Kolmen tunnin jälkeen olo on aika sekava. Näyttämö oli täynnä jatkuvana vyörytyksenä kaikenlaista. Oli puhuvia puita ja eläimiä, satuhahmoja, sotilaita, rapujuhlia viettäviä vihervassareita, Leninpatsasta kantavia hiippareita, lakonisia kommentteja esittäviä thaimaalaisia, sukulaiskansan edustajia värikkäisssä toppatakeissaaan, lintuja, myyttisiä hahmoja, jääkarhuja ja teatterikriitikoita, ja ties vaikka ketä. Kohtaukset ja tunnelmat vaihtuivat niin tiuhaan ettei perässä meinannut pysyä. Aikatasosta toiseen siirryttiin sujuvammin kuin snapsilaulu kajahtaa. Yhteiskuntakriittisyyttä, kommenttia maahanmuuttoon, ilmastonmuutokseen, nykymaailman menoon ylipäätään. Olisiko hieman vähempi riittänyt? Nyt tuli sellainen tunne että Saisio on halunnut ängetä yhteen ja samaan esitykseen kaiken mahdollisen mikä hänelle on tullut mieleen Suomi 100-teemasta. Ähkyhän siitä seuraa.
Tiina Weckströmille ja Jukka Puotilalle nostan hattua. Päähenkilöinä Hagarina ja Kristofferina he sujuttelevat perintötorpasta toiseen sellaisella vauhdilla että päätä huimaa. Aikatasojen halki on mahdollista vaihtaa näemmä liki lennossa. Koko ensemble näyttelee hyvin, toiset liki kymmenenkin roolia, ja näyttämömiehet ovat myös mukana erilaisissa rooleissa. Erityisesti thainaiset Lee (Sonja Salminen) ja Ann-Lee (Elsa Saisio) jäivät mieleen. Nämä naiset ovat hieman ulkopuolisia, ja sitä kautta kommentoivat suomalaisten hassuja tapoja. Petri Mannisen sympaattinen Ville menee itänaapurimielisyydessään ehkä hieman pitkälle, mutta hahmo on hersyvä. Ja Heikki Pitkänen Mustiin Pukeutuneena Herrasmiehenä vie jääkarhun kera rapujuhlijat lakonisen arvokkaasti lauttaretkelle. Ja Karin Pacius upeana Koivuna, huokailee ja soljuu.
Tarja Simone on käyttänyt vaatesuunnittelun punaisena lankana kierrätystä. Jääkarhujen turkit ovat muovipussisuikaleita, niittymarien takit vanhoja täkkejä ja päiväpeitoista on saatu hameita jne. Vaatteet edustavat sellaista mökkiestetiikkaa eli värikästä ja kirjavaa. Vähän niinkuin tämä koko porukka. Statement sekin. Hattua nostan kierrätysteemalle, mutta muuten puvustus noudattaa koko esitystä komppaavaa hieman liian levotonta linjaa. Värikästä ja räväkkää, mutta ehkä hieman vähempikin riittäisi. Ja ne puiden kaavut ovat upeat! Keskellä lavaa oleva hieno metalliputkista muodostettu metsikkö helkkyy ja välkehtii. Kati Lukan lavastus yhdistää muinaiset laulumaat ja nykyaikaisen kiireisen menon. Näyttämömiehet joutuvat todellakin tekemään töitä siirrelleessään hirsimökkejä pyörölavalle ja siitä pois. Morten Reinanin valot osuvat ja sädehtivät hienosti metallikappaleista. Ja ne puut, ne hienot puut. Roikkuvat, puhuvat, ripustetut sinne sekaan. Tähtien kimmeltäessä. Tämä on hieno!
Rapujuhlatodellisuus vastaan muinaisaika. Me vastaan ne. Suomi vastaan ulkomaalaiset. Onko vastakkainasettelun aika todellakin ohi? Mitä ihmettä metsissä, noissa meidän ikiaikaisissa pyhissä paikoissa, oikein tapahtuu? Outoa kieltä solkottavat sotilaat ovat ottaneet vallan, ilmansuunnat siirtyvät paikoiltaan ja puhuvat eläimet juoksentelevat pitkin poikin. Suomensukuiset marit vaeltavat meille paremman elämän toivossa. Siinä jäävät erikoisjuustotkin syömättä ja vanhat kaunat unohtuvat kun yhdessä koitetaan vain selvitä. Kuittailua sinne ja tänne; kulttuuripiireihin, valtaapitäviin tahoihin, ilmastoänkyröihin...
Miten paljon meidän menneisyytemme muokkaa meitä, onko meillä edelleenkin muka arkaainen maailmankuva? Onko nykyajan ihminen todellakin niin kiinni kännyköissään ja omissa projekteissaan ettei oivalla olevansa matkalla lopulliseen tuhoon? (Vastaan itse: tuntuu olevan).
Toinen näytös alkaa hykerryttävällä kohtauksella missä mökillinen yhteen kerääntyneitä naisia räplää kukin omaa kännykkäänsä tai muuta digitaalista laitettaan. Näkymä lipuu silmien editse, osuvana kommenttina tähän aikaan. Esityksen aikana soi matkapuhelinkin, ja vaikka se taitaa kuulua yleisöstä ja ei kuulu mukaan näytelmään, niin jotenkin sekin sopii. Vaan jospa se ehkä kuuluikin?
Jotenkin Markus Fageruddin musiikki ja äänimaisemat sopivat tähän hyvin. Sellaisia helkkyviä ja avaruushenkisiä kohtia, jotka kutittelivat jotain sisimmissäni, olisiko sitten niitä muinaiskieliä?
Kyllä tässä saa nauraakin. Mutta paljon vähemmän kuin odotin. Sellaista hymähtelyä ja pientä naurunkiherrystä kuuluu. Ehkä me vain nauramme katsoessamme peiliin, koska monikin katsoja saattaa itsensä lavalta tunnistaa. Suurimmat naurumyräkät sai aikaan varmaankin ensimmäisen jääkarhun sisältä paljastuneen tyypin ammatti tai monelle tunnistettava henkilöhahmo. Mutta tämäkin johtunee ehkä ensi-iltayleisössä vallinneesta suuresta kulttuuripersoonakeskittymästä.
Istuin rivillä 7 ja hetkittäin oli vaikea saada selvää kaikista repliikeistä. Liekö tämä ollut äänentoistollinen vai mikä ongelma, mutta toivon mukaan ongelma poistuu.
Mä en oikein missään vaiheessa päässyt kärryille mitä tässä oli tarkoituksena sanoa. Hetkittäin hienoja hetkiä ja yksittäisiä kohtauksia, mutta kokonaisuutena ihan liikaa kaikkea. Ollaan tässä suomalaisuuden ytimessä, mutta nyt on liian monta kokkia tai soppaa, tai ainakin syöjiä. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä olisin kaivannut hieman karsimista. Piimää ja pettuleipää manchegon ja camembertin sijaan. Kauheasti halutaan sanoa mutta lopputulos on liian hajanainen. Ehkä se oli just se juttu. Ei ole enää mitään yhtenäiskulttuuria vaan kaikki on pirstoutunut.
Valokuvien copyright Stefan Bremer; loppukumarrruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.
