NaNoWriMo 2011: Ohi on!

Niin kului marraskuu kirjoittaessa. Sateinen ja kurainen kuukausi, jota kuitenkin odotan innolla aina joka vuosi. Tänä vuonna sain 50 000 sanaa kasaan jo parissa viikossa, mutta jatkoin tekstini kanssa pakertamista koko kuukauden. Tarinan juoni ei ihan riittänyt 100 000 sanaan, jota ajattelin ensin lähteä kokeilemaan, enkä ole ihan varma olisiko aika ja energiakaan riittänyt. Tähän olen kuitenkin tyytyväinen, oli kiva saada aikaiseksi jotakin.

Marraskuu ja NaNoWriMo ovat aina minulle muistutus siitä, että kyllä sitä aikaa on, kun järjestää, ja kyllä sitä kumminkin saa aikaiseksi, kunhan vaan viitsii. Minä nautin tarinoiden kertomisesta ja saan siitä iloa. Välillä se on työlästä, raskasta ja uuvuttavaa, mutta tykkään silti.

Nyt marraskuun jälkeen yritän taas pitää yllä jonkinlaista rutiinia ja jatkaa keskeneräisiä projekteja. Tosin ajattelin välillä taas palata myös ihan kirjojen lukemisenkin pariin, sillä se puoli on jäänyt hieman vajaaksi marraskuun tiimellyksessä. Tämä oli kuitenkin hyvä ja inspiroiva kuukausi, vaikka välillä väsytti ja usko omaan tekemiseen oli hukassa. Kiitokset kirittäjille ja kannustajille :)

Miten teillä muilla nanoon osallistujilla sujui marraskuu? Mitä sitten seuraavaksi: jatkuuko tarina, vai tavataanko taas ensi marraskuussa?

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Ihmissusiteemaa uusintava trilogia saa arvoisensa päätöksen romaanilla Ikuisuus (Forever), joka punoo lankoja yhteen ja jättää sopivasti ilmaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Kirjailijan aikaisemmat kirjat Väristys ja Häivähdys rakensivat pohjan tarinalle, jossa Mercy Fallsin kylä elää vaarallisen susilauman pelossa ja samalla viruksen saaneet ihmissudet yrittävät säilyttää ihmisyytensä. Gracen ja Samin rakkaustarina kietoutuu yhteen ihmissusilegendan kanssa. Mausteena saksalaista runoutta.

Stiefvaterin trilogia on ehkä yksi onnistuneimmista ja vakuuttavimmista nuortenkirjasarjoista tämän genren saralta. En sano, että olisin itse mitenkään järin innostunut ihmissusista, mutta tässä tarina on saanut raikkaita piirteitä ja kerronta on yksinkertaisesti tolkuttoman kaunista aikuisen lukijan mieleen. Minun mielestäni tässä kirjasarjan kolmannessa osassa kertojaäänien väliset erot eivät ole enää niin selkeästi havaittavissa kuin aikaisemmissa osissa, mikä on hieman sääli. Onneksi jokainen kertoja kuitenkin onnistuu säilyttämään edes osan persoonallisuuttaan.

Tarinan juoni jättää hieman kysymysmerkkejä, enkä ole ihan varma siitä, miten tasapainoiseksi kokonaisuudeksi kirja rakentuu. Loppuratkaisu riivitään kasaan muutamien kymmenten sivujen aikana, ja loppujen lopuksi lukijalle ei kuitenkaan selviä vastaus niihin kysymyksiin, joita koko tirlogian aikana on odottanut. Olennaisinta kai on kuitenkin se, että rakastavaiset saavat toisensa ja siihen on tyytyminen.

Stiefvaterin trilogiassa paranormaali rakkaus saa realistisia piirteitä. Tästä kirjasta puuttuu hohto ja paljonpuhuttu glitteri, mutta sen sijaan se antaa lukijalle pohtimista ja luo lisäksi useaa muuta vastaavaa kirjasarjaa realistisemman ja uskottavamman kuvan ja selityksen vanhoista myyteistä. En ole ihan varma mitä pidän siitä ajatuksesta, että ihmissusitaipumus liittyy virukseen, mutta joka tapauksessa selitys kuulostaa loogisemmalta kuin mystiikalla höystetyt ja yltiöromanttiset paatokset. Odotan muuten mielenkiinnolla, millaisen version ihmissusilegendasta on saanut aikaiseksi toinen Teoksen kirjoituskilpailun voittajista. Teoshan julkaisee Jenny Kangasvuon Sudenveri -romaanin ensi vuonna. Sitä odotellessa.

Suosittelen kirjasarjaa romanttisen spefin ystäville. Tämä kannattaa myös ehdottomasti lukea, vaikka ei kuuluisi ns. kohderyhmään. Kirjan ovat lukeneet myös Kirjamieli sekä Sudet eivät nuku talviunta -blogistit.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi + pohdintaa vampyyrikirjallisuudesta

(Vampyyri-) maailmanvalloitukseni jatkuu. Ostin Kylmäveristen klubin pokkariversion ollessani käymässä vieraassa kaupungissa (ilman kirjaa!) ja päädyin taas kirjakauppaan hakemaan lohtua. Luulen, että olen alkanut ymmärtää, mikä viehätys näissä Harrisin vampyyrikirjoissa on. Ei nämä nyt ihan hirveän vakavastiotettavaa luettavaa ole, mutta ei varmaan tarvitse ollakaan.

Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.

Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.

Minä ja vampyyrikirjallisuus?

Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.

Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.

Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.

Vampyyrikirjallisuudesta yleensä

Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.

Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio,  Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja

Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?

Miksi kirja jää kesken?

Kuva täältä.

Meillä on monenlaisia erilaisia tapoja lukea. Satakieli teki blogissaan taannoin hyvän kyselyn erilaisista lukutottumuksista. Minä itse tunnustaudun leväperäiseksi ja lyhytjänteiseksi lukijaksi. Jos kirja ei heti tempaise minua otteeseensa, jätän sen helposti kesken, mutta asennoidun yleensä myös niin, että saatan yrittää kirjan kanssa joskus myöhemmin toisenlaisessa elämäntilanteessa. Olen nimittäin huomannut, että joskus tylsältä ja mitäänsanomattomalta tuntuva kirja saattaa toisena päivänä yllättää.

Tänä vuonna minulla on jäänyt kesken aika monta kirjaa. Väittäisin, että tämä osittain liittyy siihen, että olen lukenut hirvittävän määrän aivan loistavia kirjoja. Väkisinkin osa jää varjoon, eikä syy ole kirjassa vaan mielentilassa. Muun muassa näiden kanssa olen tänä vuonna epäonnistunut: Eddings Regninan laulu, Waris Suden lapset, van der Steen Ennustus, Eco Ruusun nimi, ja viimeisimpänä Malzieun Sydämen mekaniikka. Mistä syistä sinä jätät kirjan kesken, vai luetko aina aloittamasi sitkeästi loppuun? 


Marraskuu on mennyt aika lailla NaNoWriMo -projektin kanssa pähkäillessä, ja näyttää vähän siltä, että projekti tulee jatkumaan vielä joulukuussa. Toivottavasti onnistun pitämään rytmistä kiinni edes jossain määrin. Loppuvuodelle olen kuitenkin kahminut myös luettavaa, vaikka kirjavuosi alkaa jo lähestyä loppuaan. Katsotaan, millaisiin seikkailuihin pääsen vielä mukaan!

NaNoWriMo 2011: 50 000 ja tarina päättyy? Tai sitten ei.

Juban sarjakuvan Wagner tietää, miten NaNoWriMo -romaani kannattaa kirjoittaa. Jos ei itse tiedä miten kaikki päättyy, on huomattavasti jännempää jatkaa eteenpäin. Ei tämä kaikkien kohdalla toimi, mutta juuri tällä hetkellä voin kyllä itse samaistua Wagner -possun mielialoihin.

Tämä pariviikkoisen aikana on tapahtunut kaikenlaista. Tarinani juoni on kulkenut mihin sattuu ja olen itse vain seurannut sivusta, kun sormeni takovat tietokoneen ruudulle jotakin, mistä minulla ei alun alkaen ollut mitään havaintoa. Näitä jänniä kokemuksia tulee, kun kirjoittaa vauhdilla. Ja kun tuossa taannoin käytiin muutamaa hämmentyneissävytteistä blogikeskustelua siitä,  onko muka lastenkirjailija Netta Walldén voinut kirjoittaa romaaninsa viikonlopussa, niin sorkinpa soppaa omalla mielipiteelläni ja väitän, että aivan varmasti. Tosin onnistuneeseen lopputulokseen vaaditaan ehkä vähän muutakin kuin jääräpäinen taisteluraivo, eli siinä mielessä en lähde vertailemaan omaa aikaansaannostani mihinkään muuhun.

Hauskaa tässä on se, että tarina ei ole vielä päättynyt. Minulla on marraskuuta vielä kaksi viikkoa ja jotain ajattelin tähän liittyen laittaa paperille, vaikka maaginen luku onkin saavutettu. Been there, done that ja lopputuloksena 50 000 sanaa ja kipeä niska. Oliko vaivan arvoista? Joo, luulen niin.

Anneli Kanto&Terhi Rannela: Tähystäjäneito + pohdintaa blogien vaikutuksesta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Anneli kanto& Terhi Rannela kokoonpanolla kirjoitettu Tähystäjäneito on ollut jo pitkään lukulistallani. Nyt sitten sain sen kirjastosta, ja kaikesta nanowrimottamisesta huolimatta päätin lukea kirjan. Luinkin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä iltana, kun nanowrimon sanamäärät oli saatu jo kasaan ja sanasotakumppanit tainnutettu. Huomasin muuten jostakin, että myös Tähystäjäneito olisi marraskuun aikaansaannosta. Ei siis hassumpi kirjavalinta tälle kuukaudelle.

Kirjan juonta en ryhdy tässä erityisen yksityiskohtaisesti referoimaan, sillä Tähystäjäneidosta on kirjoitettu muu muassa seuraavissa blogeissa(Kirjamielellä, Saran kirjat ) sekä romaanin nettisivuilla. Tarinassa Saramatin tähystäjäneito Amaya lähtee naapurivaltioon edustusmatkalle ja joutuu tempaistuksi valtapelin pyörteisiin. Fantasiaa tai ehkä pikemminkin vaihtoehtohistoriaa edustava lasten- ja nuortenkirja on trilogian ensimmäinen osa.

Kirja on juoneltaan melko ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta mukavaa luettavaa. Jäin kuitenkin hieman pohtimaan kirjan kohderyhmää, sillä kieli on melko helppolukuista jos ei ihan naiivia kuitenkaan, mutta silti kirjassa on suoriakin viittauksia makuukamarin tapahtumiin. Epäilemättä myös kirjasarjan tulevissa osissa Amayan rakkauselämä on enemmän edustettuna. Jonkinlaisena kasvutarinana tämä lienee tarkoitus käsittää. Minusta on kuitenkin mukava huomata, että fantasiakirjallisuutta on alettu yhä enenevässä määrin julkaista myös kotimaisilta kirjoittajilta.

Mutta kuka on lukija? 

Kirjaa ja sen yhteyteen liittynyttä keskustelua (Yöpöydän kirjat ja Kuparisaari) seurattuani olen alkanut pohtia muutamaa seikkaa liittyen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vaikka tämän tyyppinen fantasiakirjallisuus on ensisijaisesti suunnattu lapsille ja nuorille, on lukijoiden joukossa myös paljon aikuisia. Aikuisille kun ei pahemmin julkaista kotimaista fantasiaa, mikä luonnollisesti saa aikaan sen, että aiheesta kiinnostuneet lukevat myös genreen sopivat lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Ja blogikeskustelujen ja -arvostelujen myötä yleensä juuri aikuislukijoiden mielipiteet ja näkemykset nousevat lasten ja nuorten mielipiteitä paremmin esille.

Onkin mielenkiintoista kysyä, miten tämä on vaikuttanut kirjailijoihin? Kiinnitin huomiota Tähystäjäneito -kirjan toisen kirjoittajan, Anneli Kannon kirjoitukseen kirjan blogissa. Hän perustelee kirjan kritiikkiä saaneita nimivalintoja muun muassa seuraavalla: "Oletimme, että esimerkiksi nimi Radko ohjaisi lukijan oikeille jäljille. Onhan hän nimikaima serbikenraali Ratko Mladicille, joka parhaillaan on Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa Screbrenican kansanmurhasta syytettynä". 

On toki hienoa, että kirjailija ei aliarvio lukijaansa, mutta onko todellakin realistista odottaa, että kirjan kohderyhmä (lapset ja nuoret) ymmärtävät tällaisen viittauksen? Jos taas tämä ja muut kirjailijan mainitsemat viittaukset on tarkoitettu aikuislukijoille, jää minulle hyvin epäselväksi se, miksi kyseinen kirja ylipäätään on julkaistu lastenkirjana, jos kuitenkin oletetaan että aikuislukijat (blogistit ja kriitikot) tarttuvat edellä mainitun kaltaisiin viittauksiin. Menee yli minun käsityskykyni.

Samantapainen ilmiö käväisi Ennustuksen kirjoittaneen Hanna Van der Steenin blogissa hänen kommentoidessaan parikymppisten ymmärtämätöntä suhtautumista hänen kirjansa maailmaan. Postaus kuitenkin poistettiin myöhemmin, joten ei siitä sitten sen enempää.

Lähinnä asia nousi mielessäni esille siksi, että asetelma tuntuu minusta surulliselta. Eikö lastenkirjoja kirjoiteta lapsille ja lapsilukijoita ajatellen? Miksi sitten meidän, kohderyhmään täysin kuulumattomien lukijoiden mielipiteillä on niin suuri merkitys. Eihän kirjoja ole kirjoitettu meitä varten. Vai onko?

NaNoWriMo 2011: Ensimmäinen viikko takana

Takana on viikon verran NaNoWriMoa. Olen elänyt melkein koko viikon pelkällä teellä, omenilla ja kuivakakulla, ja olen ehdottomasti ja täysin epäilemättä nukkunut liian vähän. Ja sen huomaa. 

Tämän vuoden marraskuussa päädyin kirjoittamaan toisen osan tarinaan, jonka kirjoitin vuonna 2009 marraskuun aikana. Jotenkin kuvittelin, että tutuilla hahmoilla olisi helppo lähteä kirjoittamaan, mutta asiassa oli myös omia mutkia, joita olen yrittänyt suoria viikon aikana. Tällainen kirjoitustahti ei ole mitenkään tavanomaista ja saan kiittää siitä vain ja ainoastaan sanasotakavereitani Ketturuukkua ja Sutta, joiden kirittämisessä on ollut aivan pakko pysyä mukana. Nanon sanamäärästä on enää jäljellä kirjoitettavana vajaat 20 000 sanaa, enkä vielä tiedä mahtuuko kertomuksen loppu tuohon sanamäärään, vai tarvitsenko lisää sanoja. Se jää nähtäväksi. Varmaa kuitenkin on, että joko tämän tai jonkin muun projektin parissa vietän koko marraskuuni, enkä jätä tätä absurdia puuhaa siihe, että saan vaaditun sanamäärän täyteen.

Järkevääkö? En usko, mutta melko hauskaa.

Kirjoittaminen on verottanut lukemista, mutta minulla on hirvittävän houkutteleva pino kirjoja, joita olen silmäillyt aina kun olen ehtinyt. Yöpöydällä ovat pinossa muun muassa Martinin Kuninkaiden koitos, Kanto&Rannela kokoonpanon Tähystäjäneito, Prachettin Valtio sekä houkuttelevalla kannella varustettu Malzieun Sydämen mekaniikka. IPadilla hurraa Tammelinin Veriveljekset, ihka ensimmäinen e-kirjani!

Miten muilla nanottajilla on sujunut ensimmäinen viikko? 

Celia Rees: Merirosvoja!

Celia Reesin Merirosvoja! (Pirates!) muodostui jonkinlaiseksi "silmäillen ja pikalukien" -tyyppiseksi elämykseksi NaNoWriMo -kuukauden arjessa. Nappasin kirjan kirjastosta mukaani ilman mitään ihmeellisempiä ennakko-oletuksia. Oikeastaan se tarttui mukaan mielenkiintoiselta vaikuttavan takakannen perusteella. En pettynyt, mutta en innostunutkaan.

Kirjassa leikitellään perus tutulla juonikaavalla, jossa isän ja kieron veljen kaavailemaa avioliittoa paetaan -tällä kertaa merirosvoksi. Isän kuoltua meripoika Williamista tykkäävä, äidittä kasvanut Nancy lähetetään Jamaikalle ja yritetään naittaa lurjukselta vaikuttavan miehen vaimoksi. Nancy karkaa orjatyttö Minervan kanssa pois ja päätyy elämään merirosvon elämää, joka pitää sisällään taisteluja ja vanhan rakkauden kaipuuta. Varmasti toimii teini-ikäisillä seikkailun ja historian nälkäisillä lukijoilla.

En oikein tiedä miksi tämä kirja ei sytyttänyt sen kummemmin. Liekö sitten syynä marraskuun muut aktiviteetit vaiko se, että tämä nuorille suunnattu seikkailu olisi voinut oikeasti olla kiehtova, jos se ei olisi ollut ihan niin naiivi ja teemoiltaan keskeneräinen. Tai ehkä minä vaan olin liian kriittisellä tuulella lukemaan kirjaa aiheesta, joka on vaarallisen käytetty ja täynnä stereotyyppisiä odotuksia. Eli kun kirjassa ei näkynyt Jack Sparrown asuun sonnustautunutta Johnny Deppiä, se ei voinut olla hyvä. Mene ja tiedä.

Suosittelen luettavaksi merirosvoseikkailuista tykkääville nuorille. Nafisan on tainnut lukea tämän, koska päädyin googlettamalla hänen blogiinsa. Arvostelua en kuitenkaan löytänyt, mutta kenties se on siellä jossakin?

Huomio. Pahoittelen, mutta tämäniltaisen kirjoitukseni armoton hiomattomuus johtuu siitä, että NanoWriMo ja 15 tuhannen sanan kriisi syö voimia.

NaNoWriMo 2011: pikakuulumisia

Ensimmäisen päivän kirjoitussaldo oli 6461 sanaa. Tälle päivälle tiedossa huikeasti vähemmän sanoja, koska aika on kortilla ja energiaa ei ole senkään vertaa. Linkkivinkkinä Maijan ilmestykset -blogin Miten päihität NaNoWriMon? Sieltä energiaa niille, joiden puhti on hiipumaisillaan jo ensimmäisen päivän rutistuksen jälkeen.