti kivaa luettavaa, koska viime aikoina olen jättänyt luvattoman paljon kesken sellaisia kirjoja, jotka olen kantanut mukaani kirjastosta, mutta joita en ole sitten kuitenkaan halunnut lukea. Toivon, että löydän vaihteeksi jotakin sellaista, joka todella tempaa mukaansa!

Kirjoitin jonkin aikaa sitten kirjallisuuden inspiroimista askarteluista ja lupasin arpoa tekemäni korusarjan. Arvontaan osallistui monta ihanaa blogin lukijaa ja satunnaiskulkijaa, jotka osasivat kertoa myös hyviä vinkkejä sanojen jatkojalostamiseen:

Bikke ehdotti kirjanmerkkejä ja kukkasia, mistä minulle tuli mieleen origami-tyylillä taitellut sana-asiat. Voisiko vaikka joulukuusen koristella sanapaperista askarrelluilla kurjilla? Maija keksi piilottaa sanoja kravaattineulaan, rintanappeihin, kalvosimiin (tämä on pakko kokeilla!) ja Crocseihin, Kirjanainen vinkkasi upeat sanoista tehdyt koristeet, Milja (käykää muuten vilkaisemassa Miljan uusi blogi Liian monta satua) oli löytänyt mahtavia kirjaveistoksia, Paula haluaisi sanoja kylpyhuoneeseen (voisiko niitä olla kaakeleissa?), Jelena päällystäisi sanoilla kirjojen ja vihkojen kansia! Leena Lumi muisteli Tommy Tabermanin runolaseja (totta, ne ovat hienoja!), Marjo Pee on itsekin askarrellut sanoisa, niitä voi käydä ihastelemassa hänen blogissaan.

Testasin tällä kertaa arvontavoittajan valitsemisessa Random.orgia, jonka satunnaisgeneraattori valikoi voittajaksi Tilda Vanillan! Onneksi olkoon!

Niille, joita sanakorut jäivät kaihertamaan, on tässä alla vielä ohjeet. Tämä ei ollut kovin ihmeellinen juttu, joten kömpelösorminenkin uskaltaa kokeilla. Tarvittavat välineet löytyvät ihan tavallisista askarteluliikkeistä (lasikuplat ovat nimellä "lasikapussi") eikä hinnaksi tule monen montaa euroa. Hauskoja, vanhoja sanomalehtiä löytyy esimerkiksi täältä, mutta tietysti lasikuplan alle kelpaa mikä tahansa.

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä (Robustos 2012) 240s.

Niin kuin kuu vetää merta puoleensa ajautuu Maaria silloin tällöin bändin tukikohtaan kuluttamaan aikaa 
     useimmiten Kiken kanssa mutta muutaman kerran itsekseen vahingossa ja sattumalta,
     mitäpä muutakaan hän tekisi kesken jääneiden koulupäivien jälkeen kun ulkonakin on liian kylmä istua ja odottaa parempaa elämää
     yhtenä tällaisena kireäksi venytettynä iltapäivänä Jonna on poissa ja Susa sanoo Maarialle että
     -rumpuihin ei sit saa koskea, ne on uudet (Saalo: Kirkkaalla liekillä, s. 48)

Vuoden 2012 Finlandia-junior ehdokkaanakin ollut Venla Saalon esikoisteos Kirkkaalla liekillä venyttää kieliopin rajoja ja tarjoilee lukijalle pisaroita kipeästä nuoruudesta. Tarinan päähenkilö Maaria on menettänyt veljensä, eikä äitikään oikein tunnu kantavan vastuuta elämästä. Koulunkäynti ei huvita ja Maarian mielessä on vain bändin Pete ja tuli, jolla hän haluaisi sytyttää kirkon roihuamaan. Tarina on synkkä ja tummasävyinen, eikä siinä ole juurikaan onnenhetkiä. Vasta lopussa tarina väläyttää mahdollisuuden parempaan.

Saalo käyttää kieltä omalla tavallaan. Isot kirjaimet, pilkut ja kappalejaot toimivat kirjailijan omien sääntöjen mukaan. Tekstiin on selvästi haettu nuoruuden sävyjä, ja kieliopilliset ratkaisut toimivat, vaikka ne tuntuivatkin aluksi hämmentäviltä ja tekivät lukemisesta hidasta. Niin hyvin sitä on Suomen koululaitos onnistunut ehdollistamaan pikkuisen lukijan kieliopin ryhdikkääseen maailmaan. Saalon romaaniin teksti kuitenkin sopii, ja kirja tuntuu nuortenkieliseltä, vaikka kerronta on ehdottomasti kielikuviltaan rikasta ja ansiokasta.

Juna on matkalla ei-minnekään ja se on paikka jonne Maaria haluaa kaikista eniten
     junan ikkunoista näkyy puoliksi romahtaneita latoja navettoja rautatiesiltoja ja loputtomia peltoja, ehjiä latoja vastamaalattuja navettoja ja pitkä pitkä kärrytie joka kulkee radan viertä ja johon peltilehmät tyytyvät
    suuria kumpuilevia pilviä
     pieniä höttöisiä pilviä (Saalo : Kirkkaalla liekillä, s.141)

Kirjan kerronta on mielenkiintoista, mutta tarina sinällään ei sovi minun pirtaani. En osaa lukijana samaistua onnettoman nuoren päättömältä tuntumaan haahuiluun, koululintsaamiseen, äidin vihaamiseen, haistatteluun saatikka tuhopolttohaaveisiin. Tarinassa on tasoja, jotka eivät täysin avautuneet minulle, vaikka kieli lumosi ja vei mukanaan. Jäi sellainen olo, että itse kertomus hukkui kielen koukeroihin.

Kirkkaalla liekillä on ehdottoman kaunis ja koskettava teos. Se on omaääninen ja synkkäsävyinen kuvaus nuoren ihmisen surusta ja maailmasta, joka ei tunnu ymmärtävän. Tätä ei kovasti paljon ole blogimaailmassa luettu, mutta arvosteluja löytyy muun muassa Kirsin Kirjanurkasta ja Saran kirjoista. 

Suosittelen tätä mielenkiintoista esikoista kaikille persoonallisesta kielestä ja herkästä kerronnasta kiinnostuneille lukijoille. Ehkä myös sellaiselle nuorelle, joka on menettänyt läheisensä.