Lappi ja ihan vähän Norjaa

Mainitsinkin, että kävimme ansaitulla lomalla. Meidän piti lähteä reissuun jo kesälomalla, mutta kesäloman aikaistuessa toukokuulle, ei lähtemisessä ollut mitään järkeä, kun Lapissa ja Pohjois-Norjassa on silloin vielä täysi talvi.

Reissun aikana kävimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa patikoimassa Palkaskerolle ja melkein Taivaskerolle, minkä valloitus katkesi niin järkyttävään pohjatuuleen, että jopa meidän arktinen suippokorva näytti siltä, että hiiteen patikointi ja porot, haluan kotiin. Tunturin laella sai ihan leppoisasti nojata vastatuuleen ja tuuli kannatteli.

Edellisen kerran kävimme Lapissa elokuussa 2013 ja silloin Taika järjesti porojen kanssa ihan hirveän sirkuksen. Nyt menimme syyskuussa ja poroja ei juurikaan näkynyt. Ajankohta oli jotakuinkin täydellinen Taikan kanssa reissaamiseen. Näimme muutaman poron niin, että Taikakin niihin reagoi, mutta yllättäen neiti ei järjestänyt mitään kohtausta ja oli jopa kiinnostuneempi nakeista, kuin niistä poroista. Varauduimme matkaan myös uudella luistamattomalla hihnalla ja valjailla, joita mainostettiin houdinivarmoiksi. Ruffwearin valjaat on niin hyvät, että meille ei tule enää ikinä mitään muita.

Poikkesimme myös "nopealla kuuden kilometrin" iltalenkillä mökin lähellä olevalla Särkitunturilla. Tai niin luultiin. Viittojen mukaan tunturin huipulle oli kolme kilometriä matkaa, todellisuudessa sinne oli 5 km. Onneksi polku oli todella hyvässä kunnossa ja maasto helppo. Muuten takaisin tullessa olisi ehtinyt tulla jo pimeä. Bonuksena näimme todella mahtavan auringonlaskun.

Norjassa kävimme viimeisenä päivänä. Päätimme ajaa Norjan kautta lenkin ja palata yöksi mökille Muonioon. Kilometrejä piti tulla n. 830 km. Mutta meidän reissumme tyssäsi aamulla heti Ylimuonion kohdalle, kun tie oli suljettu ilmeisesti jonkun onnettomuuden takia. Ei jääty kovin pitkäksi aikaa pähkäilemään ja päätettiin kiertää Pallastuntureiden toiselta puolelta Enontekiölle ja sieltä takaisin valtatielle 21 Kilpisjärvelle. Kilometrejä tuli siis vähän lisää.

Taikalle hankittiin rajanylitystä varten passi, johon merkittiin siru ja voimassa oleva rabiesrokotus. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt mitään. Kilpisjärven tulliasemalla ei itseasiassa näkynyt ketään missään. Mutta mikäli matkustatte lemmikin kanssa Norjaan, hankkikaa se passi. Vaikka tarkastuksia tehdään ilmeisesti harvoin, pahimmassa tapauksessa koira voi jäädä Norjan puolelle tullessa, mikäli passia ei ole. Jos poikkeatte Ruotsin puolelle, tarvitsette passin, sirun ja rabiesrokotuksen lisäksi ekinokokkilääkityksen, mikä pitää antaa eläinlääkärin valvonnassa Ruotsin puolella.

Kaikki muuttuu maagisesti heti, kun ylittää Norjan rajan. Maisemat mennessä ja tullessa puhelinyhteydet. Norjan puolella oli jatkuvasti täydet kentät puhelimissa, vaikka oltiin vuorten välissä notkossa. Kentät tippui samantien nollaan, kun tultiin takaisin Suomen puolelle.

Koska oon vähän herccis, tirautin kyyneleen, kun päästiin Skibotniin. Siellä oli niin nättiä. Näen itseni niin asumassa siellä.

Taika on luonteeltaan vähän varovainen jänishousu ja se tuumasi heti autosta päästyään, että merellinen ilmasto haisee todella epäilyttävältä ja se olisi halunnut vaan takaisin autoon. Lopulta se vaati vaan vähän rohkaisua nakkien muodossa ja pääsimme aallonmurtajalle katselemaan maisemia.

Törmäsimme myös norjalaiseen nemesikseen, jonkun merilinnun sulkaan. Siitä sai myös rohkaisunakkia, kun sitä mulkoili vähän epäluuloisesti.

Törmätessämme rannalle huuhtoutuneeseen meduusaan, Taika oli jo niin reipas, että olisi halunnut pistellä sen poskeensa.

Ajaminen Norjassa on hidasta. Skibotnin ja Altan välillä oli useita tietöitä, mutta ilman niitäkään siellä ei posotella kovin lujaa. Tiet on kapeita, kiemuraisia ja vuorenrinteillä korkealla menevät tiet painelevat ainakin minun aivoissani kaikenlaisia neuroosinappeja sen verran, että olisin sulkenut silmäni, ellen olisi ollut niin haltioitunut maisemista. Koko reissun voi tiivistää lauseeseen "Pelottaa! Mutta kun on niin nättiä!". En tiedä missä välissä olen kehittänyt itselleni korkeanpaikankammon, mutta nähtävästi sellainen on. Norjalaiset myös ajavat lujaa ja keskellä tietä. Rekkakuskit ovat suorastaan hengenvaarallisia.

Olimme Altassa joskus kahdeksan aikaan illalla ja jatkoimme matkaa suoraan takaisin Muonioon. Jälkikäteen ajateltuna tuo reissu kannattaisi jakaa kolmelle päivälle, jos haluaa rauhassa tutustua maisemiin. Ensi kesänä on suunnitelmissa, että suuntaisimme autolla Skibotnista etelään. Vaikka kaikkialla hoetaan, että Norja on todella kallis maa, niin sinne matkaaminen tulee silti halvemmaksi, kuin etelään lähteminen. Se sopii siis pienellä budjetilla matkaavalle ja maisemat pesee monet muut maat ihan 100-0.

Tullessa saatiinkin ihastella revontulia. Yksi haave lisää on siis toteutunut, pääsin näkemaan revontulia Lapissa.

Lontoon pikakelaus

 Olen ollut aikuisiällä nyt yhteensä neljä kertaa lentokoneessa. Pakko myöntää, että vähän jännitti. Lapsena sitä ei osannut ajatella, että täällä sitä killutaan, kaikkien fysiikanlakien vastaisesti, 10 kilometriä maan pinnasta. Lapsena kaikki oli hyvin, kun sai tarroja ja pääsi piirtämään.

Lähdimme matkaan 3.2 maanantaina. Rynkyn siivet olivat jäässä, joten lento myöhästyi jäänestoaineen ruiskuttelun verran.

Turvaohjeet. Oikeastihan noista ei ole mitään hyötyä, jos se taivaalla liitävä peltipurkki tippuu, niin henki pois. Ihan sama mitä kellukkeita puet päällesi.

Hostellista en muistanut ottaa kuvaa, mutta yövyimme Generator Hostelissa, Russel Squaren läheisyydessä. Sijainti oli täydellinen, koko keskusta oli kävelymatkan päässä ja Camden Towniin käveli myös vartissa. Siisteydestä täysi kymppi. Ei ole kuulemma itsestäänselvää, että Lontoossa sijaitseva hostelli olisi siisti. Tämä oli. Ja turvallisuudesta oli huolehdittu, ovella päivysti aina vartija, joka tarkasti kaikki kulkijat. Osuimme paikalle juuri metrolakon aikaan. Ruuhkat oli ihan järkyttäviä, kun koko Lontoo kulki maanpinnalla.

Pakolliset turistikohteet kierrettiin aika tiukalla aikataululla. Vaikutuin Big Benistä jo pelkän koon perusteella, ja se koko parlamenttitalo... en löydä sanoja. Kuvista ei voi mitenkään tajuta, miten valtava se on. 

Jonotimme yhden päivän kokonaan lippuja teatteriin, päästäksemme katsomaan Coriolanusta. Ystävä on vielä isompi Tom Hiddlestonin fani kuin itse olen. Hänelle Coriolanus oli se matkan tarkoitus, itse halusin nähdä myös Lontoon. Saimme liput 10 h jonotuksen jälkeen ja esitys oli huikea. Vähän vaan otti veronsa se koko päivän mittainen kökkiminen ostoskeskuksessa, vanha ei enää vaan jaksa. Emme olleet ainoita pitkästä matkasta tulleita. Jonossa oli amerikkalaisia, itävaltalaisia, italialaisia, tanskalaisia jne. Puola oli myös hyvin vahvasti edustettuna. Oli kiva tutustua ihmisiin ja pääsin puhumaan englantia ihan kunnolla.

Metrolakon lisäksi saimme kohdata brittiläisen myrskyn. En väitä, että siellä muutenkaan hirveän kuivaa olisi, mutta kengät tuli kasteltua niin perusteellisesti yhtenä yönä, että niiden kuivumista oli turha odottaa seuraavana kahtena päivänä. Vaikka tuntuisi miten juntilta, suosittelen miettimään vakavissaan, josko lähtisi matkalle Hai kumpparit jalassa ja goretexit päällä.

Näin Covent Gardenissa tuttuja. Yoda lähetti terveisiä.

Koko kaupunki oli täynnä luomua ja raakaruokaa. Jos kiinnostaa, niin kannattaa suunnata Sohoon.

Itse ihastuin Leon pikaruokaketjuun, josta sai etnissävytteistä kotiruokaa mukaan. Ihan mielettömän hyvää. Kaikki valmistettu luomuraaka-aineista ja oli vielä lähiruokaakin. Ison rasian sai mukaansa 6 punnalla. Jos ketju leviää joskus Suomeen, tiedän missä käyn. Kaikki ruuat olivat myös gluteenittomia, mistä keliaakikko tykkää. Lounasaikaan ravintolat vaan ovat ihan täyteen ahdetut. Jos haluaa syödä paikanpäällä, on ihan tuurista kiinni, pääseekö istumaan. Syöminen Lontoossa on todella halpaa, jos haluaa syödä ruokaa vain pysyäkseen elossa. Kaikki kulmat ovat täynnä erilaisia rasvantahraamia käristämöitä, joista saa halutessaan alle punnalla roskaruokaa. Muuten ravintolat ovat aikalailla samanhintaisia kuin Suomessakin.

British Museum kuuluu jokaisen turistin nähtävyyksiin. Museossa saisi helposti kulutettua vaikka kokonaisen viikon. Itse vietin museossa parisen tuntia ja ehdin näkemään vain murto-osan. Kävimme myös British Libraryssa, jossa oli pieni kirjamyymälä. Olisin voinut jäädä asumaan sinne ja tuhlata kaikki rahani.

Tuli otettua todella vähän kuvia. Lähdin matkaan vanhan kameran kanssa, kun pelkäsin uuden pöllimistä. Vanhan kameran rajallisuus ketutti useamman kerran. Mutta Lontooseen on pakko päästä uudestaan. Kaupungista ei ehtinyt näkemään juuri mitään.

(Hymy hyytyy, kun sukat kastuu)

Kotiintulo olikin sitten vähän jännittävämpi. Lennon lähtiessä Norwegianin kapteeni toivotti kaikki tervetulleeksi ja mainitsi ohimennen ongelman, mikä vaatii selvittämistä. Tunnin päästä ilmassa ongelma lopulta selvisi. Helsingissä oli ihan käsittämätön sumupuuro ja Helsinki-Vantaa oli sen takia suljettuna. Yksi rahtikone oli kuulemma onnistunut laskeutumaan sokkona koko aamun aikana ja lentoja ohjattiin Tukholmaan. Kone joutui hidastamaan vauhtia ja lopulta kierreltiin aika pitkään Helsingin yläpuolella ja odotettiin, että kenttä avattaisiin. 35 minuutiksi oli ylimääräistä polttoainetta ja aikalailla höyryillä taidettiin lopulta laskeutua, jos kelloa oli uskominen. Kentällä ei näkynyt kuin yksi toinen kone. Tukee käsitystäni siitä, että meidän oli vaan pakko laskeutua. Maata ei näkynyt kuin vasta kiitoradalla. Jännittääkö seuraava lento tämän takia enemmän? Ei kai. Näköjään tekniikka toimii.

Kolme kärpästä

Kolme asiaa.

Keittiönpöytä muuttui mustaksi. Ylireippaana unohdin kokonaan ottaa siitä kuvan ennen maalaamista. No, se oli valkoinen ja äärimmäisen laikukas. Ei enää mitenkään romanttisesti shabby, vaan rehellisen ruma.

Toiset kaksi asiaa näkyy tässä. Tilasin Muumurulta kalenterin, jonka bongasin Kirahvilasta. Ja se toinen. Huomenna tämä täti lähtee yhteen Euroopan suurimmista metropoleista ihmettelemään. Vähän myös fanittamaan, koska yritämme ystävän kanssa saada lippuja William Shakespearen Coriolanus näytelmään, jonka pääosassa on tietysti Tom Hiddleston. Ystävä on käynyt Lontoossa aiemminkin, itselleni tämä on ensimmäinen kerta.

Jos minua ei kuulu takaisin, saatatte löytää minut British Librarysta (150 miljoonaa nidettä, 25 miljoonaa kirjaa!) jonkun hyllyn alta asumasta. Olen se kylähullu, joka sähisee kaikille, jotka yrittävät houkutella minua pois sieltä. Saa nähdä tuleeko maalaistytöllä ikävä tuulen huminaa puissa.

Kilpisjärvi osa 2.

Oho, se on jo syyskuu.

Me vajosimme pariksi viikoksi johonkin loman jälkeiseen koomaan remontoinnin ohessa. Jäi matkakertomuskin saattamatta loppuun, mutta tässäpä sitä.

Lauantai valkeni kovin pilvisenä ja retkelle kolmen valtakunnan rajapyykille varauduttiin samanlaisilla vaatteilla kuin edellisenäkin päivänä.

Ehdimme kavuta kaksi kilometriä Mallan rinnettä, kun kävi hyvin selväksi, että helle iskee. Paidat vaihtui teepaitoihin ja kalsareistakin oli pakko luopua. Alkumatkasta kävi sekin moka, että unohdin omaat evääni jääkaappiin. Pohdimme hetken, että mitä teemme. Jatkammeko matkaa ilman eväitä vai pitäisikö ne hakea. Tultiin siihen tulokseen, että 24 kilometria patikointia ei luonnistu ilman eväitä. Mies pinkaisi tunturin rinteen alas parkkipaikalle ja haki eväät mökiltä. Mahtoi vastaantulleet retkeilijät ihmetellä, kun puolen tunnin päästä sama hujoppi juoksi samaa polkua toiseen suuntaan ohi.

Keli kävi Taikalle ihan liian kuumaksi. Lämpöä oli ainakin +23 astetta. Me ei todellakaan oltu varauduttu siihen. Kaikki varjopaikat ja lätäköt käytettiin hyväksi, että koiraa saatiin viilennettyä. Mikä ei ollut helppoa, kun alkumatka oltiin puurajan yläpuolella. Oma juomapullo Taikalla oli kuitenkin mukana. Lisähaastetta aiheutti se, että edellisen päivän porohysteria ei todellakaan ollut yön aikana vähentynyt. Viihdytimme kanssaretkeilijöitä Taikan järjestämällä esityksellä. Kiinnostunut poro juoksi ympyrää meidän ympärillämme, kun mies piteli rimpuilevaa ja kirkuvaa koiraa sylissä. Voin kertoa, että helpompaa olisi ollut heittää koira olalle ja kantaa koko matkan. Reissusta muodostuikin varsinainen porosafari. Tai porofarssi.

Kuvat ovat ison Mallan ja Pikku Mallan väliseltä rinteeltä, ennen laskeutumisen alkamista.

 Louhikot pisti hiljaiseksi löysälonkkaisen koiran kanssa liikkuessa, mutta Taika pärjäsi paremmin kuin me. Likka veti kuin vuorikauris, taluttajalla oli vaikeuksia mennä perässä. Ensimmäiseen louhikkoon oli kaadettu kiviä poluksi, lopuissa harjoiteltiin tasapainoa.

Kitsiputous, eli Mallan kyyneleet. Ylempänä olisi ollut vielä isompi putous, mutta päätettiin jatkaa matkaa kiipeämättä ylemmäksi.

Seuraavan kerran muistilistalle tulee myös aurinkorasva, tai sitten seuraavan kerran reissu siirretään suosiolla syyskuuhun. Mies poltti pohkeensa, minä poltin kaiken näkyvän ihon vasemmalta puolelta.

Loput kuvat laitan seuraavalla kerralla. Arki toi mukanaan sellaisen vastoinkäymisen, että vanha läppärini sanoi sopimuksensa irti ja jouduin ostamaan uuden. Kuvien siirtäminen ja käsittely on vähän vaiheessa.

Mutta kerron loppumatkasta sen verran, että Kilpisjärveltä jatkoimme matkaa Kuusamoon mökille. Missä Taika aiheuttikin meille varsinaiset kauhunhetket lähtemällä mökin pihasta poron perään ja katoamalla soiseen korpeen. 

Taika oli hetkeä aikaisemmin sotkenut hihnansa pensaaseen ja olin selvittämässä hihnaa, kun koira mateli nenä maassa mökin nurkalle. Kävelin hakemaan koiraa ja ehdin nähdä vaan, kun koiran korvat pomppasi pystyyn ja se starttasi käytännössä käsistä poron perään. Siinä jäi grillinsytyttämiset kesken, rämmimme vaaran laelle perään ja koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Tovin huutelun jälkeen lähdin takaisin mökille, jos Taika olisi tullut takaisin pihaan toista kautta. Ei ollut. Paniikissa peruutin auton renkaan pieneen kuoppaan, lähtiessäni ajamaan tietä pitkin vaaran toiselle puolelle, tarkoituksena kiertää koiran eteen. Auto jäi kirosanojen kanssa siihen. Piti pistää juoksuksi kumpparit jalassa. Päässä jyskytti myös tieto, että karanneet koirat kulkevat yleensä teitä pitkin, kun ovat siihen ihmisten kanssa tottuneet. Ehdin kahden kilometrin päähän, kun mies soitti, että Taika oli löytynyt. Se oli tippunut suohon, mutta päässyt ylös sieltä. Mies oli jo lähtemässä toiseen suuntaan etsimään, kun takaa oli alkanut kuulumaan valjaiden kilinää ja läähätystä. 

Vastassa oli väsynyt ja liejuinen koira. Ehkä onni onnettomuudessa, porojahti oli loppunut siihen. Taika oli lopunpäivää omituisen hiljainen. Koko sen ilme kertoi "Ette usko mitä mä näin". Jää mysteeriksi, mihin asti neiti ehti puolessa tunnissa ja miten suohon tipahtaminen oli tapahtunut.

Taika vietti loppuajan hyvin tiukasti hihnassa. Otimme opiksemme riistavietistä, emmekä aio enää pitää näennäisesti vapaana lähellä pysyvää koiraa irti sekuntiakaan, ainakaan poroalueella. En ole ehkä ikinä ollut niin peloissani, kuin silloin Taikan ollessa kateissa. Täysin vierasta maastoa koiralle, ei asutusta. Petoeläimiäkin on hiukan tiheämmässä kuin kotinurkilla ja paikallisilla varmasti liipasinsormi aika herkässä, jos pihaan ilmestyy sudenharmaa suippokorva. Puhumattakaan siitä valtavasta suoalueesta ympärillä.

Kesän kootut tarinat: 2840 kilometriä, Kilpisjärvi osa 1.

28.7 kurvasimme kotipihasta pois. 

Suuntasimme ensin Savoon kotikonnuille pariksi päiväksi ja heinäkuun viimeisenä päivänä lähdimme pohjoista kohti. Ensimmäinen taukopaikka oli Kajaanissa, josta suuntasimme seuraavana päivänä suoraan Kilpisjärvelle, ajoon kului 12 tuntia kaikkien pysähdysten kanssa. Taika päätti, että matkaaminen on huono juttu, ei suostunut pissaamaan ainoallakaan taukopaikalla, ekaa kertaa lirahti vasta perillä. Rakon kokoa on pakko kadehtia.

 

(Muonio, oletettavasti Särkijärvi. Hienoin taukopaikka ikinä. Taikan kommentti: "Hyviä pajuja!")

  

 Kilpisjärvellä oli pieni mökki varattuna ja seuraavat kolme päivää kulutimme aika pitkälti tuntureilla. En ole niitä marttoja, jotka haluavat viettää lomansa vaakatasossa. Yhden päivän ehkä kykenen, mutta sitten lähtee järki. Parasta hermolomaa on taapertaa luonnossa. Ei paljon huolet paina, kun joutuu keskittymään askeliinsa.

 

Kävimme ensimmäisenä iltana Saanan rinteellä ihastelemassa auringonlaskua.

Seuraavana aamuna lähdimme kiertämään Saanan. Kilometrejä tuli 10 (kuulostaa vähältä), maasto oli kaikkea helpoista poluista louhikkoisten jokien ylittämiseen. Retkeen meni viitisen tuntia.

Havaitsimme, että Taika tykkää poroista. Vähän liikaa. Se halusi syödä ne kaikki. 

Taikasta tuli kävelevä porotutka. Tiesimme poron olevan lähellä, kun koira alkoi vetämään hulluna ja läähätti kieli sinisenä. Ja niitä poroja riitti. Kysyi välillä omistajan hermoja, kun koiralta tippui järki ja korvat päästä. Mutta omistajat, koira ja porot säilyi hengissä. Ihme.

"Daddy, I want a reindeer!"

 Poroja taas kiinnosti hötkyilevä koira. Ihan liikaa. Olin virallinen porojen hätistelijä.

Puolimatkan krouvina toimi Saanajärvi.

Koira muistuttaa omistajaansa vai toisinpäin?

 

Saanajärvellä on päivätupa, johon voi pysähtyä vaikka paistamaan makkaraa. Me mentiin tällä kertaa energiapatukoilla. Taikalle oli lihaa, nam.

Päivä oli sateinen ja Saanan huippu oli jossain pilvien yläpuolella. Rannalla tunsi itsensä hyvin pieneksi. Kuvista ei saa sitä samaa tuntumaa.

Oli puro, oli tonkiva koira.

Loppumatkasta porotutka piippasi monen monituista kertaa. Mökille päästyämme koira kaatui lattialle kuorsaamaan ja me tyhjensimme nälissämme Retkeilykeskuksen ruokalistan.

Seuraavan päivän retkelle otettiin enemmän ruokaa mukaan.

Jatkuu.