Valehtelijan peruukki / KOM-teatteri 15.10.2019

Kun kaksi kokenutta konkaria pistää hynttyyt yhteen ja alkaa tarinoimaan täpötäyden KOM-teatterikatsomon edessä, niin siinä saa katsoja kyytiä. Naurua, liikutusta, haikeutta, hilpeyttä ja elämäniloa. Sitä tämä kaksikko Pirkko Saisio ja Marja Packalén saa meissä katsojissa aikaan. Elämänkokemusta heillä on yhteensä 140 vuotta ja monissa liemissä on marinoiduttu. Valehtelijan peruukki on hienosti dramatisoitu tuntikausien haastattelunauhoista, mutta silti tulee tunne että olisimme seuraamassa kaksikon keskinäistä muistelu- ja tarinoimisiltaa. Tunnelma on välitön ja intiimi.

Kymmenen vuotta sitten likipitäen sama työryhmä kokoontui yhteen ja esitti Odotus-nimistä juttua. Nyt oli aika kokoontua uudelleen ja katsastaa mitä on tapahtunut sittemmin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala jututti Saisiota ja Packalénia tuntikausia, ja niistä keskusteluista hän sitten koosti tämän esityksen. Elina Snicker on toiminut dramaturgina. Ja kyllä tämä teksti toimii! Lavalla nähdään kaksi rautaista ammattilaista, mutta myös kaksi äitiä, isoäitiä, puolisoa, ystävää... Lavalla nähdään myös lukuisa joukko heidän elämänsä ihmisiä. Entisiä puolisoita ja kumppaneita, rakastettuja, satunnaishoitoja, kollegoita, lapsia, vanhempia - ja kaikkia näitä Saikki ja Marja esittävät suvereenisti. Aikahaarukka on pitkä, eli paljon muutakin käydään läpi kuin viimeisen vuosikymmenen kuulumisia.

K Rasila on suunnitellut pelkistetyn lavastuksen ja eri aikakausien puvut. Lava on pyöreä, ja sen päällä on parikymmentä vaatetelinettä. Ja pukuja. Miehiä, naisia, lapsia. Juhlamekkoa, valkoisia paitoja. Farkkupaitaa ja poolopaitaa. Musta popliinitakki. Kukin vaatteista esittää tiettyä ihmistä. Kohtaamme menneisyydestä mm. Poolon, Farkun, Huivin, Narun, Silkin, Slipoverin, Kauluksen jne. Jos yhtään näiden naisten historiaa tuntee niin ei ole vaikea päätellä henkilöiden identiteettiä. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Saikki ja Marja solahtavat eri hahmoiksi sulavasti, lennosta vaihtaen. Kumpikin kertoo omaa tarinaansa ja historiaansa, mutta välillä näkökulma ja esitettävä hahmo vaihtuu toisen kertomukseen nopeasti. Henkilökohtaisia asioita ja suhteita omiin vanhempiin käydään läpi paljon. Ja kuolemaa, kuolemista ja menetystä, sairastumisia. Kun elämästä on eletty jo valtaosa niin kuoleman todellisuus on jatkuvasti lähempänä. Kun Packalén jäi muutamia vuosia sitten eläkkeelle hän opiskeli suntioksi. Ammattiin, jossa kuolema on läsnä, konkreettisestikin, ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Kuolema näyttäytyy lavalla mustassa poplarissaan kuin vanha ystävä.

      

Välillä voidaan vetäistä päähän se valehtelijan peruukki, ja silloin vastuu sanoman tulkinnasta on kuulijalla. Kukaan ei varmaan ota tosissaan Saikin väitettä omasta vaikenemattomuudestaan. Enimmäkseen peruukki saa silti levätä omalla telineellään. Katsojan tulee silti muistaa ettei tämäm ole dokumentti Saision ja Packalénin elämästä, vaan dramatisoituja välähdyksiä heidän kokemuksistaan. Näemme sen mitä meille halutaan näyttää, ja loppu on mielikuvituksen varassa.

Valehtelijan peruukki on esitys mikä nappaa tiukasti otteeseensa ilman suurempia ulkoisia krumeluureja. Ei sitä loppujen lopuksi tarvita kuin kaksi karismaattista esiintyjää ja hyvä teksti. Se riittää. Silti Antti Puumalaiselle iso kiitos taitavasta äänisuunnittelusta. Myös musiikkivalinnat ovat nappivalintoja. Saikin hillitön Mariza-fanitus toimii hyvin ja fadolaulajattaren sävelet kaikuvat kauniisti.

Välillä esityksessä on ihan absurdejakin kohtia, mutta elämä on. "Ui Ulla niin paljon kuin haluat" saa aikaan hillittömät naurunpyrskähdykset katsomosta. Puhumattakaan Saikin äidin uurnanlaskutilaisuus-anekdootista. On kiinnostavaa kuulla että vielä seitsemänkymppisenäkään Saikki ei tiedä kummalle puolta Pitkääsiltaa hän kuuluu. Hauska yksityiskohta on myös Marjan käyttämä äppäs päppäs, ja siitä virinnyt keskustelu!

Kyllä yleisö on valmis syömään esiintyjien kädestä, heti ensimmäisestä KOM-teatterin Lapin kiertueanekdootista alkaen. Valehtelijan peruukki kestää liki 2,5 tuntia, mutta aika kuluu todella nopeaan. Tylsää hetkeä ei tule, ja vaikka tunnelmat vaihtuvat useita kertoja, niin jännite ja intensiteetti säilyy. Enpä ihmettele lainkaan että kaikki esitykset ovat olleet täpösen täynnä. Vinkkinä muuten maakuntiin: tämä on mahdollista nähdä myös Turussa, Tampereella, Porissa ja Kuopiossa.

Toivotaan että sama porukka on tekemässä jatko-osaa kymmenen vuoden kuluttua. Pitäähän trilogialla olla päätös. Lämmin kiitos Saikki, Marja ja Heini.


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Musta Saara / Kansallisteatteri 3.10.2018

Kyllähän Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision uusin yhteistyö Kansallisteatterilla on aina pakko nähdä, oli aihe mikä hyvänsä. Tällä kertaa liikutaankin tosi lavealla alueella. Musta Saara sekoittaa yhteen kaikenlaista, oikeistopopulismista Euroopan romanien vaelluksiin ja sirkusjuttuihin. Runsaudensarvi ja sillisalaatti. Tämä oli ehkä myös esityksen pieni heikkous: hieman liikaa kaikkea, niin että kokonaisuus hajoaa. Saisio on halunnut mukaan kaikean mahdollisen ja siksi tarina hieman pirstoutuu. Mutta olihan tämä riemastuttava, ajatuksia herättävä, kaihoisa ja hulvaton. Absurdi.

Piirun verran yli kolmetuntinen pläjäys eteni hetkittäin varsin hengästyttävää tahtia. Janne-Maria ja Marina Teräväkynä (Juha Muje ja Katariina Kaitue) kamppailevat poliittisesta vallasta keskenään, ja siinä isä-tytär -suhde saa kyytiä. Saa siinä kyytiä moni muukin asia. Hidas hämäläinen kun olen, niin kesti tovi oivaltaa hahmojen esikuvat. Vaikka se olikin liki rautalangasta väännetty. Toisaalla seurataan romanijoukkoa, jotka kulkevat paperittomina ja kodittomina pitkin Eurooppaa, legendaarisen Mustan Saaran jalanjäljillä. Tästä seurueesta irtautuu vielä kirves päässä kulkeva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), joilla on omat kuvionsa. Ja sanailu kun vanhalla avioparilla. Näitä kolmea porukkaa seuraillaan pitkin ja poikin Ranskaa ja muutakin Eurooppaa, ja siinä sivussa törmätään mitä erilaisimpiin tyyppeihin. Ehkä suosikkihahmoni on itse kreivi Dracula (Timo Tuominen) kynttilöineen. Isossa roolissa on myös romaniheimon jäsen ja Marinan sulhoehdokas Mircea (Janne Marja-aho). Pienemmissä osissa mukana oli myös nuorempaa näyttelijäpolvea joista varsinkin Mikko Kauppila sekä Musiikkiteatteri NYT-läiset Linda Hämäläinen, Panu Kangas ja Petri Knuuttila veivät huomiotani.

Tuttuun tapaan tämänkin Tuurna/Saisio-teoksen ohjaa Laura Jäntti (kuten kaksikon aiemmatkin Homon ja Slavan) ja yhteistyö toimii. Sillisalaattimainen kimara tämä kyllä toki on, mutta nyrjähtänyt logiikka ja tarinankuljetus toimivat. Ja ihanan lavastuksen on tehnyt mestarillinen Kati Lukka. Jos on juoni ryöpsähtelevä ja runsas niin sitä varsinkin on lavastus. Draculan goottimiljööstä romanien sirkusmaailmaan. Kaikkea on paljon ja se on kaunista. Tai ankeaa. Mutta silti kaunista katseltavaa. Samaa linjaa noudattaa yltiöpäinen pukusuunnittelu (a'la Tarja Simone) - karnevalistinen, absurdi, värikäs ja silmiä hivelevä. Pelaa niin hyvin yhteen lavastuksen kanssa; Simone ja Lukka puhuvat täysin samaa kieltä. Kaikki tämä kiedotaan Morten Reinanin upean valosuunnittelun kaapuun. Sini-puna-valkoiset valot passaavat Teräväkynille mainiosti. Mikä visuaalinen tajunnan räjäyttävä kokemus (ja tässä oli hetkittäin paljolti samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Kansiksen Frankensteinissa, minkä visuaalisuudesta pidin hirveästi).

Juonesta ei voi nyt kauheasti sanoa koska se pitää varmaan kokea itse. Absurdia menoa, mutta myös purevaa kritiikkiä moneen eri suuntaaan. Paljon, hetkittäin ehkä liikaakin, viittauksia moneen eri asiaan eli mitä laajempi yleissivistys sitä enemmän saa tekstistä irti. Toki tässä joitain sanoja ja käsitteitä avataankin yleisölle ja sivistetään lisää. Kaiken taustalla häälyy vahva naiskolmikko Vapaus (Ulla Tapaninen), Veljeys (Sinikka Sokka) ja Tasa-arvo (Tiina Weckström). Tämä trio putkahtelee lavalle milloin mistäkin ja puhkeaa lauluun - ja sitä laulua onkin ilo kuunnella! Lopun Pohjolan Valkyriat meinaavat räjäyttää tajunnan.

Karikatyyrimäiset hahmot saavat vahvistusta myös mainiosta maskeerauksesta - siitä kiitos Jari Kettuselle. Upeaa työtä!

Husaarit, janitsaarit, ottomaanit. Teksti saa kyllä heräämään miten vähän sitä ihminen tietää muun Euroopan historiasta, ja sen naapurialueiden myös. Voiko ihminen vaikuttaa itse kohtaloonsa ja kuinka paljon? Vai olemmeko kaikki vain päättäjien ja heidän aivoituksiensa varassa? Kuuluuko Eurooppa vain eurooppalaisille? Miten vapaa liikkuvuus toteutuu tänä päivänä - no ei kovin kaksisesti. Huumoria mukana on kosolti, ja varsinkin aika mustaa sellaista. Pilke silmäkulmassa ja satiirinomaisesti peiliä pidetään katsojankin edessä. Nähkää itsenne ja typeryytenne ja ahdasmielisyytenne. Kabareemainen show kaikkineen.

Draculan ja Janne-Maria Teräväkynän keskustelu (kun jälkimmäinen on kalastamassa ääniä):

- Mahdattekohan te kuulua kansan syviin riveihin?
- Minä seivästin ne kaikki.

Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki vyöryy katsomoon kuusihenkisen luottoporukan instrumenteista. Nyt vaikutteita on niin mustalaismusiikista (koko näytelmn avaa surullinen mustalaisviulu ja nuotiopiiri), klezmeristä ja ties vaikka mistä. Mutta hyvin selkeästi tämän Tuurnan musiikiksi tunnistaa. Ja muusikoiden vaateparsikin on kivaa katseltavaa. Olisi niin kiva saada myös tämä musiikki levylle.

On aina ilahduttavaa kun käsiohjelmasta löytyy muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja tukku valokuvia. Nyt ilahdutti Heikki Aittokosken yhteenveto eurooppalaisesta oikeistopopulismista sekä Jani Saxellin pieni katsaus romanien historiaan, niin meillä kuin muuallakin. Tämmöisiä lisää!

Niin, mitä ihmettä tästä nyt olisin mieltä? Tykkäsin kyllä, kuinka kukaan voisi olla pitämättä. Mutta ehkä jonkunsortin karsinta olisi voinut olla paikallaan. Toisaalta, mitä ihmettä tästä karsisi. Kai se on uskottava että rönsyilevä yltäkylläisyys on se Saision juttu. En suinkaan väitä ymmärtäneeni kaikkea tai edes pysyneeni kärryillä koko kolmetuntista. Kaukana siitä.

Kaiken kaikkiaan esitys on kovin visuaalinen, joka ottaa kantaa nykymaailman menoon napakasti. Tiedostava ja nimenomaan tässä ajassa kiinni. Musta Saara tarjoaa varmaan jokaisella katsojalle jotain, vaikka ei toki ole ihan tarkoitettu perheen pienimmille. Esitys haluaa sanoa paljonkin, ja monesta asiasta, mutta jääkö se sanoma kaiken hurlumhein alle? Ehkä hieman. Yhtä kaikki, erittäin katsottava ja nautittava esitys. Esitys on taidettu taltioida ja se tullee myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi, Yle Teemalla vissiin. Hyvä niin.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koivu ja tähti / Kansallisteatteri 13.9.2017

Suomen kulttuurikentällä lähes ikoninomaiseen suosioon nousseelta Pirkko Saisiolta tilattiin Suomi 100 -juhlavuoden teos Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Tuloksena oli tämä Koivu ja tähti, löyhästi Topeliuksen samannimistä satua jatkava kolmetuntinen tarina, jota Laura Jäntti ohjaa kokeneella otteella. Tarina suomalaisista, historiastamme ja mahdollisesta tulevaisuudestamme.

Kolmen tunnin jälkeen olo on aika sekava. Näyttämö oli täynnä jatkuvana vyörytyksenä kaikenlaista. Oli puhuvia puita ja eläimiä, satuhahmoja, sotilaita, rapujuhlia viettäviä vihervassareita, Leninpatsasta kantavia hiippareita, lakonisia kommentteja esittäviä thaimaalaisia, sukulaiskansan edustajia värikkäisssä toppatakeissaaan, lintuja, myyttisiä hahmoja, jääkarhuja ja teatterikriitikoita, ja ties vaikka ketä. Kohtaukset ja tunnelmat vaihtuivat niin tiuhaan ettei perässä meinannut pysyä. Aikatasosta toiseen siirryttiin sujuvammin kuin snapsilaulu kajahtaa. Yhteiskuntakriittisyyttä, kommenttia maahanmuuttoon, ilmastonmuutokseen, nykymaailman menoon ylipäätään. Olisiko hieman vähempi riittänyt? Nyt tuli sellainen tunne että Saisio on halunnut ängetä yhteen ja samaan esitykseen kaiken mahdollisen mikä hänelle on tullut mieleen Suomi 100-teemasta. Ähkyhän siitä seuraa.

Tiina Weckströmille ja Jukka Puotilalle nostan hattua. Päähenkilöinä Hagarina ja Kristofferina he sujuttelevat perintötorpasta toiseen sellaisella vauhdilla että päätä huimaa. Aikatasojen halki on mahdollista vaihtaa näemmä liki lennossa. Koko ensemble näyttelee hyvin, toiset liki kymmenenkin roolia, ja näyttämömiehet ovat myös mukana erilaisissa rooleissa. Erityisesti thainaiset Lee (Sonja Salminen) ja Ann-Lee (Elsa Saisio) jäivät mieleen. Nämä naiset ovat hieman ulkopuolisia, ja sitä kautta kommentoivat suomalaisten hassuja tapoja. Petri Mannisen sympaattinen Ville menee itänaapurimielisyydessään ehkä hieman pitkälle, mutta hahmo on hersyvä. Ja Heikki Pitkänen Mustiin Pukeutuneena Herrasmiehenä vie jääkarhun kera rapujuhlijat lakonisen arvokkaasti lauttaretkelle. Ja Karin Pacius upeana Koivuna, huokailee ja soljuu.

Tarja Simone on käyttänyt vaatesuunnittelun punaisena lankana kierrätystä. Jääkarhujen turkit ovat muovipussisuikaleita, niittymarien takit vanhoja täkkejä ja päiväpeitoista on saatu hameita jne. Vaatteet edustavat sellaista mökkiestetiikkaa eli värikästä ja kirjavaa. Vähän niinkuin tämä koko porukka. Statement sekin. Hattua nostan kierrätysteemalle, mutta muuten puvustus noudattaa koko esitystä komppaavaa hieman liian levotonta linjaa. Värikästä ja räväkkää, mutta ehkä hieman vähempikin riittäisi. Ja ne puiden kaavut ovat upeat! Keskellä lavaa oleva hieno metalliputkista muodostettu metsikkö helkkyy ja välkehtii. Kati Lukan lavastus yhdistää muinaiset laulumaat ja nykyaikaisen kiireisen menon. Näyttämömiehet joutuvat todellakin tekemään töitä siirrelleessään hirsimökkejä pyörölavalle ja siitä pois. Morten Reinanin valot osuvat ja sädehtivät hienosti metallikappaleista. Ja ne puut, ne hienot puut. Roikkuvat, puhuvat, ripustetut sinne sekaan. Tähtien kimmeltäessä. Tämä on hieno!

Rapujuhlatodellisuus vastaan muinaisaika. Me vastaan ne. Suomi vastaan ulkomaalaiset. Onko vastakkainasettelun aika todellakin ohi? Mitä ihmettä metsissä, noissa meidän ikiaikaisissa pyhissä paikoissa, oikein tapahtuu? Outoa kieltä solkottavat sotilaat ovat ottaneet vallan, ilmansuunnat siirtyvät paikoiltaan ja puhuvat eläimet juoksentelevat pitkin poikin. Suomensukuiset marit vaeltavat meille paremman elämän toivossa. Siinä jäävät erikoisjuustotkin syömättä ja vanhat kaunat unohtuvat kun yhdessä koitetaan vain selvitä. Kuittailua sinne ja tänne; kulttuuripiireihin, valtaapitäviin tahoihin, ilmastoänkyröihin...

Miten paljon meidän menneisyytemme muokkaa meitä, onko meillä edelleenkin muka arkaainen maailmankuva? Onko nykyajan ihminen todellakin niin kiinni kännyköissään ja omissa projekteissaan ettei oivalla olevansa matkalla lopulliseen tuhoon? (Vastaan itse: tuntuu olevan).

Toinen näytös alkaa hykerryttävällä kohtauksella missä mökillinen yhteen kerääntyneitä naisia räplää kukin omaa kännykkäänsä tai muuta digitaalista laitettaan. Näkymä lipuu silmien editse, osuvana kommenttina tähän aikaan. Esityksen aikana soi matkapuhelinkin, ja vaikka se taitaa kuulua yleisöstä ja ei kuulu mukaan näytelmään, niin jotenkin sekin sopii. Vaan jospa se ehkä kuuluikin?

Jotenkin Markus Fageruddin musiikki ja äänimaisemat sopivat tähän hyvin. Sellaisia helkkyviä ja avaruushenkisiä kohtia, jotka kutittelivat jotain sisimmissäni, olisiko sitten niitä muinaiskieliä?

Kyllä tässä saa nauraakin. Mutta paljon vähemmän kuin odotin. Sellaista hymähtelyä ja pientä naurunkiherrystä kuuluu. Ehkä me vain nauramme katsoessamme peiliin, koska monikin katsoja saattaa itsensä lavalta tunnistaa. Suurimmat naurumyräkät sai aikaan varmaankin ensimmäisen jääkarhun sisältä paljastuneen tyypin ammatti tai monelle tunnistettava henkilöhahmo. Mutta tämäkin johtunee ehkä ensi-iltayleisössä vallinneesta suuresta kulttuuripersoonakeskittymästä.

Istuin rivillä 7 ja hetkittäin oli vaikea saada selvää kaikista repliikeistä. Liekö tämä ollut äänentoistollinen vai mikä ongelma, mutta toivon mukaan ongelma poistuu.

Mä en oikein missään vaiheessa päässyt kärryille mitä tässä oli tarkoituksena sanoa. Hetkittäin hienoja hetkiä ja yksittäisiä kohtauksia, mutta kokonaisuutena ihan liikaa kaikkea. Ollaan tässä suomalaisuuden ytimessä, mutta nyt on liian monta kokkia tai soppaa, tai ainakin syöjiä. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä olisin kaivannut hieman karsimista. Piimää ja pettuleipää manchegon ja camembertin sijaan. Kauheasti halutaan sanoa mutta lopputulos on liian hajanainen. Ehkä se oli just se juttu. Ei ole enää mitään yhtenäiskulttuuria vaan kaikki on pirstoutunut.



Valokuvien copyright Stefan Bremer; loppukumarrruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Homo! / Kaarinan nuorisoteatteri 27.5.2016

Yksi viime vuosien parhaimmista kotimaisista musiikkipitoisista uutuusnäytelmistä oli eittämättä Kansallisteatterissa vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Pirkko Saision & Jussi Tuurnan HOMO! - Outojen ooppera. Siitä levytetty CD on soinut sen jälkeen todella ahkerasti stereoissani. Pidin tarinasta, pidin musiikista, pidin oikeastaan ihan kaikesta siinä.

Ja kun kuulin että Kaarinan Nuorisoteatteri on tekemässä siitä esitystä, hurraa! Valitettavasti oma allakka oli tässä vaiheessa jo niin täynnä, että ehdin katsomaan vasta viimeisenä viikonlopulla 27.5. Mutta parempi silloin kuin ei ollenkaan. Oli meinaan hurjaa energiaa lavalla. Tämän tuotannon ei tarvinnut lainkaan hävetä ammatilaisten vetämille esityksille, ei missään mielessä.

Tietenkin puitteet ovat hieman toista kuin Kansallisteatterilla, mutta se ei haitannut millään muotoa. Vanhan puutalon katsomoon sulloutui kamalan paljon porukkaa tilaan nähden, ja siellä istuttiin toisten polvet suissa ja kyynärpäät kyljissä, ja oli hirveän kuuma. Mutta kuumaa oli meno siinä meidän edessäkin. Nelihenkinen huippuhyvä bändi osallistui aktiivisesti näytelmän menoon hypäten sujuvasti rooleihin lavalle, ja taas takaisin soittamaan.

Kaikki esiintyjät olivat loistavia laulajia ja esiintyjiä noin muutenkin. Jotenkin tämä tulkinta hieman erilaisena, tiivistettynä (useallakin eri tavalla) avasi tekstiä & juonta mulle vielä enemmän auki, vaikka HOMOn pari kertaa Kansiksessa näinkin. Tai toinen kerta oli kyllä Teatterikesässä. Paljon henkilöhahmoja oli jätetty pois, mutta kokonaisuutena tämä oli tiivis ja toimiva. Jotkut tulkinnat saivat itseni hykertelemään, toiset melkein itkemään, ja toiset taas nauraa hohottamaan. Välillä mentiin överiksi, välillä jonnekin ihan muualle.

  

Pakko kehua tiivistä ja tarkkaa ohjaamista (kiitos Heini Vahtera!). Minea Lehtisen puvustuksetkin olivat sopivan paljastavia ja näyttäviä. ja mustavalkoista symboliikkaa tarjoavia (Hellevin musta, omatunnon valkea, Moritzin pinkit Converset ja Rebekan siniset jne.). Vaikka tila on pieni, se oli hyödynnetty hyvin. Myös pihapiiriä - lopuksi näyttämö laajentui ulos luontoon! Mainiota! Lavastus muutenkin mustavalkoisine kaapinovineen toimi. Kaappeja, kaappeja, joista pääsee kätevästi ulos, ja jotka lopuksi avataan apposen auki!

Vaikka kaikki tyypit olivat ihan helmiä, niin pakko nosta esiin upeasti laulava Iina Hakanen (Hellevin omatunto), topakka ja loistava Vehka Liimatainen (Hellevi Teräs) ja herkän sielukas Antti Saarikallio (Moritz) - ja mitkä tanssimuuvit Moritzilla! Lisäksi Roosa Lumme (Rebekka) siirtyi hienosti tunnetilasta toiseen, mahtavaa! Myös Niko Santanen (Atik) oli huikea! Kyllä yhdellätoista esiintyjälläkin saa laatuteatteria aikaan.

Koko bändiä jo kehuinkin, mutta heistä erityisen suuren vaikutuksen teki Antti Ainola (jota saa myös kiittää musiikin erinomaisesta sovituksesta), ja tämän hienot näyttelijäsuoritukset Stalinista alkaen - ja erittäin heittäytyvä soitto. Ja huilua soittava Shakespeare (Kaarlo Forsman)!

Yleisö oli valtaosin aika nuorta iältään, ja hetkittäinen kikatus sen mukaista. Mutta ei se sinällään nyt ärsyttänyt niinkuin olisi voinut. Tunnelma oli katossa ja fiilis kohdallaan, niin yleisöllä kuin esiintyjilläkin. Suvaitsevaisuus oli käsin kosketeltavaa. Homon musiikki on ihanan monipuolista ja nämä sovitukset toimivat.

Lisäksi kahvilassa oli loistavan laaja pullavalikoima väliajalla (pakko oli ottaa, kun hintakin oli kohdillaan, vaikka yleensä en väliaikatarjoiluja nautikaan).

Tämä oli ensimmäinen vierailuni KaNuTe:n esityksiin, mutta ei taatusti viimeinen! Mukava, rento ilmapiiri ja todella lahjakkaita ja innokkaita esiintyjiä! Kiitos koko porukka.


Kuvien copyright Kaarinan Nuorisoteatteri, paitsi julistekuva oma