Kesäkodin kirjahyllystä

Lisbet Werner: Puck joutuu pulaan

Kun lämpötila hipoo kolmeakymmentä ja kosteusprosentti saa ilman maistumaan nestemäiseltä, ei yksinkertaisesti voi tehdä -eikä lukea mitään kovin raskasta. Kaivoin kesäkodin kirjahyllystä muutaman lastenkirjan, joiden parissa yritin unohtaa sen, että aurinko yrittää polttaa minut tuhkaksi.

Ensimmäinen löytö oli 1954 julkaistu Lisbet Wernerin kirjoittama Puck joutuu pulaan. Puckin isä saa töitä ja joutuu laittamaan tyttärensä sisäoppilaitokseen. Karen -tyttö ei pidä Puckista ja yrittää aiheuttaa hänelle hankaluuksia. Puck ei kuitenkaan lannistu, vaan päättää osoittaa olevansa syytön.

Puck joutuu pulaan on perinteinen tyttökirja. Se on nopeasti luettava nostalgiapläjäys, ja sen verran ajaton että sopinee luettavaksi myös nykypäivän koululaisille. Loppuratkaisukin oli toimiva: ilkiötyttö ei muutu yllätyksellisesti kiltiksi, eikä heistä tule parhaita ystäviä Puckin kanssa. Vaikka paha ei aina saa palkkaansa, voi oikeus silti toteutua.

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Toinen löytö on Mary Downing Hahnin kummitustarina Kunhan Helen tulee. Molly muuttaa perheensä kanssa maalle, kodiksi kunnostettuun vanhaan kirkkoon. Perheen välejä hiertää isäpuolen tytär Heather, joka tekee Mollyn ja tämän veljen Michalin elämästä niin hankalaa kuin mahdollista. Heather alkaa puhua Helenistä, sata vuotta sitten kuolleesta pikkutytöstä, jonka haamun kanssa hän on ystävystynyt. Vaikuttaa siltä, että Helen ei halua Heatherille mitään hyvää. Kukaan ei kuitenkaan usko Mollya, joka alkaa ymmärtää, etteivät Heatherin retket hautausmaalle ja mystisesti palaneen talon raunioille ole turvallisia.Kunhan Helen tulee on minulle tuttu jo kouluajoilta. Tätä luettiin ala-asteella ja pelättiin kamalasti. Vaikka tämä selvästi on lapsille suunnattu kummitusjuttu, saatan vieläkin muistaa, miten Helen aiheutti vilunväristyksiä. Nyt se ei riitä viilentämään helteisenä päivänä, mutta tarina on edelleen jännittävä, ja siinä on varsinaisen kummitusjutun lisäksi myös muita sisältöjä, jotka varmasti aukeavat nuorelle lukijalle.Kummastakaan kirjasta en valitettavasti löytänyt arvosteluja netistä. Ehkä joku muistaa nämä lapsuudestaan? Suosittelen nostalgiaa kaipaavalle sekä kesälukemiseksi lapsille.

Dan Brown: Murtamaton linnake

Dan Brown: Murtumaton linnake
(WSOY 2007)

Murtamaton linnake on historiallisia elementtejä ja salaliittoja sekä mysteerejä menestyksekkäästi hyödyntäneen Dan Brownin esikoinen. Kirjassa liikutaan tietotekniikan ihmeellisessä maailmassa ja taistellaan vastaan tietokonevirusta, joka on vähällä paljastaa NSA:n salaisuudet koko maailmalle. Salasanomien murtamiseen ja urkkimiseen erikoistunut yksikkö joutuu tarkistamaan omia arvojaan, kun vastassa on Digital Fortress, murtamaton linnake, joka osoittautuukin joksikin aivan muuksi, kuin ensinäkemältä vaikuttaa. On vain muutama tunti aikaa löytää koodi, jonka avulla voi pelastaa salaisuuden.

Murtamattomasta linnakkeesta huomaa, että se on esikoinen. Brownin tyyli ei ole kovinkaan hioutunutta, eikä tarinan juonenkuljetus ole vielä ihan sitä luokkaa kuin vaikka Da Vinci koodissa. Murtamaton linnake on paikoin melko pitkäveteinen ja besservisser -tietoa sisältävä opus, joka ehkä inspiroi tietokoneista ja koodeista innostunutta nörttiä, mutta ei humanistia, joka ei tajua puoliakaan tekstin asiasisällöstä.

Mutta ei Murtamaton linnake kuitenkaan ihan ajanhaaskausta ollut. Brown näyttää jo tässä kykynsä koukuttaa lukijaa odottamattomilla käänteillä ja tapahtumilla, sekä yksityiskohdilla, jotka saavat hinkumaan lisää tietoa aiheesta. Mikään henkilögallerian mestari Brown ei ole, ja hahmot ovatkin niin yksiulotteisia kuin vain olettaa saattaa. Virkistävää on se, että Murtamattomassa linnakkeessa ei käsitellä mitään uskonnollista salaseuraa tai yhdyskuntaa, vaan lähtökohdat ovat puhtaasti tieteelliset. Ei sillä, että uskonnollisten yhteisöjen käsittelyssä olisi jotakin vikaa, mutta vaihteeksi on ihan kiva lukea Brownilta myös jostain muusta lähtökohdasta kirjoitettua romaania.

Tämä on kieltämättä ollut oikea jännärikesä. En ole koskaan mitenkään hirveästi innostunut jännäreistä, mutta jotenkin nämä ovat helppoa luettavaa, ja juuri sellaista olen kaivannut kiireiseen kesääni: helppoa ja yksinkertaista!

Suosittelen jännärien ystäville. Erityisesti niille, joita kiehtoo kryptologia, salakoodit ja tietokoneiden ihmeellinen maailma.

Melkein sata lukijaa!

Sarah Utter: Reading is Sexy

Omaksi iloksi perustettu lukupäiväkirja onkin saanut monta ihan oikeaa lukijaa. Kirjat ovat ihmeellinen maailma ja on huikeaa jakaa lukukokemuksia kanssanne te sekä lukijaksi kirjautuneet että muuten vain hengailevat lukijat ja ohikulkijat. Kiva, kun tällainenkin asia on olemassa, kiitos kaikille!

Seikkailu jatkukoon.

Muistoja Kirjailijoiden saarelta ja haaste kirjallisista paikoista

Kirjoitin jonkin aikaa sitten Kirjailijoiden saaresta ja arvuuttelin paikoilla, jotka liittyvät tarinoihin ja niiden tekijöihin. Osallistuminen ei ollut hurjan suurta, mutta mukavaa, että muutama uskaltautui arvailemaan (ja ilmi selvästi myös tietämään) sumujen saarella otettujen kuvien perusteella esittämiäni kysymyksiä. Tässä vastaukset kysymyksiin (voit kurkistaa kuvat yllä olevasta linkistä).

1. Kuka syntyi kuvan talossa, missä kaupungissa ollaan?
Kuvan talossa syntyi William Shakespeare vuonna 1564. On hurjaa ajatella, että rakennus on säilynyt näihin päiviin saakka. Ilmeisesti Starford-Upon-Avonin kaupungissa (kuten myös muualla Englannissa) osataan arvostaa historiallisia kohteita! Avon -joen kupeessa kasvava pieni kaupunki on Shakespearen lisäksi tunnettu joessa parveilevista joutsenista sekä aluksista, joilla voi matkata ylös ja alas pitkin Avonia.

2. Nummimaisemia katsellut kirjailija?
Tietystikin Emily Brontë, jonka Humiseva harju on kuuluisa klassikko. En ehtinyt käydä raunioilla, joiden kerrotaan olevan Humisevan harjun esikuva. Ehkä seuraavalla reissulla!

3. Mikä kartano Peak Districtillä? Mistä elokuvasta tuttu?
Vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvasovituksessa Mr. Darcyn kartanona käytettiin Chatsworthin kartano. Devonshiren herttuan kämpässä on muuten kuvattu myös Keira Knightleyn tähdittämä Herttuatar -elokuva. Olipa hauska kävellä samassa veistosgalleriassa, jossa Elisabet käveli vieraillessaan ensimmäistä kertaa Darcyn talossa...

Ylempi kuva vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvasta
Alempi kuva kesän reissultani. Bongaa jellona leffasta!

4. Kansantarujen veijarit?
He ovat tietysti Robin Hood ja Pikku John. Robinin kerrotaan menneen naimisiin Marian -neidon kanssa Endwinstowen kirkossa. Nykyisin Sherwoodin metsää hoidetaan ja vaalitaan, ja se toimii myös paikallisten ulkoilualueena. Metsän keskellä seisoo valtava, ikivanha tammi, joka on tarinan mukaan ollut iloisten veijarien kohtauspaikkana. Tammi on ollut merkittävä turistinähtävyys jo viktoriaanisella ajalla!

5. Kenen luostari?
Lordi Byron peri Newsteadin luostarin isosedältään! Nottinghamshiressä sijaitseva luostari oli Byronille tuttu jo lapsuudesta, mutta myöhemmin se ei tuottanut omistajalleen merkittäviä tuloja. Byron on tuttu runoistaan ja osallisuudestaan Mary Shelleyn Frankenstein -tarinoiden syntyyn.


Oikeita vastauksia sateli kaksin kappalein. Maria Sinisen linnan kirjastosta ja Katja Lumiomena ovat selvästi perillä Brittein saarten kirjallisista paikoista! Hienoa! Kummallekin lähtee aiheeseen sopiva yllätys, laittakaahan osoitetta Vinttikamarin postiluukkuun.

Lisäksi olisin utelias kuulemaan teiltä kaikilta vastauksen seuraavaan kysymykseen: mikä on se kirjallinen paikka, jossa tahtoisit päästä käymään/olet käynyt jo? Paikka voi olla muuallakin kuin Englannissa, mutta sen pitäisi jollain tavalla liittyä sinulle tärkeään kirjaan joko kirjailijan tai miljöön kautta. Esittele tämä kirjallinen paikka blogissasi! Voit linkittää oman kirjallisen paikkasi tähän postaukseen, niin kokoan kirjalliset haavepaikat yhteen, jos niitä kertyy.

Ilkka Remes: Pedon syleily

Elämme outoja aikoja. Outoja siksi, että MINÄ luen jännäreitä ja olen (mukamas) niin kiireinen tässä kesässä ja kaikessa, että bloggaamattomia mutta luettuja kirjoja on kertynyt rästiin. Korjataan tilanne ja vähennetään urakkaa tällä.

Ilkka Remes on selvästi monipuolinen kirjoittaja, joka hyödyntää erilaisia ihmismieltä kiehtovia aiheita. Jollain tapaa romaanien teemat ja peruselementit ovat hyvin samanlaisia, mutta ilokseni huomasin, että Pedon syleily onkin oikeastaan historiallinen romaani, eikä ihan tavallinen jännäri. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja keskiössä ovat Marc ja Anna, sveitsiläiseksi esittäytyvä valokuvaajamies ja suomalainen nainen, jotka rakentavat elämänsä sodan melskeessä. Idylliä rikkoo vain se tosiseikka, ettei Marc ole se, joka väittää olevansa. Vai mitä sinä ajattelisit, jos kuulisit, että puolisosi on venäläinen vakooja, jonka tehtävänä on surmata Mannerheim?

Yksityiskohtaisemman juoniselostuksen voi halutessaan käydä lukemassa Wikipediasta.

Olin ihan hämilläni lukiessani Pedon syleilyä. Miten voi olla, että lukija (joka kuitenkin aavistaa koko ajan, miten homma tulee päättymään -siis mehän kaikki tiedämme, ettei Mannerheimia salamurhattu...) seuraa jännityksellä kyseenalaisen moraalin omaavan Marcin matkaa ja toisaalta samalla toivoo, että Annan ja Marcin parisuhde ei kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Tarinassa on mielenkiintoiset ainekset ja paljon sellaista, mikä jää kertomatta. Epämääräisen salaperäiseksi jäävä loppuratkaisu ja Marcin taustaan liittyvät yksityiskohdat kiehtovat mielikuvitusta. Kirja laittaa miettimään miten paljon tällaisia tarinoita on ihan oikeasti ollut olemassa?

Plussaa kirja saa onnistuneesta kannesta, joka jostain syystä tuntuu kuvaavan mainiosti tarinan sisältöä. En yleensä ole kokenut dekkarien ja jännärien kansia kovin inspiroiviksi, mutta tässä on jotakin kiehtovaa.

Suosittelen Pedon syleilyä luettavaksi lähihistoriaan sijoittuvien jännärien ystäville. Myös niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista Remestä.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen on kaunis pieni kirja Soniasta, joka sairastaa ja päätyy enkelin matkaan.Olen jotenkin lykännyt kirjan lukemista, vaikka Enorannan tuotannosta olenkin tykännyt. Jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että kyseessä on tosi surullinen kirja, mutta onneksi totuus oli tässäkin tapauksessa kuvitelmaa ihmeellisempää.

Nukkuu lapsi viallinen on nopeasti luettava kirja, joka jakaantuu oikeastaan kahteen osaan: Sonian elämä muuttuu, kun tauti kaataa hänet vuoteeseen ja enkeli hakee hänet mukaansa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja Sonia tekee ihmeellisen matkan hiukan surumielisen ja lapsuuden enkelitauluista tutunomaisen hahmon kanssa.

Enorannan tyyli on kirjassa lapsen kieltä ja ajatusmaailmaa mukaileva. Jäin hiukan miettimään kirjan kohderyhmää. Itselleni tarinasta tuli jollain tavalla kaukaisen nostalginen olo, mutta en osaa kuvitella, mitä kirja antaa lapsilukijalle: ehkä se luo lohtua ja kertoo omalla tavallaan asioista, joita jokainen lapsi käy joskus pohtimaan. Tavallaan Nukkuu lapsi viallinen vertautuu Astrid Lingrenin Veljeni leijonanmieleen, sillä samalla tapaa tässäkin liikutaan maailmassa, joka on elävien ihmisten tavoittamattomissa.

Tätä pientä kirjaa suosittelen melkein kenelle tahansa lukijalle. Varmaan tämä sopii iltalukemiseksi perheeseen, jossa kuolemaa on jouduttu syystä tai toisesta murehtimaan.

Kirjailijoiden saarella

Englanti! Satujen ja tarinoiden saari! On melkein outoa, miten monellakin tavalla erikoinen maa on saanut aikaiseksi niin suuren määrän hienoa ja kuolematonta kirjallisuutta. Englanti on kulttuuriltaan erityislaatuinen, enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä paikallisten mentaliteettia ja sitä, miten ikivanhat talot ja kylät kasvavat keskellä tilkkutäkkiä muistuttavaa maaseutua.

Reissasin tänä kesänä käymään Englannissa. Kaikeksi onneksi paikallisten lomakausi ei ollut alkanut, vaan pääsimme kiertelemään maata suhteellisen rauhassa. Tällä kertaa matka suuntautui seuduille, joilla en ollut koskaan aikaisemmin käynyt (paitsi kirjojen sivuilla). 

Tässä teille pieni aivopähkinä kirjailijoiden ja tarinoiden Englannista. Oikein (tai oikeimmin) vastanneelle lähtee palkinnoksi aiheeseen sopiva yllätys. Vastausaikaa 16.7 saakka! Pitäkää hauskaa ja tunnelmoikaa!

1. Tiedätkö kuka kenties maailmankirjallisuuden tunnetuin henkilö
syntyi tässä talossa? Tiedätkö missä kaupungissa ollaan?

2. Tiedätkö kuka kirjailija kirjoitti ainokaiseksi jääneen romaaninsa
katsellen Yorkshiren karuja nummimaisemia?

3. Tiedätkö minkä romaanin filmatisoinnin lavasteena toimi
tämä upea kartano Peak Districtillä? Kenen kartanoa
se esitti?

4. Tiedätkö ketkä kansantarujen iloiset veijarit piilottelivat
tässä metsässä? Tiedätkö minkä kylän kirkossa tarinan
rakastavaisten kerrotaan menneen naimisiin?

5. Tiedätkö kuka runoilija peri tämän luostarin tiluksineen? Tiedätkö
mikä luostari on kyseessä?

Elina Rouhiainen: Kesytön

Elina Rouhiainen: Kesytön
Tammi 2012

Elina Rouhiaisen Kesytön on uutta, kotimaista ja varsin lajityypillistä paranormaalia romantiikkaa - Suomalaiseen maisemaan sijoitettuna. Löysin Kesyttömän kirjastosta ja luin sen yhtenä aurinkoisena päivänä viltillä maatessani. Nyt alkaa paranormaali romantiikka -mittani olla aika täynnä: on näitä sen verran paljon tullut viime aikoina luettua.

Kesytön sijoittuu Kainuun Hukkavaaran kylään, jonne äitinsä menettänyt Raija muuttaa. Kylä saa elantonsa susiturismista ja pian käykin ilmi, että susien rooli on muullakin tapaa merkittävä. Koulun urheilulliset ja kauniit oppilaat tuntuvat kantavan salaisuuksia, joista Raija pääsee perille, ja saa kuulla samalla asioita omasta taustastaan. Kaikkein tärkein on kuitenkin sudensilmäinen poika, koulun komistus, joka iskee silmänsä Raijaan.

Kesyttömän juoni ja idea seurailee alkuun hyvinkin tyypillisellä tavalla paranormaalin romantiikan tyyliksi muodostunutta traditiota. On uusi paikkakunta, koulu ja jumalaisen kaunis poika. On hiukan itsetunto-ongelmainen ja epävarma tyttö, joka ei pidä itseään kovin ihmeellisenä. Ja sitten ne kaikki yliluonnolliset jutut, jotka tekevät seurustelusta niin vaikeaa. Virkistävää kuitenkin on se, että tässä tapauksessa tarina sijoittuu Suomeen, ja loppuratkaisussa Rouhiainen poikkeaa sivuun valmiiksi tallatulta polulta. Vaikka lukijalla luultavasti onkin ensimmäisen osan lopussa aika vahva käsitys siitä, miten koko juttu tulee päättymään, on ihan virkistävää vaihteeksi lukea jotakin sellaista, jonka loppuratkaisu ei tunnu valmiiksi pureskellulta kauralta.

Kesytöntä on vaikea olla vertaamatta genreen, joka ainakin Suomen maassa muuttui huikean suosituksi Stephenie Meyerin Houkutus -kirjan myötä. Rouhiaisella genre tuntuu olevan hallussa, ja vaikka ehdin jo huokaista helpotuksesta luullessani, ettei Kesyttömässä puhuta verenimijäystävistämme, en loppujen lopuksi ollut kovinkaan pettynyt, vaikka vanhat tutut paranormaalit kaverit olivat kuvioissa mukana. Houkutuksen lisäksi Kesytön vertautuu helposti Stiefvaterin ihmissusi -trilogiaan. Muita ihmissusikirjoja en olekaan tainnut lukea, mutta muistaakseni Teoksen kilpailussa tuli toiseksi jokin ihmissusimyyttejä pohtiva opus, joka julkaistaan kaiketi tulevana syksynä.

Rouhiainen kuljettaa tarinaa mukavasti eteenpäin, tosin minä nopeana lukijana meinasin alussa ihan hengästyä, kun tarina potkaistiin alkuun sellaisella rytinällä, etten ehtinyt miettiä yhtään missä mennään. Olisin kaivannut lisää suomalaisella maisemalla ja mentaliteetillä maalailua, sillä toisaalta paikkasijoittelustaan huolimatta Kesytön olisi periaatteessa voinut sijoittua mihin tahansa. Suomalaisuus ei sinänsä ole olennainen teema, vaan pelkkä tausta. Ehkä aiheesta kuitenkin olisi saanut lisää irti.

Yleisesti - toki Kesytöntä sivuten- olen pohtinut paranormaaliin romantiikkaan liittyen sitä, miksi genrelle tyypilliseksi muodostuneet piirteet toistuvat niin orjallisesti monissa teemaa käsittelevissä romaaneissa. Paranormaali hahmo on nähtävästi aina tarinan miessankari, joka on ehdottoman hyvännäköinen ja komea. Poikkeuksena Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, jonka ehkä voi niputtaa genreen kuuluvaksi. Tytöt ovat usein silmälläpidettäviä reppanoita, jotka ovat kokeneet elämässään traumaa ja menetystä, ja kaipaavat huolehtivaa poikaystävää. Paranormaali poikaystävä on jotenkin hiukan paha, pidäteltyä seksuaalisuutta uhkuva ja maskuliininen. Asetelma tuntuu hyvin patriarkaaiselta, jopa sovinistiselta: paranormaali rakastaja ottaa tytön hoiviinsa ja tyttö tekee valintoja sen suhteen luopuuko elämästään (vrt. Meyerin Aamunkoi) vai rakkaastaan. Lähtökohdat ovat jopa sovinistisia ja kaikkea muuta kuin nykymaailmankuvaan kuuluvia. Tyypillistä genrelle tuntuu myös olevan ensimmäisessä persoonassa toteutettu kerronta.

Tämä ei ollut genreen kohdistuvaa kritiikkiä, vaan pohdintaa. Minua kiinnostaa se, miksi genre on muodostunut sellaiseksi kuin se on? Mitä se kertoo ajastamme ja länsimaisesta yhteiskunnasta?

Suosittelen Elina Rouhiaisen Kesytöntä paranormaalin romantiikan ystäville. Tämä pesee jenkkivastineet ja sopii lukemistoksi niille, jotka eivät ole vielä ihan kyllästyneet yliluonnollisiin rakastajiin.

Ilkka Remes: Pahan perimä

Ilkka Remes: Pahan perimä
WSOY 2007, 

Rolf Narva katoaa Saksassa ja Erik lähtee etsimään isäänsä. Isän menneisyydestä selviää asioita, joita Erik ei ole uskaltanut edes epäillä. Lisäksi näyttää siltä, että asiaan liittyy myös kaikkea muuta: sellaista, joka on vaaraksi suurillekin ihmisjoukoille.

Ilkka Remeksen Pahan perimä on ollut vuonna 2007 myydyin kotimainen kirja. Remestä ei pahemmin blogimaailmassa ole huomioitu, mikä ehkä kertoo jotakin kirjan kohderyhmistä. Remeksen jännärit ovat jotakin sellaista, mitä luetaan välipalana, mutta ei välttämättä noteerata muuten. Humisevalla harjulla tämä ainakin on luettu.

Remeksen kirjojen vetovoimasta kertoo jotakin se tapa, millä kirjoissa sekotetaan arkielämän realiteettejä ja sellaisia historiallisia ja yhteiskunnallisia asioita, jotka nostavat tunteita pintaan ja herättävät mielenkiintoa. Pahan perimässä natsien historia muuttuu eläväksi. Remes ottaa käsittelyyn muun muassa Hitlerin atomipommihankkeen sekä rodunjalostusopin. Ihmisillä tehdyt, nykynäkökulmasta varsin epäeettiset kokeet saavat uusia ulottuvuuksia, kun niitä lähestytään romaanihahmojen motiivien ja päämäärien kautta. Remes valottaa osaa historiasta, joka ainakin minulle (onneksi!) on aika vierasta ja tuntematonta. Toisaalta Pahan perimä saa myös tajuamaan, että kirjassa kerrotut asiat ovat lähihistoriaa, eivät kaukaista menneisyyttä. Teemat saavat pyörittelemään asioita myös toiselta kantilta: mitä kaikkea kamalaa maailmassa tapahtuu juuri nyt? Sellaista, mitä me emme tiedä?

Remeksen jännärit ovat näköjään taattua viihdettä, jota ei tarvitse ottaa kamalan raskaasti, mutta jossa piisaa silti ajateltavaa, jos mielii ajatella. En ole oikein koskaan ollut suuri dekkarien ja jännärien ystävä, mutta näin kesäkuumalla tällainen luettava on varsin virkistävää. Vähän niin kuin poikien chic-littiä. Tai jotain.

Suosittelen jännityskirjojen ystäville.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi 2012, 

Perinteistä historiallista romaania. Rakkautta (erotiikkaa) , jännitystä, vihaa, katkeruutta, seikkailua. Ei mitään ihmeellistä ja siksikin juuri sitä, mitä historialliselta romaanilta kaipaan.

Kristiina Vuori ja Tammi kustannusosakeyhtiö palauttivat ainakin hetkellisesti uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen. Minä olen jo pitkään manannut sitä, että Utrion jälkeen Suomessa ei ole julkaistu sellaisia historiallisia romaaneja, jotka täyttävät genren asettamat vaatimukset: autenttinen miljöö, genreen sopiva kieli ja juoni, jonka ei suoraan sanottuna tarvitse olla kovin kummallinen. Kyseessä on arjen pako autenttisimmillaan. Näkijän tytär osuu juuri siihen saumaan, ja täyttää lukijan (ennakkoluuloisen lukijan ) toiveet. Kiitos Kristiina!

Seurasin Kristiinan blogia jo silloin, kun Näkijän tytär oli vain harmaa aavistus käsikirjoituspinkassa. Luulin kirjoittajan työstävän fantasiakertomusta ja olin salaa onnellinen, kun kuulin, että tulossa onkin historiallinen romaani. Toisaalta ajattelin pessimistisesti: ei sitä kumminkaan julkaista, eihän Suomessa julkaista historiallisia romaaneja. Onneksi olin väärässä.

No, asiaan. Näkijän tyttäressä äpärälapsi Eira kasvaa suuren talon kasvattina. Äitipuoli ja raiskatuksi joutuneen, edesmenneen äidin mies vihaavat Eiraa, joka löytää kumppanin kasvinveljestään ja isoisästään. Eiralla on kuitenkin kyky, joka aiheuttaa epäluuloja ja pelkoja. Hän on näkijä ja parantaja. Hänen kohtalonsa on kietoutunut Ilvesten sukuun.

Romaanin juoni etenee historiallisille romaaneille tyypilliseen tapaan ja näyttää lukijalle Eiran elämänkaaren. Rakkaus on tarinassa keskeisessä osassa, mutta Vuori on onnistunut rakentamaan historiallisen kontekstin uskottavasti osaksi kertomusta. Pakanauskon ja kristinuskon vastakkainasettelu on keskeinen osa tarinaa: Eiraa vetää kahteen suuntaan kaksi eri uskontoa, joissa kummassakin on hänelle tuttuja elementtejä.

Näkijän tyttären kieli on toimivaa ja niin ikään historiallisen romaanin traditiota kunnioittavaa. Vuori käyttää tarinassaan paljon sellaisia termejä, jotka ovat nykyihmiselle outoja ja vieraita. Ne sopivat kirjan henkeen ja luovat vanhahtavan tunnelman. Joitain nykykielisiä ilmauksiakin löytyy, mutta ne eivät pistä liikaa häiritsemään, vaikka hyppäävätkin silmille. Myös etymologialtaan romaani on varsin onnistunut; nimet ovat tarkkaan mietittyjä ja Vuori on selvästi nähnyt vaivaa taustojen selvittämisessä.

Jos romaanista jotakin negatiivista täytyy sanoa, lähtisin moittimaan kansikuvaa. Kuvan tyttö ei ole Suomen varhaiskeskiaikaa nähnytkään, vaan vaikuttaa karanneen jostakin renessanssi -aiheisesta larpista meikkeineen ja kynittyine hiuksineen. Minulla on muutenkin ollut aina se käsitys, että varhaiskeskiajalla myös lapset peittivät päänsä, mutta Näkijän tyttäressä Eira kyllä juoksenteli hulmuavin hiuksin, vaikka olikin suuren talon tytär. Tämä ehkä ainoa historiallinen epäkohta, jota jäin miettimään.

Tämän on jo aika moni ehtinyt lukea, mutta esimerkkinä mainittakoon Sinisen linnan kirjasto ja Nenä kirjassa.

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville!