"Kun John Irving tulee Suomeen seuraavan kerran, pidän vaikka vapaapäivän päästäkseni paikalle", minulla oli tapana uhota. Perjantaina 19.4.2013 oli aika lunastaa lupaus ja matkata Helsinkiin aamunkoitteessa. Päivästä tuli ikimuistoinen, ja nyt yritän pukea edes osan siitä sanoiksi.
Kerron ensin päivän kulusta, fiiliksistäni ynnä muusta, ja sen jälkeen teen pienen yhteenvedon Irvingin puheista. Jutusta tulee kohtuuttoman pitkä ja polveileva, mutta haluan kirjata kaiken muistiin itseänikin varten. Sitä paitsi Irving on pitkien juttujen mies, myös livenä. Tämä ylipitkä raportti olkoon siis kunnianosoitukseni hänelle. Väliotsikot helpottanevat lukemista ja turhien löpinöiden sivuuttamista.
John Irving täällä huhtikuussa!
Unohtumaton perjantai
Jännittävä aamu: varhainen lintu junalipun vaihtaa
Heräsin kotonani Tampereella kolmen tunnin unien jälkeen klo 3.07 ja tiesin heti, etten saisi nukuttua enää pätkääkään. Jäin kuitenkin vielä makailemaan ja mietiskelemään. Tuleva päivä jännitti aivan älyttömästi.
Aamutoimien lomassa puoli kuuden aikaan kuulin, että junaliikenteessä oli ongelmia. Mikä yllätys! Rata oli poikki Jyväskylän ja Tampereen välillä, ja minun oli tarkoitus lähteä Helsinkiin Jyväskylästä tulevalla Pendolinolla klo 7.00. Kirosin VR:n ja itseni, kun en ollut valinnut kulkuvälineeksi bussia, niin kuin jossain vaiheessa olin ajatellut varmuuden vuoksi tehdä.
Kävelin asemalle puoli seitsemän jälkeen ja tapasin siskoni, jonka piti mennä samalla junalla Pasilaan koulutukseen. Hetken pähkäiltyämme vaihdoimme liput 7.07 lähtevään Intercityyn.
Juna lähti liikkeelle vain pari minuuttia myöhässä. Maisemien vilistessä ikkunan takana aloin vähitellen uskoa, että pääsen sittenkin perille. Matka kului mukavasti jutustellen, ja jännityskin unohtui välillä. Saavuimme Helsinkiin lähes aikataulussa.
Sittenkin ajoissa
Astuin Porthanian aulaan klo 9.04. PI-luentosalin ovella seisoskeli yksi nainen, muita ei näkynyt, sali oli lukittu ja pimeä. Huoleni ajoissa paikalle ehtimisestä osoittautui täysin turhaksi.
Vähitellen aulaan kertyi väkeä, kustantajan edustaja alkoi viritellä myyntipöytää ja Irvingin yhdistämät ihmiset lyöttäytyivät juttusille keskenään. Salin ovet avattiin 9.40. Arvoin hetken, mihin kohtaan eturiviä istuudun. Salin edessä pöydän takana oli kolme tuolia, jotka olivat aika etäällä toisistaan, enkä tietenkään tiennyt, missä kirjailija istuisi.
Sali täyttyi tuskin puolilleen, veikkaisin yleisömääräksi korkeintaan 250 henkeä. Olin odottanut ainakin englanninopiskelijoiden saapuvan paikalle sankoin joukoin, mutta ei siellä juurikaan opiskelijan näköisiä tyyppejä ollut. Paljon keski-ikäistä porukkaa, enemmän naisia kuin miehiä.
Jännitys tiivistyi. Hermostunutta kellon ja sisäänkäyntien vilkuilua. Yritin lukea
A Prayer for Owen Meanya (joka minulla on parhaillaan uusintakierroksella), mutta keskittymisestä ei tullut mitään.
Kirjailija astuu areenalle ja hurmaa kaikki
Noin
kello 10.10 luentosalissa kajahtivat komeat aplodit. Irving laskeutui
portaat lenkkareissaan ja verkkareissaan näyttäen aivan – no,
painivalmentajalta. Ilokseni hän valitsi juuri sen tuolin, joka oli suoraan edessäni, alle kolmen metrin päässä. Siinä hän istui, kirjailija John Irving. Mies, jonka tarinoita olen lukenut parinkymmenen vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Harmaa hiuspehko, uurteiset kasvot, ilmeikäs suu, kirkas katse. Hiljattain leikattu oikea käsi näytti toimivan hyvin, mutta kirjailija selvästi säästeli sitä, kättelikin vasemmallaan. Vanha mutta erittäin elinvoimaisen näköinen mies.
Oli hitusen
epätodellinen olo. Olin tyytyväinen, että olin ottanut mukaan kameran (vanhan pokkarimallisen, mutta kuitenkin). Ei tarvinnut paljon zoomailla. Yritin kuvata mahdollisimman vähän, halusin keskittyä olemaan läsnä. Kuvia kertyikin yhteensä vain viitisentoista koko tilaisuuden aikana, enkä usko häirinneeni kirjailijaakaan, onneksi valo riitti ilman salamaakin.
Odotetun vierailijan esitteli yliopiston edustaja, Nely Keinänen nykykielten laitokselta. Irving vangitsi yleisönsä karismallaan välittömästi ja vapautti tunnelman kehumalla Helsingin säätä hyväksi kotiseutuunsa verrattuna: Vermontissa tällaista kalsean pilvistä päivää pidettäisiin hienona kevätpäivänä. Lisäksi hän totesi tulleensa juuri Barcelonasta, jossa hän alkoi kärsiä lievistä flunssamaisista oireista. Kävi ilmi, että hän on allerginen banaanipuun siitepölylle. Näillä leveysasteilla oireet hellittäisivät varmasti pian!
"They are the exact opposites of each other..." Kyse ei kuitenkaan ole Helsingistä ja Barcelonasta vaan kahden eri kirjan päähenkilöistä.
Alkusanojen jälkeen päästiin itse asiaan eli romaaniin nimeltä
In One Person, suomeksi
Minä olen monta. Kirjan päähenkilö ja kertoja on biseksuaalinen kirjailija Billy Abbott, jonka elämäntarinaa lukijat saavat seurata lapsuudesta vanhuuteen asti. (Itse olen ehtinyt lukea alkukielisen kirjan jo kahdesti: heti sen ilmestyttyä viime vuonna, ja uudestaan viime kuun lopussa kuultuani tästä vierailusta. Kertaus olikin paikallaan, kaikki hahmot olivat tuoreessa muistissa. Ja innostuinkin kirjasta toden teolla vasta nyt toisella kerralla.)
Enemmän kuin äänikirja
Irving aloitti lukemalla kirjasta kaksi katkelmaa, joissa esitellään tärkeimmät sivuhenkilöt: roteva kirjastonhoitaja neiti Frost (ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale) sekä komea painija Jacques Kittredge (kolmannen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta).
Kuten ehkä arvaatte, lukunäytteet olivat hienoa kuultavaa. Irving on loistava esiintyjä, ja hän eläytyi tekstiinsä antaumuksella. (Ja se ääni!) Ei salissa kukaan muutenkaan lörpötellyt, mutta luennan aikana tuntui, ettei kukaan uskaltanut edes liikahtaa. Niin voimakas kokemus se oli.
Kirjan alusta on pidempi pätkä
YouTubessa, mutta minusta tuo näyte on hillitympi kuin perjantaina nähty ja kuultu. Huomasin myöhemmin kirjaa katsoessani, että Irving oli jättänyt lukemastaan Kittredgen esittelystä pois viittauksen Billyn puhevikaan sekä kaksi "ylimääräistä" nimeä – varmastikin siksi, että näin se toimi paremmin irrallisena näytteenä.
Panin myös merkille, ettei Irving kaihda sivujen taittamista koirankorville (toisin kuin
eräät). Hänen lukemassaan kirjassa oli nimittäin ronskit taitokset strategisissa kohdissa. Mutta se hänelle suotakoon, kun kirja on kirjaimellisesti hänen omansa.
Sen verran uskalsin liikahtaa ensimmäisen lukunäytteen aikana, että painoin laukaisinta kerran.
Lyhyisiin kysymyksiin pitkät vastaukset
Luennan jälkeen oli haastattelun vuoro. Haastattelija oli aiemmin mainittu Nely Keinänen. Hän kyseli mielenkiintoisia muun muassa teatterista ja Shakespearesta. Irving on kiitollinen haastateltava: häneltä irtoaa kysymykseen kuin kysymykseen helposti 5–10-minuuttinen, perusteellinen ja hauska vastaus. Huomasin tekeväni muistiinpanoja. Lähinnä kirjasin ylös vain aiheita ja joitakin erityisen siteeraamisen arvoisia lausahduksia. Aika vähäisiksi muistiinpanot kuitenkin jäivät, koska halusin kuulla joka sanan.
Virallinen haastattelu ei ollut kovin pitkä. Sen jälkeen kysymyksiä esitti yleisö, ja hyviä kysymyksiä esittikin (niistä lisää vähän myöhemmin). Ajantajuni katosi kaksituntisen tilaisuuden aikana, mutta luulen yleisökysymysten vieneen noin puolet ajasta. Monenlaisia kysymyksiä kuultuani aloin ajatella, että ihan hyvin voisin itsekin esittää miettimäni kysymyksen ("ehditkö vielä nykyään lukea romaaneja ja oletko löytänyt uusia suosikkeja viime vuosina?"), mutta kun olin kerännyt rohkeutta ja suunnitellut kysymyksen valmiiksi, kello olikin jo yli kaksitoista ja peli vihellettiin poikki.
Raikuvat aplodit ja pikainen kohtaaminen
Aplodit olivat pitkät ja äänekkäät, kirjailija kumarteli nöyrästi tyytyväisen näköisenä. Alumnien edustaja ojensi hänelle lahjakassin, jonka sisältö jäi arvoitukseksi näköalapaikastani huolimatta. Fanit toivotettiin tervetulleiksi hakemaan kirjoihinsa leimat muistoksi päivästä. Meinasin ensin pettyä, kun Irving ei leimannut kirjoja itse, mutta sitten tajusin ajatukseni hölmöyden – leimahan oli juuri sitä varten, että kirjailijan kädet saisivat levätä.
Irving oli siis ollut käsileikkauksessa eikä pystynyt signeeraamaan, mutta leimassa oli myös nimmari.
Maestro veti verkkatakin niskaan ja lippiksen päähän ja alkoi jo tehdä lähtöä. Muutama fani rohkaistui kaverikuvaan hänen kanssaan, ja olisin saattanut uskaltautua joukon jatkoksi, jos olisi ollut joku tuttu kuvaajaksi. Jotain teki kuitenkin mieli hänelle sanoa.
Tilaisuuteni koitti pian, kun Irving suuntasi yksin kohti luentosalin ovea. Kävelin lyhyet portaat ylös hänen vasemmalla puolellaan, puristin vahvaa ja lämmintä vasenta kättä ja lausuin melko spontaanisti ja yliampuvasti näin:
"I'd just like to thank you. I've been waiting half my life for this. It was worth it."
Irving vastasi hymyillen "Thank you, thank you!"
Ovesta päästyämme Irving jatkoi matkaa Tammen edustajan kanssa ja hävisi saman tien jonnekin, ilmeisesti ulos koko rakennuksesta. Itse pysähdyin hetkeksi virnuilemaan mahtipontiselle repliikilleni ja koko kaksituntiselle. Tiesin kokeneeni jotain ainutlaatuista.
Väliaika: tankkausta ja biblioholismia
Lounastin yliopiston ravintolassa. Olisi tehnyt mieli kertoa samassa pöydässä istuneille, että tapasin juuri John Irvingin. Maltoin kuitenkin vaieta ja nousin pöydästä puoli yhden jälkeen. Oli divarikierroksen aika.
Jos asuisin Helsingissä, joutuisin hankkimaan itselleni porttikiellon tänne. Muuten hukkuisin kirjoihin.
Ensimmäisessä divarissa totesin, että olisin halunnut ostaa vain
Irvingiä. Päässä pyöri vielä sen verran, että luulin omistavani
A
Widow for One Yearin myös alkukielisenä. Lähdin pois tyhjin
käsin pohtien, mahtaako koko divarikierroksesta tulla mitään. Mutta
seuraavaksi suuntasin Senaatintorin Antikvariaattiin, legendaarisen
Seppo Hiltusen nykyiseen liikkeeseen. Siellä ei koskaan joudu pettymään: hyvä valikoima ja pähkähullut hinnat.
Vasemmanpuoleinen pino on Hiltuselta. Veikkaan, ettei kovin moni ole ostanut samana päivänä sekä Harmajan että Bukowskin runoja.
Tällä kertaa sain kirjakasan kahdeksalla eurolla: vanhat runokirjat ja Lundberg maksoivat 2 €, Hilvo ja Winman 1 €. Amis, Cameron ja Meriluoto olivat noita "markan" eli 20 sentin kirjoja – ne sain tavalliseen tapaan kaupan päälle...
Hiltusen puodissa on vain se huono puoli, että sen jälkeen kaikki normaalit divarit tuntuvat kamalan kalliilta. Jatkoin kuitenkin kierrosta ja tein muutamia niin hyviä löytöjä, ettei lompakon kaivelu kirpaissut. Kolmen tunnin ja kahdeksan divarin jälkeen olin noin viisikymppiä köyhempi ja viisitoista kirjaa rikkaampi. (En tuhlaa tilaa kaikkien ostosten listaamiseen, mutta kuva suurenee klikkaamalla.)
Tietysti otin Irvingin puheeksi myös muutamassa divarissa. Aina yhtä sympaattinen Hiltunen päivitteli Keltaisen kirjaston Irvingien heikkoa nykymenekkiä (ehkä kaikki fanit omistavat ne jo?).
Libris-liikkeen isäntä puolestaan kertoi vuosituhannenvaihteen kirjamessuista, joilla apupoika haki Irvingin signeerauksen kymmeneen kirjaan Tammen miehen paheksunnasta välittämättä. Divarikierros Helsingissä on aina hieno kokemus, mutta tällä kertaa siitäkin jäi aivan erityisen hyvä maku suuhun.
Neljän jälkeen nautin eväitä Esplanadin puistossa. Kosteus alkoi jo tiivistyä sadepisaroiksi, tuuli tuiversi, istumapaikan sai valita ihan vapaasti. Sitten tulikin aika suunnata Korkeavuorenkadulle.
Toinen tapaaminen
Vielä pari päivää aikaisemmin en tiennyt, että pääsisin perjantaina tapaamaan Irvingin toisenkin kerran. Tammi ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät lukijatapaamisen Bonnier-talossa Tammen auditoriossa klo 17. Kuulin tapahtumasta tädiltäni (kiitos!), ja pakkohan sinnekin oli ilmoittautua.
Tulin paikalle 16.40 ensimmäisten joukossa. Pääsin taas eturiviin ja varasin paikan myös tädilleni. Hän saapuikin pian, ja juttelimme leppoisasti Irvingistä ja muustakin. Aamuinen jännitykseni oli tipotiessään, keskityin nauttimaan olostani. Tällä kertaa päätin jättää muistiinpanovälineet reppuun, ja kamerankin kaivoin esiin vain hetkeksi. (Piti saada yksi kuva nauravasta Irvingistä, kun yliopistolla en onnistunut sellaista saamaan – tuli lähinnä naurettua mukana.)
Auditorio ei ollut suuri: ehkä vähän toista sataa paikkaa, joista suurin osa täyttyi. Irving tuli paikalle suoraan jostain toisesta haastattelusta, edelleen hyväntuulisena ja hyvävoimaisena. Verkkarit olivat vaihtuneet suoriin housuihin, kauluspaitaan ja neuleeseen. Haastattelijana toimi Tammen käännetyn kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Päivi Koivisto-Alanko, joka emännöi Irvingiä aamupäivälläkin.
Pienessä salissa ei tarvittu edes mikrofonia. Haastattelussa toistuivat osin samat teemat kuin yliopistolla, mutta uusia näkökulmiakin tuli esiin. Yleisökysymyksiä ehdittiin esittää vain kaksi, ja sitten tunti olikin jo vierähtänyt. Taas oli aika hakea leimat kirjoihin, itse leimautin tällä kertaa Owen Meany -pokkarini.
Irving kertoo lääkärikäynnistään Espanjassa.
– But I have never been allergic to anything!
– Everybody's allergic to banana trees!
Jäin hengailemaan vielä hetkeksi. Joku mies toi Irvingille salmiakkiaskin köhän pitämiseksi kurissa. "This will keep away the bananas", kirjailija kiitteli. Salmiakkiviinaakin olisi ollut tarjolla, mutta siitä Irving kieltäytyi aikaisiin herätyksiin vedoten. Kaverikuvia ei otettu, mutta tätini nappasi pari kuvaa, joissa katselin kirjailijaa myhäillen. Ennen pitkää yleisö valui ulos salista. Käännyin vielä ovelta katsomaan, Irving heilutti salmiakkiaskillaan ja huuteli kiitoksia lukijoilleen.
Kotimatka: päässä kevyttä yläpilveä
Tammen kirjakaupassa olisi ollut juhlan kunniaksi kaikki –30 %, mutta koska kirjakassini olivat muutenkin pullollaan ("onpas sulla kamalasti kirjoja", totesi tätikin), marssin pysähtymättä ulos tihkusateeseen ja suoraan asemalle 18.30:n junaan. Junassa jatkoin vähän Owen Meanya ja hämmästelin, mitä kaikkea päivään olikaan mahtunut. Kotona olin kahdeksan jälkeen, vähän väsyneenä mutta erittäin onnellisena.
Mistä Irving oikein puhui?
Päätin tehdä koosteen teemoittain erittelemättä sen kummemmin, missä vaiheessa mikin asia tuli puheeksi.
In One Person / Minä olen monta
Uusinta kirjaa on verrattu
Garpin maailmaan. Irving myönsikin heti, että kirjoissa on sama tärkeä teema: seksuaalinen suvaitsemattomuus. Hän mainitsi, ettei olisi halunnut joutua kirjoittamaan tätä kirjaa. Kirjoittaessaan Garpia 70-luvun lopulla hän oli kuvitellut, että aihe vanhenisi pian, asenteet muuttuisivat ja erilaisuutta alettaisiin suvaita paremmin. Irving joutui kuitenkin pettymään asenneilmaston taantumiseen pahemman kerran. Tämä kirja ehti pyöriä hänen mielessään 8–9 vuotta, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa sitä kesäkuussa 2009. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat edelleen puolestapuhujansa.
Billy Abbottin vertailukohdaksi kirjailija nosti Owen Meany -kirjan
päähenkilön Johnny Wheelwrightin. Kirjat ovat veljeksiä jo siksikin,
että niissä on minäkertoja, toisin kuin useimmissa muissa Irvingin
kirjoissa. Päähenkilöissäkin on paljon samaa, vaikka he ovat tavallaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Billy on avoin
seksuaalisuudessaan ja kaikessa muussakin, Johnny puolestaan täysin
sulkeutunut. Avoin kertoja on kirjailijan kannalta paljon helpompi – on
helpompaa kertoa kaikki kuin jättää jatkuvasti jotain kertomatta.
Uusin kirja on
yksi Irvingin neljästä avoimen poliittisesta kirjasta. Kolme muuta ovat
Garp, Vietnamin sotaa käsittelevä Owen Meany sekä aborttiaiheeseen
paneutuva
Oman elämänsä sankari (
The Cider House Rules).
Irving totesi, että näissä kirjoissa ei sinänsä ole muuta eroa
hänen muihin kirjoihinsa kuin se, että ne ottavat avoimesti kantaa
jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Kaikkein tärkeintä on
suvaitsevaisuus. Uutukaisen avainsanoma onkin, ettei ketään saa
väkisin tunkea mihinkään lokeroon. Neiti Frostin sanoin (jotka Billy kirjan lopussa toistaa):
"My dear boy, please don't put a
label on me – don't make me a
category before you get to know me!"
Irvingille oli tärkeää, että päähenkilö on nimenomaan biseksuaali: vähemmistön vähemmistön edustaja, johon eivät luota sen enempää homot kuin heterotkaan. Hän kertoi, että toivoo tietysti yleensä kriitikoiden pitävän kirjoistaan, mutta tämän kirjan valmistuttua hän oli toivonut, että se saisi yhden huonon arvostelun, aivan tietynlaisen sellaisen. Ja kas, toive toteutui – joku homokirjailija kirjoitti nihkeän arvion, jossa kritiikin kärki osui juuri Billyn biseksuaalisuuteen: "he's oh-so-earnestly bi". Irving tiesi osuneensa maaliin, kun sai yhden "suvaitsemattoman homon" närkästymään.
Tammen haastattelija nosti esiin seikan, joka oli jäänyt minulta huomaamatta: kaikki uudessa kirjassa esiintyvät lainaukset Billyn kirjoista ovat oikeasti Irvingin vanhemmista romaaneista. Kirjailija totesi, että itseään saa plagioida ihan vapaasti; siitä ei saa sakkoja. Vanhoja kirjoja lainaamalla hän halusi myös korostaa, että on käsitellyt samoja teemoja ennenkin.
Aina heikompien puolella – sellainen on Irving.
Hahmojen esikuvat
Neiti Frostilla ei ole tosielämän esikuvaa, vaikka Irving on tuntenut useita hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kittredge sen sijaan perustuu 7–8 nuorukaiseen, joihin Irving tutustui kouluvuosinaan. Hän kertoili, että syrjäisissä amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa oli aikanaan paljon tällaisia nuoria maailmanmiehiä – diplomaattiperheiden lapsia ja muita kosmopoliitteja, jotka olivat kasvaneet Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja ties missä, eläneet villiä nuoruutta ja kokeneet kaikenlaista turhan aikaisin. Pojan lähettäminen pikkukaupunkiin oli monelle perheelle viimeinen keino yrittää saada jälkikasvunsa kuriin. Syrjäkylillä pojat olisi helpompi pitää poissa pahanteosta, ja poikakoulussa ei olisi pelkoa ei-toivotuista raskauksista ja vastaavasta.
Näin ollen myös Irvingin opinahjo New Hampshiressa oli puolillaan miehenalkuja, jotka olivat monella tapaa kokeneempia kuin kukaan Irvingin tuntema aikuinen. Paikalliset pojat tutisivat tällaisten tyyppien edessä, aivan kuin Billy-parka joutuessaan tekemisiin Kittredgen kanssa.
Kirjan julkaisun jälkeen Irving osasi odottaa kirjeitä vanhoilta koulukavereiltaan. Kirjeitä tulikin useita, mutta missään niistä ei kysytty, perustuuko Kittredge siihen yhteen tyyppiin, vaan kaikissa oli pitkä lista Kittredge-ehdokkaita. Irving naureskeli, että puolet listoilla olevista nimistä oli eri nimiä kuin hänen listallaan. Monet tyypit hän oli jo ehtinyt unohtaa ja palautteli heitä sitten mieleensä selaamalla koulun vanhoja vuosikirjoja.
Mielenkiintoisin Kittredge-tapaus sattui, kun Irving oli esittelemässä kirjaa Oslossa. Tilaisuuden lopussa hänen puheilleen tuli mies, joka esittäytyi vanhaksi koulukaveriksi ja alkoi heti kysellä, onko Kittredge kenties tämä ja tämä tyyppi. Irving mykistyi täysin – kyseinen mies oli nimittäin itse yksi pahimmista Kittredgeistä eikä ollut ollenkaan tajunnut sitä. Mies kertoi olevansa nykyään neurokirurgi. Irvingin olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, miten se on mahdollista – eikö mies enää yhtään muista, millainen oli nuorena. Mutta tietysti ihminen voi muuttua. Irving totesi, että jos hän joskus tarvitsee neurokirurgia, on varmaan parasta suunnata Osloon.
Kirjoittaminen
Irving kertoi, että hänellä on aina kolmen tai neljän kirjan ainekset odottamassa. Aiheet hautuvat hänen päässään yleensä vuosikausia ennen kirjoitustyön aloittamista.
Twisted River sai kuulemma odottaa kirjoittamista peräti kaksikymmentä vuotta. Irving ei koskaan pysty itse valitsemaan, mistä kirjoittaa seuraavaksi – kirjat valitsevat hänet ("you don't get to choose your obsessions"). Hän nauratti yleisöä kertomalla, ettei koskaan herää aamulla miettien, mistä kirjoittaisi seuraavaksi, vaan kirja tunkee ulos väkisin, vaikka yrittäisi vastustella: "oh no, not another novel like this!"
Kirjat muodostuvat Irvingin päässä melko valmiiksi kokonaisuuksiksi. Usein hän kirjoittaa ensin kirjan lopun ja jatkaa sitten kirjoittamista alusta sitä kohti. "Beginnings can change, but you have to be writing towards something."
Irving kirjoittaa kaikki kirjansa käsin. Se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, ehtii miettiä asiat tarkemmin, tulee vähemmän virheitä ja editoitavaa. Lisäksi hän lukee ääneen kaiken kirjoittamansa toisesta versiosta lähtien, koska vain siten hän saa varmasti tietää, toimiiko teksti. Irvingin poika olikin aikoinaan ihmetellyt, puhuuko isä työhuoneessaan puhelimessa kaiket päivät, mutta ei, hän vain kirjoitti ääneen.
Irving kirjoittaa pitkästi. Hän totesi käyttävänsä yleensä kaikkitietävää kertojaa minäkertojan sijaan senkin takia, että silloin tarvitsee selitellä vähemmän. "My novels are long enough as they are, without any assistance!"
Hän mainitsi kaksi ohjenuoraa, joita on pyrkinyt noudattamaan urallaan:
"Before you can write anything, you have to notice something."
– W. H. Auden
"Woe to him who seeks to please rather than to appal."
– Herman Melville (jota Irving kuvasi sanaparilla "my hero")
Pitää siis olla tarkkanäköinen eikä koskaan pyrkiä miellyttämään ketään, mieluummin kauhistuttamaan.
Tärkeintä on tietysti saada lukija välittämään hahmoista – miksi hän muuten välittäisi, mitä heille tapahtuu? Irving saattaa ajatella hahmoistaan näin:
"Here's someone I love. What's the worst thing I can make happen to them?"
Lukusuositukset nuorille
Irving ei juuri puhunut omasta lukuharrastuksestaan (ja siksi olisinkin mielelläni kysynyt siitä). Sen sijaan hän vastasi perusteellisesti naiskatsojan kysymykseen siitä, mitä kirjaansa kirjailija suosittelisi naisen 14-vuotiaalle pojalle. Irving käytti vertailukohtana omaa vanhinta poikaansa, joka oli Garpin käsikirjoituksen valmistuttua 12-vuotias. Poika kysyi silloin, saisiko lukea sen. Irving tajusi, että kyseessä oli tärkeä testi, ja mietti vastausta tarkkaan. Kirjan kaikki "arveluttava" sisältö hieman hirvitti, mutta lopulta ratkaisu oli itsestään selvä: totta kai pojan oli saatava lukea, mitä isä oli kirjoittanut viimeiset neljä vuotta.
Irvingin poika osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja antoi yhden parhaista kiteytyksistä, joita Irving on tuotannostaan kuullut:
"I know it's not about us or anyone you know. It's just about what you're afraid of."
Irving totesi, että on parempi yliarvioida kuin aliarvioida nuoret lukijat – nuoret eivät anna anteeksi, jos heitä pitää lapsina. Jos 12-vuotias voi lukea Garpin maailman, 14-vuotiaskin varmasti voi. Hän sanoi myös, että suosituksissa kannattaa olla itsekäs ja suositella sellaisia kirjoja, joista on itse pitänyt ja joista haluaisi keskustella lapsensa kanssa. Hän on itse ollut onnekas tässä asiassa; hänellä ja hänen lapsillaan on ollut yhteisiä suosikkeja ja hyviä keskusteluja niistä.
Teatteri
"Shakespeare had a plot long before there were novels."
Teatteri on aina ollut Irvingille tärkeä taidemuoto. Aivan kuin uusimman kirjan Billy ja
Owen Meanyn Johnny, myös kirjailija itse vietti suuren osan lapsuudestaan teatterissa. Hänenkin isäpuolensa oli harrastelijateatterin ohjaaja. Ja hänenkin äitinsä oli kuiskaaja, ei tosin luonteeltaan Billyn eikä Johnnyn äidin kaltainen. Irvingin äiti oli pelottava kuiskaaja, "punishing prompter". Hän vihasi näyttelijöitä, jotka unohtivat repliikkinsä, ja näyttelijät pelkäsivät häntä kuollakseen. Aina kun joku onneton näyttelijä ei muistanut, mitä piti sanoa, koko yleisö sai taatusti kuulla kuiskaajan kiukkuisen sihinän.
Teini-ikäisenä Irving nousi itsekin lavalle kuiskaajaa uhmaten. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kovin kummoinen näyttelijä, oli taipumusta ylinäyttelemiseen ("I overwrite, of course I also overacted"). Shakespearen kuuluimmassa rakkaustarinassa Irving haaveili Julian roolista, mutta ei koskaan saanut sitä vaan joutui tyytymään riidanhaluisen Tybaltin osaan. Poikakoulussahan poikien oli hoidettava naistenkin roolit, kuten uusimman kirjan lukeneet hyvin tietävät. Irving taisi myös sivumennen mainita isoisänsä esittäneen useita naisten rooleja, aivan kuin Billynkin isoisä teki.
Irving siis tutustui Shakespeareen jo ennen kuin oppi edes lukemaan. Kirjojen makuun päästyään hän ahmi Shakespearen inspiroimia 1800-luvun romaaneja, Dickensiä ja kumppaneita, ja saman kerrontaperinteen jatkajaksi hän itsensäkin kokee. Irvingiä viehättää teatterissa erityisesti se, että yleisö tietää yleensä enemmän kuin näytelmän hahmot. Niin hän haluaa romaaniensakin toimivan.
Twisted Riverin lukija tietää, että kokin sängyssä on intiaaninainen eikä karhu, mutta 12-vuotias Danny ei sitä tiedä.
Kysymyksen kuultuaan Irving saattoi miettiä melko pitkään ennen perusteellista vastaustaan. Kuvassa keskellä yliopiston Nely Keinänen ja oikealla Tammen Päivi Koivisto-Alanko.
Karhut
Niin, ne karhut. Yliopiston ensimmäisen yleisökysymyksen esitti innokas nuorimies, joka kertoi rakastavansa Irvingin karhuja ja halusi kuulla niistä lisää. Irving totesi hymyillen, että karhut saattavat olla joillekin lukijoille tärkeämpiä kuin hänelle itselleen. Hänelle ne nyt vain ovat tuttuja eläimiä, joihin hän on törmännyt usein arjessaankin. Hänen kotiseudullaan saattaa milloin tahansa nähdä pihassa karhun, eikä sitä pidetä kovinkaan ihmeellisenä asiana.
Irving valisti kuulijoita karhun kohtaamista varten. Jos tuuli käy ihmisestä karhuun päin, karhu saattaa poistua paikalta jo ennen kuin ihminen ehtii edes huomata sitä. Mutta jos tuulen suunta on toinen, on oltava varuillaan. Karhun näkö ei ole kovin hyvä, eikä se välttämättä tunnista ihmistä ihmiseksi lyhyenkään matkan päästä, jos ei pysty haistamaan häntä.
Karhuissa on ongelmallista myös se, että niillä ei ole kasvonilmeitä koirien tapaan. Irvingin mukaan karhun helpoimmin tunnistettava ele on korvien suipistaminen noin puoli sekuntia ennen juoksuun säntäämistä. Korvat eivät kuitenkaan kerro, aikooko karhu rynnätä pakoon vai suoraan päälle!
Paini
Painiltakaan ei vältytty, kiitos Tammen auditorion yleisössä olleen urheilufanin, joka kysyi Irvingin mietteitä Olympiakomitean aikeista pudottaa paini pois olympialaisista. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija totesi, että hänen mielipiteensä selviää parhaiten
artikkelista, jonka hän kirjoitti New York Timesiin pari kuukautta sitten. Hän neuvoi kysyjälle, että artikkelin löytää varmasti netistä, ja alkoi sitten luetella ja muistella muita lehtiä, joissa se on ilmestynyt. Se oli ainoa hetki koko päivänä, kun Irving tuntui jaarittelevan, mutta ei sekään pitkään kestänyt. Hän tiivisti tuntemuksensa toteamalla, että totta kai hän on puolueellinen asian suhteen, mutta painin pudottaminen on väärin monista syistä, niin urheilullisista kuin historiallisistakin. Lisäksi hän mainitsi, että salainen äänestys painin kohtalosta oli järjestetty Sveitsin Lausannessa, joka ei varsinaisesti ole painiseutua. Asiaa kuitenkin käsitellään vielä toukokuussa Pietarissa, jossa painijoita riittää, eikä Irving haluaisi siellä olla olympiaherrojen housuissa. Hän jopa neuvoi, ettei heidän välttämättä kannata poistua hotellistaan iltaisin.
Käännökset
Käännöstyöläisenä ilahduin, kun luentosalissa esitettiin yleisökysymys kirjojen kääntämisestä ja kääntäjistä. Joku nainen halusi tietää, millaista yhteistyötä Irving tekee kääntäjien kanssa ja onko hänellä muita yhtä pitkäaikaisia kääntäjiä kuin Kristiina Rikman (joka myös istui yleisön joukossa). Kirjailija vastasi, ettei pysty kovin läheiseen yhteistyöhön, koska kääntäjiä on niin monta – hänen kirjojaanhan käännetään 35 kielelle. Kääntäjät kuitenkin tavoittavat hänet helposti kustantajan kautta, jos tulee kysyttävää.
Irving sanoi, että hänellä on ollut muutama muukin pitkäaikainen kääntäjä, mutta viime vuosina heillä on ollut ikävä tapa kuolla. Rikman on siis nykyään ainoa laatuaan. Irving kiirehti kuitenkin heti huomauttamaan, että suomentajalla tuskin on syytä huoleen, ja toivotti tälle pitkää ikää: "I hope Kristiina outlives me. I'll be angry if she doesn't!"
Kauan eläköön John Irving!
Tulevaisuus
Irving on 71-vuotias, mutta tahti ei näytä hidastuvan. Kolmen viikon tiiviin Euroopan-kiertueen jälkeen hän palaa kotiin jatkamaan neljättätoista romaaniaan, josta hän on kuulemma kirjoittanut jo kolme neljäsosaa! Tulevasta kirjasta ei ollut sen enempää puhetta, mutta Wikipedian mukaan kirjaa on alustavasti suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2015 ja sen viimeinen lause kuuluu näin: "Not every collision course comes as a surprise." Törmäyskurssilla ollaan, mutta kuka törmään kehen, se jää nähtäväksi. Tuskin maltan odottaa!
Uskon ja toivon, että Irving jaksaa kirjoittaa ja kiertää maailmaa vielä vuosia, jos vain säilyy terveenä. Ainakin viime perjantaina hän näytti nauttivan olostaan, puhumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hän on paitsi ainutlaatuinen kirjailija, myös luontainen esiintyjä. Kerta kaikkiaan hieno mies.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Vietin siis Irvingin seurassa kolme tuntia. Tätä juttua kirjoitin viikonloppuna ja parina arki-iltana yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta se oli pakko tehdä. Toivottavasti tästä on jotain iloa jollekulle muullekin kuin minulle. :) Nyt taidan pitää vähän taukoa bloggaamisesta, mutta Irvingiä en jätä, vaan jatkan Owen Meanyn lumoissa. Mieleni tekisi lukea uudestaan nuo kaikki muutkin kirjat, ja niin epäilemättä teenkin ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos Tammi ja Helsingin yliopisto – ja kiitos John Irving!
Minusta tuntuu, että tapaamme vielä.
P.S. Tässä kirjailijan
videotervehdys suomalaisille lukijoille.
