Palautushyllystä poimin ohimennen tämän.
Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003, 138 sivua
(Kirjastosta, luettu ti 29.1.2013 n. klo 22.25–23.03)
Kymmenen vuotta sitten en seurannut kirjallisuuskenttää, mutta käsittääkseni Arno Kotro oli siihen aikaan melkoinen kohurunoilija. Esikoiskokoelman luettuani en ihmettele miksi.
vajosimme viattoman onnellisuuden tilaan
kuin pienet lapset
keksimme kaikelle uudet nimet
vertailumuodot sinne
missä niitä ei ole
meillä on suhde
tehdään siitä suhteempi
minä rakastan sinua
kunpa olisit
vielä sinumpi
Kotro kirjoittaa myrskyisästä suhteesta ja sen jälkimainingeista tavalla, joka tuskin jättää moniakaan kylmäksi. Hän vuodattaa sivuille sydänverensä, tunnustaa syntinsä ja luetteloi lääkityksensä.
aina sattuu ja tapahtuu
kun minä juon
minulle tapahtuu
ja
sinuun sattuu
Hän on taitava sanankäyttäjä, sitä ei voi kiistää.
usko pois että
toivottomuuden ja rakkaudettomuuden jälkeen
uskottomuus
ei tunnu enää missään
Kotro keksii uusia sanoja, yhdistelee nokkelasti sanapareja:
yksilö/kaksilo
jälkiviisaus/jälkityhmyys
vahingonilo/vahingonsuru.
Jossain vaiheessa sukkeluudet menevät jo överiksi.
Tai ehkä olen vain kateellinen, kun haluaisin olla yhtä sukkela.
sinä ehdotat minulle viinilasillista
minä väistän
se osuu ikkunaan
Ehkä oli virhe lukea koko kokoelma kerralla, mutta minkäs tein, kun sivut kääntyivät kevyesti ja nopeasti. Kenties Kotro toimisi paremmin vähän pienempinä annoksina. Joka tapauksessa täytynee lukea lisää joskus. Lieneekö muu tuotanto samaa sarjaa?
★★★½
