Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Miten käy Mian ja Boriksen, kun Boris ilmoittaa haluavansa pitää taukoa kolmekymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta? Kysymys, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä, saa ajallaan vastauksensa.

Romaanissa on runsaasti ulottuvuuksia. Mia tekee mietintämatkan lapsuutensa kotikaupunkiin ja viettää aikaansa erilaisissa elämänvaiheissa olevien naisten seurassa: äiti, sisar, tytär, hoivakodin vanhat rouvat, naapurin nuori nainen ja kirjoituskurssin teinitytöt. Naiset pohtivat ja elävät toistensa kanssa elämän kirjoa.

Tuttuun tyyliin Hustvedt ripottelee lukijalle runsaasti kirjallisia viittauksia. Paikoitellen nämä sivupolut tuntuvat kömpelöiltä ja irrallisilta, vaikka ovatkin sellaisenaan mielenkiintoisia. Eniten pidin ajoittain pilkahtelevasta veikeästä ja iloittelevasta kirjoitustyylistä. Parhaimmillaan teksti oli rentoa ja vetävää. Mukava kesäluettava, mutta edelleenkään Hustvedt ei lukeudu suosikkeihini.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Takakansiteksti kuvaa hyvin kirjan idean: "Rakastetun kirjailijan henkilökohtainen tutkimusmatka kertoo, millaista on kohdata outous omassa itsessä." Hustvedt etsii selitystä kontrolloimattomille vapinakohtauksilleen.

Kirja sisältää runsaasti viitteitä tutkimustietoon. Faktan määrä puuduttaa ajoittain, mutta jännite säilyy silti hyvin. Kirjaa ei malta laskea käsistä, ennen kuin tietää mikä selitys vapisevalle naiselle löytyy.

Matkan varrella tulee paljon mielenkiintoista tietoa unista, väreistä, aivoista ja synestesiasta. Itselle oli uutta peilituntosynestesian käsite. "-- on olemassa myös niin kutsuttua peilituntosynestesiaa, jossa ihminen tuntee toisen ihmisen kokeman kosketuksen tai kivun pelkstään katsoessaan tätä. Tämä synestesian muoto kuvattiin ja nimettiin vasta vuonna 2005. Kun olin lapsi, äidilläni oli tapana sanoa että olin "liian herkkä tähän maailmaan". Hän ei tarkoittanut sitä pahasti, mutta vuosikaudet mielsin yliherkkyyteni luonneviaksi. Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut toisten ihmisten kokemat näpäytykset, kolhut ja törmäykset samoin kuin heidän mielialansa melkein kuin ne olisivat omiani." (s. 134)

Aivotutkimuskohdat luin erityisen tarkasti. "Alueet, jotka ohjaavat "minää", ensimmäisen persoonan puhuvaa olentoa, sijaitsevat kuitenkin tavallisesti vasemmassa lohkossa, aivojen kielialueilla,--" (s. 62)

Lukemisesta. "Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja. Lukeminen on se mielen areena, jolla eri ajattelutavat, kovat ja herkät, ja niiden synnyttämät ajatukset näkyvät selvimmin. Meille avautuu väylä vieraan ihmisen sisäiseen kertojaan. Lukeminen on nimenomaan keino päästä elämään toisen ihmisen sanojen sisällä. Hänen äänestään tulee lukemisen ajaksi minun kertojanääneni. Säilytän toki edelleen oman kriittisen kykyni ja voin pysähtyä sanomaan itselleni: "Tuo on aivan totta" tai: "Ei, hän ei ota ollenkaan huomioon, että..." tai: "Onpa stereotyyppi", mutta mitä mukaansa tempaavampi ääni kirjassa on, sitä enemmän kadotan oman ääneni. Tulen vietellyksi ja antaudun toisen ihmisen sanoille. Kaiken lisäksi joudun usein keskenään hyvin erilaisten näkökulmien vietäväksi. Mitä vieraampi, torjuvampi tai vaikeampi ääni on, sitä enemmän puolestaan huomaan jakautuvani asuttamaan kahta päätä yhtä aikaa. Vastarinnan voittaminen on yksi lukemisen nautintoja. Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymärtämisestä (tai tunteesta että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo." (s. 167-168)